Kesä 1955

Katsoin eilen presidentti Tarja Halosen esiintymistä televisiossa (suora lähetys, arvelen: 30.1.-21, klo 10:05).

Hänellä oli monta viestiä.

En oikein ymmärrä, miksi niin monta.

Mutta Halonen oli edukseen, alusta alkaen ja lähes loppuun saakka.

Olen eri mieltä hänen kanssaan siitä, tulisiko Suomessa järjestää kuntavaalit huhtikuussa 2021.

Olen eri mieltä hänen kanssaan siitä, miten maailmalla tulee suhtautua BigPharman toimintaan meneillään olevan pandemian syövereissä.

Olen eri mieltä hänen kanssaan siitä, tuleeko ihmisen pitää kotieläimenään kissaa.

Tästä pääsen otsikkoon.

Kesä 1955 on minun elämäni viimeinen lapsuuden kesä.

Perheellämme oli vuokrattuna kesämökki keskellä kylää.

Ohi kulkevan Lintu-Kymen rantaan oli matkaa 300 metriä ja rannassa oli tutun veneenveistäjän perheellemme tekemä kahden airoparin puuvene, jonka perään moottoria oli turha yrittää laittaa. Tiedän, koska kokeilin. Moottori katosi Lintu-Kymen mutiin

Mökkimme naapuritalossa Jokelan kylässä oli omakotitalo, jossa vietti kesää helsinkiläisperhe, jonka poika myöhemmin pelasi koripalloa sekä Suomen maajoukkueessa että kalliolaisessa mestaruussarja-joukkueessa. Hänen nimensä oli Pekka.

Inkeriäiti ja Simo-vaari lähtivät keskellä kesää turistimatkalle Eurooppaan ja jäin kotiapulaisen kanssa asuttamaan tuota harjakattoista tyyppi-taloa.

Seurakseni hankittiin kissanpentu, jolle annoin nimen Pekka.

Kesä oli elämäni viimeinen kuuma ja vapaa kesä.

Pekat olivat opettavaisia kaikenlaisissa asioissa.

Halkoja hakatessani kirves kissanpoikaa väistäessä lipsahti ja osui jalkapöytääni 1- ja 2-varpaan väliin.

Verta tuli aika paljon, mutta seurakseni jäänyt juukalaissyntyinen kotiapulainen oli niin ankara ihminen, etten uskaltanut asiasta hänelle mitään mainita.

Kun vanhempani tulivat isoveljeni kanssa matkaltaan Brysselin ”Atomi”-maailmannäyttelyä katsomasta, oli haava jo umpeutunut.

Koripalloilija oli opettanut minulle, mitä ja miten on seksi.

Mutta tärkein kesän sisältö oli se, että tasavallan presidenttinä oli Simo-vaarin veljen kotitalon naapurissa asuva setä, joka tavattaessa oli aina tavattoman ystävällinen.

Talon osoite tosin oli vaikea kirjoittaa.

Tavaststjernankatu.

Seuraavana kesänä Suomi ei enää ollut vapaa.

Presidentti oli vaihtunut ja Simo-vaarin vankeus asekätkennästä Mikkelin lääninvankilassa oli osoittautunut turhaksi.

Jäin odottelemaan vuotta 1958, jolloin ateistinen parturi Fagerholm lopullisesti ajettiin maan sisäiseen pakoon ja kaikki se, minkä varassa presidentti Haloselle kissan lahjoittanut Putin hallitsee yöpakkas-Neuvostoliittoa, edelleen on totta.

Ei Paasikivi, ei kirves jalkapöydässä eikä kalliolainen Pekka.

Lapsuuden viimeinen kesä.

Kesä, jonka jälkeen olen vihannut kissoja.

Isoveljen toinen etunimi oli Pekka. Hän kuoli jo 1998.

*

Tosiasiassa Brysselin maailmannäyttely pidettiin vuonna 1958, kun Suomi koki mainittuja yöpakkasia.

Kissan Haloselle taisi lahjoittaa ”pikku-karhu”, Medvedev.

Simo-vaarin velikin saattoi tuohon aikaan asua perheineen vielä Runeberginkadun luistinradan kohdalla. Ylimmässä kerroksessa.

Lapsuuden muistojen plaseeraus Helsingin tai Moskovan kaupungin kartalle saati almanakkaan ihan täsmälleen ei ole kovin tärkeä asia.

Mutta tuo kissa-asia.

Se on totta.

Ja Töölö.

Lukusuositus:

”Kun Nina sai tietää” (David Grossman, Otava 2020)

”Hete” (Tuomo Pirttimaa, Johnny Kniga 2020)

Kirjoittamisen pakko

Olen elämäni varrella kirjoittanut kymmenkuntaan eri lehteen yli 1000 kolumnia.

Yhtään kertaa julkaisu ei ole puuttunut kirjoittamiseeni.

Lopetin lähinnä siksi, että sain palautetta kyhäelmieni vaikeaselkoisuudesta.

Julkaisujen toimitukset maksoivat sekä kolumneista että n 500 kirja-arvostelusta asiallisen palkkion ja lisäsivät tai poistivat väärissä paikoissa olevia välimerkkejä.

Kun lopetin joku vuosi sitten tein sen siksi, että jatkoin blogistina ja some-aktiivina.

Menetin yleisöä, mutta säilytin itsekunnioitukseni ja kryptaan edelleen vailla isompia estoja.

Kun Kirkko ja kaupunki amatööri-päätoimittajansa toimesta poisti rovasti Kuulan kolumnin, tuli mieleeni, että minulle se olisi ollut selvä merkki: ”Lopeta”.

Sananvapauden voi menettää vaikka kuinka monta kertaa, mutta jos sen menettää nyt Kuulaa kohdanneesta syystä, on aika katsoa hyväksyen tai ainakin ymmärryksellä Putinin ja Navanyin vuorovaikutusta.

Näistä ei saa jäädä kiinni tai näistä ei tarvitsisi jäädä kiinni.

Sama ongelma tuli vastaan ruudulta tänään.

Muuan 77-vuotias pelasi shakkia ja ”musta gambiitti” tuli väärään kohtaan peliä.

Onneksi sitä ei sensuroida.

appropo:

Minulla on Arktisen puskurikapasiteetin kaikki päivitykset tallessa (4177), mutta minulla on tallessa myös leikekansioissa kaikki kirjoittamani kolumnit ja kirja-arvosteluni.

Yksi sieltä puuttuu: 1965 kirjoittamani ylioppilasaine, josta sain kangasalalaiselta fennomaani- äidinkielenopettajaltani puhtaan improbaturin.

Ylioppilastutkintolautakunnassa vaihtui erittäin vahvaksi laudaturiksi.

Kiitos, kirkko ja sen piispa Aarne Lauha.

Sillä päätöksellä minusta tuli psykiatrian erikoislääkäri, jota uraa edelleen uppuroin, blogipäivityksiä rakentelen ja joskus ehkä vielä kirja-arvioita tai kirjankin kirjoitan (Everstien tai Salaneuvos Sariolan tarina)

Osasin 1965 keväällä kirjoittaa oikein nimen Albert Schweitzer.

Otsikoksi YO-aineeseeni valitsin

”Usko ja teot”.

Pandora´s Box

Historioitsijat ovat toistuvasti muistuttaneet, että tiedeyhteisö oli estämässä Hitleriä kehittämästä ydinpommia toimintakuntoon.

Tulevaisuustutkijat ovat ehdottaneet, että mm ydinjätevarastojen lyijy-teräsoviin kaiverrettaisiin pysyvä ja seismistä kulutusta kestävä taru pandoran lippaasta sarjakuvana. Näin oven löytävät arkeologit aikanaan malttaisivat olla avaamatta luolastoa.

Samaan aikaa valtavat määrät planeettamme asukkaista vaatii Goethen tavoin ”Mehr Licht”. Tosin heidän vaateeseensa liittyy kaksi ehtoa, jopa tuhoisaa lisävaatimusta.

1. Hinnalla millä hyvänsä.

2) Rahat tai henki.

Kreikkalaisessa antiikin viestissä on kolme osaa:

1. Avaamalla lippaan saamme käyttöömme lisää tietoa, tiedon valoa
2. Avaamisen jälkeen lippaasta tulee muutakin kuin valoa: erilaisia ”side effects”, ”harm effects”, ”adverse effects”
3. Lippaan syljettyä valon sekä vitsauksensa, sivu- ja haittavaikutuksensa, sinne jää sille, joka malttaa odottaa, TOIVO

Ihmiskunnan eniten valtaa uudessa maailmassa käyttävää osaa voisi luonnehtia passiivis-aggressiiviseksi.

Vaatimus on ”kaikki heti minulle ja oitis”. Kun sitten ”hyvän lähde” varoittaa tai rankaisee ahneudesta, nousee raivo ja suuttumus:

”Miksi aina minä”.

Vaatija suuttuu sille, joka väsyy hänen rähjäämiseensä ja antaa tai ”antaa takaisin”.

En tällä päivityksellä halua puuttua Covid-19-pandemiaan enkä tuloillaan ilmeisesti olevaan ympäristökriisiin enkä ota kantaa Petteri Taalaksen uuteen kirjaan.

Tarkoitan kaikkea sitä vaativuutta, jota hyvinvoivissa piireissä omista vaateista tippaakaan tinkimättä nyt esiintyy ja jota varten ombudsman-virkoja perustetaan.

Suomalainen sananlasku lienee

”Pää tulee vetävän käteen”

Olisipa siellä vedettävän juonteen päässä sille kädelle todella se, mitä antiikin mietiskelijät lupasivat.

Toivo

*

Päivän sairauden-hoito- ja esto-vinkki:

https://www.is.fi/terveys/art-2000007763270.html

Hyvä Job, paha Jumala

Kuuntelin lempipuhujani tekemää haastattelua teodikeasta.

Onko paha määritettävissä Jumalan kautta.

Vai voidaanko sitä kautta määritellä vain naispappeutta, homojen vihkimistä ja ry-läisten sisäisiä oikeudenkäyntejä?

Haatasen Kallen vieraana on tohtori (teologia), joka ei saa sanomaansa minulle asti selkeäksi. Eikä Kallekaan saa sitä selkeytetyksi.

Sen nyt kuitenkin tiedän, että jos pääministeri heti ensi arkena twiittaa EU-neuvoston (”Huipparin”) jäsenenä tuomionsa äärioikeistolaisen liki natsi-populistin vangitsemista vastustavalla viestillään, voi olla naapuritontilla asuvalla yli seitsemänkymppisellä juristilla sanomista.

Mutta pahaa ja Jumalaa (siis YYA) ei siinä ratkottu.

No, asiaan.

Koska radio-ohjelma tuli samaan aikaan kuin vaarin hoitoon tuli tänään tasan 7 kuukauden ikäinen Piitu, tarvittiin melkoista keskittymiskykyä, että sanoma olisi voinut edes jotenkin mennä perille.

Jopa Wittgensteinista on teologi-tohtorilla uudempi ja vanhempi versio.

Job kuitenkin vähän avasi.

Hän teki paljon pahaa, mutta sai Jumalalta armon @ ”The End”.

Miksi?

Jos oikein ymmärsin, teodikea säätää, että pahan voi määrittää takautuvassa laissa ja oikeudenkäynnissä Säätytalolla ja pistää vastuulliset Katajanokalle vuosikausien ajaksi.

Samalla keinoin Mikkelin läänille meni moni, joka keräsi omia aseita piiloon sen varalta, että YYA jää säätämättä ja Unkarin-Tsekkoslovakian tie olisi oleva Suomenkin tie.

Se siis, mikä on paha, ei ole pahaa tekevän määritettävissä eikä hänen yhteiskuntansa oikeusasteissa tuomittavissa.

Tuomittavissa on vain se, joka taivaallisista (tai Kremlin) sfääreistä – jälkikäteen – kerrotun prejudikaatin perusteella tekona todetaan tuomittavaksi.

Ja senkin voi, ainakin ry:issä, omassa sisäisessä oikeudenkäytössä kuitata sovitetuksi, jos sellainen etelä-afrikkalaisen mallin mukainen totuus- ja sovintokommissio järjestetään. Herran (Ku Klux Clan) ristiveressä. Tuo käsite liittyy HS:n mielipideosastolla kirjoittaneeseen ”äärivihreään”, joka nimesi Petteri Saalaksen (Maailman ympäristö/ilmasto-”päällikkö”) ”Olkiukko”-nick-namella.

On siirrytty maalittamisen kautta ”nimittelyjen aikakauteen” (”Age of Dysphemisms”)

***

Saamelaisilla eteläafrikkalaistyypin komissio on aikeissa laittaa töihin.

Kts myös tv-ohjelmat ”Kaikki synnit” ja ”Ivalo”

https://areena.yle.fi/audio/1-50701575

PTSD:n ELÄMÄ(N)KERTA

Ihmisen sielun sisältö koostuu kokemuksista, mutta rakennuspuut ribonukleiinihaposta.

Osa niistä välittyy ylisukupolvisesti, kuten vaikkapa prekambrikauden alkumeren mainingin kohahdus rantaan, johon ihmisen ”esi-isä/äiti”, vedessä uinut matelija, nousee muuttuakseen vain muutaman kymmenen-sadan miljoonan vuoden kuluttua Tintiksi.

Tintti on lempinimi, jonka sain 4-vuotiaana, 1950 talvella, kun oli kovat pakkaset.

Taapersin Ruotsin armeijan ylijäämäturkista tehdyssä talviasussani käsien viuhtoessa sivulla.

”Antti-Tintti siinä on lähdössä lentoon”

Tuollaista ylisukupolvista sielun sisältöä kutsutaan nykyisin epigenetiikaksi. Muisto maallenousemisesta jäljentyy munasolujen ja siittiöiden DNA:n kaksoiskierteeseen tai vaikkapa ribosomeihin. Eiköhän siellä muitakin tieto- ja kokemus-kirjastoja ole, aikanaan keksittäviksi.

Kysyy häntä vaikka Seppo Sidi Vainiolta.

Sieltä tiedostosta muisto vaikuttaa niin, että kun menen suuren meren rantaan (Etreta) ja kuulen mainingin lyövän kylän rantakiviä mukavaa ääntä tuottaen pyörittäen, koen olevani merestä maalle nousemassa oleva lisko-kala.

Haikeatahan se on, eikö totta?

Hyvin merkittävä ja manipuloitavissa oleva osa sieluamme on muistivarantoomme tallentuneiden, oman yksilömme ja lähipiirimme elämän tapahtumien vuo.

Mitä tärkeämpien, kipeämpien tai suloisempien, sen merkittävämpien.

Kun olin aloittamassa lääkärin opintoja, harjoittelusairaalassani oli kaksi vanhempaa kollegaa, jotka askaroivat tämän asian kimpussa.

Jos ihmisellä oli oikein paha olla ja syy angstiin oli hänen elämänkerrastaan aavistettavissa, annettiin hänelle lysergidiä ja katsottiin mitä tapahtui.

LSD sai merkittävien tapahtumien vuon kahlittua ja seuraavan parin-kolmen tunnin aikana tapahtumat ikääkuin haihtuivat ja neutraloituivat pois tuon raukan sielunvarannosta.

Ahdistus katosi.

”Shamaania ne siinä langettavat loveen”, sanoi johtava lääkäri ja kielsi tyysten tuollaisen hoidon.

Elettiin vuotta 1969.

*

Kun olin 1985 Palestiinassa, vierailin alueen pakolaisleiriverkostossa.

Siellä UNRWA:n kollegat olivat keksineet saman: pakolaisten sieluihin oli tallentunut valtava määrä hyvin traumaattisia ”Estonia”- ja ”Indonesian tsunami”-kokemuksia aiheuttaen heille tarvetta purkaa tuskaansa konetuliaseilla ja räjähteillä – usein oman kehon ympäri vyötettyinä.

Oman aikansa Ikaroksia.

Näille ihmisille annattiin LSD-lääkettä ja kas: tuska katosi, muistot menettivät viiltävyytensä tai nyhtö-tyypin raastavuutensa ja niin matka kohden tavallista ihmisen osaa saattoi jatkua.

Itse asiassa, ilman LSD-, sienimyrkky-, THC-kannabis- tai ketamiini-annostelua me itse teemme tätä muistojen ahdistavuuden purkua koko tietoisen elämämme ajan.

Me emme siihen aina tarvitse EMDR-toimenpidettä (silmänliike-terapiaa), riittää että me muistelemme. Jos vain on joku, joka kuuntelee.

Elämä(n)kerta-tuotanto on juuri tätä.

Tämä liki 4174-osainen blogini on juuri tätä.

On hyvin mielenkiintoista lukea, miten ihmiset purkavat elämässään traumaattisina kokemiaan asioita.

Minä haen niitä kokemuksia kirjastosta, Suomalaisesta kirjakaupasta, saan niitä joulu- ja syntymäpäivä-lahjoiksi ja nyttemmin kuuntelen niitä automatkoilla bitti-tikuilta.

Taidan tästä lähteä taas kirjastoon.

Joel Haahtelan ”Hengittämisen taito” on kollegan tarina Joonian meren saarelta, jossa maininki osuu antiikin Kreikan Ikaros-tarinan rantaan – ehkä jo siihen aikaan, kun ihmisen edeltäjästä tuli maaeläin.

PTSD helpottaa, kun on tarjolla oman elämän taustojen tarinan etsimiseen vertaistukea.

Olen omassa ”Everstien tarinassa” jo 1600-luvun lopulla, kun Turussa naisia noitina roviolla poltettiin.

Kyllä, pappi hän oli, suoraan ylenevässä polvessa, pappi Jakob.

Do not step

Tämän päivityksen motto totuuden jälkeisessä SoMe- ja verkostoituneessa ihmisen maailmassa on:

Sed quis custodiet ipsos custodes

***

Nuorena ihastuin, ensin selvittyäni venäläisestä kirjallisuudesta ja robinson crusoeista, kreikkalaisista tarinoista.

Syynä on ollut kaksi historian ja yksi suomen kielen opettajani.

Nahkapää, T. Kalervo Keranto ja Kangasalan lahja poikalyseolle, ”Rauni”.

Vuosien päästä psykiatriksi opiskellessa noiden antiikin Kreikan tarinoiden syvyys kolahti.

Sitä ennen ne olivat vain mielenkiintoisia kertomuksia, joissa tiukan paikan tullen ”Mustanaamio ja hänen koiransa” osuivat pelastajina paikalle:

Deus ex machina.

Eräs kiehtovimmista tarinoista on elämässäni ollut Ikaroksen taru.

En ole ihan varma vielä 74-vuotiaanakaan, jo yli 50 vuotta psykiatriassa työskenneltyäni, miksi juuri se.

Tarina, joka avaa ymmärrykselle löytöretkeläisen tai terroristin kuolemanhalveksunnan, mutta myös isä-poika-suhteen, tarina, jossa naisilla ei ole isoa roolia ja tarina, joka alkaa hienosti, mutta päättyy huonosti.

Ei ilmesty Mustanaamiota eikä Jumala astu koneesta.

Viimeisten vuosien myötä, kun olen matkojeni myötä saavuttanut lentomaili-miljoonan toisensa perään, olen jäänyt miettimään muutamaa pientä yksityiskohtaa vaellukseni välineissä.

Yksi niistä on otsikon varoitus: älä astu tähän.

Se on maalattu lentokoneen siipeen sille alueelle, johon huollon ei tule mennä rikkomaan askelillaan aerodynamiikan herkimpiä ja kantovoimaisimpia, lennolle nostetta antavia pintoja.

Olen kirjoittanut järjettömän paljon omia tarinoitani nettitaivaaseen.

Kymmeniä tuhansia sivuja, jos ne painettaisiin kirjaksi.

Ehkä sata tuhatta sivua.

Tämä lento pegasoksen siivin alkaa yhä useammin irroittaa ihmisteni verkoista äkäisen viestin:

”Antaisit jo olla, et enää kirjoittaisi, olisit viimein hiljaa – älä astu meidän siipiemme päälle, älä riko meidän mahdollisuuttamme sanoa paremmin ja oikeammin – meidän elämämme nostovoimien tarpeisiin”.

Ilmiö tulee vastaan yhä useammalla kirjoitusalustallani.

Vihaisina, halveksivina, arrogantteina, nolaavina ja joskus musertavina mitätöinteinä, kätkemätöntä raivoa kantavina kiusaamisina ja mobbauksina, joiden yhtäpitävä tarkoitus on sama:

”Vaikene”

Do not step

Keskustelen asiasta usein ikäisteni potilaiden ja joskus ystävienkin kanssa.

Tosin taitaa olla niin, että vanhentuneella psykiatrilla ei isommin ystäviä ole.

Ne, jotka olen jo lapsuudessa löytänyt, alkavat olla tuhkana pitkien siltojen ali vyöryvissä syvissä ja mustissa vesissä.

Trinity-bridge-ilmiöksi minä sitä kutsun, Trotskin silta.

Keskustelujen hyvin kantava ja aina toistuva teema on exit-oven näyttäminen.

”Kenttä on nyt meidän, lentokoneidemme siivet eivät enää ole sinua varten, lintumme lentää visertäen taivaan sineen ilman sinun raakkumistasi”.

Turhaa on kuninkaan varoittaa Ikarosta lentämästä liian liki auringon siipiä sulattavaa kuumuutta tai liian alhaalla, lähellä niiden kantovoimaa tuhoavia suolaisen meren veden roiskeita.

Lentäminen keskikorkeuksissa on taitolaji, josta ei tule komeita tyyli- ja urheus-pisteitä, mutta tulee pitkä, vaikkei kovin joutuisa matka.

Vaikkei saisi?

No, jaksaa sentään.

Huonokin siipi kantaa, jos osaa lukea:

do not step

Target & Victim

2005 alkaen toimin liki kolme viisivuotiskautta Euroopan unionin luottamustoimessa.

Toimintaa ohjasi osaltaan turvaselvitysten ja -varautumisten lisääntynyt rooli.

Minulle pidetyssä koulutuksessa opin, että noissa kuvioissa pitäisi yrittää arvioda, onko oma ”kohtalo” olla kohde vai uhri.

Target vai victim.

Aika usein tausta on sama: itse nostaa nokkansa maasta ja näyttää kasvonsa muiden arvioitavaksi. Toivottavasti ei kovin usein itseään tukasta suosta nostavan paroni Münchausenin mallilla.

Ja sitten kuittaa asiasta identiteettipalkkion tai -rangaistuksen.

On target tai victim – omasta tai muiden mielestä.

Sekaisinhan ne roolit menevät, mutta tärkein oppi lie, ettei likään aina kannata etsiä syyllisiä, jos sattuu – auts!

Useimmiten se tärkein toimija olen ollut minä itse.

Lukuisia kertoja ensi reaktio tönimisten osuessa on ”miksi aina mie”, mutta liki aina loppuselvityksessä (lääkärin työssä termi on epikriisi, kirjailijan ja elämäkerturin epilogi) virhe tai erhe on oma.

Joukkuepelissä se tarkoittaa, että erehtyjä nostaa kätensä avokämmen näkyvillä pystyyn:

”Minä se olin”.

Kohteeksi hakeutunut ja uhriksi valikoitunut.

On aika sama, mitä asiassa muut todistavat, jos oman kylpyhuoneen peili on jäänyt puhdistamatta. Tai peiliä lukee ikäänkuin sillä ei olisi 180 asteen virhettä: vasen on siellä oikea ja oikea on vasen. Ei sentään niin, että päälaki on alimmaisena ja ukkovarpaat ylinnä.

Lyhyesti:

Jos ryhdyn asiaan, jossa näytön (evidenssi) ja kokemuksen (elämänviisaus) perusteella joudun vääryyttä kärsiväksi ja maalitetuksi, on turha syyttää muita, jos sitten olenkin kohta kärsivä uhri.

Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa

Mistäs tämä päivitys lähtee?

Vaalit tulossa, ikä lähenee muistokirjoitusten laadintavaihetta ja yhä useampi on viaton ja pesee käsiään maalis-huhtikuun 2021 vaihteessa.

Viimeistään kristillisenä pääsiäisenä, käskynhaltijan parvekkeella, kun Pietari on targetin, victimin ja Herransa kolmesti kieltänyt.

*

Jos sitten käy ilmi, ettet ole sen paremmin target kuin victim, olet ainakin jotain oppinut:

Entä jos sittenkin…

Erään kirjanlukijan elämä

Näyttää siltä, että kaltaisellani on suhteessa kirjoihin kaksi selkeää jaksoa.

1) Ne tarinat, joita luin ahneesti kirjastosta lainaten 8-15-vuotiaana

2) Ne tarinat, joita luen ahneesti kirjastosta lainaten 70 vuotta täytettyäni

On mielenkiintoista, että kummassakin ajanjaksossa kirjat ovat kovasti samankaltaisia ja mahdottoman hyviä, mieleen jääviä.

Tänä talvena Kjell Westö ja Tommi Kinnunen, Yöpakkasten aikaan Tolstoi ja Dostojevski.

Missä ovat Tuntematon ja Pohjantähti?

”done”

Ja sitten on tietenkin jossakin siellä välillä se K2 talvella vallattuna (sellainen urotyö on juuri äsken tehty ensi kertaa maailmassa).

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka (Kolme katku vahell)

Ei sitä ole saatavilla kirjakaupoista, ei sitä voi lukea kirjastosta lainattuna.

Kuuluu tuo tarina näet yhden elämän kirjahyllyyn.

Anastole – Pictura – Fictura – Simuclara

Seppä Ilmarinen

Tiedän kaksi oikeata Ilmaria, molemmat kuolleet.

Toinen kuoli kun olin alle neljänkymmenen, toinen ollessani yksitoista.

Lisäksi mieleen tulee Pohjantähden virtuaali-Ilmari, jääkäri. Joku Ilmari on saanut Mannerheim-ristinkin.

Tänään on Ilmarin nimipäivä, ”Tuop on Seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen…”

Tietämäni Ilmarit ovat olleen hyvin poikkeuksellisia ihmisiä ja olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa heidän elämäntarinoidensa selvittämiseen.

Kolmekymmenvuotisesta sodasta alkaen olen jäljillä.

”Jaakobin poikien ja heidän isänsä nimet”

Molemmat ovat everstiluutnantteja, toinen evp, toinen res.

Vanhempi Ilmari kirjoitti runoja ja kävi sotia, nuorempi kirjoitti väitöskirjan ja sekä kehitti että valmisti sodankäyntiin aseita.

Toinen piti kokouksiaan Pohjois-Esplanadilla, Lampan talon naapurissa, toinen omisti ainakin henkisesti tuon Lampan talon.

Nykyisin ei ehkä enää tällaisia Ilmareita kasva. En tiedä yhtäkään elossa olevaa, vaikka kuinka muistiani vaivaan ja muistiinpanojani selaan.

Jälkiänne kulkien ja elämäntaivaltanne kovasti arvostaen, Ilmarit.

Kuvanne on työpöydälläni ja facebookin kirjastossa.

Molempien valokuvat on otettu Suomen Suurruhtinaskunnan viimeisten vuosien aikana, keskikokoisten suomalaisten kaupunkien toreilla.

Kiitos

Pankolla mietittyä

Lapsuudessa perheemme asui vuokralla talossa, jota lämmiteettiin kakluuneilla ja keittiön hellalla.

Talo oli nimeltään Puupiiri; sellaisen kopio löytyy Rovaniemellä Kansankadulta.

Sitä ei nyttemmin lämmitetä kakluunilla vaan NeVe´n Kaukolämmöllä (piiloverotusta, nähkääs).

Olemme kolmisen vuosikymmentä asuneet 1969 valmistuneessa Kirkonjyrhämän tasakattoisessa talossa, johon korjautimme kunnollisen takan ”läpipaskovan puusyöpön” tilalle.

Työn teki armoitettu takkamestari Kittilän Kaukosesta.

Hyvä tuli, koska savuviina oli tekijän mieluista skotlantilaista single malt 12y, Isle of Ilay.

Kun talvi edelleen on Napapiirillä kolme vuodenaikaa kahdeksasta, on takalle käyttöä.

Mustan lumen talvena, joulukaamoksessa, pulverilumipakkasessa ja hankikannon tulipalopakkasten aikaan.

Laskitte oikein, luettelin neljä. Hankikanto, joka tuhoaa ja kaataa nuoria miehiä kuin viljaa, on öisin talvi, aamuisin kevät, iltapäivisin petetyn rakkauden helvetti.

Petteri Taalas on juuri julkaissut kirjan, jonka mukaan takassa saa polttaa tulta, kunhan takka vetää niin hyvin, että savukaasut eivät ihan myrkkyä ole.

Kun takassa on tuli 2-3 tuntia ja sitä tuijottelen, joskus vaimon istuessa vierellä, on talossa ”hyä kiiri” ja aamuisin sisällä enemmän lämpöä kuin ulkona. Tänä aamuna takan pankolla, jossa kissa makaa, +24.8, akkunan ulkopuolella -24.8.

Asteita Celciusta.

Kelpaa miettiä.

Kissa pankolla on vaimoni lapsi. Hän muovailee niitä savesta.

Kissoja, lintuja, kettuja, jäniksiä, pieniä lapsia ja muita ”eläviä” kuolleita.

Laitan sukat jalkaan ja lähden töihin.

Tilastojen (2020, AVI:lle ilmoitetun) mukaan tapaan työssä vuodessa n 270 ihmistä n 440 kertaa.

Takan tarvittaessa lämmittämänä tapaan heitä paremmin kuin jos lähtisin työhön Pasilan tai Kalasataman kerrostalon 20-42 kerroksesta.

Tuomas kulta joulun tuopi – paha Nuutti pois sen viepi.

Tänään.

***

Tiesittekö, että Suomen kuuluisimmassa huvilassa (kaikki Helsinkiin tulevat ja sieltä lähtevät junamatkustajathan ”Sinisen talon” tuntevat) on PALJON kakluuneja, mutta ei lainkaan hiilellä tuotettavaa kaukolämpöä.

HS Nuutinpäivänä 2021, ss A 18-19