Referendum

Rovaniemi on kietoutunut sumun pehmoiseen vaippaan, +3C.

Blogini Arktinen puskurikapasiteetti täyttäisi ensi helmikuussa 10 vuotta. Tähän kirjoittamani vajaat kolme ja puolituhatta päivitystä ovat jo opettaneet kirjoittajana minulle aika lailla.

Yksi opetus on, että kirjoittamisen aamulla koiravahdin aikaan aloittaessani mietin pikkuruisen hetken sitä, onko tänään punainen, keltainen vai vihreä aamu. Päivästä kun tulee joka tapauksessa jonkinlainen sateenkaari eikä yhdestäkään päivästä ole tullut mustaa.

Valkoinen päivä on silloin, jos kaikki sateenkaaren värit pyörivät sen mittaan vinhasti. Näin sanoo värioppi. Mustassa värissä ei pyöri mikään.

Joulu-, vappu- ja juhannusaatot ovat lähtökohtaisesti vihreitä: ei vihaa, ei vinoilua, ei sivaltelua, ei tuhon meininkiä. Kaunaa, kateutta tai tappamista ei.

Murustelen aamun lehteä lukiessani tippaleipää, hörppään aamulääkkeiden päälle kulauksen kylmää ja jään miettimään kansanäänestystä.

Jokainen kynnelle kykenevä ja yhtään vakavasti otettava poliitikko Suomessa viimeisimmissä vaaleissa, joissa olen sisältäpäin ollut mukana kokemassa äänestäjien promovoimista ( = vakuuttaa, huokutella, markkinoida), on NATO-kysymyksen kuultuaan kertonut edellyttävänsä NATO-asiassa kansanäänestystä, REFERENDUM.

Vähän niinkuin Englannin pääministeri, joka edellyttää maan EU-jäsenyydestä kansanäänestystä, jonka tulos on tiedossa Suomen juhannusaattona, jolloin päivitän blogini, JLS, paluumatkalla Brysselistä, Korpilammen tienovilta.

Vihreästi?

Juuri nyt kansanäänestyksen käsite vaikuttaa kadonneen Rovaniemen syliinsä kietoneeseen pehmeään sumuun, josta lehteä hakiessa kuulee lintufaunan komean konsertin, mukana kaksi tukkakoskeloa sukeltelemassa menneitä lupauksia.

Illalla, ennen sumun laskeutumista, lähipuiston korkeimman koivun latvassa viipyi pitkään, ainakin kymmeniä minuutteja, isokokoinen lintu, jota tiirailimme vaimon kanssa kiikarilla. Minä veikkasin haukkaa, vaimo varista. Yhtä mieltä olimme siitä, että sen vasen siipi jotenkin roikkui irtaallaan muusta linnusta.

Sitten lintu lensi huomaamattamme pois vartiopaikaltaan, katosi kuin kansan ääni.

Siinä sitä on, luodun luonnon referendum: lintuja et aina tunnista tai näe, mutta äänet kuulet.

Siinä sitä on, vihreätä vappuaaton aamun nautintoa.

NIMBY – Cleaning my Backyard

+9C, jäänlähtömerkki on 22 jalkaa jäänreunasta joten tänään se lähtee. Jänekset pihassa ovat kahdella karvalla.Tulossa on ilmeisesti lämmin ja kuiva vapaapäivä. Voisin vaikka siivota takapihaa, että sinne mahtuisi vieraita juhlimaan lapsieni valmistumista ammattiin Mannerheimin syntymäpäivänä.

Tarja Halonen on Suomen tämän vuosituhannen ensimmäinen presidentti. Hän on huomauttanut eilen, että USA demonisoi ehkä turhan paljon Venäjän presidentti Putinia.

Olin alkuviikosta esitelmätilaisuudessa, jossa entinen kommunistiarmeijan upseeri heijasti seinälle kuvia, joissa Venäjää kuvattiin ahneeksi, säälimättömästi naapurimaitaan ahmivaksi karhuksi. Samaan aikaan tuo nykyinen NATO-kenraali puhui toki niin Putinista kuin Venäjän armeijastakin selkeästi kunniottaen ja arvostaen tyyliin ”kova luu”.

Suomalaisen huippulehden huipputoimittaja kuvasi alkuviikosta somessa USA:n  presidentinvaalien pääehdokkaita aika railakkaasti, ilmeisesti USA:n älymystön keskusteluista lainaamallaan demonisoivalla mielikuvalla:

Trump vs.Clinton. Loose Cannon vs. Mrs. Boring

Muistelen niitä demonisointeja, joita suomalainen kekseliäs keskustelijajoukko on käyttänyt Ruotsin kuninkaasta, Viron presidentistä, Saksan liittokanslerista tai Lontoon pormestarista. Jatkan joukkoa: Puolan ja Unkarin pääministerit, Kreikan valtionvarainministeri, Turkin presidentti.

Suomalaisessa sisäpoliittisessa keskustelussa, jossa demonisoida osataan muuallakin kuin suomi24- ja hommafoorumi-alustoilla, raaimmin moitituista kärkikymmenikössä on eräänä tunnetuimmista Tarja Halonen. Mutta mahtuu sinne moni stubbi, häkli ja ehrnroothikin, 1960-luvun lopun laulu kahdestakymmenstä perheestä.

1930-luvulla kieli oli Suomessa ja Saksassa kerkeä, 1918 puhuivat myös torrakat ja maximit, 1940-luvulla Suomi-kp, 1808 ”Äl yli päästä perhanaa” pistin tanassa.

Kun siivoan vapun kunniaksi takapihaani, en ensimmäiseksi ajattele kuinka monta pakolaista läheisestä keskuksesta sinne mahtuisi viettämään juhlien kevään tuloa: pitäkööt omat juhlansa, minun takapihani on kahta lastenlasta varten.  He käyvät Lapissa jouluna 2-4 pimeän kaamospäivän ajan.

On kaksi tapaa katsoa peiliin: alistunut häpeä tai katuva lupaus. Suomalaiseen peiliin ei kuitenkaan taideta juuri katsoa sillä kolmannella tavalla: kiitos ja tunnustus. Omalle itselle.

Sellainen itsensä kiittäminen ei taitaisi olla oikein kaunista, jos sitä itse vierestä katsoisi. Itsensä vierestä:

”Kyl mie sentään olen hyvä”

Sen asian säästämme Antti Tuiskulle, eiks nii?

 

 

Arkijoulu

Terminen kevät on saletissa, mutta jäät vielä ainakin eilen lahosivat paikalleen Lainaanselällä. +6C

Aamun lehdessä on samalla aukeamalla kuin kasvorasvaa mainostava Fingerpori kokosivunkokoinen kuva, jossa seisoo Ounasvaaran lukiosta jokin aika sitten ylioppilaaksi kirjoittanut nuorukainen ja kaima banaanien keskellä sormi pystyssä.

En ole ihan varma, ovatko ”Reilun kaupan” banaaneja.

Sormessa lukee jotain, mutta tärkeämpi on ilmoituksen alalaidassa olevan tekstin päivämäärä.

16.12. 2016

Kiiruhdan avaamaan kalenterin huomatakseni, että tämän vuoden joulu on luxembourgilaisen työnantajan unelma. Vain tapaninpäivä osuu arjen päälle.

Banaaneista ja pedoista en tiedä, mutta koska olen juuri tehnyt sitoumuksen jatkaa psykiatrin työssäni ainakin ensi vuodenvaihteeseen, tuo ”peto on irti” vie kevätmielen mennessään. Tielleen uupuneista ei tule olemaan pulaa. Miten sitten USA:ssa, jossa joulukuista perjantaita edeltävässä marraskuussa on jo valittu uusi Clinton tai Väyrystäkin vanhempi (vajaa 3 kk!) Trump presidentiksi: Loose Cannon vs. Mrs. Boring.

Vappu menee sekin tällä kertaa EK:n panamalaiseen  piikkiin: aatto lauantaina, marssit sunnuntaina.

Brunsseja näyttää Valpurina kotikaupungissani oleva sekä lauantaina että sunnuntaina ja tilaisuuksien järjestäjiä enemmän kuin koskaan. Kaikkiin kannetaan pääsymaksu, koska perinteinen työväen vappu puheineen on…niin, missähän se on?

Hautuumaalla (III) nyt ainakin.

Heti vapun jälkeen on suomalaisen yhteiskunnan toistaiseksi viimeisin helatorstaipyhä rikkomassa työviikon touhua ja työttömien. Siitä edespäin Kristus nouskoon taivaaseen keskeltä suomalaisen työttömän ja työmiehen arkea.

”Ack men tiden, tiden, när den är förliden, kommer ej igen”

tai

”Jag sitten källä vid din rand och ser på molnens tåg”

*

Sivun ilmoituksessa Lapin Kansa sanomalehdessä mainostetaan Antti Tuiskun ”Peto on irti”-kiertueen päätöskonserttia 16.12. 2016 Rovaniemellä. Sen paikka ei jäänyt mieleen, mutta kait tuo jäähallilla on, Ounasvaaran tulevan uimahallin rakennustelineiden sokkeloissa.

Everlasting return – Aina takaisin

Enää ei tarvitse laittaa autoa piuhan nokkaan, +6C, kosteatakin kuin heinäkuun lopulla. Aamukone, jolla menin toissapäivänä ja tulin eilisiltana, nousi ajallaan takaisin ilman minua. Radiossa lauletaan ”Oi kuningasten kuningas”, on kansallinen veteraanipäivä.

Saksan pääjohtaja erottaa tiedustelupalvelunsa johtajan, Amerikan Trump on lähes varma kisaamaan marraskuussa maailmajohtajan toimesta ja kunnian merkitys siinä, miten maailmaa ja maita johdetaan, alkaa liudentua. Jopa Harakka, joka piireissä luetaan kotomaame kirjalliseen älymystöön, kiistelee eteläsavolaisen viäräleukaisen kamasaksan kanssa kunniasta, jonka vain hyvä valhe voi kruunata.

Rahalla, vallalla ja voimalla ei ole kotimaata: sen opin tämänkertaisella matkallani Suomen identiteetin ytimiin. Siis Finlandia-saliin ja Katajanokan Kasinon Korsu-kabinettiin jonka seinällä on Suomi-konepistooli.

Kauppaa käydään kaupoista todellisuudessa päättävien itse kertoman mukaan kaikkein herkimmistäkin minuuden ja kansallis- tai kulttuuri-identiteetin siivuista ja sirusista eikä siinä kaupassa merkitse isänmaa vaan ammattikunnia. On siinä sotilasta, valtiotieteen maisteria, kauppatieteen tohtoria ja hännänhuippuna vielä kolme erikoislääkäriä. Itse olin tällä kertaa niistä yksi. Kolmesta kaksi kävi tauolla tupakalla, Saimaata ja Työmiestä.

Mieleen tulee meitä kolmea katsellessani, että myös Radovan Karadzis on erikoislääkäri, vieläpä sellainen, joista Suomessamme on hurja pula: lapsi- ja nuorisopsykiatri, kun Jari Sinkkonenkin alkaa ikääntyä ja Ylppö & Arajärvi r.i.p. Lisäksi Radovan (osoite: Haag) on erittäin menestyksekäs jalkapallovalmentaja. Niistäkin on Suomessa pula, vai? Pitäisikö kymmenistä tuhansista niskaan ammutuista titolaisista sankarivainajista hyvittää käskynhaltijaa Suomessa yhteiskuntapalvelulla uudessa ”Teemu”-lastensairaalassa tai Huuhkajien nokkamiehenä?

Kun aloitin Merkelin erottamasta tiedustelupalvelujohtajasta, päätän samaan: kun rahalla, vallalla ja voimalla ei ole kotimaata, onko sitä meillä alaisillakaan. Rahan, vallan ja voiman alistamilla?

Ainakin Portugalista, Tulimaasta ja Panamasta vastataan hekotellen ja kieltävästi.

Suomalaisen toisen maailmansodan  jermun identiteetti on Väinö Linnan sanoin aika selkeä:

”Aika velikultia”

Tsekkian luutnantti

Viimein säässä on muutos, mutta niin on paikassakin: +3C, raitiotiekiskot kiiltävät kilpaa asfaltin kanssa ja aamukoneitakin lähtee yhden sijasta vino pino.

Istuin illalla rivillä neljä joukossa, jossa kutakin sataa varavänrikkiä kohden oli yksi lotta. Kun lottia oli monta, oli siis varavänrikkejäkin satoja.

Ohjelmassa oli Kunnon sotamies Svejkin hengessä tarina, jossa sankari oli kuulijasta vähän riippuen joko Koffin III (punainen tölkki, hevosvetoiset rattaat) tai sama kalja toisessa purkissa (Karhu III, Ukrainaa ja Baltiaa pureskellen). Samassa sammiossa, presidentti Lehden Keravalla, tuota ohrajuomaa tehdään, kahteen purkituskoneeseen.

Kyseessähän on, kuten mediaa seuraavat jo arvaavat, NATO-kenraaliluutnantin kuvaus siitä, miten neuvottelut sotilasliiton ja wannabe-suurvallan välillä sujuvat, kun pöydässä eivät istu yhteiset viholliset (ISIS, Chindia). Tsekkian ylpeys Brysselin NATOn pöydän päässä kertoi vilpoisella, tasaisella tyylillään ja isommin hymyilemättä madonlukuinaan meille keski-iältämme hivenen vajaa satavuotiaille, mistä kana tai vaihtoehtoisesti kili pissii.

Koska tuollaisissa kokouksissa on tapana, että keskustelu käydään ”in camera”, en raportoi siitä, mitä ja miksi vanha ulkopolitiikan konkarikansanedustaja (PS) sanoi, jos mitään.

Mutta kokouksen jälkeen kohtasin miehen, joka ei ole varavänrikki ja joka hymyilee avoimesti, ei ivan kera.

”Kas Antti, kotikaupungin mies”.

Edellisen kerran tapasin aivan sattumalta tuon miehen YK:n rakennuksen ja Trump Towerin (New York, Manhattan) vaiheilla aika pian 911-katastrofin jälkeen. Silloinkin hän käytti samaa tervehdystä lämpöisessä säässä, mutta kulki ilman päällystakkia, Maripaidassa.

Heti Maripaitamiehen jälkeen tuli tuona päivänä YK:n varjossa vastaan Jaakko Heikkilä, The Armenian, jonka taidenäyttely avataan Ateneumissa tämän viikon lopulla. Liekö Kukkolankosken Iso Siika-Jaska sukua T.J.A. Heikkilälle, kenraaliluutnantille, jonka me kokousyleisö varmaankin muistamme nimellä ”Sonoran yö”.

Vahva käyntisuositus.

Tällä kertaa Maripaita-miehellä oli lippalakki ja lämmin poplari, minulla tapani mukaan blazer isosti auki ja valkeat hiukset vapaasti tuulessa tuivertuen.

Hän kertoi edelleen kiertävänsä maailmaa kenraalin arvostaan isottelematta ja saman isännän tehtävissä kuin aD 2004. Oslossa kuulema sellaisesta työstä, mitä hän tekee, maksetaan miljoona.

Erotessa laitoin selkäni takana peukalot pikkurilli- ja nimetön-sormieni päälle ja nostin etu- ja keskisormet haralleen. Se tarkoittaa joko PEACE tai VICTORY. Joku tosin arveli, että huonosti menevässä sanasodassa etu/keskisormella olisi kolmaskin viesti-vaihtoehto: Haista V! Kokeilkaapa siinä lukiessanne, kuinka tuo käsimerkin laatiminen onnistuu, mutta varokaa tiputtamasta aamukahvikuppianne pöydälle tai lattialle.

Vierailleni en kerro, kummin päin käsiäni ja sormiani itse selkäni takana pidin eikä kenraalinikaan (Mon Cénéral) sitä nähnyt.

Tänään on ohjelmassani vajaan kahdenkymmenen miljardin isolla vaivalla kokoon haalitun suomenmarkan (FIM) siirtäminen kasasta toiseen.

Vain toisessa kasassa on valuuttalaskuri eikä kummassakaan muisteta sitä aikaa, kun Jaakko ja Pentti kahdestaan päättivät maan asioista eikä eurolla vielä ollut edes nimeä.

Tosi on.

Rovaniemen III hautuumaalla, lähellä punakapinan sankareiden WA:n suunnittelemaa joukkohautaa, on kaksi vierekkäistä, mustaa hautakiveä. Toisessa lukee Kouri, toisessa Lassila.

Requiescat in Pace

*

http://yle.fi/uutiset/korkea_nato-kenraali_suomi_taysin_natoon_sopiva/8836425

WAM = Wäinö Aaltosen museo, Turku

http://www.hs.fi/paivanlehti/26042016/a1461557844822

Lyhyestä virsi kaunis – Beautiful Decisions

Napapiiriköhän sen aiheuttaa,  ettei sää muutu? Pari miinusta, sees. Arktikumin päiväntasaaja.

Lehdessä on kuva parista tutusta päättäjästä. Tanakoita, pöhäköitä, myhäileviä keski-ikäisiä miehiä.

Joskus valokeilaan nousee naisia, pienikokoisia ja trimmattuja vartaloita, useilla tonnin egen verran painolastia (puku, korut, meikit, kampaus).

Obama ei ole likikään niin suosittu kuin vaimonsa, joka on kaunotar. Obamakin on treenatumman oloinen kuin Hjallis tai Vapaavuori, jotka ovat vasta presidenttiehdokkaita.

Tähänastisen kokemukseni mukaan ei ole tavallista, että päättäjä on komea tai kaunis, mutta ei myöskään ole tavatonta, että nimenomaan Schwarzenegger, Eastwood ja Stubb nousevat näkyviin komeutensa takia – osaaminen tulee toki perässä ennen korkeimmille palleille nousua.

Entäs naiset? Onko heillä asiaa huipulle 177-senttisinä, kauniisti ja aistikkaasti rakennettuina kaunottarina?

Politiikassa eli päättämisessä & vastuussa on eniten käyttöä lahjonnasta vapaalla, järkevällä ja joutuisalla päätöksenteolla.

Ei siinä koko tai kehon estetiikka mitään merkitse, eihän?

Parhaiten sen huomaa, kun tehdään menestyvä elokuva jostain ammoisesta sankarista, naisesta tai miehestä. Pääosan esittäjät ovat lyhyenläntiä, lihavia, rokonarpisia,  velttoilmeisiä, likinäköisiä puuskuttajia. Sellaisia kuin Hitler ja Churchill. Tai vaikka minä.

Vaiko sellaisia kuin Kleopatra ja Marcus Aurelius?

Yllättävän usein noissa elokuvissa ovat pääosissa Elisabeth Taylor ja Russel Crowe.

Onneksi Suomessa ja sen entisessä emämaassa asia, lyhyestä kaunis päättäminen (Beautiful Decisions), on nähtävissä ja myös julkisesti mitattavissa kerran vuodessa.

Ruotsissa mittaus tapahtuu Nobel-illallisilla, jolloin liki jokainen svea-mammalainen katsoo televisiosta kuningaskunnan kermaa siinä kuin Suomessa 6.12. Kerran menin tuona päivänä tuossa jonossa, josta televisio näytti edelläni kulkeneen yksinäisen naisen seksiä tihkuvaa takalistoa puuttumatta komeaan ruhooni saati upeasti laittautuneeseen vaimooni ollenkaan.

Tätä kirjoitettaessa on menossa jääkiekon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu, jossa vastakkain ovat Suomi ja Ruotsi.

”Hyvät, pahat ja rumat” ottavat mittaa laulavakielisistä ammattiveljistään Amerikan mantereella.

Tilanne on 5-1 hyvien, pahojen ja rumien hyväksi.

Puljujärvi (sit) Torniosta tällää & tinttaa limpun kolmesti maaliin ja hurrit rähmälleen täystyrmäyksellä, kertoo media.

Toinen torniolainen, naiskansanedustaja (kesk), on hänkin kaunis.

6-1. Laman loppu, FIN fi-depression (econ)

Leadership – Johtajuus

Sää ei muutu, mutta sunnuntaina ei aamukone lähde ennenkuin 08:45, muistaakseni. Aamukoneen etelään häipyvän ujelluksen  sijasta kuuluu jo pari päivää sitten saapuneiden naurulokkien rähinän voittaen laulujoutsenen kutsu, kuovin varoitus ja kurjen kailotus, jotka etääntyvät kohden pohjoista. Kotikadun varressa loikkii monta tosi isokokoista valkoista ristiturpaa jo ruskeaksi muuttuvassa metsässä talviasuaan häpeillen. Oletteko muuten kuulleet, minkälaista roikinaa pitää jänis kun sille päälle sattuu. Orgioissaan?

Englannissa on elinaikanani ollut kaksi johtajaa, nykyinen ja hänen isänsä. Muissa minulle jotenkin merkittävissä maissa, maanosissa ja kansainvälisissä valtaa minulle merkityksellisellä tavalla käyttävissä verkoissa pomoja on ollut enemmän.

Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa johtajia – leader – on ollut 1946 alkaen pari, Venäjällä kahdeksan, Suomessa  seitsemän, USA:ssa yksi Kennedy, pari Bushia ja Ike, muutama muukin.

Maailmanjohtajista tulee historiasta ennen meidän elinaikojamme mieleen Ludwig XIV, jonka valtakunnassa aurinko ei koskaan laskenut, mutta ei kyllä noussutkaan.

Kuka, mikä tai minkälainen pitää olla sellaisen, joka on kelvannut tai kelpaa minulle ihmisjohtajaksi (leader)? Tarvitaanko ihmisjohtamisen lisäksi asiajohtajaa tässä minun rajallisessa elämässäni (manager)?

Ihmisjohtajaksi näyttää  olevan Suomessa nyt vähän tunkua. Katonharjalle.

Viimeiseksi on ilmoittautunut  Sampo Terho. Näpäkän tuntuinen nimi, mutta on vähän vielä pentu. Ikätoverini Sauli Niinistö ja Terhon ikätoveri Jutta ovat myös ihmisiä, joista yksi jo kahden vuoden kuluttua vetää Fennoskandian itäistä kivirekeä. En ala veikkaamaan, koska olen ”pienten voittojen mies”, niinkuin vaimoni muistuttaa.

USA:ssa valinta tämän vuoden lopulla tehdään ikäisteni naisen ja miehen välillä, Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa on jo valmiiksi suurten ikäluokkien edustaja kahvassa, mutta britit ja heidän ”maailmanvaltansa” pärjäävät 20-lukulaisella, II maailmansodan vielä hyvin muistavalla naisella.

Pääasia on tainnut minulle olla koko tietoisen elämäni aikana, ettei minua pääsisi johtamaan kasvoton markkinavoima.

Jos välillä siltä on näyttänyt, olen yrittänyt käydä sille kasvoja etsimässä erilaisilta herrakursseilta tai savuisista kabineteista. Hiukan olen siinä onnistunutkin, koska olen tietoisesti nähnyt enemmän todellisia johtajia kuin he ovat havainneet minua.

Niinpä minulle, vajaa seitsemänkymppiselle herramme muurahaiselle, on päässyt muodostumaan jokseenkin kattavava kuva siitä, millä edellytyksillä voin johtaa tai kenen annan johtaa itseäni todellisessa arjessani.

Arjessani en ole tarvinnut Mannerheimia, Paasikiveä tai Kekkosta vaan äitiäni, vaimoani ja lapsiani. Työssä olen antanut potilaiden viedä itseäni kuin pässiä narussa. Kunhan pysyvät elossa ja voimissaan tai kuolevat kunnialla.

Leadership, ihmisen johtaminen, ei näytä paljastuvan minulle erityisen vaikeaksi asiaksi ja asioista voi aina todeta, että ”antaa niiden johtaa, jos ovat johtaakseen”.

*

Saapuneen palautteen perusteella vahvennan viestiäni:

Arkki- tai Helsingin piispa johtavat paljon enempää kuin kirkko- tai pääministeri.

God save the Queen on paljon tuhdimpaa kamaa kuin ”Yesterday” tai ”Tipperary”, Internationale motivoi palon tulisemmin kuin ”Hiljaa virtaa Don” tai ”Uralin pihlaja”.

Suomalaisilla vähän sama juttu: ”Enkeli taivaan” tai ”Jumala onpi linnamme” on lujasti isompi osa koko kansan identiteettiä kuin Letkajenkka. Kysykää vaikka Suomen islamilaiselta yhteisöltä tai Suomen Vapaa-ajattelijoiden eroakirkosta.fi-keskustelupalstalta.

Finlandia, olkoon vaikka kuinka ollut Biafran kansallislaulu, on rikkumaton juttu.

Albert-László Barabási

Joku aste jäniksen huh hellettä (pakkasta), kirkas taivas, mutta tähdenlennot jäivät näkemättä. Aamukone jylisee yli etuajassa.

Eräs Suomen luetuimmista blogisteista kertoo aamun eräässä Suomen vähiten luetuista tiedotusvälineistä, että 1500 merkkiä on se raja, jolloin hänen asiansa ei mene fb- tai twiitti-viestinä vaan päivitykseksi hänen blogistaniaansa.

En ole liki 10 000 kirjansivun mittaisessa, yli 3100 päivityksen Arktisessa puskurikapasiteetissa juuri tällaista jakoa miettinyt, mutta sitä olen miettinyt, että jokainen ihminen on romanialaissyntyisen Barabási-nimisen fyysikon mukaan vain vähemmän kuin seitsemän klikkauksen päässä toisistaan .

Sellaiseen verkkoon jää pieniäkin kaloja, mutta oikein isot vesipedot kait sen voivat rikkoakin.

Siksi suosin pieniä kaloja. Ei mene verkko rikki.

”Barabási has found that the websites that form the network (of the WWW) have certain mathematical properties. The conditions for these properties to occur are threefold. The first is that the network has to be expanding, growing. This precondition of growth is very important as the idea of emergence comes with it. It is constantly evolving and adapting. That condition exists markedly with the world wide web. The second is the condition of preferential attachment, that is, nodes (websites) will wish to link themselves to hubs (websites) with the most connections. The third condition is what is termed competitive fitness which in network terms means its rate of attraction.”

God´s Fingerprint – Jumalan sormenjälki

Pari astetta pakkasta, autojen etuklasit umpijäässä, poutaa, täysikuu ja Lyrideja. Sää on ollut sama nyt aika pitkään. Aamukone Eromangojen maahan lähtee 7 min etuajassa, mutta eipä lähde heinäkuussa mikään kone. Eikä ole pakkasta.

Aivotutkijat metelöivät jokin aika sitten parhaiden omien uskontokuntiensa edeskäyvien ja rukoilijoiden aivoista löytyneestä alueesta, joka pään viipalekuvauksessa (PET) erottui selvästi tilassa, jossa rukoilija kertoi olevansa parhaillaan yhteydessä jumalaansa. Hindu, muslimi, katollinen, presbyteeri, buddhalainen…

Jos tutkimus olisi tehty 1500-luvulla, veikkaan, että  Martti Luther (k. 1546, 470 v sitten) olisi myös kutsuttu mukaan noihin PET-kuvauksiin.

Arvostettu venäjäntutkija lausui pari päivää sitten, että Vladimir Putin on ainakin 16 vuoden ajan tahtonut vain yhtä: jäädä Jumalan sormenjäljen tavoin ihmiskunnan ja tämän Telluksemme historiaan.

Katsotaanpa vähän tarkemmin.

Katja Kettu, Suomussalmelta päin geeninsä saanut laatuisa rovaniemeläis-kirjailija on viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Yöperhonen kertonut, että Vladimir Putin on suomalaisen kenraali K. M. Walleniuksen tyttären äpäräpoika.

Wallenius meni naimisiin 1920-luvun alussa Petsamossa ja vanhin hänen tyttäristään on  yksi Suomen 1900-luvun lopun kuvataiteen tärkeimmistä ”rautarouvista”, ellei tärkein. Hänen sormenjälkensä näkyy muun muassa Ateneumissa, Kiasmassa, Helsingin taidemuseossa, Espoon EMMA-museossa, WAM:ssa (Turku) ja Wihurin kokoelmissa (Rovaniemi).

Aleksanteri Suuresta, joka on jättänyt nuorena kuolleeksi hyvin selkeän sormenjäljen ihmiskunnan maailmanhistoriaan, kerrotaan paljon sellaisia tarinoita, joihin ei löydy näyttöä, mutta jotka elävät todellisessa historiassa sitä maustaen, ryydittäen.

Jos Vladimir Putinista, joka on jo nyt parisen kertaa vanhempi kuin Aleksanteri oli kuollessaan (liki 33v), todellakin jää sormenjälki  ihmisen maailmanhistoriaan, ei se millään voi olla pelkästään todellisiin tapahtumiin perustuva. Mutta hartaana ortodoksina Putin miettinee  sitäkin mahdollisuutta, että häntä nyt jo rukoilevat parhaat omien uskojensa edustajat omaavat positroniemissiotomografialla (PET) näkyviin saatavissa olevan Putinin sormenjälki (Vladimir Fingerprint)-ominaisuuden.

Kun ensi kesän lomamatkallamme kotimaassa kaivamme lompakostamme eri puolilla Suomea yli 200 museoon sisäänpääsyyn oikeuttavan  museokorttimme ja astumme johonkin maamme kymmenistä kuvataidemuseosta, muistakaamme tämä.

Se, mitä näemme, voi hyvin olla Putinin sormenjälki.

Tai hänen äitinsä siskon.

Sitä minä tässä vähän mietin, että kun Suomessa on nyt EHKÄ syntymässä uusi sosiaali- ja terveyspalveluverkko eli runsaasti sössitty SoTe-soppa kirkastuu, niin  se syntyy samalle pohjalle, jonka jo Ståhlberg aikoinaan tarjosi malliksi: maakunnat.

Sama Ståhlberg, jonka tuo Wallenius, Putinin pappa, kyyditti Suomen itärajalle 1930-luvulla Putinin edeltäjän, Stalinin huostaan. Hanke epäonnistui, mutta…

Aleksanteri ratkaisi aikansa SoTe-uudistuksen avaamalla Gordionin solmun ja näin hänestä tuli Aasian kuningas. Että miettikääpä tätä: miten Aleksanteri solmun avasi, miten Wallenius ja miten Putin? Suomessa SoTe – asialla muuten on parhaana vertaistensa joukossa, primus inter pares, rovaniemeläislähtöinen Tuomas Pöysti (46v).

Kettu, Pöysti ja kaikki viisi lastani ovat Rovaniemen Katajarannan ala-asteen koulun  kasvatteja. Siinä koulussa opettajilla oli tapana lasten sivistämiseksi ja rauhoittamiseksi lukea satuja.

Eräs suosituimmista tarinoista taisi olla Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonanmieli.

Apaattinen flow

Satelee lunta maahan, jossa sitä on ennestään, -0C.

Pääministeri Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rajamailta lohduttaa aamun Helsingin Sanomissa kansaa:

”Pahin on ohi eikä apatiaan ole enää syytä”.

Seurasin eilen livenä jonkin tunnin ajan muutamaa suomalalaista oppositio-päättäjää. Li Andersson, Antti Lindtman, Paavo Arhinmäki, Eero Heinäluoma, Markus Aaltonen, Pentti Tiusanen, muutamia mainitakseni.

Kun vertaan heidän viestiään Juha Sipilän ”ei-apatiaa” – viestiin tämän aamun Helsingin Sanomissa, en ole ihan varma että nyt oivalletaan, mitä on tapahtumassa. En itse ainakaan ihan ole kärryillä.

Arhinmäki puhui ja toimi niinkuin ”vanhenin vuosia kuukausissa”-hahmo Eino Leinon runossa, Andersson oli olemus-viestiltään epäaito friikki, Lindtman isokokoinen, Aaltonen viisaan oloinen, Tiusanen falski ja Heinäluoma tämän lisäksi säteilevä.

Kun vertaan suomalaisia oppisitiopolitiikkoja muiden Euroopan maiden kollegoihinsa, on eroa aika lailla.

Ei niin, että kreikkalainen kailottaja olisi viisaampi tai espanjalainen mafioso. Ei niin, että Brexit-painajaisen masentama britti olisi yhtään iloisempi kuin romanialainen maataviljelevä patu tai virolainen kärppä olisi raunoissa sen ketterämpi kuin tanskalainen punaisen nakin mussuttaja.

Liian monella on sekä Euroopan että Suomen päättäjien joukossa huoli omasta pesästään ja sen plakkarissa olevasta ruokavarastosta, liian harva miettii oikeasti ja vakavissaan omissa toimissaan sitä, mitä lasten lapsille ja heidän sukujensa tarinalle on tapahtumassa.

Flow on vielä apaattinen, Sanders, Trump ja Clinton liian vanhoja eivätkä Sauli Niinistö tai Vladimir Putin tänäänkään nuorru hetkeäkään.

No, lähdenpä tästä Ylämaihin, mustan jään ja sulavan vasta-sataneen lumen maisemiin.

Se lähtemiseni ei ainakaan apatialla helpotu vaan flow´lla.

Ihmettelen ohimennen, miksi ennenaikaan sanottiin somali, mutta nykyisin somalialainen.

Onkohan siinä samaa kuin että ennenaikaan olisi sanottu finnjävel, mutta nyt suomalainen: en finne igen?

Tulta perssien alle ja matkaan!