Aloitin työni psykiatrian erikoisalalla 52 vuotta sitten.
Olen elänyt kolmessa eri perheessä ja myötäni on aikuistunut viisi lasta.
Työssä olen kohdannut yli 30 000 ihmistä (joista 590 pakolaista), kohtaamisia heidän kanssaan minulla on on ollut yli 300 000 ja eri alueilla erikoissairaanhoidossa olen päivystänyt liki 4000 vuorokautta.
Reseptejä ja lääkärintodistuksia olen kirjoittanut valtavan määrän.
Nyt tuo miljoonien kilometrien ja eurojen inhimillinen katu alkaa olla päätepisteessään.
Viikon kuluttua luovutan viran merkit pois.
Tuntuu kuin olisin syöksymässä jonnekin täysin tuntemattomaan.
Kuva kertoo tunnelmasta ainakin osan.
Toisaalta en menetä lääkärin tai psykiatrian taitojani tai kokemustani. Vain viran ja sen merkit annan pois.
Lisenssini hoitaa, auttaa ja parantaa vielä pidän.
Elämässä on hetkensä.
Tästä tuntuu kehittyvän sellainen, momentum, johon en löydä kokemusosaajia, jotka voisivat neuvoa.
Tämä vaihe on elettävä yksin.
Tuskin olisin tänne puskurikapasiteettiin palannut, mutta johonkin tämäkin viesti ja kokemus on laitettava – nettiavaruuteen muistuttamaan.
”Memento mori”
Näinkin sen voi tehdä.
Virkansa lääkärinä lopettamisen.
Arktinen puskurikapasiteetti 