Vae victis – ”Woe to the Vanquished”

Minulla on ollut syksystä 1953 alkaen pakkomielle, joka syntyi tuon vuoden syksynä kolmannen divisioonan esikunnassa Kouvolassa.

Neljä everstiä, sodissa siipeensä saanutta, valitsi minut ottopojakseen ja ryhtyi opettamaan 7-vuotiaalle torstaisin, miten maailmanhistoria on kuin raiteilla kulkeva juna.

Myöhemmin, puolenkymmentä vuotta sitten, olen pukenut heidän opettamisensa ”voi voitettuja” muotoon.
Idea ei missään nimessä ole minun vaan näiden everstien.

Nyt voin tuon idean kertoakin, koska minusta mitenkään riippumatta kaksi suomalaista kirjailijaa on sen erinomaisissa kirjoissaan kertonut.

Toinen on Tampereen tohtori Olli Jalonen, toinen Jyväskylän maisteri Jari Järvelä. Molemmat Helsingissä syntyneitä, minua paljon nuorempia.

He avasivat tänä vuonna latenssi-ikäisen (5-13 vuotta) suomalaispojan sielua tavalla, jota itse olen miettinyt 1953 alkaen.

Nyt minun ei enää tarvitse asiaan palata.

Mutta mikä se asia on?

Brennus-niminen keltti-eversti valloitti vuonna 392 (BC, eKr, eaa) Rooman.

Hän luopui kaupungista saatuaan sen senaattoreilta lupauksen kulta-aarteesta.

Kullan määrää mitattaessa senaattorit alkoivat katua ja syyttivät everstiä petoksesta:

”Sinulla on väärät punnukset”.

Brennon tulistui ja heitti miekkansa punnusten joukkoon todeten:

”Voi voitettuja”. ”Vae Victis”. ”Woe to the Vanquished”

Osa historioitsijoista on sitä mieltä, että Brennon teki maailmanhistorian mitassa valtavan virheen.

Jos hän olisi kulta-lunnaiden sijasta pitänyt kiinni valloittamastaan Roomasta ja tappanut kaikki senaattorit siihen paikkaan, maailma olisi nyt yksi iso gallialainen kylä.

Meillä olisi druideja, pieniä koiria (Idefix), voimajuoman keittäjiä ja hiidenkiven kantajia. Sellaisia Asterixeja ja Obelixeja, jotka tietäisivät sen suurimman viisauden kaikista viisaksista:

”Hulluja, nuo roomalaiset”.

Koska Brennon kuitenkin äityi ahnaaksi ja säästi nuo hullut, me nyt elämme Putinin, Xi´n, Kim´in ja Trumpin valtakunnassa sen sijaan, että kuuntelisimme trubaduureja ja nauttisimme tarpeen mukaan taikajuomaa.
Kaikessa rauhassa.

2018 Finlandia-ehdokaskirjoissaan Olli Jalonen ja Jari Järvelä kertovat tämän tarinan.

Miltä maailma näyttää 7-vuotiaan silmin, hänen sielunsa peiliin heijastettuna.

Everstien tarina, 1953 kolmannen divisioonan esikunnassa kuultu, neljän everstin kertomana, on valmis.

Minun ei tarvitse sitä uudelleen väsätä.

”Miksi tästä ihmisen maailmastamme tuli mafioiden temmellyskenttä?”

Kuva: Everstien oppipoika

Tahdon saada suuren

30 vuotta sitten Suomi oli hektisessä vauhdissa, mutta eräät viisaimmista jo näkivät, mihin maa, kiitos Soros-nimisen sukulaiskansan edustajan, oli menossa.

Aivan siinä katonharjalla, kuplan ja sen puhkeamisen hetkillä, syntyi maassa ilmiö, joka on syvällä nuorimmaisten lastemme sielun syövereissä.

Tuo silloin syntynyt sukupolvi, myöhäiskasarit ja varhaisysärit, näki läheltä, mitä tarkoittaa kun hienolla autolla ajetaan täyttä vauhtia päin seinää shampanjahuurujen sumentaessa näön.

Tiedän paljon sellaisia suomalaisia, jotka pysyivät raunioissa huuhkajina, susilaumana, leijonina, ahmoina, ilveksinä, kärppinä ja haukkoina selvitellen sekä ”naattien että laakasten” koko vyyhden.

Homma oli hoidettu, kun ”det glider in”.

Sen jälkeen on tullut monta sellaista tiukkaa paikkaa tässäkin pohjoisessa paratiisissamme, jotka kaikki ovat ihmisen tekoa, ei muiden elävien, mutta siitä huolimatta varsin moni futuristi veikkaa maailmanlopusta virusten, prionien, aurinkotuulten ja CO2-molekyylien nimeen.
Muovipussit valaissamme.

Keskustelin eilen Australiassa poikenneen kollegani kanssa.

Hän kertoi, kuinka krokotiilit (tai jotkin muut liskot) ovat erään Austalian alueen elinkeino. Ne ensin rauhoitettiin. Nyt niitä viljellään, niitä tapetaan ja niistä tehdään matkamuistoja.

Minä puolestani kerroin hänelle, että melanooma on eräs Australian suurimpia yksittäisiä keski-ikäisten tappajia. Sitä vastaan voi taistella käyttämällä auringossa yli 50 suojakertoimen voiteita, joita tuossa maassa viljalti iholle rantareissuilla rusketusta hakeville jaetaan ja iholle levitetään.

Ongelma on se, että rasvat meriveteen joutuessaan tuhoavat Suurten Valliriuttojen koralleja tehokkaasti.

Maassamme, valkoisen miehen kulttuurissa on latinankielinen lause ”sit tibi terra levis”. Se (”kepeät mullat”) tarkoittaa, että kylän päälliköitä haudataan niin ohuen multakerroksen alle, että kylän koirat helposti pääsevät järsimään ennen niin suurten päälliköiden luita.

Päälehtiemme ja SoMe:mme täyttyessä kuolleiden, maamme lamasta toistuvasti nostaneiden ihmisten pilkasta ja ivasta ennenkuin edes heidän hautajaisjärjestelyistään on sovittu, kannattaa muistaa, mitkä ovat ne yritykset, joita johtamaan ovat kykeneet ne, joilla omassa elämänkaaressaan on seuraavanlainen, aikanaan hurjan suosittu laulu. Siitä pitivät niin jakkukansa, dongarit kuin hevaritkin.
Poikkeus riekkujaisista toki löytyi 27.11. HS:
https://www.hs.fi/talous/art-2000005912498.html

Aamun kuva: ”Mielenosoitus” (Tuomas Korkalo, 2016)

Mikäli liitteenä oleva klippi ei aukea, sen voi käydä poimimassa youtubesta: ”Fröbelin palikat (1991): Leijonaa mä metsästän – tahdon saara suuren”

Back to Sixties

Istuin tänään iltapäivää tohtorin kanssa.
Hän on väitellyt lestadiolaisuudesta.
Mietimme minuutta, identiteettiä ja ryhmääntymistä parin tunnin ajan.

Tuota hämäränhyssyä iltapäivähetkeä edelsi kokous, jossa käytin kuuden minuutin puheenvuoron siitä, mitä viidessäkymmenessä vuodessa olen ehtinyt.

Lopuksi kerroin, että se oli nyt tässä!

Suosionosoitukset olivat kokouksen luonne huomioiden asialliset.
”Pääsivät pahasta”.
Lopetin poliittisen eläimen julkisuuteni aika tarkkaan viidenkymmenen vuoden kuluttua aloittamisestani.

Tuolloin, marraskuussa 1968, olin kahden vaiheilla. Pitäisikö minun 22-vuotiaan innolla ryhtyä parantamaan maailmaa vai lähimmäisiäni.

Valinto oli helppo. Ryhtyin kumpaiseenkin.

Muuan tuttavani lähetti minulle jokin aika kaksi kirjaa, joista toinen vastaa tuolloiseen tarpeeseeni parantaa lähimmäisiäni.

Siihen tuolloin minua opettaneet asettivat tiukan reunaehdon: ”Paranna itsesi ensin”.

Siis oppianalyysiin, seminaareihin, mentorin pakeille, työnohjaukseen ja sen päälle joutoaikana opiskelu lääkäriksi ja osallistuminen päätöksentekoon valittuna toimijana.

Tuo kirja on nimeltään ”Muisti ja uni kirjallisuudessa” (Helsinki 2018, toim Katriina Kajannes).

Kun täytin jokin aika sitten kaksikahdeksatta ajastaikaa, sain vaimoltani taulun – niin hän sen aina tekee: ”Taulu on enemmän”.

Taulun on tehnyt Jaana Erkkilä, Lapin yliopiston opettaja.
Taulu on tämän päivityksen kuvituksena.

”Kultaa, suitsuketta ja mirhamia, Impivaaran eväitä” on Erkkilän aihe Kajanneksen toimittamassa niteessä.

Viisikymmentä vuotta siinä kului ennenkuin tuli pakko valita.

Parantaako maailmaa vai itsensä ja lähimmäisiä.

Maailmanparantaminen oli tässä, tänään klo 11:35 se loppui.

Lähimmäiset, mentoroinnit, työnohjaukset, oma sielu ja lääkärin työ, ne jatkuvat.

Siinä muistilla ja unella on isoja vastuita.

Kiitos kirjasta, loistavalla suomenkielellä erinomaisesta koosteesta sellaisia asioita, joita ainakin minä pistän korkeimmalle pallille tönittyäni maailmanparantamisen pois palkintosijoilta.

Iltapäiväinen istunto tohtori T. Nykäsen kanssa saavutti ehkä samankaltaisia pilvenreunoja kuin Jaana Erkkilä (s. 87):

”Identiteetin maaperä on yksilön ja kulttuurin muisti”

Skyllan ja Kharybdiksen tarina

Laskin jokin aika sitten hiilijalanjälkeni aikavälillä 1951 – 2018.

Huomasin liikkuneeni aika paljon ja pysähtyneeni tuskin koskaan.

Eräs mentoreistani toistaa edelleen toistamistaan, että puolensa on kyettävä valitsemaan, keskiväylällä kulkevia ammutaan syvältä ja korkealta, mutta myös edestä ja takaa ja erityisesti tyypuurin ja paarpuurin suunnasta

En ole mentoriani tässä asiassa uskonut vaan jatkanut vaelteluani kahdella ehdolla: ruori pitää olla hallussani ja propellin pitää pyöriä kumpaankin suuntaan. Huopaaminen ja rientäminen, kääntäminen ja erityisesti väisteleminen.

Joskus käy kuin aamun kuvassa.

Nyt ei ole se hetki, mutta eipä minulla ole punaista autoakaan.

Valkoinen on Lapissa siitä parempi, ettei sitä kukaan niin helposti huomaa:

”Tuolla se taas risteilee eikä soisi löytävänsä”.

Tuomiosunnuntain saarna radio-kirkossa ei sytyttänyt, mutta sitä enemmän mietitytti Yle Radio 1:n Horisonttiohjelman mietintä shiiojen ja sunnien eroista.

Yhtä miettijät eivät siinä kertoneet, joka minulle on ollut hyvin tärkeä tieto:

Toiset noista keskustelevat suoraan jumalansa kanssa, kun toiset käyttävät välikäsiä (kts myös Huovinen: Havukka-ahon ajattelija).

Jatkan matkojani, joissa tärkeintä ei ole enää aikoihin ollut päämäärä ja vähitellen vauhtikin alkaa muodostua sivuseikaksi.

E Si Pur Muove

Kolmen pyörän linjalirattaat – Three Points

Aloitin 50 vuotta sitten kulkea tietä, joka alkaa olla nyt kaluttuna.

Toimin opiskelujärjestöni takaus- ja stipendiasiamiehenä, olin mukana perustamassa Sexpo- ja MAF-järjestöjä ja päättämässä varajäsenen paikalta maan varakkaimman ylioppilaskunnan asioista silloinkin, kun sen talo oli vallattuna.

”Yksi ihminen, yksi ääni”.

Vähitellen olen huomannut, että kärreissäni, joita milloin vedän, milloin työnnän, milloin nostelen ojasta, on kolme ratasta.

Joskun muuten kärröt vetävät miestä eikä mies kärröjä.

Nykyviisaudella niille pyörille voisi antaa nimet.

Yksi on ihmis- ja elämän-kunnan rakenne ja järjestys.

Toinen on muiden elävien pitäminen rattailla tai nostaminen niille, kun niissä piruvie ei ole sitä takalautaa.

Kolmas liittyy rattaita vetävän muuli-aasin pitämiseen sellaisessa iskussa, että sekä eteenpäinmeno, perruutus että ojassakäynnit tulisivat kohtuudella hoidetuiksi.

Nyt alkaisi olla seuraavien vuoro.

Tänään matka käy Toripolliisin kaupunkiin, jossa Veijo Meren mukaan (Huonot tiet, hyvät hevoset) tärkeintä on vankila.

Menen teatteriin katsomaan ensi-iltanäytöstä.

Näytelmän nimi on Ihmisellinen mies.

Sellaisen kuka tahansa varmasti haluaisi kahdeksannella vuosikymmenellään peilistään nähdä.
Turhaanko?

Aamun kuvassa on synnyttäjäni.

Hän teki samaa kuin minä, kolmipyöräisillä linjalirattaillaan.

Mutta hänellä ja hänen rakkaillaan elämän keväässä oli rattaillaan, siellä Karhumäessä ja Nietjärvellä päin, mukana torrakko.

Minä olen pärjännyt ilman.

Action de grâce

Nyt lienee Pyhäinmiestenpäivän aatto, huomenna taas itse juhla.

Kekrihän on merkki siitä, että vuoden sato on korjattu ja talteen laitettu eli työt on tehty ja ihmiset kokoontuvat juhlimaan Luojalta saamaansa satoa.

Samalla palvelusväki, jolla oli työpaikka katkolla, muodosti laisensa orjamarkkinat, joiden myötä mäkitupalaisilla, maattomilla ja muulla roskaväellä oli mahdollisuus vaihtaa toisen isännän käskettäväksi.

Kun 1500-luvulta alkaen Vanhan Maailman eri lailla ajattelevat risteilivät Mayflowereillaan suureen länteen, he veivät tämän sadonkorjuujuhlan perinteen mukanaan.

Kiitospäivä, Thanksgiving, Action de grâce on siitä alkaen syventynyt, laajentunut ja laitostunut lähinnä Pohjois-Amerikkaan, jonka nämä Baijerin Trumpit ja Pohjanmaan Tuurit intiaaneilta ryöväsivät (kts myös Katja Kettu: ”Rose on poissa”).

Suomalaiseen Pyhäinpäivään, Römppään, ei ole tuotu kalkkunaa, mutta Aku Ankan ja Mikki Hiiren kulttuurissa sellainen on.

Suomalainen kekri-römppä-perinne on muuttunut kertakäyttökynttilöiden rahtaamiseksi hautuumaille niiden muistoksi, joiden tuhkia ei ole siroteltu mökkitontin nurkkaan tai Pallaksen Pyhäkeron syysmyrskyyn.

Lähin ystäväni siroteltiin puolitoista vuotta Nevan syövereihin Pietarin kauneimmalta sillalta.

Sekä Thanksgiving että Kekri syntyivät aikana, jolloin auringon vielä katsottiin nousevan idästä ja laskevan länteen.

Minä puolestani mietin asian niin, että Tellus pyörii vastapäivään ja niinpä kukin osa vuorollaan (kesä- tai talviajassa tai muutoin vain) kääntyy kohden aurinkoa pyörien itään, vuodesta ja vuosisadasta toiseen, jo ainakin neljän miljarin ajatsajan aikana.

Aamun kuvassa Rovaniemi pyörii kiitospäivän aattona kohden Pietaria, Vienan Kemiä ja Uralia, josta aurinko ei todellakaan nouse.
Tässä yhtälössä aurinko pysyy paikallaan, vain maa pyörii.

Kuten asian ilmaisi Galileo, ehkä:

”E pur si muove”.

Joulupukki soittaa – Santa Claus is calling

Marraskuu on viimein vienyt lämpöasteet. Eilen TV-1 esitti marras-elokuvan ”Soita minulle Helena” ja tänään vuorossa on ”…ja Helena soittaa”.

Toivottavasti joulukuu tuo valkoisen, huntua tukevamman peitteen mustaan maahan, asfalttiin ja metsäpaloille niin kovin alttiisiin talvisiin metsiimme (lähde: Niinistö, Trump).

Ne metsät, erityisesti tiheäsyinen havupuu, kun keitetään Äänekoskella ja myydään Kiinaan.

Joulupukki soitti.

Hän on soittanut joka joulunalusaikana niin pitkään kuin muistan.

Muistan jopa sen puhelinnumeron, johon hän ensimmäisellä kerralla soitti. Se oli Jokela 4.
Sitten se oli 3150.
Nytkään se ei ole salainen. Ei ainakaan Santa´lle.

Kaikessa kiireessä on oikein hyvä asia, että on traditioita.

Kun lauloin mieskvartetissa, olimme jouluaamusin kello kuusi ”Pinjan alla” virittelemässä jouluhajuisia ääniämme ja lauloimme useamman laulun.

Viimeiseksi aina ”Jouluyö”.

”Pinjan alla” on rovaniemeläinen kappeli, jonka vastaavana toimi tuohon aikaan Padre Henry, minun perheeni ”Isä Camillo”.

Kiirastorstai-iltana Pinjan alla sama juttu: surullisia lauluja, alttarin verhoaminen mustaan ja kynttilän sammutus.

Päälle HPY (ehtoollinen) ja kirkkokahvit.

Joulupukki on se sama, vuodesta vuoteen.

Niinpä jo murrosikään tuloillaan olevat lapsenlapset ovat koko elämänsä jouluina kohdanneet tämän saman Santa´n.

Uskoivatpa Joulupukkiin, Jeesukseen tai sitten ei.

Uskontunnustuksessamme Suomessa on muuan sanapari, joka niin jouluna kuin erityisesti pääsiäisenä saa miettimään.

”Ruumiin ylösnousemiseen ja…”

*

Päivän kuva: ”In Santa We Trust”, pian se tuttu nuttu taas saapuu…tuleehan?

Ilmainen sairaanhoito

Maassa värkätään SoTe- ja Maakuntauudistusta, jota ao virkamies (nainen) puolustaa hampaat irvessä (Ilta-Sanomat 17.11.).

Uudistusta perustellaan kahdella isolla asialla: perus-sairaanhoidon jonojen poistuminen (ei koske n kahta miljoonaa työterveyshoitoa ”ilmaiseksi” sairauksiensa hoidossa hyödyntävää) ja hurjaa vauhtia kallistuvan erikoissairaanhoidon hintavuus.

Jostain syystä SoTe-puolustus ei mainitse mitään työterveyshoidon ”vapaamatkustajista” eikä yli 300 kunnan hallintomenoista ja tehottomuudesta (kts Pelkosenniemen peruskoulu ja päivähoito: Pyhälle vai kirkolle).

Kirkon puolella yksiköitä on viitisen sataa.

Eräs armoitettu kolumnisti kirjoitti erikoissairaanhoidosta mainion ja koskettavan tekstin (YLE/netti, J. Kaaro).

Hän vertaili oman perheensä leukemiaa sairastavan 5-vuotiaan menoja huonotoverin lapsen hoitomenoihin ja käytti vertailussa termiä ”ilmainen”. Sitähän se toki on, kun sitä vertaa diktatoorimaan huonetoverin vanhempien laskuun (puoli miljoonaa).

Niinpä.
Ei siis itsenäistymis-, talvi- ja jatkosotia, ei maailman lähes korkeinta vero-prosenttia, ei FI-sijoittajien taitavaa verojen ja maksujen kiertoa, ei keskiluokan loputtoman sitkeätä veronmaksukykyä.

60% verorahoistamme näet käytetään juuri tuohon ”ilmaiseen” sairauksien hoitoon ja mm sairaiden erilaiseen sosiaaliseen tukeen. Ja niistä taisteltiin lujasti Summassa ja Äyräpäässä.

Jäin tätä miettimään, koska Kaarron tekstiä innolla jaetaan some-sivuilla, josta sen pääsee lukemaan vuorineuvos Portugalissa, vakuutuskuori-ministeri Kesärannassa ja kaikki heidän kaltaisensa.

Yksi poikkeus on syytä nostaa tikun nokkaan.

Nokian entinen toimari, myös Shellin hallituksen puheenjohtajana toiminut pohjalaismies maksaa tuloistaan veroa puolet.
Muut isokenkäiset tyytyvät 30% verokantaansa.

Mutta kaikki kyllä hoidattavat omat ja perheensä taudit ”ilmaiseksi”. Myös se vuorineuvos Portugalissa.
Hänellä nimittäin on EU:n potilasdirektiivin perusteella oikeus ”ilmaiseen” hoitoon.

Jätän eutanasia-hankkeen käsittelemättä, koska siihen sisältyy 1930-luvun historiasta usean vuoden kausi, jolloin EU:n nykyisessä ”pomo”-maassa eutanasiakäsite tuli laajemmin tutuksi käytössä, josta ei juuri puhuta.

Turhat skitsofreenikot, vajaamieliset ja mustalaiset saivat palvelun ilmaiseksi.

Kuva: Köyhän kassa

Fake News

Sunnuntaiaamu – tällä kertaa ”valvomisen sunnuntai” – on täällä Pohjan perillä sillä lailla nykyisin soma, ettei meille tule maailman pohjoisinta seitsemänpäiväistä sanomalehteä eikä maailman suhteessa suurinta valtakunnallista printti-sanomalehteä.

Lapin Kansa ei enää ilmesty sunnuntaisin eikä Oulussa painettuja Kaleva- tai Helsingin Sanomat – lehtiä toimiteta Napapiirille.

YLE:n uutiset toki kuulen.

Sekä HS että YLE mokaavat tänään perin juurin.

Suomi on Euroopan Kalifornia ja geenitestit ratkaisevat, kuka sinut synnytti ja miksi hitossa ja onko korvannipukka oikean muotoinen.

Olen vakuuttunut siitä, että meillä on parempi presidentti kuin miltä näyttää ja enemmän ihmisiä kirjastoissa kuin lumisia metsiä haravoimassa.

Vähemmän heistä kuitenkin ”nai ja palaa”.

O´herratun aika.

Aamun (yön) kuva: Suomalaisjänis Rovaniemen myynnissä olevan, Alvar Aallon skitsinä suunnitteleman kaupungintalon pihalla haravoimassa lumetonta ja metsäpalotonta luontoa ja miettimässä, kuka hitossa on hänen DNA-isänsä, joka juoksee ristiturpansa ohjaamana pyrynä pitkin metsän rajaa

Joustaako työ, pomo vai duunari

Lauantai-aamun YLE:n aamuhartaudessa puhuu Pelastusarmeijan jyväskyläläinen mies. Hän käyttää astalonaan kottaraisesta kertovaa J.H. Erkon runoa, jonka hartauden lopuksi Soile Isokoski laulaa.

Keskeisin miehen viesti on, että kottarainen on tuttu ja turvallinen, kovin väritön ja turhan musta musta lintu, jonka laulu ei satakielen kera kisaa.

Mutta kottaraisella on kaksi asiaa, joista voi ottaa oppia.
Se lintu pelastusarmeijalaisen mukaan on paitsi totinen, myöskin tosi.
Ja se on luotettava.

Aamun otsikko on lauantai-työpäiväni teema.

Osallistun alustajana koulutukseen, jota on hankkimassa duunarijoukko kylämme lillukanvarsista.

Mietin tuota kottaraista.

Oikeastaan siinä se sitten onkin.
Ei joustoa vaan luotettavuutta ja totta.

Ettei tulkintani asiasta jäisi päällimmäiseksi, liitän kuvan kuusta, joka yllättäen ilmestyi hetkeksi lounaiselle taivaalle illalla.
Liitän myös linkin tuohon aamuhartauteen.

Saan silloin tällöin palautetta kommenttien muodossa. Yleensä annan luvan julkaista kommentit. En aina.
Silloin en julkaise, jos kommentti ei liity aiheeseeni, vaikka se olisikin luotettava ja tosi.

https://areena.yle.fi/1-4532540