Viha

Muuan tunnettu poliitikko kuvaa tänään elämäntilannettaan liitupaperille painetussa aviisissa.

Keskeinen huomio, minun silmiini osuvista, on hänen mainintansa suomalaisessa arjen politiikassa esiintyvästä vihasta.

Siirryttyään pois torien valokeilasta ja palattuaan koulutuksensa mukaiseen työhön, hän ei enää kohdannut tuollaista vihaa. Hän kohtasi hänen ammatti-työnsä jäljistä nauttivia ja pitäviä ihmisiä.

Toisessa, halvemmalle havupuu-paperille painetussa lehdessä samana päivänä pohditaan informaation luonnetta.

Sen kärkiä ovat disinformaatio ja misiniformaatio.

Pelästyin aika lailla, kun keväällä julkisuuden myötä viimeisten aikojen pedoksi noussut rutto vei minulta mahdollisuuden tehdä koulutukseni mukaista ja kokemuksellani laatuisammaksikin ehkä muuttunutta työtäni.

Tänään on onneksi taas lupa: työpäivä.
Samoin huomenna.

”Otilla”.

Ammattityötä minulla on mahdollista tehdä kaikkina muinakin päivinä, koska siellä kohtaamani asiat tulevat digi-muodossa ruuduilleni 24/7 (minä hetkenä tahansa).

Viha, jota jatkui ja jatkui lisääntyvästi 1984 alkaen, alkoi hävinä horisontistani puolitoista vuotta sitten joulun alla.

Muut alkoivat tehdä päätöksiä yhteisistä asioista.

Erityisesti viha häviää jos osaan, kuten havupuu-paperi-media tänään dis-mis – suosittikin, pysyä poissa niistä välineistä, joissa viha muhii.

*

Toinen tuore esimerkki kertoo toisen tulokulman.

Tunnettu ja tunnustettu alansa huippuammattilainen paljasti vuosi sitten (viime viikolla uusintana lähetetyssä) haastattelussaan sellaista melko tuoretta ja varmaankin luottamuksella kerrottua eli ehkäpä jopa salatuksi tarkoitettua tietoa, joka viestitti kertojan lähipiiriin kohdistuneesta ja hänen akuutisti vahvaksi vihaksi tulkisemastaan ilmiöstä.

Samasta paljastuksesta toinen huippuammattilainen paljastaa tänä kesänä mediassa asian toisen puolen eli vihan sijasta havaitsemansa rakkauden omaa ammattitaitoaan kohtaan.

Kumman valitsemme.

En ehdota vastausta.

Memories – Näin syntyy muistoja

Vanhetessani arkeeni syntyy uusia rutiineja.

Pakkoajatuksia ja -toimintoja.

Psykiatrina arvelen osaavani erottaa dopamiini- ja perimä-lähtöiset obsessiot ja kompulsiot tavanomaisesta elämänhallinan helpottamisesta, arjen kompasseista.

2000-luvun puolella olen alkanut kuunnella radion aamu- ja ilta-hartauksia.

Viime aikoina keskiviikkoisin kukonpieremässä on joku vähän tunnetumpi kirkon edushenkilö muistellut elämänsä solmukohtia:

”Miksi minusta tuli uskova?”.

Nuorin lapseni synnytti hiljattain esikoisensa.

Hän antoi vaimolleni ja minulle omat kirjat, joihin voimme täyttää keskiviikon aamuhartautemme.
Mukana tietenkin on nimiä ja nimien takana olevia tarinoita.

Täytin omaa ”Isoisän kirjaani” viikolla tyttärentyttären tarpeisiin.

”Tintin tarina” tai ”Everstien tarinoita”.

Molemmat ovat tekeillä olevia proosaviritelmiäni, itse asiassa ”Tintit” ovat tämä Arktinen puskurikapasiteetti (4138-osainen, yli 13 vuoden tekele jo).

Aika ällistynyt olen, kun huomaan, ettei tiedossani olevassa tarinassani ole juurikaan sellaista, jolla haluaisin juuri syntyneen likan elämää alkaa ohjata.

Olen ollut aika ärtynyt radion keskiviikkoaamuista, koska olen pitänyt elämäntarinan esittämistä sellaisena itsetehostuksena, joka on enemmänkin loukannut kuulijaa ja hivellyt kertojaa.

Tämä esimerkki, ”Isoisän kirja”, taitaa osoittaa, että loukkaantumiseni on minulle sopiva piirre.

Kirjamarkkinoille on Suomessa(kin) tullut valtavasti tarinoita, joissa kirjoittaja syyttää äitiään, isäänsä, sukuansa tai lapsuuden muita kauhuntekijöitä omasta pahasta olostaan.
Oman elämänsä donnereita ja kjellwestöita, anjakaurasia.

En ole noista tarinoista pitänyt.

Mieluummin soisin, että kirjoittajat tekisivät omia ”pahoja tekojaan” kuin kertoisivat isiensä patologisesti valehtelusta, äitiensä vieraissa juoksemisesta tai sisarustensa muista luonteenkieroutumista.

Minkälaisesta tarinasta välittäisin?

”Taru sormusten herrasta”, ”Robinson Crusoe”, ”Kaikki elämäni aamut”, ”Jobin kirja”.
”Joosefin tarina” (Thomas Mannin Genesis).

Sinuhe egyptiläinen, se olisi jokaisen hyvä itsestään löytää. Vanhoilla päivillään.

Ei ennen.

Jos elää yli 70-vuotiaaksi, on saanut olla juhlissa niin kauan, että on ehtinyt syödä koko illallisen. ”Olen jo päässyt kahviin ja konjakkiin. Nautin niistä, mutta nyt on kyse siitä, miten pitkään saan istua niiden äärellä”
(Mazzarellan äiti kun sai tietää kuolevansa syöpään kohdakkoin, HS 28.6. 2020)

Finlands sak är (s)vår

Olen poistanut juhannuksen päivitykseni, mutta eri syistä kuin Suomen ev lut kirkon piispainkokous sen tekisi.

Se, jatkaako nykyinen PVO-bishop, padre S., jää nähtäväksi. Vastaavassa tilanteessa ainakin Martti Luther ja hänen Halla-ahonsa (Philip Melanchthon) jatkoivat.

Poistaminen johtuu Pu:n (Vova Marien maasta, kts Katja Kettu: Yöperhonen) pyynnöstä, koska tämä suuttui Kultarantaan (DTrump/toiselle kaudelle – konsultaatio, hinta 54 000 €, Tekir laskutti suoraan Kremliä, joka siirsi laskun White House´aan).

Muita syitä poistoon olivat Novgorodin ruhtinaat (RUS), Via Baltia (EST. LT, LV) Pommern (Pl), Willy Br (Stasi-BDR), Tanskan (DK) aina niin voittoisat sotavoimat ja kiinnijäämättömänt Norjan (N) nauttimattomat dopingit; mutta Ruotsi (S) ei ollut syy – ei edes silloin, kun Suomi (SF) oli sen Itämaakunta (aD 1323-1808, kts myös Wasa, Bernandotte, Bonaparte Moskovassa 1812).

Samalla kun poistan päivityksen, pyydän myös sydäm(m)estäni (Kotus) anteeksi kaikilta jotka ovat saaneet haavan sieluunsa, maksaansa (Lähi-Idässä sielu on maksassa) tai bifido- & prevotella-bakteereissa paksussa suolessamme (ihmisen biote eli fecal microbial flora).

Kaikilta siis mitä nöyrimmästi anteeksi.

Palaillaan kunhan helteet hellittävät.

RUK 100 vuotta, Talvisota 105 ja Poikkeustila-2020 88 päivää

Ensi yönä loppuu suomalainen poikkeustila.
Edelliset olivat 1939-40 ja 1941-45.

Aika moni tulevaisuustutkija moittii yrityksiä hakea seuraavien ihmissukupolvien elämänvoimaa ja -motivaatiota menneisyydestä.
Yleensä moite lähtee siitä, että tulevaisuus on niin erilainen.

Olen tänään kohdannut kaksi menneisyyden hahmoa.
Albert Camus´in ”Rutto” ja Harper Leen ”Kuin surmaisi satakielen”.

Ensin mainittu liittyy 13. pandemiaan, joka ihmiskuntaa on uutena aikana (v 1510 alkaen) kohdannut. Sars-CoV-2, Covid-19, kotoisasti Corona (lapin suurimman joen suulla toimivan kauppakeskuksen nimi)

Leen Satakieli taas miettii amerikkalaisen (USA) yhteiskunnan tapaa kohdata afroamerikkalaisia.
Sitä nyt Trumpin valtakunnassa pohditaan.

Kyllä minä taidan 73-vuotiaana ihmisenä, isänä, pappana ja lääkärinä päätyä siihen, että menneisyys antaa paremman voiman ja motivaation.

Tulevaisuuden sisältö on, niinkuin asian suomalainen taloustieteen nobelisti Bengt Holmström pari viikkoa sitten sanoi, PELKO.

Asian ilmaisi muuan afro-afrikkalainen pappi taannoin:

Kaikki muu menee ohi paitsi menneisyys

Hetki ennen kuolemaa

Suomen valtalehti pohtii 7.6. iskelmää. Kirjoittaja arvelee CIA:n rakentaneen sen jättimenestykseksi Neuvosto- ja Varsovanliittojen raunioille.

Muistelen tuota vuotta (1990), kun Liikanen ja Holkeri laittoivat Suomen kuplataloudessa hösseliksi Koiviston tuella, itse en enää ollut kihloissa saati naimisissa ja asuin rivitalossa joen rannassa.

Mentorini sanoi ehtimiseen: ”Paras on hyvän vaarallisin vihollinen”.

En minä siinä mitään erityistä huomannut. Enkä tuota iskelmääkään kuunnellut, joskin nyt kuunneltuna tunnen sen: pitkä tukka ja piiitkäät kertosäkeet.

Ei muuta.

Ei Art Blakey´ta, ei Erick Dolphya, ei Laila Kinnusta, ei Esa Pethmania, ei Eeroa ja Jussia, ei Beatlesia, ei Elvistä, ei Pekka Järvistä, ei (onneksi) Abbaakaan.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen vain Liikanen on syyllisistä elossa, vain Koneen Ruhtinaan jälkeläiset (”Kallis Prinssi”) kelpaavat pelastamaan Itämerta ja painamaan työväenliikettä suohon, Lassilaa ja Kouria en löydä kuin Rovaniemen III hautausmaan kiviin hakattuina.

Mitä kaipaan tuosta vapaasta ajastani, joka kesti 1985 – 1992?

Työtä. Sitä minä kaipaan.

Koirat olivat kuolleet, äiti ja isä olivat kuolleet, avioliitto oli kuollut, harrastukset olivat vasta viriämässä (mieskvartettilaulu ja Carl Michael Bellman) ja politiikassakin vallitsi hiljainen vaihe. Ei parhaan etsintä.

Ei rakkautta, ei tulevaisuutta eikä menneisyyskään vaivannut ja tuo iskelmä ei kuulunut listalleni.

Nyt on listalla Koneen Ruhtinaan perillisten sijasta ruotsalainen, jo 2018 kuollut kollegani, joka kirjoitti ja saarnasi faktoista (Factfulness) ja logoterapian 1946 luonut Viktor Frankl.

Frankl saarnasi:

”Etsitään syy selviytyä oman elämämme ja sukumme tarinan menneistä ja isoista, pysyvistä arvoista”.

Niin teen.

Ne löytyvät runosta ”Kulkuri”.

Kirjoitan siitä 1915 riimitellystä rajusta tarinasta joskus – olen jo pari kertaa kirjoittanutkin.

”Everstien tarina”

Scorpions – Wind Of Change

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=scorpions+wind+of+change

Ahasveruksen Heimweh

Kuulun ikäpolveen, joka on ihmiskunnan suhteessa suurin koskaan. 1945-1952 syntyneet suomalaiset.

Meistä joka neljännellä on seikkailugeeni.

DRD4-7R

Se tarkoittaa vaeltamista valkeille elämän ja maailman alueille siitä välittämättä, mitä noille alueille ja niiden elokehälle siitä seuraa. Tai vaeltajalle. Ihmissyöjien parissa Tyynellä Valtamerellä.

Yksi meidän sukupolvikokemuksistamme on paluu tekopitäjiimme ja -selkosille.

Sitä voimistaa Heimweh-ajuri. Käsite on lähellä ”koti-ikävää”, mutta on toki moni-ilmeisempi.

Niinkuin seikkailijaa luonnehtiva geeni on suppeampi kuin Ahasverus, Jerusalemin Suutari.

Kotiinpaluu on elämässäni tuntunut sitä paremmalta, mitä varhaisemmasta kokemuksesta on ollut kyse.

Paluu Paasikiven ajan Norjan- tai Lapin-matkoilta vanhempien kera kotikauppalan vuokratalon pihaan, jota peittävät voikukat, ratamot, heinät ja timoteit on ollut ainutkertaisen upealla tavalla itkettävä kokemus.

Jossain vaiheessa Heimweh alkaa ohentua ja lopulta sen huomaaminen ei enää oikein ole mahdollistakaan.

Olen asunut ja tehnyt työtä kolmen eri perheen kanssa nykyisellä kotiseudullani 50 vuotta eli 2/3 elämästäni.

Vasta nyt, kun yhteiskunta ilmoittaa monella eri tavoin, etten enää ole kunniallinen tai tarpeellinen sen jäsen, huomaan, että tunne kotiinpaluusta tai ainakin sen Heimweh-osa ei ole tunnettavissa, ainakaan spontaanisti.

Sellaisena, kuin kotikylän nimen näkeminen tien ohessa tai piharatamoiden kosketus jalkapohjissa ennen on ollut.

Se on outo tunne, vaikka se onkin ymmärrettävissä ja looginen.

Ahasverus vaeltaa ikuisesti, seikkailun motivoimana ja väärien valintojensa taakoittamana huohottaen, mutta ilman mahdollisuutta Odysseuksen paluuseen omiensa pariin.

Eikä häntä enää innosta edes Ikaroksen rooli, koska kuningas on kadonnut.

Toivoisin osaavani kirjoittaa tähän jonkin opettavaisen eläin- tai ihmissadun.

H.C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö?

Jokin lukuisista Aiskhyloksen tarinoista.

Poika ja susi?