Satanen ajatuksistasi

Vaalit muodostuivat yhdeksi elämäni asperger-tyypin pakkomielteeksi.
Osallistuin sellaisiin ehdokkaana kymmeniä kertoja.
Yliopiston edustajisto, Lääketieteen seura, ammattijärjestö, vakuutusyhtiö, osuusliike, seurakunta, kunta, valtio ja EU.

Nyt olen käynyt viimeiset vaalini. Vaalinumeroni oli 5.
Aina olen saanut enemmän äänestäjiä taakseni kuin numeroni vaaleissa on ollut.

Eräissä vaaleissa numeroni oli 100. Samoissa vaaleissa opiskelukaverini oli toisessa kinkeripiirissä ehdolla myös numerolla 100.
Ääniäkin saimme suht koht saman määrän.
Mielenkiintoisin tuon vaalin ilmiö oli, että kaveri teki itsemurhan ja minä myös.
Ei toki oikeasti, mutta yhtenä keinona vaalityössä vastustajat tuollaista tietoa käyttivät (puoluetoverit, totta kai).

Nyt katselen vaaleja vain äänestäjän tulokulmalla.
Tänään esimerkiksi poliisi mainosti ehdokkaista kahta: toinen 112, toinen 100 (kts aamun kuva).

En äänestä tällä kertaa vaalipäivänä, koska olen tuolloin maailman demokraattisimmassa maassa, jossa sama perhe on hallinnut äänestävää kansaansa 1980-luvulta alkaen.
Siinä on sitä jatkuvuutta.

Äänestän siis ”otteella”, niinkuin ollessani tonkan kokoinen tavattiin sanoa.

Ääneni saa ehdokas, jonka numero ei ole sata eikä satakaksitoista.
En ole ihan varma, onko hänen ehdokasnumeronsa edes parillinen vaiko pariton.

Mutta kyllä, minä luotan häneen.

Kuuntelin ja katselin tänään 10:05-45 TV-1-kanavalla miestä, joka on johtanut lapsuudenseutuni suurinta ”leivän isää” nyt jo 15 vuoden ajan.

Hän esiintyi televisiossa melko arrogantisti ja erittäin itsevarmasti.

Hän tiesi vastauksen jokaiseen tehtyyn kysymykseen, mutta ei itse tehnyt yhtään kysymystä, johon minulla olisi ollut vastausta valmiina.

Mutta hän ei olekaan ollut ehdolla kymmenissä vaaleissa niinkuin minä.
Vaikka hänen työpaikkansa nimi onkin Kymmene (se on ruotsia).

Graalin malja Silkkitiellä

YLE-verolla on paljon hyvää antia syntynyt.

Eräs anti on ilmaston kannalta hieno historiallinen matkailu.

Yksi tuotantoryhmä kulkee ristiin rastiin Tellustamme ilmakehän resilienssiä kuluttaen, mutta samalla sadat tuhannet, jopa miljoonat voivat kotisohvalla maaten oppia Silkkitien rahat ja mausteet, valtameren pohjat ja merkkien salat.

Kiinan johtaja Xi on kotikaupunkini merkkihenkilö, koska hänellä on lausuttuja aikeita Lapin turismin, talviurheilun ja sotilas-turvallisuuden saroilla.

Sama mies on jo valloittanut Afrikan & Etelä-Amerikan ja valloittamassa Venetsiaa, joka Marco Polon aikana eli aivan äsken vielä oli maailmankaupan keskus.

Suomen Yleisradio on näyttänyt juuri hankkimansa kahdeksanosaisen ”Merkkien salaisuudet”-tuotannon, jossa kaikkea tällaista käsitellään satojen, tuhansien, jopa kymmenien tuhansien vuosien ajanjaksolta.

Punatukkainen viikinki-valtiatar Liisa on kulkenut hoikkaisen Sancho Pancho- ystävättärensä kanssa kamerat suristen siellä täällä ja tietänyt meille sitten kertoa, miksi Wittenbergissä on emäsika kirkon ulkoseinustalla tai miksi Dan Brown valehtelee kirjoissaan maailman symbolismin herkällä ja upottavalla suolla.

Olen itse matkaillut Simo-vaarin yllyttämänä 1950-luvun alusta alkaen sen verran, että hiilijalanjälkeni kestää vertailun liki kenen kanssa vaan.

Kivet maailmalla olen nähnyt, kirkot ja temppelit samoin. Eri värisiä ja rotuisia kanoja, käärmeitä, koiria ja lehmiäkin olen tullut syöneeksi.

Nyt juuri minua vähän pelottaa se havainto, joka perustuu omaan matkailuuni, ei pelkästään muiden Vasco da Gamojen tekemien matkojen raportteihin.

Pelko on siinä, että ihmiskunta, joka 1500-luvulla oli nykyiseen nähden (määrä ja kyky tuhota ilmastoa, vettä ja vainioita) murto-osa, haluaa palata tuohon James Cookin, Vasco da Gaman ja Kolumbuksen aikaan.

Itse asiassa siitäkin vielä tuhannen-pari vuotta taaksepäin.

Italian mafiosot ja Kiinan keisarit ovat löytäneet toisensa ja alkavat taas kuljettaa siirtomaatavaroita idästä länteen. Sahramin ja kaardemumman ohella sieltä tulee myös sodankäynnin, räjähdysaineiden ja paperinvalmistuksen tietoa.

Mutta ehkä tärkein Silkkitie-viesti on se pelottavin.

Olen omassa työssäni antanut sille nimen 7 + 11.

Toivon hartaasti, että YLE tekee jatkokauden ostosopimuksen Liisan ja Ellan kanssa. Että he pääsisivät ”Merkkien salat 2.0”-kautensa avulla kertomaan meille sohvaperunoiksi muuttuneille tohtori Livingstoneille, miksi emme pelkää niinkään Putinia, Trumpia tai Xi´ta vaan tuota 7 + 11 – havaintoa.

Merkkien salat – ohjelman 1.0 neljä tunteroista löytyy YLE-Areenalta, suosittelen lämpimästi.

Jos ei muuta niin sen selvittämiseksi, mitä tuo Wittgensteinin, ups: Wittenbergin, kaupunginkirkon ulkoseinällä olevan emäsian kohdalla asfaltissa oleva kaivon kansi pitää allaan.

Ja mitä se merkitsee Halla-ahon, Suomen eduskuntavaalien ja toisen kielitieteilijän (Melanchthon) kenttäverkostossa.

Aamun kuva ”Ex orientae lux”, ups: ”oriente”

Näytön puutteessa – Non-Evidence Based

72 vuoden korkeassa iässä on syytä yhä useammin luottaa omaan kokemukseensa ja lukeneisuuteensa.

Sitten, kun tarvitsee profeettoja valaisemaan tietään, niiden on syytä olla sellaisia, joihin luotan sen takia, että he ajattelevat tieteellisesti, mutta toimivat inhimillisesti.

Inhimillisesti toimiminen tarkoittaa lähimmäisenrakkautta ja vaatimattomuutta.

Sillä varauksella, että vaatimattomuus voi olla hyvin kuuluva, suorastaan huutava hyve.

Tuomion pasuuna, niinkuin Juha Hurme.

Muita profeettojani ovat kulloinenkin ammattikuntani vanhin ja arkkipiispa.

Nimiä?

Jaan Kross, Risto Isomäki, jo mainittu Juha Hurme, Aristoteles, Augustinus, Harari, Rosling, Lönnqvist, Huttunen ja Halonen.

Merkittävin profeetta tässä ihmisen maailmassa on kuitenkin näyttö, evidenssi.

”Onko tämä totta ja todistettu?”

Jos ei, ”pitääkö siihen vaan uskoa, koska miljardi raatokärpästä ei voi olla väärässä”.

Takkatulen PAH-yhdisteet, tupakoinnin lopettamisen edut, sisäilmaongelmat, ilmaston pilaantuminen, merien mikromuovi, ravinnon rasvahapot, D3- ja B3-vitamiinit, punainen liha ja itu-aterioiden terveysvaikutukset.

Jokaisen uuden tiedon omaksumisen tai vanhan tiedon kumoamisen kohdalla yritän käyttää profeettojani, mutta yhä useammin joudun toteamaan, että itsessäni asuu profeetta.

Jos uskon itseeni, silmiäni, järkeäni ja lähimmäisenrakkauteni voimaan, saatan elää taas yhden päivän ”Sinuhen” roolissa.

Parantaen sairaita ja pitäytymällä terveiden moralisoinnista kenties väärän lippuni ohjaamana huonoille teille ja tuhoon.

Totuus näytöstä (evidence-based) tahtoo puolittua viidessä vuodessa, opetti muuan professorini 1970-luvun alussa.

Minusta näyttää, että tässä päivityksessä mainitsemissani asioissa tuo totuus puolittuu nykyisin pikemminkin viidessä kuukaudessa.
Joskus jopa viidessä viikossa, päivässä, tunnissa tai minuutissa.

Tällaisen päivityksen kirjoittaminen pikkutunneilla, suden hetkenä, koiravahdin aikaan, vie tarkistuksineen kymmenen tai kaksikymmentä minuuttia.

Sinä aikana totuus ei puolitu, mutta kyllä se horjuu.

Aamun kuvassa ovat ristiritarien seurassa aamun lääkkeeni, joita juuri nyt on enemmän siksi, että minua koskaan näkemätön ja tuntematon lääkäri hoitajansa välityksellä näin määräsi.

Ensi viikonloppuna täytän taas lääke-dosettini, jonka sisällön keston kaari on neljä viikkoa.

Siinä tabletteja päiväänsä kohti on 1/5 tuon kuvan näyttämästä.

Kukas sitä nyt Afrikkaan lääkkeitä syömään lähtisi. Näytöllä (evidence based) tai ilman (in trust).

Keltaiset – F60.5

Jo takasuoralla, mutta viimeistään vesihaudan kohdalla, aloin huomata ilmiön. Yhä enemmän ja yhä voimakkaammin ihminen tässä itselleen kuvittelemassaan ihmisen maailmassa vaatii.

Ensin hän vaati itseltään, mutta petettyään itsensä hän alkoi vaatia johtajiltaan, tärkeiltä lähimmäisiltään ja nyt myös palvelijoiltaan.

Siivoajilta, hoitajilta, kirjanpitäjiltä ja alusastian tyhjentäjiltä.

Ilmiö kertautuu aika hyvin Pariisissa ja keltaisissa takeissa, joissa on loistenauha pimeän varalle.

Ettei kukaan vahingossa ajaisi päälle.

Nyt päälleajaja tekee sen tahallaan.

Kun oma työni ja polkuni palvelijana alkaa siirtyä etusuoralle ja näen jo maaliviivan ja sitä edeltävät kalkkiviivat, minun on pakko mennä peilin eteen ja kysyä:

”Kuulutko, Antti, joukkoon”.
Ja vastata:

”Kyllä, kyllä minä kuulun! Sekä siihen joukkoon, joka vaatii että erityisesti siihen, jolta vaaditaan – itsekin niin itseltäni vaadin”.

Kaikki minulle nyt heti, minun ehdoillani ja aikataulullani.

Minä en jonota, minä en odota, minä en tyydy, mutta minä vaadin.
Me vaadimme.

Mitä me vaadimme?

Vapautta?

Vapaus johtaa kansaa (Delagroix)

Johtaako?

Chopin

Elämässäni on osunut isojen muutosten aikaan liki aina korviin jokin erityinen musiikki.

Pat Boone, Tommy Steele, John Coltrane, Jean Sibelius.

Nyt ei ole ison muutoksen aika.

Brahms: Pianokonsertto n:o 1 d-molli (Clifford Curzon ja Amsterdamin Concertgebouw-ork./Eduard van Beinum).

Rimski-Korsakov: Sarja orkesterille oopp. Pihkovan tyttö (Lontoon SO/Anatole Fistoulari).

Mendelssohn: Alttoviulusonaatti c-molli (Michael Gieler, alttoviulu, ja Lauretta Bloomer, piano)

Mikä saa minun niin hullusti kirjoittamaan, ettei ole ison muutoksen aika?
Se saa näin väittämään, että niin moni siitä varottaa ja se, että jokainen varoitus kestää niin lyhyen ajan kuihtuakseen sitten pois.

Olen seurannut HS/TV-4-kanavalla suomalaista kevyen musiikin kilpailua, jossa yksi keskeisimmistä toimijoista on kuollut, mutta hallitsee ohjelman kuvakulmia lähes ylivoimaisesti.

Jokainen katsoja tietää tuon ihmisen olevan kuollut.

Lehti otti eilen kantaa siihen, miten me olemme kuolleet.
Miten taas emme ole.
Otsikkokuvassa se kerrotaan.

Chopin on muuten se, joka useimmiten on soinut, kun minun elämässäni on jotain suurta ja mullistavaa tapahtunut.

Hänen pianokonserttonsa.
Muutos on siis pakotettu elämässäni aina samaan kaavaan.

Mentorointia

1967 alkaen olen ollut ehdokkaana kymmenissä eri vaaleissa.

Vaalien alla sain usein kirjeen, joka sisälsi 50 pennin, sittemmin 50 sentin kolikon.

Mukana oli lappusella teksti:

”Never argue with an idiot”

Kun nyt olen lopettanut sekä tupakanpolton (58v) että vaaliehdokkuudet (52v), postilaatikosta löytyi tutun näköinen kirje, sisällä tällä kertaa yhden €:n raha.

Lapussa luki:

Do you now recognize at last at least:

Who Was The Idiot, Actually?

Cinclus cinclus

1950-luvulta alkaen olen kymmeniä kertoja viettänyt kaikkina Lapin kahdeksana vuodenaikana palautumis-tuokioitani Koskikaran maassa.

Siellä, Äkäslompolossa, olen tavannut hiihto- ja sauvatonkävely-lenkeilläni otsikko-linnun sukeltelemassa pienissä puroissa, joissa myös tammukka asuu.

Tammukka on sellaisissa vesissä asuva lohikala, joilla ei voi olla yhteyttä mereen laskeviin vesiin, sanoi asiasta vihreä luonnonvartija radiossa jokin aika sitten.

Kun katsoin eilen suositun venäjän-suomalaisen toimittajan kymmenettä Suomi-retkensä jaksoa, joka kuvasi Lappia, minulle tuli tuo koskikara mieleen.

Toimittaja nosti Lapista esiin asioita, joita en täältä ole löytänyt.

Sauvakävelyn ilman suksia, saunomisen itävaltalaisen hiihtohissin gondolissa, revontulien vahtimisen ja ison K-kaupan isännän kolmannessa polvessa.

Minulla on tapana juoda Koljatin limpsaa, pojallani taas ilmassa pysymättömän Boeingin nimistä kolajuomaa.
Koljatti-Kola-pullon kyljessä lukee ZERO.

Pelottaa, kun toisaalta pojan Pepsi Maxi ei pysy ilmassa, toisaalta Lappi yhä enemmän on kuin jääasema Zero.

Pelottaa vanhaa miestä sekin, löytäisikö nykyinen hiihtäjä tai ilman suksia sauvoilla hartianivelensä kierrekapselit pilaava kävelevä ihminen enää Lapista kuukkelia ja sen kaveria, koskikaraa.

Niistä sekä ahmoista, karhuista, ilveksistä ja susista tämä luontomme on rakennettu.

Ei Charles Lindbergin 64 hävittäjän Lapinmajasta, jään paksuuden mittaajista saati lumilinnasta, jossa voi saunoa.

En oikein ihmettele, ettei ilmaa raskaampi sota- tai turisti-ilmalaiva pysy ilmassa.

En sitäkään ihmettele, että ilmaa noiden värkkien hinnoissa on niinkin pulloillaan kuin sitä on.

Eilen päiväkävelyllä tapasin kaksi miestä ja koiran.
Miehillä oli mukanaan porakone.

Kysyin, mitä miehet?
Työtähän me palkkamme eteen tässä. Mittaamme jään paksuutta.

Miksi?
Siksi, että on niin kaunis sää.

Ei tänne jäälle rumalla säällä kukaan viitsi.

Eipä niin.

Aamun kuva: Toimittaja Ville Haapasalon farsinkielinen (qashqai) auto rumassa säässä

Tippaleivän aikakausi

Poikkesin korjauttamassa autoani ja ostin samalla kaupasta kaksi tippaleipää.
Kotiin tultuani aloin lukea eilistä Helsingin Sanomien sunnuntainumeroa.

Sieltä katse poimi Veli-Pekka Leppäsen julman arvion Matti Klingen viimeisimmästä muistelma-kaksikosta.

Samaan aikaan taustalla soi keittiön pakelliittiradiosta John Coltranen kvartetin konserttitaltiointi vuodelta 1962, jonka aikanaan nautin elävänä Helsingin Kulttuuritalon Alvar Aallon ainoassa akustiikaltaan onnistuneessa konserttisalissa.

Kun tuollaiset asiat osuvat päällekkäin, alkaa epäillä itseään.

Onko tällaisten asioiden tarkastelu tai kokeminen samassa paketissa oikeastaan kertomisen arvoista ja onko siinä mitään mieltä.

Kulttuuritalon konserttiin matkasimme junalla ja koska meillä ei ollut rahaa edestakaisiin junalippuihin, menomatkalla kiipesimme aina konduktöörin nähdessämme junanvaunun katolle.

Kylmäähän se oli, koska konsertti oli marraskuussa. Junamatka kesti kolme ja puoli tuntia ja pakoon piti kiivetä sinä aikana viisi kertaa.

Paluumatkan liput meillä oli.

Klinge on minua 10 vuotta vanhempi, mutta henkisesti luen hänet kyllä aikalaisekseni. Hänen muistelmansa, 20 nidettä, vastaavat tekstimäärältään Arktisen puskurikapasiteetin kokonais-tekstimäärää (yli 10 000 kirjansivullista).

Tapasin Klingen pariin kolmeen otteeseen, mutta en montaa sanaa jo tuolloin keikarin oloisen professorin kanssa vaihtanut.

Viihdyin paljon paremmin Arvon, Niilon, Matin, Kallen ja Haraldin seurassa. Antti oli kuitenkin noina aikoina ehdoton suosikkini. Kaikki kuusi olivat Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professoreita.
Ja kaikki ymmärsivät musiikin huumoria.

Niin, se tippaleipä.

Vasta aivan viime vuosina leipomot ovat oppineet uudelleen tekemään sellaisia tippaleipiä, joita 1950-60-luvun vappuina oli kaupan.

Se oli tippaleipien ja kotitekoisen siman aikakausi.

Alan pikku hiljaa lopetella Arktisen puskurikapasiteetin kirjoittelua. Tulihan tänä vuonna on tusina vuosia täyteen.

Kirjallisesti nämä reilut 4000 päivitystä eivät ole mallikkaita.

Niiden sisältö on kuitekin käsittänyt huomattavan pitkän ajanjakson.

Varhaisin merkittävä käsittelemäni tapahtuma on vuosi 392 eaa (BC), kun suosikkieverstini Brennus valloitti Rooman, mutta pilasi voittonsa ahneudellaan.

Joskus alkuakoina kävin läpi omaa lapsuuttani ”Tintin tarinat”-päivityksinä.

Nyt etsiskelen sellaista punaista lankaa, jolla saisin kytkettyä koko tämän reilut pari tuhatta vuotta samaan pakettiin.

Sen ”tippaleivän” kun olen selvittänyt, sitten on aika lopettaa.
Jos ei kirjoittaja sitä ennen itse lopu.

Päivän kuvassa on kaksi tippaleipää, jotka ostin tänään, 4 päivää ennen maaliskuun idusta.

Sehän oli päivä, jona Brutus puukotti Caesaria, joka oli hankkiutunut keisariksi sen raivon kantoaallolla, joka syntyi yli 300 vuotta ennen tuota murhaa.

Siitä raivosta on jäänyt yksi sanonta, joka kuukauden kuluttua on monella puolueella ja politiikolla ajatuksissa.

Vae Victis, Woe to the Vanquished.

Voi voitettuja.

Grimm kohtaa Runebergin

Maailman televisioverkoissa on meneillään uusi MuumiBuumi.

En pidä siitä, mutta koskas vanhempi kansalainen on uusimmista virtauksista heti pitänyt.

Tai vanhempia virtauksia muistanut.

Oikein ainakaan.

Kuulin hiljattain Suomen höyryradiosta Adalmiinan helmi – nimisen sadun.
Se meni aivan eri lailla kuin olin muistanut.

Useammasta syystä olen viime vuosina selaillut aamun päivitykseni otsikkokuvan ”Vänrikin Tarinoita” sekä kerrannut aikuisten kauhutarinoiksi Kasselissa päin aikoinaan kirjoitettuja, Stoolin kanssa samaa aikakautta kuvaavia ”Kinder- und Hausmärchen”.

Lisäksi piristelen väsyvää mielikuvitustani aamuisin 06:15 ja iltaisin 18:50.

”Kun minä tänään tulin tänne, kohtasin vanhan vaimon. Niin me…”
(Yle Radio 1, ”Hartausohjelmat”).

Näillä eväillä varustettuna silpaisin päättäjän vetimet harteiltani samaan aikaan kun lopetin kuudettakymmenettä vuotta jatkuneen tupakoinnin riitin. Nyt siitä on jo pitkälti toistasataa päivää.

Tällaisessa ilmapiirissä olen tätä vuotta 2019 kahlannut.

Tänään olen aivan erityisesti uppuroiden kahlannut, kun puolessa vuorokaudessa pihaan on kerääntynyt useita kymmeniä senttejä tuoretta pakkaslunta.

Pulverilumitalvi, Frosty Winter, oli muuttumassa jo hankikantokevääksi, Crusted Snow, mutta ei.

”Se oli Lieksassakin kerran sirkus. Se on, se jalopeura, se on sitte vittumainen elläin”.

Kun nyt savuaville demokratian viimeisimmän vaalikauden suomalaisille raunioille kansa valitsee uudet seppokääriäiset, eeroheinäluomat, perttisalolaiset, timosoinit ja eskojuhanitennilät, jään miettimään Topeliuksen Adalmiinaa ja Runebergin Lotta Svärdiä.

Niinkuin ranskalainen kysyy:

Ou Est la Femme?

Vastauksia on kaksi

1) Iltapäivälehden Naistenpäivä-kyselyssä lukija saa vastaamalla tietää, ketä tunnettua naista hän muistuttaa.
Suvi-Anne Siimes kertoo twiitissaan, että hänestä löytyy päivitykseni alussa mainitun MuumiBoomin kanta-äiti, Tove Jansson.
Tein saman testin. Vastaus on…no.

Se ei ole Tove Jansson vaan elossa oleva Sofi.

2) Kuluneen viikon kaikki Radio Yle 1:n hartausohjelmat, jotka kuulin, olivat naisten vertauskuvin saarnaamia.

La femme, se on meissä.

Elämäni lääkärinä

Alaotsikot: Ei Loitsu eikä Rukous, Sinuhe Egyptiläinen, Tunkua Katon Harjalla, Everstien tarina

Pienissä piireissä minulta kysytään, miksen kirjoita muistelmiani.
Vastaan mielessäni, että Mika Waltari, Mauri Sariola ja salaneuvos Sauerbruch sen jo tekivät.

Niin, ja minä itse. Kirja on tämän päivityksen otsikkokuvana (96 sivua; Interterras 1995, painos loppuunmyyty).

Olen kirjoittanut tätä blogia 12 vuotta. Sivuja printtiversioksi muutettuna siinä on 12546.

Lisäksi olen kirjoittanut ”Everstien Tarina”-nimisen kirjan (380 s), mutta vain minä olen lukenut sen. Kuitenkaan en likikään kokonaan kokenut.

Minä en siis kirjoita ”Elämäni Lääkärinä”, ”Tintin tarinoita” tai ”Sukuni tarina”.

En, koska kirjoitin ne jo.

*

Ammattijärjestöni sivuilla käydään keskustelua siitä, mitä on yleissairaalapsykiatria.

Koska olen 1972 alkaen tehnyt elämäntyötäni yleissairaalapsykiatrina ja perustanut siinä matkassa kaksi poliklinikkaa ja yhden sairaala-osaston, tiedän, mitä yleissairaalapsykiatria on.

Mutta en aio sitä tietoani ryhtyä puolustamaan ja kehittämään sen enempää kuin mitä olen ehtinyt jo tehdä.

Ihmisistähän siinä on kyse – ja autoimmunologiasta.
Siis ihmisen, ihmisten ja muun luomakunnan välisestä loputtomasta oman sijansa etsimisestä.

Siirryn jatkossa Arktisessa puskurikapasiteetissa kevyempiin aiheisiin, jos vielä päätän näin pajatson tyhjennettyä

neljättätuhannetta kuudennettakymmenettä toista

päivitystä tänne enää laatia ja ”send”-nappia painaa.