Kiasman kello

Vajaan poronkuseman päässä Stockmannin kellosta on Kiasma, jota vastapäätä on eduskuntatalo, jonka takana on Sibelius-Akatemia.

Stockmannin kello on EU:ssakin kuuluisa.

Joku ranskalainen sai hatkat naiseltaan kun itse ei ilmestynyt sovittuun aikaan tuon kellon alle.
Yritin lohduttaa: ei minullekaan käynyt sen paremmin.

Kiasman porraskatokseen olisi voinut sijoittaa roikkumaan analogisen kellon nyt kun talossa, Mannerheimin vieressä, on remontti.

Miksi?

Ihmisen silmien takana, parin sentin päässä, on KIASMA – niminen aivojen alue.
Sen tähän mennessä löydetyistä ominaisuuksista eräs on kello.

Kiasman alueella aivoissamme on kellogeeneiksi kutsuttuja toimintoja.

Ne säätelevät hyvin monimutkaisessa vuorovaikutusverkossa kaiken ympärillä olevan kanssa isäntäelimistönsä reaktiota ajan kulkuun.
Sekunnin murto-osista koko elämän mittaiseen aikayksikköön nuo geenit ohjannevat aikatauluttaen inehmonsa vaellusta.

En usko, että kellogeenini olisivat yhteensovitettavissa ranteessani olevan SEIKOn kanssa.

Enkä usko, että ajan ja valon taipuminen omissa avaruuksissaan paljastuisivat kellogeenien tutkimusten myötä vielä toviin.

Mutta sen uskon, että kun kuluneella viikolla otin uuden tavan eli en enää pidä rannekelloa yöllä kädessäni vaan yöpöydällä, olen alkanut nukkua pidempiä yöunia.

Kellogeenit ovat menettäneen kilpailijan.
Seikoni (GPS) yksi ominaisuus on tarkistaa maailmanaikaa useamman kerran vuorokaudessa useasta eri sateliitista.

*

Joku voisi kysyä, aloitanko vaalityötä tässä blogissa, jonka alunperin perustimme poikani kanssa 8 vuotta sitten eduskuntavaalien digi-työkaluksi.

Nyt voi vastata.
Aloitin jo.

Mustasin vaalityö-osuuden edellä kirjoittamassani tekstissä ja käänsin sen kursiiville.

”Aika lyö”—————–Auts!

*

”Parasta ennen” Ailin päivän Kiasma-päivityksessäni jätin sokeriksi pohjalle:

Annan sen eteenpäin jollekulle tai myyn sen romuraudaksi!

(Taipein pormestari Ko Wen-je saatuaan lahjaksi rannekellon. Kiinalaisessa kulttuurissa kellon lahjoittamisen katsotaan tuovan huono onnea; lähde HS 31.1. s B7)

Mainokset

Puremme ruokkivaa kättä

Joskus Sikojen lahden maihinnousun aikaan huomasin asian ensimmäisiä kertoja.

Sen jälkeen huomioni asiassa ovat vahvistuneet ja toistuneet.

Sananlasku ”Ei pidä purra ruokkivaa kättä” on syntynyt aidosta kokemuksesta.

Yritän pitää mielessäni, että prosessissa on vähintään kolme osapuolta.
Nälkäinen, ruoka ja sen tarjoaja.

Ihminen on siten rakennettu, ettei hän haluaisi olla riippuvainen oikeastaan mistään muusta kuin sellaisen rakkauden kohteesta, joka rakastaa pidäkkeettömästi tai idolin asemassaan häntä takaisin.

Kaikki muut riippuvuussuhteet ovat ihmiselle vastenmielistä myrkkyä.

Mitäpäs käsiä tässä nyt on purtu?
Ruoan saannin ehtymisen uhalla.

Katselin eilen maakuntalehden uutista Pertti Yliniemen, Muoniossa lähtemättömästi asuvan lääkärin ja matkailuyrittäjän, viime- ja lähiajan suunnitelmista.

Pertti on pitänyt pressiä SKY-hotellilla, jonka laajentamis-aikeissa Rovaniemen kaupunki on ollut vuosikymmeniä enemmän kuin nihkeä.
Muurolan lukiota ei yksinkertaisesti SAA lopettaa.

Yliniemi saattoi tehdä ratkaisun pressin pitämisestä ikäänkuin ketunhäntä kainalossa:

”Minä kyllä olisin mieluummin sijoittanut rahoja SKY-alueen laajentamiseen, mutta kun kaavan käsittely asiassa viipyi ja viipyi…”

Pertti kertoi laajentavansa hotelli-liiketoimintaansa Etelä-Suomeen nyt, kun hän on saanut pään asiassa auki.
Ei sanaakaan Ounasvaaran laen kaavasta.

Yliniemen kasvinkumppania, Päivikki Palosaarta, on omassa kunnassaan myöskin aika railakkaasti puukoteltu selkään, kylkeen ja rinnuksiin.

Eiköhän siinä samalla ole edellytyksiä ja motivaatiota liiketoiminnan laajentamiselle purijoiden syöttämiseksi ole vähintään pikkuisen syöty.

Asioita seuraava kysyy:

”Eivätkö Yliniemi ja Palosaari ole voittaneetkin juttunsa aika selvällä äänten enemmistöllä?”.

Kyllä he ovat voittaneet, jovain.
Mutta katsokaapa Pertin ja Päivikin käsivarsia.

Elämäni varrella olen näitä pureskeltuja käsiä nähnyt.
Enemmän toki häviäjien kuin voittajien joukossa.
Mistä esimerkiksi Antwerpenin kaupunki on saanut nimensä?

Ongelma ei taidakaan ratketa vain ruokaa, nälkää ja syöttäjää miettimällä.

Ryhmy ja Romppainen olivat II maailmansodan suomalaisia virtuaalijermuja.
Mieleeni jäi kaksi lausetta noiden mokurien seikkailuista:

Pai, pai…pureppas!”
ja
Isin kisu tuu tänne saat sipuliviinaa, kis, kis, kis, tseh

Molempia lauseita käytti ihminen, joka halusi näyttää valtaansa sen nälkäiselle kohteelle.

Koira, kissa…

*

Kirjoittaja äänesti kaupunginvaltuustossa ”Yliniemen SKY”-kaavan laajentamista vastaan ja Muurolan kylän 20 oppilaan lukion jatkamisen puolesta.
Vai olikohan sekin vastaan (jaa/ei/tyhjiä/poissa)

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1422506964370?ref=tallennettu-aihe

Antwerpen-nimi tulee ajalta, jolloin Belgia, julman kuningas Leopoldin johdolla, katkoi Kongossa ”väärinajattelevien” alkuasukkaiden käsiä, jotka sitten laivattiin siirtomaan suurimpaan satamaan purettavaksi.
Hand werfen, Antwerpen, käsiä heittäen”.

Kuusitoista vuotta

Auto pitää tänä aamuna kaivaa lumen alta.
Matka käy Ylämaihin.

Yleensä lasken kaikkea, mutta 16 vuotta sitten, aamulla 29.1. lakkasin laskemasta.
Silloin autoa ei tarvinnut kaivaa lumen alta.
Silloin laski lämpötila, en minä.
Riitti, että sen auton alle 50 asteen pakkasessa starttasi.

16 vuotta sitten suurin osa autoista ei startannut.
Osa startanneista pääsi liikkeelle vain muutaman metrin.
Sitten ei renkaita enää ollut alla.
Tubeless-Nokialainen jäädyttyään ei pysy Volvon eikä Mersun vanteilla.

Ajan kohtapuoliin Käyrämön Keitaan ohi.
Siinä on nelostien (E75) kuumin ja kylmin paikka.
Siinä on aina iso porohirvas keskellä tietä.

Tänään siinä kohden taitaa olla viitisenkymmentä astetta lämpimämpää kuin 16 vuotta sitten.

Silloin allani oli punainen Fiat Marea, nyt tavallinen Datsun Läppäkäpälä 2.0

Tähän Lappiin on ollut tottuminen.

Ennen lähtöä Nelostien lumihelvettiin teen vielä terveystestin:

Kyllä, kaikki on kunnossa.
Molemmat sukat sujahtavat jalkaan yhdellä ja sitten toisella jalalla seisten!

*

Sodankylässä, Suomessa ja Euroopassa on pirun nasakka itätuuli.

-6C tuntuu pariltakymmeneltä graadilta holotnaa.

Paluu itäisen tiukassa -6C-asteen lumipyryssä Kirkonjyrhämän lammashaan naapuriin on kokemus sinänsä.
Ei sentään niin myräkkä, että myrrysmiestä tarvittaisiin.

Myrrysmies merkitsee muunmuassa:

Intomies eli eräänlainen velho

Kärpät on rautaa

Kaikkien Kallein päivä on nousemassa.

Päivitystä lukiessa voisitte miettiä, kuka on Boris Johnson.

Voi tulla aika, jona sitä ei tarvitse kenenkään miettiä.

Mikä tekee jonkin seudun ja sen ajamat arvot tunnetuksi.
Arvo suurimmalle osalle seuduista on raha.

Mikä saa ihmisen laittamaan suurella vaivalla hankkimansa lantit asiaan, joka liittyy mielikuvaan, ei vaikkapa tuotteen laatuun tai hyödyllisyyteen?

Jollain paikkakunnalla on tuuria: sillä on sekä Beatles että jalkapallojoukkue.

Toisella Berlusconi, Fiat ja Ferrari.

Kolmannella Bruins, Red Sox, Peyton Place ja Harvard.

Lisäksi sieltä pääsee paikallisjunalla Patagoniaan.

Helsinkiä maailmalla harva tuntee, mutta yhä useampi tuntee Jokerit
Oulukin on mitä lie, mutta Kärpät ei ole.

On todella surullista, jos paikkakunnalla tai -seudulla, maalla ja jopa maanosalla on vahvasti lisäarvoa tuova maine, mutta ei mitään myydä sen maineen kantoaallolla.

Siinä on samaa kuin politiikassa: iskukykyinen, vahvasti mielikuvalla ladattu puolue, jolla ei olekaan sisältöä kun se alkaa käyttää markkinoi(nnil)(t)la saamaansa valtaa.

Ei enää Nokiaa, ei vessapaperia, jättiristeilijöitä eikä paperikoneiden millimikron tarkkuudella tehtyjä valsseja.

Kiinassa on kuutisenkymmentä sellaista metropolia, joissa kussakin asuu miljoonia ihmisiä pilvenpiirtäjissä, joista näkee kauas.
Tosin maahan niistä ei näe, niin vahvaa on smog.
Mutta hissit niissä skyscarpereissa on ja niissä lukee KONE.
Yhtä kaukoitäinen sana kuin NOKIA.

Mutta onko muilla kuin yhdellä Kiinan kaupungeista Shanghain pikajuna?
Tai Pekingin Kielletty kaupunki?

Mistä minä tunnen New Jerseyn, mistä taas poikani.
Mistä hän tuntee Bostonin, mistä minä.

Niin, joko mietitte?

Kuka on Borin Johnson?
Leikkasin hänen kuvansa fb-sivuilleni.

Jos googletitte, en ihmettele.
Minä en enää kolmeen vuoteen ole googlettanut häntä.

On muuten luonnossa ihan saman näköinen kuin Jukolan Jussi.
Tai Tuomas.
Samannäköinen kuin sen kaupungin pormestari, jossa on vain yksi pilvenpiirtäjä.
Korkkiruuviksi väännetty.

*

B.J. on jokseenkin epäsovinnaisesti käyttäytyvä mies, joka johtaa Lontoon metropolia.
Hänestä odotellaan Maggien veroista julkkua vetämään Toryt kannatus-suosta.

Miehen ulkomuodossa ja toimintatavoissa on jotain sellaista vetovoimaa, joka mahdollisimman epäsäätyisellä tavalla sopii downtown abbey – maailmaan kummassakaan kartanon kerroksessa (”Kahden kerroksen väkeä).

Boris is the Mayor of London, and the joker of U.K. politics. But Borin Johnson has his eyes set on 10 Downing Street – and he might just get there
(Catherine Mayer, TIME february 2, 2015, sivu 26)

Kahden rainan ilta

Arki on niin harmaata ja tapahtumatonta, että sitä välillä kannattaa katsoa dokumenttina.
Arki saa ehkä näin lisää mielenkiintoa ja hahmoa.

47 vuoden virkamies-psykiatrin työrupeaman aikana arki on varmuudella valaistunut sen kurjemmalta puolelta.
Siksikin sen katsominen taiteen silmin saattaa hahmottaa.
Siksi katsoin kaksi elokuvaa samana iltana: Boyhood ja Monsteri.

Omassa perheessäni 4 poikaa ja niiden sisko ovat eläneet sen elämänvaiheen, jota Boyhood kuvaa (pojan kasvu nassikasta oravanpyöräänhyppäämisvaiheeseen, alakoululaisesta yliopisto-opiskelijaksi).

Kotikaupungissani Rovaniemellä ja viiden lapseni rinnalla raskas metallimusiikki on tullut tutuksi.

Kumpikin tarina kuvaa siis asiaa, jonka itse olen rajalta ja hiukan sisältä nähnyt.

Kumpikin näkemäni tarina on totta. Voisi olla totta.

Elämä Houstonissa (Texas) on niin samanlaista kuin elämä Rovaniemellä, ettei eroa juuri synny.

Euroviisuvoittaja Putaansuun tarina vajaan kymmenen vuoden pätkältään on niin tuttua, että eroa omaan kokemukseeni asioista ei juuri synny.

Miksi ihmisen pitää nähdä omaa elämäänsä ja kulttuurinsa läpivalaisua elokuvissa tai tv-ruudulta?
Miksei sen oman elämän eläminen riitä?

Johtuisiko se suomalaisten vuosisataisesta tavasta laulaa sukupolvelta toiselle kalevalaisia tarinoita, joiden kautta kuulija tietää, mitä on tulossa.
Ja näkee, mitä on ollut menossa.
Ja oppii siirtämään sukujensa viisaudet ja virheet seuraaviin sukupolviin

On helppo samaistua ihmisen satuihin (Dostojevski, Tolstoi, Gogol, Linna, Sven Tuuva, Downton Abbey, Sumujen silta, Salatut elämät, Kotikatu, Ilmestyskirja Nyt…).

Mutta yllättävän helppoa on samaistua ihmisen todellisuuteen.
Ilman metaforien joskus todella raskasta lastia (vrt Bonhofer radion aamuhartaudessa tänään).

Tahdon kokea lisää The Boyhoodin ja Monsterin kaltaisia kertomuksia siitä, mitä on ollut, mitä on nyt, mutta en siitä, mitäs sitten tapahtuu.
Keskitysleirien saaristot 10 000 vuoden ajalta koen jo tuntevani.

Tulevaisuuden haluan elää itse.
Taitaa olla aika jakamaton hanke?

*

Maanantai-illan kahden rainan ydinasiani:

The Boyhood-kasvutarinan päähenkilön (iso)siskon viesti(ttömyys)

Lordi-dokumentti Monsterissa SONYn irtisanoman kirjoituspöytä-ihmisen ja Putaansuun kohtaaminen lasten leikkikentällä

Jean Sibelius

Kun maalaisserkkuna joskus harvoin poikkean Helsingissä, kuljen lähes aina Rautatientorin kautta.

Jos junan tai lentokoneen lähtöön on aikaa, poikkean joko eräässä Aleksanterinkadun pienessä puodissa tai Ateneumissa.

Viimeksi kun poikkesin Ateneumissa, tutustuin siellä taidenäyttelyyn, jonka teemana on Jean Sibelius.

Kokemuksena näyttely ei ollut kummoinen, ilman sydäntä ripustettu.

Yksi ”työ” jäi erikseen mieleeni.

Kehyksiin on laitettu säveltäjän kesäpuku.
Tyhjänä.

Otin teoksesta kuvan, koska se sijaitsee takakäytävällä, jonne vartijoiden silmä ei yllä. Näyttelyssä on tiukka valokuvaamiskielto.

Laitoin kuvan sosiaaliseen mediaan, jossa sitä on katsonut ehkä parisataa henkilöä.

”Takki tyhjänä”

Maanantai on sopiva viikonpäivä tuollaisen kuvan katsomiseen ja muisteluun.

Ensin maamme itsenäisyyden hyvin keskeiset henkiset taustavoimat, hengen jättiläiset suorastaan, istuvat Kämp-nimisessä, oman aikansa ”Kosmkosessa/Elitessä/Kannussa/Hansassa”.

Symposiotaan he siellä sikahumalassa istuvat, jota ehkä on seurannut Tuusulanjärven rannan omakotitalossa maanantai ja Aino kaulin kainalossa.

Sibeliuksessa nyt juuri minua kiinnostaa toinenkin asia.

Se ensimmäinen siis on, että takki on joskus mestarillakin tyhjä.

Suomen Eduskuntatalo, joka on vain hiukan vanhempi kuin minä, on laitettu remonttiin, ei minua.

Tämän remontin takia koko se katras, jonka eräänä osana perustuslakivaliokunta Hollolan mies puheenjohtajanaan syöksee kansantaloutemme ja luottoluokituksemme suorastaan helvettiin lähipäivinä, muuttaa maaliskuun jälkeen Sibelius-Akatemiaan.

Akatemia ei mahtunut noihin tiloihin, mihin suomalainen demokratian ydin – ainakin vuoteen 2000 asti voimassa olleen perustuslain muukaan – tulee mahtumaan toukokuusta 2015 alkaen.

Sallikaa minun vähän eppäillä.

Sibelius oli toki suurmies ja hänen veljensä oli todella monella lailla kuulu psykiatri, mutta että kaikki nämä kaksi sataa?

Kyllä minua nyt vähän pelottaa.

(kuvitus tähän päivitykseen löytyy fb-sivuiltani)

Chaplin kohtaa Zweigin

Sain joululahjaksi knallin.
Miksi sellaista?

Kaksi esikuvaani jyystävät alitajunnastani erikoisia toiveita.
Nämä esikuvat ovat Stefan Zweig ja Charlie Chaplin.

He kohtasivat viime vuosituhannella elokuvissa Nykyaika, Diktaattori ja Parrasvalot.

Nyt he kohtaavat uudelleen elokuvassa Grand Hotel Budapest.

Chaplinille, joka on syntyjään britti, annettiin maahantulokielto USA:aan saman vuonna kun musta ameriikkalainen mies tuli Helsinkiin juomaan Coca Colaa (1952).

Zweig lähti maanpakoon Saksa-Itävallasta ja teki maailmanpalon lopullisuutta surressaan itsemurhan 1942, kymmenen vuotta aiemmin.

Muuan keskustalainen kansanedustajaehdokas pohtii maailmamme tilaa juuri nyt Lännen mediassa (mm Lapin Kansa 24.1. -15).
Laura Kolbe tulkintani mukaan arvelee, että niin Chaplin kuin myös Zweig olivat aikanaan oikeassa: ihminen maan päällä on kansallisuusaatteineen ja loputtoman ahneena saalistajana väärässä tuhoisalla tavalla.

Kreikassa on tänään vaalit.
Näyttäisi siltä, että vaalit käydään Suomen perussuomalaisten ja Euroopan komission Jyrki Kataisen välillä.
Mikäli median valinnoista jotain voi päätellä.

Itse arvelen, että Kreikan vaalit ovat osa samaa prosessia, jonka muita osia ovat taistelu Mariupolista (Ukraina), pariisilaistoimituksen joukkotuho (alQ), japanilaistoimittajan mestaus (ISIS), Diktaattori ja Grand Hotel Budapest.

Gilgameshissa tämä jo kerrottiin ja assyrialaiskirjoituksissa: tuhansia vuosia sitten.

Kaksi neuvoa:

1) Älkää katsoko tuota Zweigin tarinaa Budapest-hotellista
2) Älkää katsoko Chaplinin tarinaa diktaattorista

Niitä katsoessa pitää näet miettiä itse, jopa jälkikäteen.

Niiden katsomisen sijasta mitatkaa hapenottokykynne, verensokerinne, elimistönne PSA-pitoisuus, lukemienne Avemarioiden määrä, verenpaineenne ja autonne polttoaineenkulutus.

Niiden yhteydessä ei tarvitse miettiä.
Itse.

Onko karhu karhu

Pelottavien asioiden ymmärrettävä ja hyväksyttävä käsittelytapa on piilomerkitys-nimien antaminen niille.

Venäjä on Suomelle pelottava asia.
Siksi sille on ollut niin monta nimeä.

Suomi puolestaan ei ole Venäjälle pelottava asia.
Siksi sille ei naapurissa ole kovin montaa nimeä.
Tsuhna on tsuhna vaikka voissa paistas.

Edellekirjoitettu on kooste suomalaisesta ulkopoliittisesta keskustelusta siitä alkaen, kun Suomen kansa eduskunnan välityksellä vei omalta kuninkaaltaan ulkopoliittisen vallan (vuoden 2000 alusta).

Aiemmin minun lukemani ja elämänkokemukseni kautta tuntemani historian aikana Suomen ulkopoliittinen keskustelu käytiin siellä missä sitä pitikin käydä.

Kirkonkylän Katriina-kahvilassa tai TB:lla.

Niissä baareissa, joissa kylän oikeistolaiset ja maalaisliittolaiset kävivät kahvilla, ei ulkopoliittista keskustelua tarvittu.
Sitä varten oli Paasikivi, Kekkonen ja Väyrynen.

Nyt Suomessa on tilanne, jossa kukaan ei vastaa maan ulkopolitiikasta ainakaan useaan kuukauteen ennen vaaleja.
Siksi maassa käydään nyt ulkopoliittista keskustelua.

Minun osuuteni siihen on lyhyesti kuitattu:

Veijo Meri:
– Huonot tiet hyvät hevoset
– On suurta olla pieni kansa

Juho Kusti Paasikivi:
– Päiväkirjat I, II, III

Jan Store:
– Euroopan ytimessä

17 viikottain tai useammin sivuilleni päivittyvää ulkopoliittista thinktank-raporttia

Lauantai-aamun perinteiseen tapaan lähden tästä -16C:ssa Esson kahvioon Erottajalle.
Mitä teemoja siellä onkin, palaan niihin tarpeen mukaan.

Matkalla bongaan lintuja, kun kuulema on tänään sen aika:

Selvä pyy sano ryssä kun variksen ampus

*

Erottajalla sattui tupakkasalonkiin tavallista puheliaampi ja osaavampi joukko, rallikuskien, Vormula-sankareist alkaen tankatessa löpöä ja kahvia klasin takana.

Eräällä turinoitsijalla on tänään kultahääpäivä, Cervuz! sille.

Aamun Lapin Kansa sanomalehdessä on vikajärveläislähtöisen urheilutoimittajan tarina eräästä Lainaanselän mahtisuvusta: Ruikat.

Puhe polveilee Pekkalan Tuomon, Seppo von und zu Fraunbergin ja Kauko Haatajan kautta taaksepäin Hillilän, Korkaloiden, Ylimommojen ja Ruokasten sukuihin.

Pian olemme ohittaneet Rovaniemen Klubin, jossa raha ja kiinteä omaisuus vaihtoi omistajaa jopa sinä aikana, kun itse olen ollut lääkärinä parsimassa tuosta viiltyneitä haavoja.

Merkittävin kronikka taitaa kietoutua Jari Tervon tarinoihin mäkitupalaisista, joiden asema viimeisen kahdensadan vuoden aikana on joukkona kohentunut eniten.
Nyt näistä ”suvuttomista” on tullut lääkäreitä, tuomareita, pappeja ja yrittäjiä, mutta myös konkurssitragedioiden kautta sokeita loppuja ”sukujensa tarinoille”.
Suuri osa tuolloin omistajaa vaihtuneesta pääomasta kiertää vieläkin Lainaanselän rannoilla ja vaaroilla.

Koska nämä kullankaivajien ja puuveitsi-ihmisten polveilevat historiat sivuavat läheisesti toista kronikkaa, joka on muistiipanoihini pikku hiljaa kuvitettuna rakentumassa, alan olla aika hyvällä näköalapaikalla, ”La belle wue”.

Tällainen kahden suuren tarinan risteypaikka on juuri sitä, minkä sieluni kykenee havaitsemaan. Paremmin, paljon selkeämmin, kuin päivitykseni alkuosan karhun erilaiset nimet.

Niistä karhun nimistä yksi muuten on Kouvo.

Kouvola on se risteysasema, jossa opin niin jazzini kuin ensirakkautenikin kärsimään ja lusimaan.
Sama Pappilankujan talo, joka teki minut, 69 vuotta sitten tammikuussa.
40 viikkoa ennen syntymääni.

Belle Époque 2.0

*

Väylänvarren (meänmaa) ulkopolitiikkaa Pornaisten mausteilla:

http://www.lapinkansa.fi/Mielipide/1194955730777/artikkeli/jouko+kurppa+tieto+lisaa+tuskaa.html

Jotkut tietävät mitä tekevät

Marjaana Toiviainen on pääkaupunkiseudulla toimiva naispuolinen Pursiainen.

Hän aukoo räväkästi päätään, mutta vain harvoin ja valitusti.

Eilen, 22.1., hän piti radion ykköskanavalla aamuhartauden, jossa hän vankilapappikokemukseensa perustaen totesi, ettei kirkon pidä ylhäältä käsin, suuressa laupeudessaan, diakonisoida ihmisiä.

Ei, kirkon pitää asettua ihmiselle veljeksi ja sisareksi. Jakaa heidän pahansa oman pahansa, ei hyvänsä valossa.

Ei ihme, ettei tässä titanikiaanisessa ajassa ja laitoksessa (YLE ja kirkko) ole tilaa laittaa tuota Toiviaisen tulipalo-saarnaa YLE-Areenalle niiden kuultavaksi, jotka, Turun Kalle-piispaa ehkä lukuunottamatta, voisivat polttaa rva Hussin Prahan ja Konstanzin nuotioissa.

Aamulla eilen siis Pursiaista, illalla Storgårdsia.

Storgårds Lapin Kamariorkesterin säestyksellä soitti viulusolistina syvästi venäläisortodoksisen virolaisen Arvo Pärtin Fratres-sävellyksen.

”Virtuositeetilla”, kuten isoon ääneen kesken kappaleen karjaisi takanani istunut nainen riviltä 16, oik.

Mitä hyvää me olemme tehneet, että meillä nämä Pursiaiset, Toiviaiset, Pärtit ja Storgårdsit ovat joukoissamme.
Hannu Salama, Veijo Meri, Jussi Valtonen (Finlandiapalkittu kirja nyt flaamiksi ja englanniksi käännettävänä), Katja Kettu, Maria Peura ja Jarla Fingerporeineen.

Mitä pahaa me sitten olemme tehneet, kun emme heitä kuuntele, tottele, ymmärrä tai poltamme heidät Konstanzin nuotioilla?

Göbbels, Mengele, Aue meissä polttaa, poltettavana kaikki mitä Jeesukselta jäi.

Aamun päivitys menee pikkuisen hukkaan, koska harva Teistä, arvoisat vieraani, kuunteli eilistä radion aamuhartautta, joka kuintenkin oli parasta, mitä Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta on pitkiin aikoihin kaikunut.

Se, mikä on pahinta, on niin tuoreesti kokemuksessani, etten taida siihen nyt ryhtyä.

*

Kirjoittaessani päivitystä aamusta ei mainitsemani aamuhartaus vielä ollut saatavilla, kun esim tämän aamun hartaus jo oli.
Nyt tuo ”saarna”, pikemminkin jyssääys, on monen eri vieraani toimesta minulle osoitettu digimaailmasta:

http://areena.yle.fi/radio/2614633

Bristol, Bolton & Liverpool

Kun vanhimmat pojat laumastamme olivat tonkan kokoisia, naapurin Ylessä äänittävä väärti käski isää ottamaan mussukat matkaan Rommelille ja siitä se alkoi.

Toimin jalkapallovalmentajana usean vuoden ajan.

Joukkueitteni kautta kulki sankka partti poikia, joiden myöhempää kohtaloa olen välillä nähnyt, välillä miettinyt.

Muuan hahmo jäi mieleen erityisesti.

Nuori mies toivoi selvästi harjoitusten ja pelien tapahtuvan hiekkakentillä, koska niillä hän pääsi urheana ja sisukkaana puolustuksen lukkona rakentelemaan hiljaisempina hetkinä toisen safari- ja saharamilisen kanssa hiekkalinnoja ja geometrisiä ”grafiikoita”.

Kun vastustaja sitten rynni palloa tavoitellen kohden valmentamani joukkueen maalia, hän tuntui olevan kovasti pahoillaan ja hänen silmänsä kertoivat silloin vielä vastaanottokykyiselle sielulleni viestin:

”Jättäkää hiekkalinnani ja hieroglyfini rauhaan”.**

Sokrates, Arkhimedes ja muutama muu antiikin sankari käväisi mielessäni, mutta sitten jatkoimme taas peliä.

Puoliajalla ja harjoituksissa viestini pojille oli vähän ”toisenlainen”:

”On parempi oppia häviämään reilusti leikissä kuin voittamaan huijaten tosielämässä”

Tulin tuosta viestistä vähän kuuluisaksikin ja niinpä jalkapallovalmentajanurani jäi muutamaan vuoteen.

Osaavat futaajat menivät menojaan, mutta tuo hiekkalinna- & hieroglyfimies jäi mieleni nurkkaan tulikirjaimin.

Kun äsken tapasin hänen isänsä, kysäisin, mitä hiekkaan piirtäjälle kuuluu.

”Hyvää kuuluu. Muisteleehan tuo usein jalkapallovalmentajalta saamiaan ohjeita ja kokemuksia”.

”Noli turbare circulos meos”**

Kotiin päästyäni etsin tuon sitkeän puolustajasissin nimen googlesta ja löysin tuoreen jutun hänestä maan valtalehdestä.

http://www.hs.fi/tiede/a1421553477503
*

Pitääpä lähteä taas ajelemaan Ylämaihin.

Ajellessa ehtii miettiä, kuinka oikein se on, että opettaa ihmistä leikisti häviämään.

Bristolissa.

*

Ylämaissa -23C, mutta paljonlaisesti kosteutta ilmassa: tuntuu kylmältä.

Eilinen päivitys ansaitsee häntänsä, mutta en sitä tänne ahda vaan lisäykseksi eiliseen.

SoTe ja Venäjä saavat ”vastauksensa”.

Toivottavasti vanhempi media-mentorini tyytyy vastaukseeni.