CHECKMATE

iPhonen Weather Channel – apsi pursuaa varoituksia, joista huolimatta vaimo lähtee maanteitse Ouluun tänään.

Simo-vaarini oli hionut shakkitaitonsa Karhumäessä (IVD)  ja asekätkentä-vankilassaan (Mikkelin lääninvankila) huippuunsa.

1950-luvulla hän yritti opettaa minua John Nash´ksi (taloustieteen Nobel peliteoriasta ja siitä kertova elokuva A Beautiful Mind 2001).

Hän antoi alkuun molemmat tornit tai kuningattaren tasoitukseksi, mutta Urho Kekkosen tultua  valituksi maan ja Neuvostoliiton johtoon minun päässäni naksahti. Sen jälkeen en tarvinnut tasoitusta: voitimme vuoroon ja kovin usein tulos oli patti. Das Patt. Olimmehan kulttuurikansa Saksan aseveljiä olleet, Goethen piikkiin.

Nyt näyttää siltä, että olen viisastunut uudelleen ”Paasikiven aikhan”.

Esikoinen lähetti iPhoneen apsin ja olemme diginä pari peliä taistelleet. Shakkimatti ja luovutus. En enää hahmotakaan pelilautaa, mutta hahmotan ne pelit, joita politiikassa ja potilastyössä on julmetun paljon.

Extradition, disposition, cession, cosignment, assignment.

Viimeisen pelin Simo-vaarin kanssa pelasin hänen vaimonsa jo kuoltua ja esikoiseni synnyttyä.

”Käytännössä peli useimmiten päättyy luovutukseen tai sovittuun tasapeliin”.

Kuollessaan Tali-Ihantalassa vatsaan haavoittunut Simo-vaari oli 76-vuotias.

Se viimeinen peli päättyi Simo-vaarin luovutukseen.

Jälkeenpäin ajattelen, että se ehkä oli oikein. Olisi ollut outoa, jos soturi olisi lähtenyt Valhallaansa voitto mielessään. Ei tämä ole voitto, tämä elämä.

Kuva (kuvaaja tuntematon): Veljeni Leijonanmieli, Matti-vainaa, vasemmalla, Golanin sodassa Simo-vaarin jo kuoltua

*

Olen ylpeä entisenä Lapin Kansa-lehden kolumnistina ja nykyisenä tilaajaja: alla lehden pääkirjoitus helmikuun viimeisenä päivänä aD 2017:

 

 

Ei valita vihaa

Vihapuheesta on tullut nopeasti osa suomalaistenkin some-arkea. Ihmisoikeusjärjestö näkee vastakkainasettelussa natsi-Saksan ajan vaaroja.

Pääkirjoitukset27.2. 15.27

Vihapuhe oli keskeinen vaikuttamiskeino Adolf Hitlerin johtamassa natsi-Saksassa.

 

Mihin katosi tuppisuukansa, joka ei osannut näyttää tunteitaan? Tämän päivän some-suomalainen ei ole hiljaa, vaan huutaa verkossa niin suureen ääneen ja estotta, että poliisiakin hirvittää.

Vielä neljä vuotta sitten puolet suomalaisista 15–30-vuotiaista kohtasi vihapuhetta verkossa. Tuore tutkimus todistaa, että nyt siihen törmää kolme neljästä (LK/PS 27.2.). Tässä tapauksessa vihapuheeksi määritellään se sosiaaliseen mediaan tuotettu sisältö, missä hyökätään ihmisryhmiä tai henkilöitä vastaan vihamieliseen tai halventavaan tyyliin.

Verkkovihapuhe on yleistynyt muissakin länsimaissa, muttei välttämättä niin paljon kuin Suomessa. Esimerkiksi Saksan ja Iso-Britannian nuoret kohtaavat vihapuhetta selvästi vähemmän.

Tutkijoiden mukaan tämä johtuu sanktioista. Suomi kohtelee viharikoksiin syyllistyneitä huomattavasti hellemmin kuin Saksa, missä vihapuhetta ja varsinkin rasistista vihapuhetta pidetään vakavana rikoksena, josta seuraa ankara tuomio.

Asenne-eroja selittää pitkälle Saksan historia. Siellä ei ole unohdettu sitä, mihin vihan lietsominen voi johtaa, jos siihen ei puututa päättäväisesti ja ajoissa.

Vihapuheen vaarallisin puoli on se, että siihen turtuu. Nettisolvaaminen on ollut Suomessa jo pitkään niin tavallista, että yhä useampi ohittaa sosiaalisen median avoimen rasistiset ja usein myös uhkaavat törkysisällöt olankohautuksella.

Se, mikä oli vielä muutama vuosi sitten noloa ja moukkamaista käytöstä, on nyt hiljaisesti hyväksyttyä touhua. Takavuosina rasisteilla oli tapana huudella törkeyksiään julkisesti korkeintaan kasvottoman nimimerkin takaa, mutta tämän päivän rasisti ei pelkää tehdä samaa nimellään ja kasvoillaan.

Oudoksi asian tekee se, että viranomaisilla ei näytä olevan keinoja puuttua asiaan. Vaikka laki tuntee rasismirikoksen, siihen puututaan harvoin. Kiinni jäämisen riski on olematon.

Amnesty Internationalin mukaan vihan- ja pelonlietsontaan perustuva ”me vastaan ne”-retoriikka on levinnyt laajimmalle sitten 1930-luvun, jolloin seurauksena oli natsi-Saksan käynnistämä maailmansota. Ihmisoikeusjärjestö syyttää tästä populistipoliitikkoja, jotka haalivat äänestäjiä tarjoamalla vaarallista politiikkaa ja liian helppoja vastauksia ratkaisuksi talouden ja turvallisuuden ongelmiin.

Vaaran merkit ovat olleet jo pitkään kaikkien nähtävillä. Nyt on korkein aika reagoida niihin.

 

Pegasos to Troija @Moonlight

Aamukone ja pakkanen kohtuudessa. Ei tuule.

Työskentelen viikottain usealla eri digialustalla, joista yksikään ei tule olemaan lopullisessa sote- ja maakuntaverkossa. Itse asiassa laajanlainen kokemukseni yhdistettynä digi-hölmöyteeni antaa vain yhden tuloksen: uudistus ei voi, ei yksinkertaisesti voi rakentua niille verkoille, joita on ollut, on tai on tilauksessa.

Yksi näistä verkoista on kuin Troijan puuhevonen, joka kuutamossa käy pokkaamassa parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscarit Hollywoodissa juuri näinä hetkinä: Pegasos, runohevonen.

Muistelin sattumoisin 1930-luvun tarinoita, joita minulle kertoi 1960-80-luvuilla Tant Ema, Rieckstasse 7 1/5, am Wilhelmshöhe (Kassel).

Tuo Ema ja hänen poikansa Kaj selvisivät hengissä tilanteesta ”Berliini vuonna 0”. Se oli edellyttänyt jäsenyyttä puolueessa, joka loi kansalaisilta piilossa Gazetten-verkoston. Tuo verkosto kulkee nykyisin nimellä Natsi-Saksan keskitysleirit. Mutta 1930-luvulla ei näin ollut. Piti olla jokin viattomampi keino ja termi, puuhevonen.

Yksi tuollainen termi 1930-luvun Saksassa oli eutanasia. Tuon otsikon alla kolmannessa valtakunnassa siivottiin kehitysvamma- ja psykiatriset laitokset sekä vanhainkodit kymmenistä ja taas kymmenistä tuhansista hylkiöistä. Armosta, eutanasia (armollinen kuolema).

Ajatus, sekä ajankohtaisesti että näin jälkikäteen, oli saksalaisen veren puhdistaminen sairaista geeneistä.

Oma, kuten Tant Eman Kaj-poika äitiään kutsui, käytti huomattavan määrän tunteja ja tarjosi huomattavan usein kallista illallista kasselilaisissa gourmet-ravintoloissa vakuuttaakseen minut siitä, että ”Wir konnten nicht wissen”.

Minusta vaikutti, että äiti ja hänen poikansa eivät todella nähneet. Siksi tuo poika vei minut kerran 1960-luvun alkupuolella kokoukseen Itä- ja Länsi-Saksan rajalle, am Zonengrenze  (jossa ruoho aina on vihreämpää toisella puolen muuria).

Kokous tapahtui ulkosalla ja siellä poltettiin useita kokkoja. Lisäksi siellä laulettiin sittemmin kovin tutuksi tullutta laulua: ”Die Fahne hoch”.

Nyt nuo molemmat, Ema ja Kaj, ovat kuolleet, r.i.p.

Mutta heidän muistonsa elää. Ja eduskuntakin käsittelee alkavalla viikolla kansalaisaloitetta eutanasiasta. Siis Suomen eduskunta, ei die Mutti´n Berliinin Saksan Parlamentti. Eikä kokkojakaan polteta enää Berliinin Bebelplatzilla (se oli 9.5. 1933) vaan pääsiäislauantaina Pohjanmaan rannikolla.

40 päivän kuluttua, paaston jälkeen.

Kuva (Antti Liikkanen): Der Schmetterling am schönen, blauen Donau (Mauthausen – Gusen, paikka jonka sosialidemokaatit poltettiin uuneissa jo 1930-luvulla)

*

Päivän kevennys:

Rovaniemen taidemuseolla (Korundi) on parhaillaan näyttely jota esittelee Radio Yle 1 oheisessa 50-minuuttisessa tarinassa. Tarinan toinen osa tulee etteriin 6.3. -17 klo  12:10.

”Kuinka Suomesta oli tulla kuningaskunta jo paljon ennen  itsenäistymistä!”

http://areena.yle.fi/1-3919638

Puu pinosta pesään, puoli kuuta peipposesta

Parinkymmenen asteen pakkanen.

Maan valtalehti on ryhtynyt taistoon lääkäreitä vastaan. Meitä on vajaa 30 000, hoitajia vajaa puoli miljoonaa ja potilaita reilut viisi miljoonaa. Ymmärrän Sanoma OY:n yskän.

Aina on helpompi iskeä vähemmistöihin, jos ne vielä ovat itse pyytäneet sitä. 80% lääkäreistä äänestää kokoomusta, joten pyydetty on.

On hyvä, että valta valvoo pahiksia. Kolmas valtiovalta, tai neljäs, on media, mutta se on vaipumassa vähitellen sijalle viisi.Ensimmäinen ja vanhin valtiomahti on joko vakooja tai huora.

Median tilalle ovat tulossa kaiken maailman Trumpit, jotka ovat päättäneet, ettei CNN:lla tai NYT:lla enää ole asiaa presidentin media-illalliselle, johon edes Trump itse ei aio osallistua.

Silloin medialle jää nopen osa: räksyttää mitä räksyttää, mutta karavaani kulkee.

Some on ottanut Hesarin, Alman ja YLEn osan, jolloin jäljelle jäävät suurten ikäluokkien jäärät voivat vain voimattomina mennä – mihinkäs muualle kuin LÄÄKÄRILLE.

Mutta me lääkärit voimme vain todeta: ”Eivät ihmiset tule hulluiksi menettäessään järkensä vaan menettäessään kaiken muun paitsi järkensä”.

Keskustelin tästä lääkärivihasta SDP:n  puheenjohtajan kanssa jokin aika sitten. Ihmettelin, mikä saa poliittisen eliitin toistuvasti valitsemaan vihansa kohteeksi Hippokrateen perässähiihtäjät. Hän hymähti, yskäisi tapansa mukaan kuivasti, pyysi anteeksi yskäisyään ja loihe lausumaan:

”Me juristit olemme niin paljon pahempia, ettei sitä kukaan uskoisi, joten koeta kaima kestää”.

Minulle tämä sopii mainiosti:

”Seuraava potilas, olkaa hyvä!”

Aamun kuva: Danubio (Tonava) (Antti Liikkanen)

Aamun musiikki: Haydn, Sinfonia N:o VIII (Maria Teresia)

Lumen viha – The Hate for Snow

Haluan pelastaa lauantai-aamun, joten lumi saakoon kuulla kunniansa jo yöllä, jotta aamulla saan nukkua.

-13C, tähdet näkyvillä.

Yleensä lumi täyttää tiet ja polut sydäntalvella, mutta joskus se innostuu vasta likempänä laskiaista, paastoa ja maaliskuun idusta (”Sinäkin Brutukseni – et tu Brute”), niinkuin tänä herran vuonna, anno Domini. Ei jaa.

Pehmeätä, valkoista ja kylmää.

Kun luonnonjärjestys yhtään poikkeaa tavallisesta, se vanhemmiten pistää ainakin hetkeksi vihaksi. Nyt pitäisi alkaa ”The season of Crusted Snow”.

Tätä kirjoittaessa eurooppalaiset ihanat sävelet kulkevat korviini työpöydän radiosta.

Bizet: Helmenkalastajat, ooppera. (Janine Micheau, sopraano, Nicolai Gedda, tenori, Ernest Blanc, baritoni, ja Jacques Mars, basso, sekä Pariisin Opera-Comiquen kuoro ja ork./ Pierre Dervaux).

Jotkin hetket jäävät päällimmäisiksi, mielen kuorrutukseksi.

Mitäpä tuohon lisätä, juuri Mare Nostra – maailmasta palattua.

Ei ”Viimeiset kiusaukset”, ei ”Kuningas lähtee Ranskaan”, ei itsenäisyyspäiväänsä viettävä Viro, jossa haavoittui monta, kuoli satoja, Pajun kartanolla. Suomalaisia Viron edestä.

Kun juuri nyt kiistellään Iivana Julman (IV), Stalinin ja Leonid Iljitš Brežnevin rutoista (”Kolme katku vahel”) meidän pohjoisten pienten kansojen kohtaloissa, voi näitä lumen vihoja ja pimeän voimia miettiä ja vain hienoisen toivon sarasteessa haaveilla, ettei tämä enää toistuisi.

Maailman palo Trumpin, Putinin, Le Pennin, Orbánin, Dudan, Mukherjeen ja Xi´n maailmassa, jossa suomalaisten Niinistöillä on vain statistin rooli, jos sitäkään.

Suomessamme Malmin lentokenttä on ytimissä, ei Kustaa II tai IV Adolfin Lützen tai Koljonvirta: Joka kynsi kylmeni – äl yli päästä perhanaa.

Historia opettaa vain niitä, jotka perehtyvät siihen. Ei niitä, joille prosessiohjaus on se juttu.

Sivistys on viisautta, mutta matematiikka on järkeä.

Minkä me valitsemme järjellä tai viisaudella? Euroopan, maailman vai…

Kuva: ”Europa” (Antti Liikkanen).

Kuvan viesti aukeaa, jos kääntää katselulaitetta 90 astetta vastapäivään

Aamun viisaus, kotimme kahvinkeittäjän suusta:

Ei lumi olisi ollenkaan niin paha, jos se satamisen sijasta kasvaisi maasta niinkuin ruoho.

Ihmisen kokoisia asioita – Human Size

Talven mittaan satamatta jääneet lumet ovat päättäneet nyt tulla alas pilvistään, -9C

80-vuotias tanskalainen sanoo lehdessä, että ihmisen kokoinen talo on  enintään seitsemänkerroksinen, jos kaupungissa on asuttava. Sen korkeammalla asuva jo irtoaa kaupungista jonnekin.

Sama ihminen toteaa autoista, että ne kuuluvat Villiin Länteen.

Mietin tätä.

Korkeimmillani olen asunut kolmannessa kerroksessa, mutta useimmat yöni olen nukkunut maan pinnalla. In The Wild West olen asunut aina. Yli kolmekymmentä autoa olen ostanut, mutta vain yhden myynyt. Se kauppa tehtiin 1970-luvun lopulla.

Tätä kirjoittaessa taustalla soi Mozartin Taikahuilu. Ihmisen kokoinen ooppera, jossa luonto (Papageno) ja valta ottavat mittaa toisistaan.

Tällaisessa ensimmäisen kerroksen ja luokan lumisateen pehmentämässä maailmassa minun on hyvä olla takaisin, kun olen juuri nähnyt Maltan hyvin, hyvin sotaisan historian jäljet ja kuullut itseäni kymmenen vuotta vanhempien ihmisten tuntemuksia niiden keskellä asumisesta.

Hyvin suvaitsevaista kansaahan saarella asuu. 80% kuuluu katoliseen kirkkoon ja se myös tarkoittaa jotain. Kirkossa käydään sunnuntaisin, kun ihmisen pojan liha ja veri ovat todellisuutta öylätissä ja viinissä.

Meillä mietitään, kuka vihkii ketä ja missä tiloissa.

On Matin päivä ja lähetän ajatuksia isoveli-Matti-vainaan perään. Jos olisin ortodoksi, meillä olisi nyt vietettävänä yhteiset juhlat (kolmas nimeni on Johannes). Mattina, sitä jossain sanotaan, karhu kääntää kylkeä. Listaan kuuluu myös urospuolinen ahma, mutta sehän kätkä on jo Inarissa ammuttu. Mistähän ne ampujat sitten saavat petovahinkokorvaukset, lappilaiset ja lappalaiset poronaiset ja -miehet.

Albaniaksi nimipäiväsankarille suunnatut ajatukset voi tiivistää sanaan Gëzuar!

Kuva: Ihmisen kokoinen patsas (Antti Liikkanen)

matkamies

Sää pitää puoliaan.

Torstai on matkapäivä, samoin perjantai. Sadoille miljoonille, jopa miljardeille kaikki päivät ovat matkapäiviä.

Ainakin 70 000 vuoden aikana.

Matkapäivistä kirjoitetaan matkapäiväkirjoja, tarinoita vaelluksista jotka eivät lopu.

Nyt matka on vähän vielä pidempi, kahdeksan päivää. Sitä tulen jännittäneeksi enemmän kuin kokeneelle matkamiehelle olisi luontevaa, kohtuullista tai sallittua.

Mietin näitä.

Tiedot uusiin päivityksiin karttuvat, mutta yhteenvetoja, ”kaiken tarinaa”, ei ole näkyvillä vielä.

Tunnen liian monta ystäväkseen minua kutsuvaa naista ja miestä, jotka eivät pidä tästä uutisesta, mutta jotka eivät sitä selvistä päin sano ääneen:

http://yle.fi/uutiset/3-9474824

Tänään illalla tuli takkaan ja sauna lämpiämään. Sitä ennen se matka.

Kuva: ”Matkamiehen loppu” (Islannin pohjoisin taidemuseo) – Antti Liikkanen

Suhteellisuudentajuista

Sää merellä ei juuri muutu, ei vaikka maalla sen keskellä ei myrskyäisikään.

Se tässä runsaassa visiteeraamisessa erilaisissa maissa, kaupungeissa ja jokivarsissa on ongelma, ettei millään tahdo muistaa ”maassa maan tavalla” vaan niin vain menevät Trumpin puurot ja Putinin vellit sekaisin. Kanan munat ja ellun kanat.

Arvostan kovasti niitä joilla on tällaisissa asioissa tuomiovaltaa ja siihen liittyvää vastuuta niinkuin Paavilla tai Haagin sotaoikeudella, EU-tuomioistumella, YK:n turvallisuusneuvostolla, Nürnbergin tuomareilla ja mediamoguleilla.

Niitä vähemmän arvostan, jotka mereltä huutelevat kuin maissa on myräkkä. Viisaus menee toisinpäin siksi, että pienellä saarella, jossa on levotonta, joutuu paljon kuuntelemaan niitä, joilla on suuret tukialukset ja sukellusveneiden armeija.

Malta tuhottiin II maailmansodan aikana paljon perusteellisemmin kuin mitä on julkisuudessa huudeltu. Vaikkei sitä ihan ensimmäiseksi kerrotakaan, joku illalla kuitenkin asiasta mainitsi siten, että ”Navaronen tykit” (David Niven, Anthony Quinn, Gregory Peck) ovat pikkujuttuja sen rinnalla, mitä ennen el Alameinin taisteluja (1 ja 2, heinä ja lokakuussa 1942) täällä tehtiin.

Kertoja tosin samalla muistutti, ettei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun Malta oli vielä osa Italiaa eli Apenniinien mannerta (200 tuhatta tai miljoonaa vuotta) ja nytkin Etnan savuttaessa sen täällä saattaa nähdä ja pohjatuulella haistaa – mädän ellun kanan munan hajun.

Lähempänä Malta on Sisiliaa kuin Rovaniemi Torniota. Eivän ne tosin samaan SoTe-piiriin kuulu, mutta mielisairaalat on kummallakin saarella kielletty. Kumpikin on tuhansia vuosia vastaanottanut kaakosta tulevia pakolaisia, kulkureitillä kun osuvat olemaan matkalla ”luoteisiin paratiiseihin”, Ultima Thuleen (kts Ludwig Philip, 1865: Rovaniemen taidemuseo tänään klo 18:00, tarjoilua).

Siitä pääsemmekin iänikuiseen lappilaiseen kinaan.

Keroputaan vai Muurolan sairaala?

Jätän asian pohdittavaksenne kehoituksella googlettaa ja katsoa, mitä vastaan tulee. Olkoon vaikka aamun kevennys!

Kuva: Isossa riidassa hukkuu pienempikin kala (Antti Liikkanen)

*

Minulta on kysytty, mistä tietää maan ikääntyvien mahtavien  tylsyyden (tylyyden nyt aina näkee). Minulla on vastaus (YLEn sivuilta):

http://yle.fi/uutiset/3-9471184

*

Aamun kevennys 2.0

Joku – useampikin – kysyy, miksi päivitän usein aamuöisin. En ole osannut vastata kuin sen, että silloin on aikaa. Nyt silmiin osuu Jaakko Lyytisen essee (HS 19.2., s B13). Käsitellään Shakespearen Rickhard III-näytelmää nykyhetkessä (Kalle Holmberg, William Shakespeare, Richad III).

”Aamuyöllä ihminen on herkimmillään. Kypsymätön mieli näkee intohimonsa hinnan…Valo hohtaa sinisenä, puoliyö on ohi. Kylmä hiki peittää vapisevan lihan. Mitä minä pelkään? Itseäni?…Olen yksin, Rickhard rakastaa Rickhardia. Täällä on siis minä ja minä.”

Kadonnutta aikaa etsimässä

Malta nyt, hiukan ripautteli yöllä, +12C, kirkasta.

Biard kulki Snellmanin valtiopäivien aikaan tulevan Ranskan viimeisen kuninkaan kanssa Olostunturilla päin. Nyt hänen maalauksensa tuosta kulkuretkestä ovat kerääntymässä Rovaniemelle.

Snellman sai aikaan Suomen ainoan ja viimeisen kuntauudistuksen, mutta Ranskaan asti oppi ei kantanut. Siellä on vajaa kymmenentuhatta kuntaa eikä kaikissa ole edes asukkaita.

Ei se mitään, Turkissa kuntia on 90 000 joskin niissä kaikissa on toimiva paikallishallinto. Mikään muu ei Turkissa oikeudenmukaisesti kait tällä erää toimikaan. Vaan mistä sen tietää, jos kansa haluaa presidentistään pitää kiinni. Niin ne amerikkalaiset, venäläiset ja suomalaisetkin haluavat.

Asuinsaarellani on kymmeniä tuhansia pakolaisia vaikka tämä on pienempi pläntti kuin Rovaniemi. Täällä on myös vähän toisenlainen järjestys. Mies määrää kaapin paikan subsidiaarisesti, on yrmeä ja kaikki (yli 80%) uskovat viinin ja öylätin muuttumiseen vereksi ja lihaksi joka sunnuntai paikan päällä. Kirkossa käydään.

Taidan jättää raportit tällä erää tähän, palailen huomisaamuna, mutta poiketkaapa Rovaniemellä katsomassa niitä Snellmanin kuntauudistuksen ajan tauluja. Onhan ne maalattu kunnasta, joka besorgasi Kittilältä kokonaisen tunturin (Pallas) ja jossa asuu Lapin keisari, vastoin omaa tahtoaan sellaiseksi kansan huutama.

 

kuva (Antti Liikkanen): Biardia nuorempia taiteilijatuotteita (Varpusen kirkon kaupungista)

 

Sisäpiiririkos – harming himself

Lämpöä lasissa 30 vähemmän kuin illalla, 14 tunnun kuluttua. Jos koneet kulkevat ajallaan. Pakolaisia perillä on aika lailla enemmän. Kijoittaessani taustalla soi Richard Wagnerin ”Tristan ja Isolde” osuen kuin nyrkki silmään – mietteideni ytimiin.

Tänään ilmestyvässä TIME-lehdessä on Olivar Hardyn tai Stan Laurellin näköisen, liituraitapukuisen amerikkalaisen haastattelu (Roger Stone). Toimittaja Alex Altmanin kysymykset ovat lyhyitä eivätkä vastauksetkaan ole pituudella pilattuja.

Sivun mittainen tietoisku kuvaa Nixonin-Trumpin Amerikan Yhdysvaltoja, jossa asiat hoidetaan niinkuin ne kansojemme kovasti rakastamassa Kummisetä-elokuvassa tehdään. Siis samoin kuin ne tehtiin Kainin ja Abelin Välimerikulttuurissa tai Medicien Firenzessä.

Jerusalemissa ja Firenzessä käyvien kerrotaankin saavan asiassa oikein tartunnan ja taudin. Firenzen tauti, Jerusalem-syndrooma.

Jokin asia vaikuttaa sen kohtaajaan niin paljon, että hän hajoaa. Stendhalin sydrooma.

Lyhyen elämäni varrella olen erilaisia kummisetiä ja -tätejä sisäpiiririkosten äärellä tavannut hyvin monia. Heidän tavallisin, kauneutta ja hyvyyttä rikkova sisäpiiriikoksensa on ihmiselle ominainen piittaamattomuus omasta tulevaisuudestaan. Rikos omaa inhimillisyyttään  vastaan.

Aika usein, iän myötä aina vain useammin, löydän itseni ihmettelemästä näitä sisäpiiririkoksia. Rikoksia, jotka eivät vanhene koskaan ja joita ehkäisemään on ihminen 400 sukupolven käsitekyky-historiansa myötä kehittänyt tsiljoona viisasta sananlaskua, joilla ei ole voimaa tai vipuvartta omaan napaan tuijottamalla tapahtuvia ryöstöjä ja tappoja ehkäistä.

Mitäs tämä Antti (siis minä, blogisti) nyt on keksinyt tai tehnyt kun näin moralisoi? Ympäristön, oman lajin (homo sapiens), ahman, karhun tai jäniksen tappajien takia?

Ei niin vakavaa tällä kertaa. Olen ollut mukana. Jerusalemissa, Firenzessa, New Yorkin Trump Towerissa, Istanbulissa, Rovaniemellä ja vessan peilin ääressä.

Minä vain mietin, kuinka ne (ME) pari-kolmekymmentä tuhatta, jotka ovat pian 4 ja puoli vuotta vastanneet siitä, mitä Suomen kolmessa sadassa kunnassa lähietäisyydellä päätetään,  selittävät, mitä he (ME!) ovat vallallaan tehneet.

Suhmuroineet kaavoja, leikanneet kustannuksia,  rakentaneet kerskakulutus-muistomerkkejä, kahmineet omiin  taskuihinsa asioita, joista kukaan ei palmusunnuntaihin mennessä varmasti puhu eikä pukahda.

Koska aloitin USA:n asioilla, lopetan myös niihin.

Tuo maailman yhden kolmesta mahtavasta avustaja (Xi, Putin, Trump – somasti lyhyitä nimiä) kertoo, mitä yhteistä on hänen avustamillaan kahdella presidentillä.

”They are both pragmatists. They´re really not ideologues. Trump is a kind of a populist concervative; Nixon took populist concervative positions”

Sellaista Stendhalin syndoomaa me 9.4. jo sairastamme, sekä äänestäjät että äänestetyt, kun Jeesus varman tiedon mukaan ratsasti palmunlehvien leyhytellessä juhlivan kansan käsissä. Jerusalemin kaupungin portista.

Hiljaiselle viikolle, Pilatuksen käsien pesua todistamaan.

Kuva: ”Pihalla kuin lumiukko tai kaksi” (Antti Liikkanen)

Last Train to Joi

-16.0C, Crusted Snow – vuodenaika on sittenkin täällä.

Poikkesin ennen saunaa teatterin ensi-illassa: Première. Ensi-ilta se oli siksi, että ensemble näytteli menestystuotantoansa viimeistä kertaa, mutta minä taas näin tämän esityksen ensimmäistä kertaa.

Siis viimeisen.

Ensi-illan väliajalla keskustelin kahdesta asiasta: 32 000 pakolaisen Suomesta saamista ja vaatimista palveluista sekä suomalaisten suurten ikäluokkien oman elämänsä jäänteiden pakkoneuroottisesta muistelusta:

”Teit isäin astumaan”.

Mietin omia kokemuksiani Kosovosta, Kreikasta, Italiasta ja Pohjois-Espanjasta kuluneen vuoden aikana. Huomenna matka käy Maltalle.

Olen ollut kokouksissa, joiden tehtävänä on etsiä tapoja käsitellä 70 000 vuoden mittaan syntyneitä kansainvaelluksia. Sen aikaahan ihminen on ollut lajina olemassa ja koko sen ajan vaeltanut.

Perille päästyään on hän ( = me) lajilleen tyypillisesti syrjäyttänyt ne, jotka siellä perillä häntä ( = meitä) ovat olleet vastassa.

Ketä on syrjäytetty?

Edelliset ihmisen lajit (neandertalin ja pystyssä kulkevan ihmisen suvut sekä suuret nisäkkäät). Kansainvaellukset ovat viimeisinä tuhansina vuosina kulkeneet kaakosta luoteeseen ja syrjäyttämistä on ollut havaittavissa. Nokian pääjohtajakin on Intiasta, USA:n edellinen presidentti Keniasta.

Tällaisessa tilanteessa meidän onnenpekkojen ja -pirkkojen, jotka saimme valmiiksi soditun kotimaan ja -maanosan huomenlahjana 1940-luvun lopuilla, ainoana jäljelle jäävänä tyytymättömyyden aiheena taitavat olla ”väärät” muistot.

Niitä onkin syytä vaalia.

Kun huomaan sen tekemisen riemun, jota syntyy hyvin menestyneen näytelmän komeljenttareissa ja sen kaikin aistein voin havaita, tulee mieleen sukulaiskansamme kelttien hautajaistraditiot. Siellähän, Bretagnessa, Skotlannin saarilla, Bilbaossa,  Irlannissa ja viime yönä uutisten mukaan Barcelonassa hautajaisia vietetään illakoiden, juopotellen ja tanssien monta päivää ja yötä.

Eiköhän siinä uusiakin ihmisiä samalla tule siitetyksi. Ihmettelemään ”Minne ne katosi ne Lynxin jäljet”.

Aivan niinkuin Rovaniemen Teatterin – Lapin Alueteatterin eilisessä näytelmässä ”Viimeinen Juna Join Kaupunkiin” (Tulitikkuja lainaamassa). Viimeinen esitys.

Kuva: ”Kansa vaeltaa” (Antti Liikkanen)