Nollakeli, revontulet pilvien päällä.
Lapissa oli aikanaan viiden heiton silta. Kun ajoin siihen autolla ensi kertaa, ei paljon puuttunut, etteikö joku noista heitoista olisi pomppauttanut niin kaaran, kuskin kuin kyydittävätkin alla kuohuvaan koskeen. Niin jyrkkää oli alamäki ennen sillalle tuloa ja niin vahvoja olivat heitot.
Nyt siltaa ei enää ole, mutta mielikuva siitä on jäänyt kallonpohjalle, jossa on thalamus-niminen tumake. Se osallistuu nähdyn oivaltamiseen sieluissamme.
Maalla on takana jyrkänlainen ja pitkä alamäki ja edessä viiden heiton silta: Oulu, Kuopio, Tampere, Turku ja Helsinki.
Tätä me kyläpoliitikot emme sen paremmin halua nähdä kuin uskoakaan. Että kasvu on keskittynyt näin pienen bruttokansantuotteen maassa harvoihin käsiin ja keskuksiin ja niihin joutuessaan kansalaista heitellään kuin vierasta sikaa.
Olipa kyse rahoitus-, valtion-, kunnan-, kuntayhtymä- tai yrityshallinnosta.
Lappilaisten vallesmanni, runsaudensarvi ja vankila ovat Oulussa, jossa asuu kaksi-kolme kertaa enemmän ihmistyövoimaa ja sille reserviä Rovaniemeä tai jopa Torniota pienemmällä alueella ja tuota tykinruokaa käyttäviä ja käskeviä moolokin kitoja.
Tätä eivät perukan kulkijat ja äänestäjät usko, seuraa tai ota huomioon.
Ei, me tappelemme itsemme hengiltä niin Saamenmaassa, sotien kylissä, pelkosenniemissä kuin jokien suistoissa ja junktioissakin.
Toimittaja kysyi toissapäivänä olenko lappilainen. Vastasin tiukasti kyllä, mutta laitoin sormeni selän takana ristiin kuiskaten mielessäni:
”Lapsemme eivät ehkä kohta ole”.
Päivän HS printtaa päätoimittajansa kynästä seuraavan lauseen:
Saharan eteläpuolisen Afrikan ennennäkemätön talouskasvu on esimerkiksi vienyt suomalaisia yrittäjiksi muun muassa Keniaan. Espoolaiset Ukko Liikkanen ja Niina Prittinen muuttivat Ugandaan.
Puskurikapasiteetti on 2015 merkintänsä tehnyt.
Toivotan vierailleni ja ystävilleni hyvää vuodenvaihteen aikaa. Jatkan kirjoittamistani 2016 alusta entiseen malliin – mikään ei muutu ja kaikki muuttuu – erityisesti ajat muuttuvat.
