Kuva

Taiteilija teki kolmemetrisen punaisen taulun aika lailla lyhyemmästä saksalaisperäisestä Windsorista, pari vuotta minua nuoremmasta.

Toinen mokoma ehti ensin: Rafael Wardi luonnosteli työläiskodin Haloskasta keltaisen ja pienemmän taulun.

Mitä vallakkaampi pomo, sitä varmemmin tilataan työ kauhugalleriaan muistoksi.

Kaarle III Buckhinghamiin, Tarja I tasavallan presidentin istuntosalin eteiseen.

Kuoltuaan suuruudet valetaan pronssiin tai hakataan kiveen. Hautojen peitoksi tai pääkaupungin kauhuksi.

Totta kai kuvataide on paljon muutakin kuin kauhujen gallerian osa.

Mona Lisa on aika monen haave: tuon kun osaisi markkinoida!

***

Kotonamme tehtiin hiljattain yhteenvetoa.

Kolmenumeroinen määrä tauluja ja vähän harvempia veistoksia talosta löytyi kirjattavaksi kuvastoon. Olemme siinä iässsä, että keskinäinen testamentti on pankin holvissa ja sen liitteenä tuo korttinippu on.

Harva yksityinen tällaista kortistoa on edes miettinyt tekevänsä, mutta monta on sellaista kuvataiteen esimerkkiä tullut vastaan, jonka jossain taka- tai ala-osassa on merkintä: Liisalle, Antille, Kaleville, Kotivalolle, Stadissa Hinatuikulle.

Taide siis periytyy ja ”pesän” osana on joskus löytöjä.

Meillä esimerkiksi pianon päällä on 1950-luvun arvotaulu, joka kuvaa keväällä lumen alta paljastunutta bernhartilaisen koiran raatoa. Ei se oikeasti haise, mutta sieluani se koskettaa.

***

Euroopassa on kolmen viikon kuluttua vaalit. Tuloksia jo ennakoidaan.

Tärkein tulos lienee se, että kaiken taiteen arvo oikeistopopulistisessa valtioliitossa joksikin aikaa romahtaa.

Tulee samanlainen aika kuin Saksan entisessä keisarikunnassa vallitsi vuosina 1933 – 1945: kaikki taide paitsi Hitlerin vesivärityöt ja Wagnerin Brunhilde oli rappiota.

Sillä poikkeuksella, että dikratuurin eliitti keräsi ryöväämänsä arvotaiteen suolakaivoksiin, joista se löytyi syntymäni jälkeen huomattavasti arvoaan nostaneena.

Rembrandt, Monet, Rubens ja Picasso olivat valmiina kuljetettavaksi sotasaaliina toisten diktaattorien huomaan, Leningradin siniseksi maalattuun museoon, jossa niitä nykyisin harva pääsee nauttimaan. Kun näet on seuraavien diktaattorien aikakausi ja valtakuntien rajoille on noussut lähes läpikäymättömiä muureja, piikkilanka-aitoja, murroksia ja juoksuhautoja.

Diktaattorien patsaat tosin vuorollaan kaadetaan ja taotaan aseiksi.

Taide on sellaista, olipa sen (väliaikainen) omistaja Donald, Vladimir, Purra tai Josif.

***

Palaan joskus myöhemmin esittävään, kirjoitettuun ja sävellettyyn taiteeseen.

Se, Sibeliuksesta, ja Mozartista lähtien, on kuin kansanlaulu hongikossa tai Mau-Mau-miesten sotatanssi.

Schiller, Shakespeare, mitä niitä onkin, S-alkuisia ihmisen sukuja.

Niin, ja taiteilijat, kuten tuoreesti YYA-Venäjällä tänään, ovat mielisairaaloissa Euroopan kidutuksen vastaisen komitean (CPT) etoksen vastaisella tavalla, tahdostaan riippumatta, saamassa sähköä. stimulantteja, hallusinogeeneja, ilopillereitä ja muita käyttäytymis-lyhyt- & ratkaisukeskeisiä terapioita oppiakseen olemaan kutsumatta lavroveitaan ja putineitaan väärillä pilkkanimillä.

Suomi on tuon komitean jäsen ollut yhtä pitkään kuin minä olen ollut naimisissa kuvataiteilijan kanssa.

Committee for the Prevention of Torture and Inhuman or Degrading Treatment or Punishment

Venäjä erotettiin Euroopan neuvostosta ja siis CPT:sta vasta tällä vuosituhannella.

HS 19.5.-24 s B2 alkaen kerrotaan 1050 vangitusta venäläisestä taiteilijasta ja muusta ajattelemaan eksyneestä. ”Putinin arvostelu on oma mielisairauden muotonsa” kertoo lehti.

***

En pidä oheisen linkin takaa löytyvän esseen kirjoittajan ylimielisestä ja marisevasta äänenkäytöstä, mutta tämän esseen luin ajatuksella.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010432009.html

***

PVO:n komentaja opetti eilen strategiaa ja taktiikkaa tv-1.

Sellainen on viisasta. Sodassa on kolme tärkeätä asiaa, paitsi taistelun ja sodan voitto ja rauhanteko:

Sumu – Kitka – Paine

toimii myös ihmisten keskinäisissä muissakin tilanteissa.

Turpiin vaan ja onnea

META, jota olen seurannut ja jossa olen toiminut aktiivisesti, antoi minulle käytännössä potkut.

Se toki ilmoitti asiasta ja antoi syytetylle tilaisuuden valittaa (suomeksi). Valitus ei rangaistusta poistanut.

Syynä oli toistuva rikos.

Kirjoitin sanan ryssä yhdessä päivityksessäni ja toisessa todistin erään seikkalijageenisen hyvän ystäväni parista seikkailusta hiukan kai ironisesti, toki hänen itsensä julkisesti kertomina.

Vihapuheeksi META tuota kutsui.

Nyt en sitten enää X-files / facebook / insta – taivaalla liitele.

Kun vertaa kielenkäyttöäni kolmen lappilaisen META-kuttuuriin (Purra, Välimaa, Rainvuori), koen itseni jokseenkin viattomaksi nimettyjen hahmojen (ryssä, seikkalugeeninen ystäväni) käytössä.

***

Jos haluat olla METAn suosiossa, pitää siis olla juristi, puoluejohtaja, toimitussihteeri, valtionvarainministeri tai toinen ja kolmas ryssä (Häkämiehen tavoin).

***

Tämän alustan (wordpress) tsekkaajat eivät ole liki 5000 päivitykseni mittaan 2007 helmikuusta alkaen kertaakaan puuttuneet sisältöön ja ”lettereitä” lähettäneetkin lähinnä ovat oikoneet virheitäni esim latinan kielen käytössä.

Eli onko se honores causa vai honoris causea tai miten r.i.p. alias kepeät mullat oikein pitää naputella.

***

Jatkan kirjoitteluani uudella agendalla nimimerkillä Tinttien turinat. Jätän julkaisun tässä agendassa promovoimatta.

Jatkan toki päivityksiäni Arktisessa puskurikapasiteetissa, jHs, niinkuin ystäväni ja perhepappimme asian tapaa ilmoittaa.

Äitini kuoli tähän kelloaikaan 43 vuotta sitten.

Se oli samaan aikaan kun Vesa-Matti lauloi elegiansa: ”Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”

Vesa-Matti liittyy METAn minulle antamiin perspotkuihin (Otava 2019).

Länsi ja luoteis-naapurin kansallispäivä

Syttende mai!

Hiirenkorvat ilmestyivät Valtakadun koivuihin tasan 24 tuntia myöhemmin kuin TENO loi jäänsä.

Olen piintynyt Norjan matkailija, jo 1952 alkaen (Mo i Rana).

Lääkärin työstäni vissin partin tein Pohjois-Norjan kveenien ja saamelaisten keskuudessa.

Tunnen maan ja olen tulevana kesänä puolison kanssa menossa Etelä-Norjan (Oslo, Kåby, Trondheim) ajelulle.

Teemana on kuvataide.

Joku vuosi sitten Norjan tv lähetti junamatkan suorana ”perustuslain päivänä” (laki allekirjoitettiin 210 vuotta sitten, reilut 103 vuotta ennen Suomen itsenäisyysjulistusta).

Oslosta Trondheimin kautta aina Narvikiin asti.

Yksi pisti ihanan puuduttavassa matkakertomuksessa silmään.

Useammassa kuin yhdessä matkan varren kylässä oli yhdessä tai parissa tangossa maan kansallislippu, jossa ristin keskellä oli hakaristi, parissa myös ”88” eli kaksois-salama.

Tämä tapahtui ennen norjalaisten nuoriso-demareiden ampumista kesäleirilleen.

***

Norja on ratkonut poron- ja lampaanhoidon sekä saamelaisuuden asioita paremmin kuin Suomi, Ruotsi tai Venäjä.

ILO-asiat on ratifioitu ja sääntöjä on hyväksytty ”tämligen”, viimeistään ALTA-katastrofin jälkeen.

Lisäksi Norjassa on Ibsenin jälkeenkin kirjoitettu upeita tapain- ja kansan-kuvauksia ja osaa niistä on myös siirretty katsomiskelpoisiin sarjafilmeihin.

Kuvataide on aivan omaa luokkaansa, Grieg´ia ja Solveigin laulua unohtamatta.

Lyhyesti sanoen: rakastan ikuisesti, 1952 rakastuttuani, tuota maata ja sen vuonojen pohjien kansoja, joita siellä on varmaankin satoja, jos ei ihan tuhansia.

En ole ainoa.

Kun Alankomaissa alettiin taas kerran pelätä maailmanloppua (sitä tapahtuu aika usein), sieltä osa ihmisiä lähti maanpakoon (varmaan mallia Saksan muinoisesta liittokansleri Willy Brandtista ottaen) nimenomaan Norjaan.

Siellä vesi ei ainakaan Opplandissa nouse asumuksiin asti, vaikka valtameriin jokunen metri etelänapajäätikön ja Grönlannin sulavesistä tulisikin ekstraa.

***

Hyvää perustuslain päivää, Grunnlovsdag, siskot ja veljet niin maastohiihdossa, kulttuurissa kuin poron- ja lampaanhoidossakin.

Kveenit teillä on aina keskuudessanne (”Kainuusta muuttaneet”), mutta minä tyydyn lyhyesti poikkeamaan kun/jos sattuu olemaan riittävästi pätäkkää (NKr) hillittömien fossiilisista johvuvan inflaation pullistaman BRT:n ”Ulko-EU”-hintojen maksamiseen kassalla.

Kaljakin vaikka kuinka monta Nkr (satoja?)

Närkästynyt näärännäppy

Aloitan aamuni tutustumalla yön mittaan tapahtuneeseen. Paino, verensokeri, lääkkeet dosetissa.

Sitten lehdet (torstaisin kolme), verenpaine ja radion YLE-1-kanava auki.

Aamiainen käsittää yhden lihapasteijan, juomana boikottijuoma (Pepsi, no sugar).

Aamu on varmaankin väärä hetki raportoida maailman, maan, kylän ja kadun tapahtumisista.

Siihen sisältyy liikaa ihomuutosten taivastelua, näärännäpyn närkästystä.

Tänään on mielenkiinto eilisessä eli siinä, miksei Kirillin ja Uuden Valamon kalenterissa ollut eilen lainkaan nimiä.

Sen sijaan uutisvuo menee poikkeuksellisen nopeasti silmistä eikä tartu mieleen.

Ei kerry sanomista, ei raportoitavaa, ei ihmeteltävää eikä sormella osoitettavaa.

Tämän päivän saanti lienee tähän aikaan vuodesta toistuva havainto: lehti puhkeaa Rovaniemen Valtakadun koivuihin.

Ruskan suloiseen odotukseen se puhkeaa.

Päivän krypta on 28.47.

Hankin eilen kapulaan linnuntunnistimen.

Kokeilin kun aamuhartaus poikkesi liian kauas tunnelmistani.

Laulurastas ja sinitiainen, taustalla räkätti.

”Paa piippuun, paa piippuun…”

Frédéric Chopin A minor

Olen tuhonnut ilmakehän otsonia ja lisännyt sinne hiilidioksidia enemmän kuin on kohtuullista.

Älykapulassani on ohjelma, joka laittaa maailmankartalle keltaisen tähden jokaisen sellaisen paikan kohdalle, jossa olen poikennut.

Turistina, poliitikkona tai muuten vain.

Joka kohdalla niitä tähtiä on, ”ympäri maailman 80 päivässä”.

Mo i Ranasta (Norja) 1952 alkaen. Samana vuonna kun Satu-Pekka tuli Maratonportista, josta viikkoa-paria ennen tuli Paavo Nurmi saksalaisen valkopukuisen rauhanenkelin harmiksi.

Olin paikalla: keltainen tähti!

Australia, Uusi Seelanti, Etelänapamanner, Etelä-Amerikka, Malesia ja Intia ovat jääneet väliin.

Muuan poikkeamistani paikoista on Puolassa. Sinne matkustin ensin lentäen Berliinin Tempelhofin kentälle josta matka jatkui onnikalla länsipuolalaiseen kaupunkiin. Siellä oli kokous.

Niitä kokouksia oli 15 vuoden EU-aikanani aika paljon 28 (27) EU:n jäsenmaassa.

Rauhaa haettiin, ympäristöä pilattiin. Turhaan.

Kokousväen istuuduttua pöytiensä ääreen salissa kajahti soitto.

Kylän sinfoniaorkesteri soitti erään lemppareistani, Chopin E-minor No. 1 pianokonsertto (1830).

Vasta sitten päästiin asiaan.

Asiaa en muista, mutta konserton muistan.

Chopin oli nero sellaisena aikana, jona Eurooppa vaihteeksi oli kriisissä, kaksi krenatööriä palaili Moskovasta tullakseen haudatuksi Tonavan varrelle Mauthausenin keskitysleirin naapuriin ja Suomi muuntui Ruotsin itämaakunnasta Venäjän suurruhtinaskunnaksi.

Chopin kuoli nuorena niinkuin Aleksanteri Suurikin. Eivät ehtineet nelikymppisiään juhlia.

***

Kokouksen jälkeen iltapalalla kysyin isänniltä, mitä he tietävät Chopinista.

”Hän on kansallissankareistamme eräs tärkeimpiä!”

Mietin asiaa uskaltamatta kysyä, missä hän sankariksi kehittyi, tuo Euroopan hulluimpaa vuotta seuraavana ajastaikana, 39-vuotiaana kuollut mies.

Historian tärppinä 1965 yo-kirjoituksissa olikin Puolan jaot. Eivät nuo vieläkään ole valmistuneet.

***

Elämme aikoja, joina Barcelona, Kanarian saaret ja Rovaniemi ovat alkaneet ampua itseään jalkaan. Talousjalkaan, koska ne ovat oppineet Mallorcan tavoin vihaamaan matkailijoita ja heidän eurojaan, taalojaan tai rupliaan revontuliahneuteen ja Joulupukin porokyyteihin.

Mietimme kotiväen kera aikanaan, pitäisikö meidän muuttaa eläkeläisinä jonnekin lämpimään etelään: Italiaan, Espanjaan, Kreikan saarille tai Machu Picchuun.

Muuan Kreikan saarille muuttanut 8 vuotta minua nuorempi Ounasvaaralla mökissään muinoin asunut kaveri kuoli toissapäivänä. Sit tibi terra levis.

Eipä ole tullut lähdettyä Ounaskosken suvannosta vaan viisaasti (??) on pysytty Kirkonjyrhämän rannassa. Kuin paska Junttilan tuvan seinässä.

Tänä aamunakin klo 04 pihalla käydessä oli metsälössämme meneillään upea konsertti. Muuan linnuista sanoi ”Paa piippuun, paa piippuun” ja vastasin lopettaneeni sauhuttelun 55 vuoden jälkeen, yli 8 vuotta sitten.

Näinä aikoina siis Thaimaata, Vikajärveä ja Machu Picchua myöten ”valkoista miestä inhotaan”, ja syystä.

Se ja hänen perheensä ei osaa enää käyttäytyä saati yöpyä ”maassa maan tavalla”.

Euroopan hulluna vuotenakaan se puolalainen maanpakolainen ei viihtyhyt kotimaassaan vaan teki pianokonserttonsa ja soitti niitä Napoleonin kuolinpäivän (5.5.-1821) muistoa juhlien Pariisissa, Ludwig Philip I:n hovissa tietäen, että Ranskan viimeinen kuningas, mikä poikkesi jo 1795 Muoniossa jättäen jälkeensä siittiöidensä välityksellä Puolituis-Erkin.

Nyt tuo seutu on täynnään Louis Philippen jälkeläisiä.

Muuankin sosiaalineuvos…

Mutta se onkin jo toinen tarina.

***

Ihminen on Beirutin ja Gazan taistelija, se etsii Harmageddoniaan ja perustaa Aleksandrian kaupunkejaan elämänsä rapean kolmenkymmenen vuoden aikana joka puolella. Sitten kuolee ”kauniisti, nuorena, kun hällä vielä…”

Sven Tuuva, se me olemme.

Isänmaaton, sydämeen osuvan luodin tappama sankari.

Puolituis-Erkin äiti-piika.

Herraseurassa Seija Wallius: Mē mou haptou

Tasapainoilu julkisen ja yksityisen välillä on tullut suvuistani minulle perintönä.

Siinä porukassa, jossa olen kasunut ja menneisyydestä oppia saanut ei ole ollut isommin tilaa narsismille.

Paljon pitää tinata, paljon pilata, mutta meteliä ei saa pitää.

Mitä vajaassa sadassa vuodessa (yli 3/4 tavoitteesta on jo plakkarissani, 77.5v) on saatava aikaan ei ole CV:n (curriculum vitiosus eli ”ansioluettelo) arvoista vaan enimmiltään niistä kiinni, joiden kanssa on tinat valettu.

***

Asia tuli jälkilöylyihin hiljattain, kun maanantai-illan kaksituntinen suora YLE-ykkösen radiolähetys 10 minuutin ajaksi luovutti eetterin toimittajan, kansalais-aktivistin ja minun haltuuni.

Kuuntelin jälkikäteen jälkeä siinä kuin aikoinaan arvioin eräitä osallistumisiani tv- ja radio-ohjelmissa sekä selasin leikekansioitani.

Huomasin tällä kertaa suuren muutoksen.

Metamorfoosin (muodonmuutos) keskeisin leima on ilman muuta se puheeni ääni, joka kuulijoille välittyy. Ei sen viestin sisältö, jota olen edustamassa. Se ääni oli väsynyt, särkynyt ja nariseva, vaikka viesti oli tuttua ”Tinttiä”.

Eroa on kuin entisellä pääministerillä ja luopuvalla europarlamentaarikolla.

Jälkikäteinen arvio on pläkkiselvä: oma sisäinen sannamariini (Samarin kuten perheemme piristävää porejuomaa nauttiessaan toteaa) on muuttunut haudanvakavaksi katkeruutta, syyllisyyttä, projektiivisuutta ja itseinhoakin tihkuvaan muiden tuomitsemiseen omista synneistä.

Mistä on kyse?

Olisiko niin, että edelliset sukupolvet, joiden kytevällä nuotiolla olen lämmitellyt, ovat tehneet työnsä ja eläneet elämänsä niin paljon intensiivisemmin, tuloksekkaammin ja tunnollisemmin kuin omani (tai itseni), että syyllisyys perinnön tuhlaamisesta on osuva?

Everstien lapset ovat surkeampia luusereita kuin kenraalien ja ministerien lapset.

Se velka, leiviskäksi Uuden testamentin vertauksen kutsuma, joka on vaalittavaksi ja kartutettavaksi annettu, ei ole tullut kuitattua ja syy siitä on yritettävä projisoida muihin ”everstien lapsiin”?

***

Onneksi valtaosa tietämistäni ihmisistä, niin eurooppalaisista, suomalaisista kuin arktisistakin, on korpraalin tai siivoojan lapsia.

Sven Tuuvan sydämellä – johon Pohjois-Karjala-projektin luoti tietää osua. Ei itsepäiseen otsaan.

Heidän on helppo petrata eikä heidän tarvitse kolvin kylmetessä virkkoa:

”Paljon tinasit, paljon pilasit, viimein kolvis kylmeni”.

Olen kovasti samaa mieltä 3000 mies-jäsenen Suomalaisen klubin 55 jäsenen aloitteesta.

Naisen ei enää tule vaieta, ei etenkään hämärissä ja savuisissa salaseuroissa.

Ainakaan korpraalin, sivarin tai päihtyneen runoilija-isän tyttären.

Ehkä meidän everstien jälkeläisten ei auta kuin kuunnella Eino Leinon elegiaa:

”Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”

Huh hellettä sano jänis pakkasta

Vuosi toisensa jälkeen jäät lähtevät koti-virrastamme samoihin aikoihin ja lehdet koivuihin ”ryhtyvät”.

Kotipihamme jänikset ja oravat leikkiä lyövät ja uusia taloja kotikadullemme nousee kuin sieniä sateella.

Vaikka ihmiset ovat X-fileissään ja TikTokeissaan mustavalkoisia ja aika pahasti dopamiinikoukussa, ei noissa missään yllä kertomissani asioissa tunnu isosti yhteistä poikkeavuutta tai pelon aihetta löytyvän.

Kaikkein eniten taisin pelätä 1961, kun Neuvostoliitto, Kuuba ja USA otattivat yhteen Floridan eteläpuolella kokemattomina ydinaseiden ja ohjusten hallitsijoina.

Silloin harjoiteltiin ydinsuojaan menemistä Suomen kouluissa oikein tosissaan.

***

Kun edeltävät ikäluokat alkavat olla poissa, on seuraavaksi meidän boomereiden vuoro. Antaa tilaa katoamalla maan päältä ”jälkiä jättämättä”.

Lääkärin työssäni en ole huomannut 57 vuoden mittaan kymmenien tuhansien potilaideni satojen tuhansien tapaamisten mittaan erityistä muutosta.

En itsessäni enkä potilaissani.

16 vuotta sitten silloinen suomalainen ministeri poikkesi sovittelemassa Georgian ja Venäjän välistä sotaa. Takaisin tulleessaan hän antoi lentokoneessa haastattelun, jossa hän arveli ihmiskunnan sielunelämään tulikirjaimin piirtyvän numerot 080808.

Hän oli väärässä.

Mikä sinne muistiimme on sitten tulikirjaimin piirtynyt?

Kullakin lie oma leimansa ihmisensä tietoverkostoissa.

Yhteistä ei 8 3 000 000 000 sapiensilla voisi ollakaan.

Keskustelin tänään tovin erään itseäni hivenen nuoremman miehen kanssa kuolemasta.

Hän arveli, että ei siinä mitään kummallista ole.

Ei pelkäämistä, ei toivomista.

Lopuksi hän kertoi oman toiveensa, miten ”sen tulisi tapahtua”.

Siinäkin tuli sama asia vastaan kuin tuossa 080808:ssa.

Kukin taaplaa tyylillään – huh hellettä, sano jänis pakkasta.

***

Saas nähdä, mitä Pirkko Lahti Suomen mielenterveysseura-emeritana & Co Radio Yle ykkösellä tänään miettivät.

Onko sukupolvilla jotain erityistä toisista sukupolvista (niitä lie sapiensilla lajina takanaan nelisen sataa) poikkeavaa ”leimaa”?

En usko, että sellaisia löytyy.

Illan korvalla granni viestitti Jorman lähteneen omille mailleen ja taivaisiinsa.

Olen järkyttynyt, Kreetan ja Oukun erakko.

Sit tibi terra levis

Äitienpäivän fysiikkaa

Parisuhde lapse/i/lla lisättynä on äitienpäivän ydinkäsitteitä.

Yksinkertaistettuna pari muodostaa hybridilomittuneen tilan, joka kohinan lisääntyessä onnistuu lähes täydellisesti siirtämään kvantin ja jopa perheen ja suvun tarinan kolmannelle osapuolelle.

Ominaisuutta kutsutaan teleportraatioksi kvanttisuhteessa.

Jos tämä toimii, niinkuin viime vuosikymmeninä julkaistuissa perheiden tarinoissa näyttäisi olevan asioiden laita, syntyy syy leipoa äitienpäiväkakku, syy antaa äidille ruukkuruusu ja syy nostaa lippu salkoon koko maassa – vaikka Suomen ehdokas olisikin jäänyt Malmön viisuissa loppukilpailun 19/25 tilalle 38 pisteellä ennen Viroa, Georgiaa, Espanjaa, Sloveniaa, Itävaltaa ja Norjaa.

Mutta vielä uudelleen: pariutuneiden kvanttitihentymien ympärillä olevat häiriötekijät vasta tekevät siirtymisestä liki täydellisesti onnistuneen.

Paras lukemani suomalainen esimerkki ei tule Turun yliopistosta vaan kirjasta.

Se voisi tietenkin olla muodin mukaista PTSD-ilmiötä miettivä uutuuskirja turkulaiselta, kuusamolaissyntyiseltä opettajalta (”Kaarna”, Tommi Kinnunen, WSOY 2024), mutta minun valintani on aika lailla vanhempi.

Se on saaga, jonka voi löytää YLE-Areenalta. Siinä näyttelevät mies ja nainen muodostavat perhe-draaman, jonka löytänyt perheenjäsen sittemmin tuon tarinan antaa julkaistavaksi.

Saaga ”Teleportraatio kvanttisuhteessa”.

Oma vastaukseni tänään äitien, suomalaisuuden ja J.V. Snellmanin päivänä (kts myös Matti Virkkunen) liittyy Maria Jotunin (k 1943) postuumisti 1963 julkaistuun tarinaan ja sen perusteella tehtyyn YLE-tallenteeseen (YLE-Areena).

Hyvää äitienpäivää myös satojen tuhansien 1867 nälkään kuolleiden suomalaisten muistoa kunnioittaen. Tragedia saattoi liittyä suomalaisen taloushallinnon päätökseen ”jättää siemenviljat varastoon pahemman päivän varalta”.

PTSD = vaikean kokemuksen yksilöön jättävä, mahdollisesti epigeneettisesti perheessä sukupolvesta toiseen siirtyvä oireyhtymä, tämän päivän ”Vastaamo”- ja neuropsykologian muotitermi

Post Traumatic Stress Disorder on tavallinen mm palestiinalaisten pakolaisleireissä ja suomalaisissa suvuissa 1867 nälänhädän, I ja II maailmansodan ja 1917-18 sisällissodan jälkipuinneissa

Turun yliopistossa tutkitaan menestyksellä SEKÄ jo 1980-luvulla Israelissa UNRWA:n (YK:n palestiinalaisten pakolaisleirien ohjelma) toimesta käytettyä PTSD-oireiden helpottamista sienten tiettyjen aineosasten ja muiden hallusinogeenien avulla ETTÄ teleportraatiota kvanttisuhteessa (googleta)

Hyvää äitien, suomalaisuuden ja Snellmanin päivää!

Dekkarien aika

Olen lukija, en kirjoittaja.

Se varmasti on APK:n seuraajille tullut selväksi.

1950-luvulla aloitin Astrid Lindgrenista, jossain vaiheessa siirryin ”Ei Loitsu Eikä Rukous”-kirjallisuuteen. Siinä kelpasivat niin Mauri Sariola kuin salaneuvos Sauerbruh, Alexander Dumas ja Väinö Linnakin.

Nykyisin en laske lukemieni kirjojen määrää, vaikka se onkin vuosittain yli 50, alle sata.

Iän tasiessa oivallus- ja ymmärrysosastoa (olisiko otsalohko?) valikoima myös tasaantuu.

Kuuntelu- ja ruudustakatselu-kirjat eivät minulle sovi.

***

Nyt huomaan siirtyväni kesäksi dekkariaikaan.

Eilen sain ”valmiiksi” rovaniemeläisen kemiläiselle kustantajalle välitettäväksi tehneen ”Tuska”-dekkarin.

Se on dekkarigenressä minulle aivan uusi erilaisen aluevaltaus.

Teema tulee luumäkeläiseltä Petri Pykälältä, Belgiassa asuvalta kirjoittajan ikäluokka-toverilta, mutta tyyli ei.

Seuraavat kolme lukemista jo odottavaa kirjaa tulevat myöskin olemaan dekkareita.

Yksi poikkeus on, se on jo plakkarissa.

Kyseessä on kollegan ja ortodoksin sekä taiteen tuntijan lyhyt tarina, johon palaan, kun sen olen lukenut.

***

Suomalaista vai kansainvälistä?

65%:sti suomalaista – vaikkei meillä siis lasketa.

Klassikkoja vai uutuuksia?

Yöpöydälla on Machiavellin ”Ruhtinas”.

Se kertoo Rovaniemen ja Kemin taistelusta Lapin herruudesta ilman, että osapuolet tietäisivät sitä. Saati että ymmärtäisivät: Tervaporvarien Oulu Merikosken äärellä kuittaa potin, satavarmasti Euroopan Kulttuuripääkaupunki vailla ”omaa” kaupunginjohtajaa, 2026.

***

Mikä on muuttunut siitä, kun 1959 laskin Sariolan ja Sauerbruchin kirjat käsistäni ja päätin hakeutua lääkäriksi Kittilän kunnansairaalaan ja neuvoloihin?

Päätös piti, 1977 heinäkuussa olin Kittilässä lääkintöneuvos Pekka Peltosen vastaanotto-huoneessa saamassa ohjeita, miten ”Ei loitsu eikä rukous” oikeasti menee.

Se on muuttunut, että jätän aika usein (meillä ei lasketa, mutta ehkäpä 17 kertaa vuodessa) hankkimani kirjan kesken lukemisen. Ei siksi, että kirja olisi huono vaan siksi, ettei se sovi minulle.

Myöskään urani laulajana ei ole ihan ”puhdas”:

”Mutta kalasoppaa en ainakaan syö, sanon sen. Äiti ei voi ymmärtää kalasopan jättäjää. Äiti aina riitelee, Jeesus, kiltiks hänet tee…” Teksti: Oiva Paloheimo, lainaus ”sovellettu” vanhenevan miehen muistin mukaiseksi.

Hyvää äitien päivää 5 lapseni eläville ja omalle 1981 kuolleelle äidille.

Ja muillekin kalasopan laittajille!

***

Oheinen linkki on 1:58 pituinen. Sen kohdassa 1:21-1:29 on mietteitäni J.V. Snellmanista, Y.M. Sprengtportenista, G.M. Armfeldtista ja Persian shaahista.

https://areena.yle.fi/podcastit/opas?t=2024-05-13

Kevät ja takatalvi

Poikkesin Ateneumissa taidenäyttelyssä.

Tauluissa vahva edustus oli Pohjois-Karjalalla ja -Savolla.

Juhani Aho Koljonvirraltahan se siellä, Kustaa IV Adolfin kirkon pohjoispuolelle kalliohautaan kätketty otsikon mukaisen kirjan tekijä. Kirja ilmestyi, kun isäni oli 6-vuotias ja osasi jo lukea.

Fennomaanit ja taiteen kulta-aika, Sibelius ja sisällissota, siinä sitä oli.

Enemmän kuolleita Suomen tässä sodassa jälkipuinteineen tuli kuin suhteessa missään muussa tilastoja luotettavasti pitämään kyenneessä maapallomme vajaassa 200 maassa.

***

Nyt on taas kevät ja takatalvi.

Helatorstaina teologien mukaan Nasaretilainen ristillä kuollut mies nousi taivaaseen Isän oikealle puolelle eikä sen koommin ole ihmiskuntaa tapaamaan palannut.

Moni uskoo, että jos palaa, nousee myös Johannes Brofeldt iisalmelaisesta haudastaan.

Helatorstaina vietettiin myös Eurooppa-päivää sen kunniaksi, että Putin saattoi ottaa vastaan paraatin ja uhata ihmiskuntaa tuholla.

Putinilla on paljon kannattajia myös Eurooppa-päivää juhlineiden EU-maiden joukossa.

Slovakiassa, Unkarissa, Ranskassa, Kyproksella.

Putin on sukunimestään päätellen inkeriläinen Tveristä. Siellä tuon sukulaiskansamme perheet tuntee sukunimestä, joka päättyy kirjaimiin I ja N.

Sellaisilla on Suomen muinoisen presidentin aloitteesta säädetyn lain mukaan vapaa pääsy Suomeen, jossa kansalaisuus on taattu kuin MANUlle illallinen.

***

Eilen kävelin puolisoni (lippu salkoon ylihuomenna) seurassa Rovaniemellä pitkän lenkin, 13.7 kilometriä.

Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lämmin tuli – kävelykaverilla hikikin.

Oma vasen jalka ei tassuttelusta pitänyt eli tänään, vasta sataneessa takatalven ensilumessa, ei juuri kävellä.

Välipäivä kahden suomenlipun noston puitteissa, mutta EU-lippu kesän merkiksi nousi tänään EU:n suurimman kaupungin leirintäalueen salkoon. Suomen lippua vasemmalta puolelta kunnioittaen.

J.V. Snellmanin (lippu salkoon ylihuomenna) sukulainen pisti kampoihin Urho Kekkoselle kun hän puolestaan hankki kannatusta oman valtiomiesuransa jatkolle samasta suunnasta, josta inkeriläis-tveriläinen KGB-eversti nyt uhkaa ihmiskuntaa.

Matti Virkkunen on eräs Snellmanin sukuseuran ylpeyden aihe. Sukuseuran hallituksessa on muuan rovaniemeläinen sosialidemokraatti-nainen.

Juttelen usein hänen kanssaan, koska minullakin on rooli erään sukuseuran hallituksessa.

Niitä yhdistää sama Juha Hurme, joka ohjaa, kirjoittaa ja puhuu – paljon.

Tuon ”minun” sukuseurani eräs ylpeys on esillä Ateneumissa Eero Järnefeltin maalaamana.

Kyllä maailma on pieni ja Venäjä suuri, mutta me fennomaanit olemme ylpeitä.

Kovin, kovin ylpeitä.

Minäkin: äänestin ensimmäistä kertaa vaaleissa juuri silloin, kun Matti Virkkunen tuli komeasti hopeatilalle niillä arvoilla, joilla tässä päivityksessä melskaan. Ei niillä arvoilla, joita kannatti sielultaan pohjois-savolainen Fennander Viipurista. Hän tuli kolmanneksi.

Snellmanin sukuseuran – ja oman sukuni vastaavan – ovat

Koti, uskonto, isänmaa

Omista arvoistani nostan tikun nokkaan uteliaisuuden:

”Minne ne oikein vievät meitä, ne Kymmenen” (sanat Arvo Turtiainen)