Maaherra

Aste, pari kylmää: lisää on taas lunta maassa ja katolla. Korrehtuuria tehdessä vuosi on jo lähtenyt vaihtumaan siellä, missä läntinen allakka orientissa on käytössä.

Hyvää vaihdetta arvoisille vierailleni, päivä on jo enemmän kuin kukonaskeleen pidempi.

1600-luvulta alkaen maassamme on ollut menestystä sen mukaan, onko meitä hallinnut hyvä vai huono herra eli rouva. Hannele Pokka, Vibelius tai Axel Oxenstierna.

Joku ihme tarve sai aikaan sen, että näiden herrojen & ruovien välttämättömyys unohdettiin ja laitettiin kuntia ja kyliä hallitsemaan neljän vuoden välein vaihtuva puhuvien päiden joukko ja alettiin kutsua järjestelmää subsidiariteetiksi.
Nimi tarkoittaa toissijaisuutta ja läheisyyttä.

Tässä sitä nyt sitten ollaan.

Kun luontaisen hallintopiirin vastuuton väki ei enää puhalla yhteen hiileen tai Hillilä ei sitä katso että puhaltaa, on väki vallatonta, omaan silmään ja hiileen pissivää eikä sitä kukaan johda sati käske.

Syntyy aivan järjetöntä, tavallista kymmenysten maksajaa ällistyttävää kaaosta.

Muistan ajan, kun Jakob Söderman oli Uudenmaan läänin maaherra. Tai Ranta johti Kymenlääniä Laila Kinnusen ja Brita Koivusen kanssa.

Oli se aikaa.

Kekkoset linnoissaan saattoivat olla vakuuttuneita siitä, että maassa oli laki, joka ”ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää”.

Yli viisi miljoonaa ihmistä alueella, jossa kyse joka päivä on saaliista, suojasta, lisääntymisestä ja tietämisestä ei yksinkertaisesti voi olla Herran nuhteessa, jos siltä puuttuu valtiolta palkkansa ja valtansa saava Pirjo Ala-Kapee, ei sitten niin millään.

Minä en näe tässä demokratiassa paljoakaan järkeä, jos kaikkien päättäjien on ansaittava fb:ssa, twitterissa, e-maileilla, instagrameilla, skypella, linkedinilla, messengerilla, blogeilla ja whatsAppilla tunnista tuntiin oikeutensa käyttää valtaa alaisiinsa ja aikalaisiinsa.

”Ei oikeutta maassa saa, jos itse sit ei hanki – vaikka oiskin eessä umpihanki”.

Suomen vaakunassa on yhdeksän ruusuketta. Suomi tarvitsee yhdeksän maaherraa. Vähemmän ei riitä, enemmän on liikaa.

Mutta Suomi ei tarvitse Kokoomusta, Vihreitä, Keskustaa, Sosialidemokraatteja, Vasemmmistoliittoa, Sinisiä, Perussuomalaisia, Ruotsalaisia tai ”Muut”-puolueita, jos niitä ei ole kukaan paikan päällä paimentamassa herran, rouvan ja Herran nuhteeseen.

Piispalle kavereita, kun vuosi vaihtuu.

SoTe olisi jo aikapäiviä ollut valmis, halpa ja hyvä, jos sosiaalineuvokset lääninhallituksissa olisivat olleet maaherran oikea käsi.

Kyllä jämptti on niin sanoisi Asko Oinas eikä Hannele Pokka olisi eri mieltä, Kaarlo Hillilästä nyt puhumattakaan.

Aamun kuva: ei tähtenä tähtien joukossa vaan kuuna Alanamman taivaalla (maaherran paikka maanpiirissä) – aurinko on olemassa vain kuutena kuukautena, mutta kuu on taivolla joka kuussa.

Yksi Risti Kaksi, markat miljoonaksi

Plussalla mennään, räystäät tippuu.

Illalla olin tietokilpailussa (Pub Musta Kissa), jossa kymmenes kysymys vastattiin ykkösellä, ristillä tai kakkosella. Kataja-joukkue, jonka jäsen olin, vastasi oikein ja jäi kisassa toiseksi. Tai siis toiseksi viimeiseksi.

Oli hiton hauskaa.

Aamulla luen lehdestä, että kansalaisaloite, jonka olen allekirjoittanut, on saanut savolais-lappilaisen ministerin puuskahtamaan:

”Mikäs olis teän vaihtoehtonne”.

Ministeri tarkoittaa kansan palvelijaa, ei sen määrääjää tai sille vinoilevaa äkkivääräleukailijaa.

”Tuu pois sieltä, siel on peli”, tekisi mieli sanoa.

Voitin tippauksessa (veikkaus) 1950-luvulla 11 oikein tuloksella 13 000 markkaa.

Sen vein talletettavaksi Leijonakantiselle, jossa se vieläkin olisi, jos Suomessa olisi Postisäästöpankki, mutta ei ole. On Danske Bank, sekin lakossa.

Tänä iltana loppuu 50-luvulla alkanut yhteistyöni Veikkauksen kanssa.

Miksi?
Siksi, että se ”ei toimi”.
Ei toimi.

Olen ollut mukana sellaisten vapaaehtoisen järjestöjen johdossa ja toimijana, joita rahoitetaan uhkapelituotoilla. Olen ollut mukana myös sellaisten järjestöjen johdossa, joita ei rahoiteta uhkapelituotoilla.

Niillä järjestöillä on yksi todella iso ero, niinkuin on mustalla ja valkoisella.
Musta ei ole ”mikään spektrin väri”, mutta valkoinen on
”kaikki spektrin värit”.

Ne järjestöt, jotka saavat uhkapelivoittovaroja, ovat valkoisia ja ne, jotka eivät saa, ovat – tässä pelissä – mustia.

Jos joku ministeri vielä joskus, alkoholilakimuutoksen puolesta äänestettyään, pyytää minua esittämään vaihtoehtoa ruokajonossa värjöttelevien adolesenttien (nuorten aikuisten) ja vanhuutta lähentelevien nälkäisten, nimiloppujen kansalaisten aktivointiin, esitän hänelle kyllä vaihtoehdon.

”Pidä tunkkis”

Aamu kuva: Suomen kansantalous ja -moraali. Sieltä sitä saa: moraalia, voittoja ja lonkeroa, toiveita, humalaa ja haaveita.

*

Illan havainto

60 vuotta sitten menetin tietämättäni ystävän ja palavan pensaan, jota en koskaan edes tavannut.

Sellaisia kohtaloita koettiin tuohon aikaan niin taajaan, etten jälkikäteen ajateltuna ole ollut asian kanssa yksin.
Kun asia joskus sitten valaistui, se oli ikäänkuin valmiiksi joukkosurtu.
Osa suomalaista identiteettiä, ydintietoisuuden rauhallinen komero.

Toisaalta: kohtasin erään hyvän ystäväni 17.9. 1971, vaikka hän syntyi vasta 19.6. 1990. Paikankin muistan. Riekkomaja.

JT, UK

Vielä puolelta öin kuivaa, -19.5C, eikä lämpömittari aamukuudeltakaan muuta kerro: lupeissa kuitenkin lauha perjantai.

Suomen Yleisradio tuotti nuoruudessani parikin hienoa dokumenttia valtakunnan kohtalonhetkistä. Neuvottelut Talvisodan alla ja jatkosodan loppuvaiheissa olivat teemana kun aikuiselle kansakunnalle opetettiin sotien historiaa. Paras oppitunti itselleni näistä oli ”Sodan ja rauhan miehet” (1978), jossa isoa valtaa käytti tosin nainen (Mme Kollontain).

Parhaiten muistan Arvo Salon Vallan miehet. Se tehtiin aikana, jona II maailmasodan aikana vaikuttaneet päättäjät eivät enää olleet mukana.

Kohta alkavana vuotena teemana on sadan vuoden takainen sota.

Joulunpyhien aikaan aiemmin pääministeriä (Vanhanen) ja presidenttiä (Kekkonen) kirjoissaan kuvannut Jari Tervo juontaa 8-osaisen dokumentin koko viime vuosisadasta oppaanaan Urho Kekkonen ja hänen elämänsä. JT, UK.

JT:n UK 1-7 on nyt nautittu, kahdeksannen osan jätän suosiolla ”oikeaan katseluaikaan”.

Kuusi keppoista reunamerkintää kuitenkin.
Miksi Tervo näytti koko ajan vasenta keskisormea, miksi hänet kuvattiin liki koko ajan ilman jalkaterää, miksi hän saunoi uimahousut jalassa, miksi Maarit Tyrkön katse toimi ja eli niin voimakkaasti, miksi laatuisana näyttelijänä elämäntyönsä tehnyttä tituleerattiin kunnallisneuvokseksi (sehän on arvonimi, joka ostetaan ihmiselle verorahoilla).

Kahdeksatta osaa vielä odottelen voidakseni pohtia ja ”selittää” itselleni, miksi pysyin tiukasti politiikan areenoilta pois koko Kekkosen ajan ja miksi pyrin sitten päättämään, kun Koivistosta tuli tasavallan presidentti.

Aamun kuva:
”Viimeinen kerta Alanammassa”

*

JK, JT&UK

Katsoin sittenkin perjantaina yhdeksän päivän mittaisen työputken katketessa tuon kahdeksannen osan.

JT&UK vertautuu lääkärikollegani Seppäsen pitkiin tv-dokumentteihin mm suomalaisten venäläisyydestä tai ruotsalaisuudesta.
Tässä asiassaan ohjelmat tulevat maaliin tasavertaisina.

Timo J Tuikka, minulle läheinen historioitsija, jätti Juhani Suomen kokoisen aukon siinä kuin Seppänenkin. Tässä tarkoitan presidentin adjutantti-Seppästä, jolla on asiassa kirjallista sanottavaa, onhan hän Unto Seppäsen poika.

Lämmin kiitos dokumentissa liki jalattomalle, vasemman käden keskisormen Jari Tervolle, kyllä nyt kelpaa.
Työryhmälle myös killausta, jovain.

Aamulla 0 ja TJ!

Sää jatkuu puolikuun valossa -15,9C:ssa joten on helppo ajaa Ylämaihin viimeisen kerran 45 vuoteen. Laskin 26783 kertaa tuossa ajassa/kylässä tavanneeni hädässä olevan ihmisen.

Esikoinen puolestaan omalla Datsun 100A 2.0:llaan ajaa sohjoista katua pitkin Alamaihin, kun keskimmäinen lensi illalla Norwegianilla Gallen-Kallelan museon tienoville.

Kahdeksas Jedi on kuudella Liikkasella lusittu, käytännössä pappa-nukuttu, mutta Kahdeksas Tervo menee iltapuhteelle ja YleAreenan tarjontaan.

Jedissä varoitaan amerikkalaisia katsojia 10 sekunnin hiljaisuudesta naiskomentajan miettiessä – nuppineulankin putoamisen voi kuulla (1h19min elokuvan alusta).

Myös Arktisen Puskurikapasitoijan vaimea kuorsaus havaittiin eilisiltana, samaan aikaan.

Näin muodoin sulkeudun suosioonne ja jätän viisastelut maailman, Euroopan, maan ja maakunnan tilanteesta toteamukseen, että Rovaniemen Katajaranta 43:n talo joulun jäljiltä tyhjenee pikku hiljaa ja vuosi pian on vanha; uusi kohdataan Knalli päässä käden käänteessä.

Tervot katsottuani palaan mietiskelmään.

Aamun kuva kertoo kuuden Liikkasen Jed-panoksesta: 60 € & zzz

Aamun lehti kertoo rovaniemeläisten aboriginaalien reaktiosta 500:een AirBnb-asuntoon reviirillään:

Perkele, hissitkin kuluvat!

T-UKKa, b, c

Lumi teki enkelin eteiseen, lauloi Palkkasoturi Heikki Harma niihin aikoihin kun pienessä ja urheassa maassa oli kaikki hyvin ja Pitsinki vallassa. -16,8C.

Katsoin YLE-Areenalta kolme ensimmäistä osaa (a, b, c) Tervo-katsauksesta Urho Kekkosen elämään ja päätin katsoa loput viimeistään viattomien lasten päivänä.

Olen Tervoa & al vanhempi ja elänyt elämäni 10 ensimmäistä vuotta Marskin, Paasikiven ja Kemin kapinan aikaan. Elin perheessä, jossa politiikka oli sekä salaista (sotilas-isä) että katumusta (AKS-äiti) joten tiedän jotain.

Porvarillisessa kotikauppalassani merkittävä osa Lyseon opettajistani oli opettanut jo silloin, kun kesä oli kuumin koskaan (1939).

Keskeneräistä ei pitäisi arvioida, mutta niin twitterissä kuin facebookissa kirjoittavat tuttuni sen tämän T-UKKa,b, c, d, e, f, g, h ohjelman asiassa tekevät.

Hyväksyntä on hymistelyä reilumpaa, mutta kumpaakin netissä omien saittieni vaiheilla on.

Nuo ajat, 1916-1981, ovat elämässäni niin tärkeitä ja muodostavat identiteetistäni niin suuria kerroksittaisia palasia, etten uskalla arvioida ohjelmaa tämän syvempään eli enempää, mutta Timo J Tuikan osaan arvioida.

Hän on keskeinen Tervon ohjelmassa haastattelema minulle tärkeissä seikoissa. Syntynyt 1975, samoihin aikoihin kuin Harari, jonka ”Sapiens”- ja ”Homo Deus”- kirjat Elisabeth Rehnin (82v) Finlandia-palkitsema ”Niemi”-kirja haastaa 1959 syntyneen biologin (Juha Hurme) epävakaudella.

Muistan erään Kekkosta paljon kuvanneen historioitsijan vahvan epäluulon ja sensuuri-mielen Tuikan ”Takapiru”-kirjan (Hillilä) julkaisun yhteydessä. Suomen perusteet olivat pitävät, mutteivät onneksi mitenkään lain vahvuiset ja keskustelu saattoi siis jatkua. Väitöskirja sai painoluvan Suomen Ateenassa 2005.

1975 on myös esikoiseni syntymävuosi.

Yhtä asiaa minun on vaikeata sietää, joskin helppo ymmärtää.

Seikka on näet, että Panu Rajalan ja Maarit Tyrkön kaltaiset Anja Snellmanit tekevät oloni ikäänkuin sairaaksi kun he tonkivat Kumpujen yössä olevia tuoreita hautoja.
Saman tekee Finlandia-kirjailija Anni Ylivaarakin (”Everstinna”).

Sit tibi terra levis, kepeät mullat, tarkoittaa, että haudatun päällä on niin ohuelti multaa, että kylän koirat helposti pääsevät kaluamaan hänen luitaan.

Ei se väärin ole, saati useinkaan kiellettyä, mutta jokin siinä minulla mättää.

Jokin, jossa Veijo Meri ja Mika Waltari onnistuvat kuivemmin jaloin. Jokin, jonka Günter Grass liki selätti ennen kuolemaansa. Sipulia kuorien.

Aamun kuva (-aLii- 27.12. -17): ”Enkeli eteisessä”, pihamme luonnon muovaama kumpu, säiden vielä rikkomaton.

Der melanchthonische Kryptocalvinist

Kovin tavanomainen tapaninvastaisen yön sää, -17.4C, kirkasta, tyyntä. Tosin 1983 satoi Lapissa vettä ja Condordeja.

Tavaksi on tullut, että yö 1. ja 2. joulupäivän välillä menee valvoskellessa.

Nyt heräsin uneen, jossa vihkipappimme puolisonsa kanssa oli samassa junassa vaimoni ja minun kera ja se juna meni Tehtaanmäelle. Jäin kerra sellaisesta junasta. 1950, Paasikiven aikaan. Ruskea ”motti”.

Asia katkeroitti nuorta miestä aika lailla.

Luemme esikoisen kanssa samaa kirjaa samaan aikaan eli kirjoja on siis kaksi.

Siitä kirjasta on tämän boxing day´n pikkutuntien päivitykseni otsikko.

Esikoisella on sama koira kuin kuopuksella eli niitäkin on kaksi.

Vaimoni kanssa ostimme toisillemme samat kirjat pukin konttiin: siis kaksi kirjaa taloudessamme etsii lukijaansa.

Sen verran mualima muuttuu, että kun ennen kahdeksan ihmistä vei haudoille kuutta kynttilää, vie neljä ihmistä nyt muukalaiskivelle kahdeksaa kynttilää.

Siellä ne palavat, pienhiukkasia ja muovisaastetta tuottaen.

Yhden ihmisen elämä on lopulta niin selkeä hanke, että tällaiseen kirjoitukseen tarvitaan yleinen osuus, jotta otsikon mukaiseen haasteeseen (kryptaus) tulisi vastattua.

Kas näin:

Dokumentissa, jonka keskimmäinen kaivoi Netfixista, Castro polttaa koko ajan sikaria, lensi hän sitten tai käveli.
Toisessa dokumentissa (II maailmansota väreissä) Hitler ei polttanut, mutta Churchill tuprutteli.
Castro ja Sir Winston elivät yli 90-vuotiaiksi (rest in peace), Hitler kuoli 56-vuotiaana.
Sit tibi terra levis.

Kaksi kuolleista päälliköistä osallistui kumpaankin maailmansotaan, yhdelle riitti kolmannen maailmansodan aloitushanke. Se onnekseni (?) kuitenkin meni kiville niinä aikoina, kun minun murrosikäni alkoi olla ohi, mutta sotaväkeni vielä oli käymättä.

Nyt niitä murrosikäisiä sitten 2017 jouluna taas matalassa majassamme on. ”Tähteemme kynttilänpätkiä”.

Yksi heistä keksi ytimiin osuneen lauseen, johon ”matalasti kuiskaten” älähdin:

”Pidä saatana turpasi kiinni”.

Se lause kuului: ”Taitaa olla tulossa Papalle raskas vanhuus”.

Kuva
Kirjoja pukinkontista (-aLii- 26.12.-17)

Joulun ja totuudenjälkeisistä ajoista

Lauhtuu, enää -11C.
Joulun uutisvuo on nopeasti katsottu, 10 sekuntia.

Työssä kuuluu kaikenlaista surullisuutta.

Vihaisia ihmisiä kulkee kulmat kurtuissa, mutta joukossa on myös iloisia ja tasapainossa itsensä kanssa olevia.
Ihan niinkuin ennen jouluja ja totuutta.

Jatkan siis joulua, totuutta ja pakkasta pitkin muistaen sen, mitä aattoiltana saunan lauteilla opin:

On parempi jättää kirjoittamatta, jos mahdollista.

Kuva 25.12. 17: ei ollu Essolla kanelia, ei

Orbi et Urbi 😇

Joulusaarna, tarina

Pakastuu, -15C, tyyntyy, levolle lasken Luojamme.

Ensin se joulusaarna:

https://areena.yle.fi/1-4280336

*

Ihmisellä on nenän ja ylähuulen välillä räkäränni.

Se on äidillä ja pojalla aina samanlainen ja se takaa, että poika valitsee äitinsä vaimokseen, hedelmöittämiensä lasten synnyttäjäksi.

Isällä ei tässä joulun tarinassa ole juuri muuta roolia.

Puuseppä.

Yhä useammin tämä tulee kliinistä psykiatriaa äitien, lasten ja isien kanssa työskennellessäni vastaan.

Se on aika kauhea havainto, jota ei erityisestikään jouluna saisi sanoa tai kirjoittaa tulikirjaimin ihmiskuntamme hautakiviin.

Jouluna me sytytimme lapsina kuusiimme kynttilät, mutta nyt riittää, että laitamme pistokkeet töpseleihin ja luotamme siihen, että ”virtaa riittää”.

Aamun kuva kertoo häilähdyksen tästä.

Rosa Liksom, Merja Aletta Ranttila, joulupuu ja jokiyhtiön sähköllä loistavat kynttilät.

Niin kaipaan niitä aikoja, joina sydäntalvi oli lepoa, rauhaa, mietiskelyä ja Pekka Töpöhännän seikkailuja.

Ennen aikaan kun Veljeni Leijonamieli kaatoi kaiken sen, mitä joulun sanomassa oli pyhää.

Ronja Ryövärintytär.

Toivotan ystävilleni kaikkea parasta ajassa, jona talvi ja pimeä pikemminkin väistyvät kuin hyökkäävät.

Ehkä matikkapyryjä lukuunottamatta.

”Ja mehe toivohatamm, ja met toivohatamm, onnellista ja hyvää joulua – ja tähteemme kynttilänpätkää…”

Joulu 1953

Herätessä -15C, tyyntä. Aamu-kierrokselta tunnin kuluttua tultua -11C, hiukan jo ilma liikahtelee: elämän 72. aatonaatto.

Hallituskadun Kesoililla juttelen Kalevan luettuani vakituisen tupakkakumppanini kanssa.
Molemmat tulimme Rovaniemelle samana vuonna, 1953. Minä autorämän takapenkillä pariksi yöksi, hän koko loppuelämäkseen.

Juttukumppanin isä kuoli samana vuonna kuin minä synnyin.
”Tuperkkeliin?”.
-Kyllä, siihen aikaa se oli aika tavallista, naapurinkin lapsista se vei kaksi.

Mietimme, mitä hänen neljännentoista ja minun kahdeksannen jouluni aikaan oli.

Asuin samanlaisessa talossa, jollainen vielä on Rovaniemen Kansankadulla. Kahden perheen valtion vuokratalo.
Hän asui työkortteerissa aika lailla huonommin.

Nyt meillä molemmilla on auto alla ja elämä pikkuhiljaa takana.

Onko maailma tuosta muuttunut, kysyn.

”Eipä juuri, eipä juuri, ehkä iloisuutta oli tuolloin enemmän ja pienemmistä asioista nautittiin”.

Juttukumppani käy välillä laittamassa autonsa käyntiin. ”On mukavampi istua lämpöiseen autoon, sen verran paikkoja kylmässä kivistää”.

Toivottelemme hyvät joulunpyhät toisillemme ja lupaamme taas tavata huoltiksen kahvion kylmällä terassilla.

Tupakkaturinoita.

Aamun kuva (23.12.-17): ”Masan kuusi”

Vapaa päivä – Day Off

Kahdeksan pakkasta, viikon orastavalle joulumielelleni hengettömän vaisut aamuhartaudet (Radio Yle1) jatkuvat.

Suomi siirtyy pyörille.

Kun ei aamulla tarvitse lähteä ”otille”, se tarkoittaa vapaapäivää.

Siitä huolimatta, että kolmen aikaan (jpp) alkaa yli kolmannenkymmenennen kerran joulun varuillaan olo eli päivystys.

Ensimmäinen päivystys oli 1971.

Kyllä maailmaan ammatissani aina jää tekemätöntä työtä.

Kinkku ja poro uuniin, oma sinappi vesihauteelle ja siitä sitten joulun mieltä etsimään, yhteiskunnan outoutta miettimättä.

Aatonaatonaatto.

Kuva sisältää hengenvaarallisia pienhiukkasia ja joulun tähden, kynttilänpätkällä.