Itämeri: Ohutta yläpilveä, näkyvyys vain menneseen, tuuli hermostunutta

Radion suosikkiohjelmani on ehdottomasti Tiedotuksia merenkulkijoille (digiajan versio: Merisää).

Paras aika sille on ollut hetki ennen STT:n iltaseitsemän uutisia, mutta niitähän ei enää ole.

Nyt kello on jotain vaille yksi iltapäivällä kun Radio Suomesta näitä voi kuunnella.

Gotska Sandön on paras, koska sen ohi olen 1957 alkaen purjehtinut aika monta kertaa. Mutta kyllä kaikki ovat hyviä, jovain.

Siitä radiolähetyksestä tietää, missä vielä mitataan niinkuin ennen.

Näyttää siltä, että Suomessa ja Euroopassa, joita siis tunnen 75 vuoden elämäni tietoiselta ajalta, on nyt hyvä aika katsoa, mitä on.

Ja miten on ennen ollut, miesmuistiin.

Samalla tavalla nyt on hermostuneisuutta kuin on ollut jonkun kerran miesmuistissani.

1952, 1956, 1958, 1961, 1968, 1971, 1981, 1991, 2008 ja siis nyt, 2020 alkaen.

Aika usein siis sittenkin.

Olen käynyt näitä hermostuneisuuksia kokemassa 1952 alkaen eri maissa. Ensimmäinen ulkomaankokemus oli Örnsköldsvik ja autohissi Sundsvallin hotellissa, Mo i Rana ja Kittilän puukirkko.

Italiaan asti jouduin 1957, joskaan en suostunut tulemaan ulos autosta ennenkuin tulimme takaisin Itävaltaan ja Etelä-Saksaan.

Hermostuneisuus, siis ohut yläpilvi, hyvä näkyvyys taaksepäin ja tuuli, on aina samanlaista ollut.

Sitä ei voi lukea mistään erityisestä merkistä ja katsoa tunnistaakseen. Sen voi vain aistia.

Tätä tunnelmaa, joka nyt on ollut koko ajan päällä 15.1. 2020 klo 14:35 alkaen niin että itse sen tunnen, ei ole kuvattavissa.

Siitä voi vain kertoa.

Outoa on, että sen paremmin koetut parisuhdekriisit kuin omaisten kuolematkaan eivät tuollaista tunnetta ole aiheuttaneet. Eivät etu- eikä takakäteen.

Ilmeisesti oma pieni saareni on aina ollut sellainen, ettei se ole tuulia haistelemalla miksikään muuttuva.

Jumalauta, meitä ammutaan – siskot veikat, tulkaa auttamaan

Puuttuko Suomessa tietoa vai ihmisiä kun pitäisi 12v+ – väestöä motivoida hakemaan Covid-19-rokotusta.

Se moraalinen, ”faktoihin perustuva attityydi” (hah-hah) ei nuoria rokote-denialisteja nykymuodossaan taida tavoittaa.

Joko se jengi ei kuule, lue tai näe tuota THL:n, HUS:n, EvLut-kirkon ja HS-pääkirjoitus-sivun vahvasti syyllistämisellä vetoavaa viestiä tai sitten se raivostuu vain lisää joutumisestaan maalitetuksi.

Maassa on hyvin vahva joukko sellaisia ihmisiä, joita ei tavoiteta:

Nyt et sie / sä täti/setä/piispa/valkotakki viittis, et sie / sä ennenkään ole viittinny.”

Pitäisi löytää sellaisia ”törkyturpia”, joilla on tsäänssiä saada tätä jengiä handuun.

Siis Rock- jne kansaa (Remu ja perässäkulkijat).

Näitä vesaloita, ”Vain-elämää”-staroja, #metoo – vaikuttajia, 12v+ – kulttuurin osaajia.

Sellaisia, joita OIKEASTI sekä kuunnellaan että seurataan, jopa totellaan.

Alojensa Mestareita.

Jukka Poika, Pyhimys, Anssi Kela ja erityisesti heidän mantteliensa perijät.

Se ei nyky nuttura- ja ruutupäiltä missään tapauksessa onnistu.

Ei ainakaan ”aikuistoimistusten” valitsemilta puhuvilta päiltä.

Erikseen mietin, miksi Latviassa ja Etelä-Pohjanmaalla nuorilla on sama suhtautuminen pandemiaan.

Molemmissa ehkä ymmärretään, ettei tässä ole kyse mustasta surmasta, espanjan taudista tai Albert Camusin Rutosta.

Tässä on kyse jostain, joka on ”isoommas kärees”, niinkuin Antti Tuuri ja Tsehov (vai oliko Dostojevski) asiaa ovat tarinoissaan maalailleet.

Gogol, Aleksis Kivi, Hannu Salama.

Ei kuitenkaan Knausgård.

Karhunpesäkivi

Olen kuunnellut viime aikoina tarinaa karhun talviunille ”ryhtymisestä”.

Tämä otso eli kontio alias kouvo on rakennellut pesäänsä kiven viereen.

Se valmistautuu talviunilleen hidastamalla sekä kulkuaan että elimistöään ja ilmeisesti se tulee köllähtämään kammiinsa kun lumi peittää maan.

Näillä selkosilla seuraava viikko sen lumen tuo. Koko alkava viikko luvataan pakkasta ja lumisadetta.

Kouvo on lähtönimi koulupaikkakunnalleni Kouvola. Runsaasti poikasena hiihtävänä tiesin, että lumi todellakin tulee juuri nyt, 19. lokakuuta. Siis päivänä, jona synnyin.

Synnyin Kouvolassa, mutta elän Lapissa.

Tämän tarinan kouvo on ilmeisen hyvätapainen eikä sitä taida metsämiehen luoti tavoittaa.

Enää pari viikkoa olisi aikaa.

Sitten on ihmisen siitinluu-jahti 2021 loppu.

Salakaatoja aina on, mutta tarinani mesikämmen urvahtaa alueella, jossa salakaato ei tule kyseeseen. Sen verran on salon sisäinen katso eli vahti tiheä ja tunnollinen.

Salakaato ei onnistu senkään takia, että nuorehkon metsähinen – uroksen pesäkivelle on ladattu parikin kameraa 24/7 läpi talven.

Metsänhaltija eli metsänvilja, metsän kuningas eli ohto saanee unirauhansa, vaikkei sillä OURA-sormusta ole tassuissaan.

Mönninkäisen eli pöykärin talvenviettoon palaan, jos aihetta on.

Niin että missäkö tämä kouko tulee uinumaan?

Lapissa, arktisessa korvessa, totta kai.

Metsänvaari kun on.

Dålig Chef Största Ursak till Mobbning i Jobbet

Luin 1970-luvulla SAS:n paikallislennolla yhtiön läpyskää, joka oli iltapäivälehden tavoin halvalla tuotettu ja taitettu.

Sen etusivulla on tämän päivityksen otsikko.

Kun olen kymmeniä vuosia seurannut liki järjetöntä vonkaamista työpaikkakiusaamisesta, olen ollut hyvin turhautunut.

Se tieto, joka oli tuossa SAS:n paikallislennon istuinten selkä-kotelossa, ei tunnu millään välittyvän suomalaiseen keskusteluun, ei niin millään.

Nyt se EHKÄ on välittynyt.

Oheisessa linkissä on haastateltu tutkijoita, jotka ovat selvitelleen mobbauksen eri tulokulmia takuulla hierarkisessa työyhteisössä, jota mm Kjell Westö on kuvannut tuoreimmassa kirjassaan Tritonus, ja tutkijat kyllä panevat parastaan.

Vastaavia hierarkisia yhteisöjä on mm kirkossa, armeijassa, psykiatriassa ja poliisivoimissa.

Yhteistä niille on homman tekemisessä äärimmäisen tarpeellinen lupa käyttää valtaa.

Yhtäältä-toisaalta-kolmaalta-neljäältä.

https://areena.yle.fi/audio/1-50923250

Maratonilla on neljä kvartaalia ja kääntöpiste

En elämässäni ole juossut maratonia.

En puolimaratoniakaan.

Mutta lapsuudessa hiihdin talvisin aika paljon.

Hiukan autistiseen tapaan. Joka aamu.

Elämäni on pian kolme maratonin kvartaalia kestänyt.

Muuan politiikassa tutuksi tullut siilinjärveläinen, joka syntyi samaan aikaan kun itse tulin Pohjois-Savoon töihin, on tänään maratoninsa kääntöpisteellä.

Onnea vaan, Jyrki Katainen.

Olimme kvartaali sitten samoissa vaaleissa ehdolla ja taisimme saada äänestäjiltä suurin piirtein samankokoisen kannatuksen.

Kirjoitin tuolloin vaimoni kehoituksesta ja yhdessä hänen kanssaan kirjan siitä, mitä tulee puolivälissä olevan suomalaisen suurten ikäluokkien miehen asiaan. Kirjassa vaimo vastasi joukkoon väitteitäni ja Pöntsön kuvataiteilija Reijo Raekallio kuvasti tilannetta kirjan kanteen ja sivuille.

Tunkua katon harjalla” (Interterras 1995).

Uutta kirjaa en jatkoksi 25 vuoden takaiselle ole valmistelemassa.

Äsken juhlittiin Aleksis Kiveä.

Hänen versionsa elämästä (Seitsemän veljestä) taitaa sopia niin kääntöpaikan Jyrkille kuin neljännelle kvartaalille siirtyvälle Antille:

Elettiinpä ennenkin, Vaikk ojan takan oltiin, Ojapuita poltettiin Ja ojast oltta juotiin

Niin ja vielä: Maratonin maaliintuloa en tiedä kenenkään muistaneen.

Ainakaan eivät ole tulleet kertomaan.

Vanha salakuljettaja Laitinen

Kohtasin runoilijan, joka on 4 viikkoa itseäni vanhempi. Meillä on yhteistä menneisyyttä varmaankin saman verran kuin kotkalaisella salakuljettajalla (Laitinen) ja hänestä runoilleella Juha Vainiolla.

Se, että kumpainenkin muistamme saman tarinan samalla lailla on melkoinen voitto. Ja harvinaista.

Ehkä asiassa auttaa se, että lähtökuopat ovat samassa paikassa Kalevalankadulla Helsingissä reilun viidenkymmenen vuoden takaa ja nykytilanne on tasapeli:

”Kansankadulla, samassa talossa kuin Esteri Vartiaisen leipomoliike…” (sävel: ”Liisankadulla…”).

Etsimme yhteisiä kohteita: A.E. Järvinen, syrjäytyneet ja rakkaat potilaamme, asemamme mekanistisesti solidaarisessa ihmisen maailmassa.

Yhdessä salakuljettaja on edellä: hän ei oikein kuule. Onneksi hänellä on taskussaan pieni ”viiden grändin rasia”, jonka avulla keskustelu käy tasavertaisesti.

Minulla on kuukauden kuluttua edessäni rengasmatka, jossa Suomen pienimmän kaupungin kautta kuljen tapaamaan ystäviä vuodelta 1967. Sieltä jatkan sellaisen veden rantaan, jossa kohtaan kavereita ajalta, jolloin Suomen tasavallan presidenttinä toimi Juho Kusti eikä olympialaisia saati Coca Colaa vielä ollut maassa nähty. Aku Ankka sentään on kädessäni vanhassa valokuvassa, jossa olemme V:n Valtameren etelälaidan laiturilla.

Tällaiset tapaamiset ovat aika henkilökohtaisia.

Niiden teemoista ei ole tapana kertoa.

Mutta kuten eräs minua kaksi vuotta vanhempi, elämän kovasti kolhima ihminen eilen verkostoissani ilmaisi: Se alakulo ei edellytä psykoterpiaa saati ole sitä. Se on parasta kaunokirjallisuutta.

Erotessamme tänään kohdassa, jossa on samanlainen puutalo kuin se, missä olen asunut Paasikiven aikhan ja cokis-vapaan elämänvaiheeni, mietimme ääneen samaa.

Kaunokirjallisuus on ehkä kallein ja paras aarteemme.

Kääntelen viimeisiä sivuja kirjasta Niin katosi voitto maailmasta, Paavo Haavikon elämä

Martti Anhava on oiva kaunokirjailija. Jovain on.

Sitä eivät kylän koirat syö sati ymmärrä.

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa

Orban kohtaa Nummen

Kaiken muun ohella rakastan lukea kirjoja, jotka haastavat.

Kuuntelin autoradiosta ”Moniääninen Eurooppa”-ohjelmaa ollessani hakemassa uusinta lukemistani odottavaa kirjaa. Radio-ohjelmassa (YleRadio-1) kerrottiin, miten Unkari on vaipumassa natsihenkiseen railoon vähän niinkuin jo 1944 tapahtui.

Tarkoitan sitä aikakautta, jota ”Hyväntahtoiset”-kirjassa 1964 syntynyt kirjailija Jonathan Littell kuvaa 1920-luvulta 1990-luvulle Saksassa ja Ranskassa, mutta erityisesti myös II maailmansodan itärintamalla ja Hitlerin Berliinin bunkkerin pihamaalla.

Littellin kirja on aika eroottisesti ladattu, hiukan absurdi tarina.

Littellin kirja osuu siis Orbanin Unkarin säätämään lakiin, jossa pedofilia ja homoseksuaalisuus rinnastetaan.

Hakemani kirja taasen kertoo monen muun tarinan ohella Seppo Nummen ja Paavo Haavikon nuoruusaikaisen suhteen kariutumisesta.

Jossain vaiheessa kohtasin nuo tarinat elävinä sellaisen ihmisen kautta, joka toi minulle Ritva-nimisen naisen omistuskirjoituksella varustetun Haavikon kirjoittaman kirjan.

Kirjan kiitoksena minulle palveluistani tuonut ihminen on kuollut.

Kirja on kadonnut, mutta siinä kuvattu elämä ei.

En avaa tätä nyöriä pidemmälle, mutta kirjassa, jonka kävin tänään Orbania kuunnellen hakemassa, on 812 sivua.

Palaan ehkä asiaan, kun olen päässyt kirjasta irti.

Niin katosi voitto maailmasta”, Martti Anhava (Otava 2021).

Taas koukkuselkä suortuu ja kaikk on mielissään

Suomeen on tullut uusi allegoria arktiselle persoonallisuudelle.

Kyyry

Käsite on ihana, eräs onnistuneimpia.

Asiasta on kirja.

Laskin omat kyyry – paikkani.

Kymenlaakso, Kuusankoski, Kouvola, Tehtaanmäki, Anjala, Voikkaa, Valkeala, Murhasaari, Vuohijärvi, Adriano, Olhavanlampi, Jokelanjoki, Palssi, Bulevardi, Punavuori, Etelä-Haaga, Tulliportinkatu, Harjamäki, Muurola, Lompsalinna, Mäkiranta ja lopulta sitten Kirkonjyrhämä.

Mikään niistä ei ole eldorado vaan sellainen, jota katsoo kieroon tai ylöspäin.

Toivon, asiaa enempiä selittelemättä, että ihmiset, ystävät ja vieraat, maistelevat tuollaista alakulon tai menettämisen tai koskaan saamatta jäämisen asiaa.

Sitten on helpompi tehdä kuolinsiivousta, niinkuin eilen konsertissa muuan kaveri ilmaisi omaa syrjätymistään sieltä, missä ei ollut koskaan halunnut olla.

Kiitos RadioYle-1 ja Kulttuuriykkönen 8.10.-21 ja Kyyry (Kymenlaaksolaiset Heidi Bäckström & Laura Hakanen, AVAIN 2021)

Mea culpa, mea maxima culpa

On varmasti hyviä syitä siihen, että erilaisissa sosiaalisissa ja psykologisissa kasvatusprojekteissa käytetään porkkanaa, mutta myös keppiä.

En ole ihan varma, mikä on kepin teho, mutta sen olen huomannut, että muoviämpärit jossain päin maatamme lisäävät rokotekattavuutta.

Omalla elämänkaarellani, erityisesti sen alkuvaiheissa, vesihiisi sihisi ja simppu vei, äiti hylkäsi ja isä haetutti ”Sumulaaksosta” vitsakset. Usein myös sodassa monalla lailla siipeen saaneen oikeudella niitä vitsaksia myös käytettiin.

Hyvä tuli, tuli näet psykiatri.

Tässä ammatissa on oppinut, ettei keppi auta, mutta myös sen, että sitä tulee käytettyä, kun se niin varhain kotona opetettiin. Itse asiassa se opetettiin Gilameshissa ja Golgatalla sekä Jerusalemin torilla: ”Viaton olen minä: tuokaa vettä ja saippuaa ja päästäkää Barabbas”

Usein syyllistäminen onnistuu ivaamalla kasvatettavaa.

Nolaamalla hänet.

Sen osaan.

”Menes, poika, hakeen naapurista G-avain”.

Kun pellavapää sitten tulee itkien kotiin ja kertoo, ettei sellaista ole, voin hymyten jatkaa:

”Mene uudelleen ja pyydä basso- eli F-avainta”.

Vestigia terrent, jäljet pelottavat.

Kansa kulkee kasvatuksen tiukassa otteessa paitsi kännissä, jolloin paraskin terveyskasvatuslaitoksen johtaja on todella huonokäytöksinen, kuin ranskalainen pappi.

Hänellä toki – siis minullakin – on hyvä puolustus:

”Älkää tehkö niinkuin minä teen vaan tehkää niinkuin minä sanon”.

Esimerkkejä tuollaisesta on enemmän kuin sävyisää, moniarvoista, kohdettaan kunnioittavaa viranomaisvaltaa.

Uskokaa pois, tiedän tämän. Sekä uhrina, kohteena että tekijänä.

Mea culpa, mea maxima culpa

Rappiolla ja/vai tappiolla

Ammattiurani on takanani. Edessä on eläminen carpe diem ja sen tarkastelu, opinko mitään, minkä kertomisesta on taikaa eikä kovin paljoa vahinkoa.

Lääkärin ammatti on hoitaa kipua tekemättä virheitä. Primum est non nocere.

Psykiatrian erikoislääkärin ammatin olisi hyvä etupäässä olla rappiolla ja tappiolla olevien auttaminen käyvän tiedon varassa, ei sattumoisin.

Päälle on liimattu erittäin runsaasti asioita, joiden jako kahteen on koska tahansa mahdollista, jos sen haluaa tehdä: ”rahat tai henki” vastaan ”hintaan mihin hyvänsä”.

Psykiatrian erikoisalalla asia Suomessa kristalloitui eri tavoin kuin muualla siihen, että puutteellinen tai piittamaton valvonta salli Vastaamo-katastrofin.

Psykiatrian erikoisalan herkin osa, vain hiukan yli 100 vuoden kokemuksella tarjolla ollut psykoterapia, menetti merkittävän osan luotettavuuttaan herramme heikoimpien keskuudessa.

Psykiatrian historia ennen Freudia oli eristämisen, vangitsemisen ja kuohitsemisen historiaa.

Niinkin myöhään kuin Freudin oman kulttuurin jo loistaessa, Humboldtin yliopiston (Berliini 10.5. 1933) lähellä poltettiin niin Freudin kirjoja kuin hänen potilaitaankin. Miljoonia ja taas miljoonia.

Tutkimuksessa ”291 World Famuos Men” (BJP, 1994) todistettiin, että kaikkien merkittäviempien ihmiskunnalle valon näyttäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon mielisairaita.

Säveltäjiä, kirjailijoita, filosofeja, valtiomiehiä, huipputiedemiehiä, taiteilijoita.

Puolet heistä, ”Nobel- ja Lincoln-tasoisista”, on elämässään ollut mielisairaita. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja eri tasoiset muut mielisairaudet. Skitsofrenia sisaruksineen.

Kuitenkin nuo mielisairaat (insane) ovat vieneet ihmiskuntaa kulloiseenkin suuntaansa hyvin tehokkaasti ja mieleenpainuvasti. Hilter, Aleksanteri Suuri, Nero, joukko paaveja ja yliopistojen johtajia. Hemingway, Sibelius, Napoleon, Albert Einsteinin poika, Van Gogh, Vivien Leigh, John Nash (Kaunis mieli)…

Erikoista noissa ”listoissa” on, että joukossa on niin vähän naisia.

Miksi?

Uskon, että mielisairaudet ovat niin tiukasti kiellettyjä ja eristettyjä, että naisten sijoittaminen maapallomme Seilin saarille tai Aurajoen rannan rovioille on ollut tavallista.

Suuri osa niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat psykiatrian erikoislääkäreiden apua, ei sitä saa.

Aiemmin, kun erikoislääkäreitä oli paljon, paljon vähemmän, mutta mielisairaaloita paljon, paljon enemmän (yli kymmenkertainen määrä), asia oli toisin.

Mutta silloinkin, ennen tehokkaiden psykoosihoitojen löytymistä, Aapelin, Simo Puupponen, kuvaus mielisairaudesta ja mielisairaan kohtalosta oli järisyttävän totta.

Turha ehkä mainitakaan, että tehokas, syyhyn perustuva hoito on edelleen löytämättä.

Kun ei syytäkään tiedetä.

Käsittelen tässä edelleen skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiötä, jotka johtivat 1930-luvulla maailman sivistyksellisesti edistyneimmän valtakunnan ottamaan käyttöön eutanasian psykoosipotilaiden ja kehitysvammaisten hoidossa.

Sen kohteeksi joutui yhtä moni saksalainen kuin suomalaisa miehiä kuoli sotatoimissa 1939-1945. Saksalaisten apuna tai itsenäisesti.

Tärkein tehtäväni 1.6. 1968, jolloin kohtasin psykiatriassa ensimmäiset potilaani, oli hoitaa psykoottiset, siis skitsofreeniset ja bipolaariset ihmiset, terveeksi tai edes kunnolla, lege artis (taiteen sääntöjen mukaan).

Siihen en kyennyt, mutta iso on niiden ihmisten joukko, jotka nyt kadulla ja kujilla vastaan tulevina tervehtivät iloisesti.

Psykoosistaan usein toipumattomina, mutta inhimillisen kohtelun saaneina.

Vielä suurempi on niiden ihmisten joukko, jotka ovat jo ”elämänsä Seilin saarilla”.

Psykoosisairauksia potevien ikävakioitu kuolleisuus on aika julma luku. Ei psykoosi- vaan kokonaiskuolleisuus.

En tiedä, miten ratkaistaan psykiatrisen erikoislääketieteen suurin ongelma läntisessä, sivistyneessä ja moniarvoisessa yhteiskunnassa.

En todella tiedä.

Mutta sen tiedän, että ihan tai läheskään oikein sitä nyt juuri ei olla ratkaisemassa.

Ainakaan jos seuraamme vuosikausia Sontasiionin (Helsingin Sanomat) nyttemmin torstai-lehteen ahdettuja hyvinvointi-oppaita. Tai liitupaperille painettuja tai netistä saatavia käänteentekeviä ”keinoja” (keino = polku, tie).

Onneksi maassamme on ainakin yksi henkilö, jonka varmuudella tiedän elämäntyönsä tehneen sellaisten psykiatrisesti kärsivien ihmisten (”Prinsessa”) parissa, joiden kohdalla eniten pitäisikin tässä ammatissa toimia.

Tuo henkilö on Ilkka Taipale, psykiatrian erikoislääkäri.

Wikipediahaku kertoo hänen olevan ammatiltaan poliitikko. Paremminkin tuo W-verkko voisi ihmisen elämäntyötä painottaa. Tiedän, koska olen sekä psykiatrian erikoislääkäri että poliitikko ollut.

Kiitos, Ilkka, 79 v ensi marraskuun** lopussa.

Kanssasi on ollut mukava tehdä yhtä ja toista.

Mutta yhtä emme tehneet. Emme ole laulaneet yhdessä – ainakaan samassa kuorossa.

**”Marraskuun liike” (1968 -)