Sipulia kuorimassa

Osa merkkihenkilöistä kirjoittaa ”jobin kirjansa” eläessään, osan jälkiä nuuskii vainukoirien lauma samalla asialla.

Miltei kaikki tavalliset ihmiset, joita on liki 7 500 000 000 kulloinkin kuolemaansa odottamassa, välttävät kummatkin ääripäät ja kuolevat & haudataan hiljaisuudessa.

Günter Grass yritti elämäkertaa itse.

Seurauksena oli kenties nobelistin loppuelämää piinannut projektiivinen kostoretki hänen SS-roolinsa takia. Rooli, jonka hän itse toi esiin.

Lukuisia ovat ne urhokekkoset, joiden jäljillä vihi-rakkien lauma suunnistaa niinkuin pahimmassa dystopia-tarinassa. Ne ovat kassamagneetteja, joista joku kuittaa voitot.

Länkkäreissä (länsimaissa, jotka mielestään ovat arvoliberaalena, ”meillä kotona”) on muuan jo aikapäiviä unohtunut tai tehottomaksi osoittautunut ohje:

Sed quis custodiet ipsos custodes

”Kollegani”, paljon blogeja tuottava Kemppinen, Lapinkävijän poika joka Ikarosen tavoin yrittää lentää korkeammalle, käsittelee näitä korkeimman oikeuden, KHO:n, eduskunnan oikeuasiamiehen, oikeuskanslerin ja vastaavien pulmia usein. Aina Kemppinen jää voitolle, koska hän osaa hallinnoida oman alustansa keskustelua.

Mutta mitä tekevät JSN, ETENE, TP-kanslia ja räyhämedia?

Helsingin Sanomat näyttää esimerkkiä ja huutaa Sixten Korkmanin apuun.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008228103.html

Olen pian 75-vuotias. Olen valmistellut oman elämäni kuvausta nyt jo 14 vuotta. Olen kuitenkin neuvoton.

Eihän tällaista voi julkaista.

Jos ei edes kirjoittaa osaa.

Mutta sittenkin: tämän länsimaisen nykyverkoston suuria ongelmia on ollut ainakin Iivana IV:sta ja Rooman paaveista, jos ei ihan Gilgameshista alkaen se, että verkostomme on yhä enemmän rikki. Sairas. Kivulias. Tehoton.

Erityisesti ja aivan särkyneet ovat ne verkot, joita edellä oleva latinankilinen huudahdus ei tavoita.

Siinä ei auta, vaikka kaikki Jerusalemin torilla pääsiäisen alla kaksi vuosituhatta sitten olisivat olleet Kafkan ja Camus´n tapaisia neroja ja painosten kuninkaita.

”Päästä Barabbas”

Onneksi sieltä Rooman vesien varren lämpimiltä kiviltä, punaviiniannosta nauttien, irtoaa sentään yksi tolkun väite tai ohje.

Vergilius vai kuka sen nyt sitten sanoikaan – kiviä suussaan, taskussaan tai hyvän rypälejuoman bukee (bouquet) mieltä pehmentämässä:

Carpe diem

Vai pitäisikö uskoa kielitieteilijää: ”Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa”?

https://areena.yle.fi/audio/1-50886072

D-Day

Kuuntelin radiosta Filsdeproustin haastattelua.

Haastattelija myötäili kovin eikä vaatinut SYK:n lahjalta Pohjoismaiseen finanssipolitiikkaan paljoakaan.

Kuitenkin haastattelussa oli minulle yksi ohi aiemmin mennyt tieto.

Elämänsä kirjaa ihminen oikeastaan voi alkaa laatia vasta kun maali eli thanatos alkaa lähetä.

Vietimme perheenä paljon aikaa Hornfleure-nimisellä paikkakunnalla St Gatien de Bois-nimisessä kylässä. Aika oli 1980-luvun lopulta 2010-luvun alkuun.

Lähellä pientä normandialaistyylin 250 vuotta vanhaa mökkiämme sijaitsi kaupunki, jonka Englannin kanaalin laidalla (La Manche) on hotelli, jossa Proust ehkä kirjoitti tunnetuimmat 3000 sivuaan.

Tuota rakennusta lähestyessä muistan, että minulle tuli toistuvasti outo olo.

En osannut yhdistää asiaa Filsdeproustiin ennenkuin tänään, kun kuuntelin hänen haastatteluaan shakista ja muista merkittävän älykkyyden mitaleista, joita hänen rinnassaan usein olen huomannut olevan. Ei oikeasti vaan tunteena.

En tunne tätä Juhana-herttuaa kovin hyvin, mutta kohdatessa kyllä nyökkäämme hiukan.

Normandian maihinnousun D-Day taitaa olla eräs maailman suurimmista lyhythetkisistä sotatoimista koskaan. Ehkä jokin Neuvosto-Venäjän panssaritaistelu on ollut samaa luokkaa, mutta se upposi sukellusveneen matkassa.

Mennyttä aikaa etsimässä sijoittuu yhden sukupolven verran varhaisempaan aikaan kuin klo 06, 6.6. 1944.

Mutta sille, samoin kuin nykyisille Telluksen pinnalla tapahtuville sotkuille, on yhteinen nimittäjä.

Eikä se ole Jumala tai jumala.

Ehkä kaikki mitä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niinkuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä Jumala joskus oli

En ole varma, monesko kerta näiden Arktisen Puskurikapasiteetin yli 4000 päivitysten myötä tuo Eagletonin sitaatti on esillä. Mutta olipa kuinka mones kerta tahansa, se ei vähennä sitä ihmisten välistä epäsopua, vihaa, kiusausta ja kovaa sanan rieskaa, jota media, ihan kunniallinenkin media, suoltaa nykyisin kulutukseen.

Ei siihen twitteriä, facebookia, Häksyä tai blogistaniaa tarvita. Ei Talebania, ISIS´a tai Iivana IV:aa (Julma: Kolme katku vahel 1-4, Jaan Kross)

Riittää, että olemme entistä sivistymättömämpiä.

Samaan tapaan kuin keisari Nero kohteli vaimojaan ja lempifilosofiaan. Samaan aikaan kun Kaksoisvirtojen maasta vaelsi Suomenniemelle joukko, joka on meidän kaikkien perus- ja kantasuomalaisten esiäideistä koostunut.

lähteet:

Octavia (Lucius Annaeus Seneca, aD 60)

Kadonnutta aikaa etsimässä (Marcel Proust, 1908-1922)

Twitterpäivityksiä (Filsdeproust 2018-2021)

Maa, maailma ja ihminen palaavat yksinkertaiseen päiväjärjestykseen

Muistan jostain kuulleeni, että maan päällä olevasta liikkuvasta biomassasta suurin painossa on muurahaisten joukko.

Olen siinä ikäluokassa, joka sai lapsena partiokasteen.

Se tapahtui partioleirillä, joka yleensä kesti viikon, enimmillään kaksi.

Kasteen pelätyin osa oli alokkaan istuttaminen kusiaispesään määräajaksi, joka vaihteli sen mukaan, kuinka paljon kastettava muutoinkin oli kiusaamisen kohde. Minulla aika oli keskimääräinen.

Siinä oppi tuntemaan muurahaisen, joka oli tavoiltaan hiukan erilainen kuin Ugandan safarilla kohtaamani laji, termiitit. Niiden keot ja niiden välinen liikenne ovat mykistävää seurattavaa. Los Angelesin leipeillä kulkevat moottoritiet (High Way) ovat peanuts savannien termiittimaailman liikenteeseen verrattuina. Kaistoja noilla veijareilla on 12-16 suuntaansa. Liikenne on vakaata, joutuisaa ja järjestäytynyttä. Route SixtySix on niihin verrattuna Kabulin lentokentän siviilipuoli 26.8.-21.

Tuolla samalla kusiaisleirillä oli kastajaisia seuraavana päivänä leirijumalanpalvelus, jossa saarnaa sorautteli tuon ajan Mikkelin hiippakunnan piispa, Suomen kenties sotaisimman pappissuvun kärki.

Martti Simojoki.

Sää oli helteinen ja saarna kesti ja kesti ja oli aika lailla tuomiota tihkuva siihen nähden, että kuulijat olivat parhaastaan kymmenen ikävuoden kumminkin puolin kasuavia babyboomerseja (suuret ikäluokat, 1945-52 syntyneet, 1.3 miljoonaa äidin pikku muurahaista).

Sen verran kusiaiskaste vielä ”vauvan” elimistöä koetteli, että kesken saarnan tuli ”noutaja”.

Pyörryin ja paskoin kunnon ripulikakin housuihini, mutta ennen lopullista simahtamista huusin kaikin voimin:

”Haista piispa paska”.

Minut kannettiin elpymään puolijoukkuetelttaan, johon Marltti tuli sitten ”uhriaan” tervehtimään.

Muistan ikuisesti hänen naurua vilkkuvan ilmeensä ja sen, mitä hän sanoi:

”Kylläpä täällä haiseekin paska”.

Kättelimme ja meistä tuli ystävät.

Kun ihmiskunta nyt uutisten mukaan pelkää – ainakin Suomessa – pandemian, ISISin ja ilmastokatastrofin sijasta MAAILMANLOPPUA (HS 27.8.-21), on seikka selkeä.

Olemme luonnon ”herroista” tulleet luonnon uhreiksi, target-roolistamme on tullut victim-asema. Kohde ja tekijä on muuttunut uhriksi.

Vielä vuosisatojen kuluttuakin Telluksen eniten painoa omaava liikkuva elämä varmaankin on muurahaisten suku.

Die Amaise. Ant. Myra. Pissmyra.

Keltiäinen, kusiainen, mauriainen, murkku, myrmekologia, termiitti – rakkaalla olennolla on monta nimeä.

”Hallintoalamainen”: ”Miksi aina mie!?!”

Mitä tehdä kun järjestelmä menee rikki?

Olen jonkun kerran joutunut tilanteisiin, joissa haaste on ilmaistavissa selkeästi, mutta sen käsittely osoittaa, että ”kone ei toimi” eli se on rikki.

Ikävimpiä ovat tilanteet, joissa järjestelmän palveluksessa olevat eivät itse huomaa, että he toimivat rikkinäisen koneen tai algoritmin osasina.

Tällaiset tilanteet ovat lisääntyneet iän myötä. Oma vika: sielu ei taivu siihen, mitä on vastassa kun ”maksaa ja jaksaa etänä”.

Ikävimpiä tilanteet ovat silloin, kun rikki olevan koneen saavuttaminen (palautteen avulla) on virtaviivaistettu. Et saa käsiin ihmistä vaan botin.

Tämä koskee myös arkoja alueita ja tämä on lisääntymässä.

Siis rikki oleva rataverkko, veturi, vaunu, vaunun vessa, konduktööri tai ilmastointi.

Paska haisee ja banjot soi, mutta kukaan ei edes kuule. Haistaa vain.

Toivoisin, että palvelualgoritmit viimeiseksi tulevat muistojumalanpalveluksiin tai huonosti kontrolloitua valtaa omaaviin toimintoihin ja niiden inhimillisiin kulmauksiin: homo sapiens sapiens ( = ”viisas muuta luomakuntaa ryöstöviljevä ihminen”).

Olemme hyvää vauhtia menossa maailmaan, jossa ”kotieläimemme oli perheessämme kuin lapsi”.

Siis tuo suden tai bengalin tiikerin jälkeläinen.

Pahiten tämä ongelma tulee vastaan kirjassa, jota ei ole kirjoitettu.

Tuon kirjan kirjoittivat aikanaan Frantz Kafka ja Albert Camus.

Nyt noita kirjoja kirjoittaa kustantajan algoritmi. Nyt noita kirjoja kuunnellaan kuulokkeilla, jotka eivät anna mahdollisuutta kuulla lähestyvän junan varoitus-vihellystä.

”Juna jyskyttää, vanhaa ystävää…”

Siinä menee henki. Tai terveys. Ja mikä pahinta: juna pysähtyy. Aina.

Junan matkustaja ei ehdi jatkoyhteyksiin ja vastaanottajat jäätyvät asemasillalle, koska algoritmi on määrittänyt, ettei asemaravintola saa olla auki (sars-CoV-2, Covid-19) ja odotustilojen lämmityskin on rikki. Lisää tästä Hytti N:o 6, Rosa Liksom.

Onnetonta, eikö totta?

Mutta ah niin halpaa: pörssikurssit nousevat sitä enemmän, mitä enemmän eläkeläiset kuolevat tavallisiin tauteihin, joiden hyvä hoito olisi LLL (Lepo, Lämpö, Lääke) tai VVV (Vila, Värme, Vänlighet). Yksinkertaista, mutta halpaa se toki olisi. Halpahintaista.

Onneksi krematoriot ovat taas muotia.

Edellisen kerranhan ne olivat muotia Saksassa 1939-1945. Tosin Intiassa poltetaan uunin ulkopuolella,

Halpaa ja tehokasta, sosiaalisesti yksinäistä.

”Yksin oot Sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot…”

***

’

Kuuntelen Korkalonkadulta neuvottelusta tullessani autoradiosta Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš´n pianokonserttoa N:o 2 in F Major, Op.102, Andante.

Mietin, että Dmitri on sen säveltänyt kun olin 10-vuotias.

Aikana, jolloin II maailmansodan jälkeinen maailma vielä oli pahasti rikki, joskin Neuvostoliitossa sai jo säveltää muutakin kuin diktaattorin ja nomenklatuuran hyväksymiä teoksia.

Se on vähän suhteellista, tuo asioiden rikkoutuminen. Ja korjaaminen.

Ja nomenklatuuran valta.

Kesä on ohi

”An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur”

ruotsalaisen virkamiehen sanomaksi väitetty, 1648

Etsi Salaliittoa, vaadi Tutkimusta, (älä) usko Ihmeisiin, hanki GURU, anna Myydä itsellesi tuoksuvia totuuksia, usko Asiantuntijoihin (vtr STM, THL, HUS ja muut yliopistosairaalat, kts myös ”Covid-19 kohtaa Koronan”).

Nuo kuusi ehtoa muodostavat sanan STIGMA

Juhani Knuuti, Turun Sanomat

”Oma kokemukseni on, että varsinkin terveydenhuollon puolella on monen vaikea ymmärtää, kuinka iso kuilu yksilön oikeuksia korostavan ja terveyshyödyn maksimointiin perustuvan ajattelun (muotiterminä arvopohjainen terveydenhuolto) välillä on”.

S. Saarni

Jättiläisten harteilla

Olen syntynyt lokakuussa 1946. Elämäni myötä olen matkustanut paljon.

Matkoista yksi jakso tapahtui ollessani Eurooopan unionissa päättäjänä.

Kuljin kahden taidehistorioitsijan kanssa useana kesänä maanosassamme autolla.

Matkat tapahtuivat toimielimeni kesäkokouksen jälkeisinä viikkoina ja niitä kuvasivat edellisenä talvena yhdessä kehittämämme teemat. Sellaiset kuin Tonava, Magna carta, Hannibal, 30-vuotinen sota ja Keltit.

Emme laatineet matkoista raporttia, joskin osa tätä Arktista puskurikapasiteettia on toiminut näiden jeremiaadien päiväkirjoina.

Yksi osa liki 70 vuotta jatkuneiden matkojen sielua on ollut osaltani etsiminen.

Se alkoi jo nuoruudessa, kun minut saatettiin tapaamaan ihmisiä, jotka valaisivat minulle viime vuosisataa sen alusta aina aasialaiseen pandemiaan (1957) asti.

Noiden keskustelujenn jäljiltä minulle toimitettiin joku vuosi sitten Espoosta 1915 kirjoitettu 160-sivuinen runokirja.

Kirja on muistikirjan kokoinen, punakantinen ja aivan ilmeisesti mustetäytekynällä kirjoitettu.

Kirjaa kuvaa hyvin eräs sen runo.

Kulkuri.

Tuo runo loppuu säkeeseen:

”Kun kylän viimein saavutti / hän mielipuoli olikin / tuo kurja kulkuri.

Runojen kirjoittaja oli ne laatiessaan 15-vuotias ja hän oli kuollessaan 57-vuotias.

Nuo matkat, joita olen 1950-luvun alun ja 2000-luvun toisen vuosikymmenen lopun välillä tehnyt, ovat olleet mieleen jääneitä. Maailma on tullut tutuksi. Pieneltä osin.

Kaikki 24 aikavyöhykettä.

Nyt on tullut aika katsoa – matkojen osalta – koko vaeltamista kokonaisuutena.

Aleksis Kivi runoili asiaa näillä sanoilla alkavalla mietteellä:

Elettiinpä ennenkin, vaikk´ ojan takan´ oltiin…

Ihmisen jäljiltä on tavattoman paljon muistiinmerkittyä. Minulla ei ole enää juurikaan tarvetta – tätä blogia ehkäpä lukuunottamatta – lisätä matkojen tai elämäntapahtumien osalta tuon tiedon määrää.

Iän ja kokemuksen hiipuessa nautin niiden kertomuksista, joilla on runon ja raportin teon taito.

Se, mitä ihmisenä, päättäjänä ja lääkärinä olen kohdannut, ei isommin eroa siitä, mitä muut ovat kertoneet.

Noiden kertomusten varassa ja niiden viestiä opetellessa tai nauttiessa uskon ajan kuluvan somasti.

Jos joskus sattuu olemaan aikaa ja voimia, voin toki hautumassa olevan ”Everstien tarinan” laatia valmiiksi.

Mutta ei sillä ole kiirettä, ei ehkä oikein tarvettakaan.

Kulkurin melskaamisella.

Väärässä olemisen taito

Riittävän paljon julkisesti julistettuaan on oltava valmis olemaan väärässä. Sopiva väärässä olemisen määrä voisi olla neljä kertaa sadasta. Kirurgilla se voi tarkoittaa neljää uhria. Osa kuolee.

Väärässä oleminen julkiselle julistajalle on myös kohteille joskus raskasta. Jos osaan vakuuttaa totuuteni ja se ei olekaan oikein, voi tulla uhreja niinkuin kirurgin potilaissa. Tai psykiatrin. Tai päättäjän.

Vaikeinta väärässä olemisessa on huomata erheensä tai virheensä ja korjata se. Tai edes myöntää.

Ihmisten kuoltua heidän muistokirjoituksissaan kovin harvoin mainitaan

”paljon tinasit, paljon pilasit, viimein kolvis kylmeni”.

Myöhäistä se olisikin. Väärässä olijan kannalta.

Yksi tuntomerkki väärästä profeetasta kannattaa pitää mielessä.

Mitä vakuuttavammin julistan totuutta, sen todennäköisemmin olen väärässä.

Pitää oppia ja noudattaa Pulttibois-viisautta:

Yhtäältä, toisaalta, kolmaalta, neljäältä.

So simple, dear Watson

Yksi oppi on kannattanut omaksua ”nuukaan”:

Kriisi ei tarkoita todellisuudessa katastrofia saati romahdusta. Se tarkoittaa käännettä. Sen kun uskoo, välttää monta ”oikeassa olemisen virhettä” ja siinä sitten työ tekijäänsä kiittää.

Luin viikolla Benedict Wells´n kirjan Yksinäisyyden jälkeen (Aula & Co, 2021, alkuteos 2016).

Kirjasta löysin Jack Nicholsonin kolme elokuvaa (Elämä on ihanaa, 1997, Kuningas Lear 2018, Fathrer 2021).

Kirja on myynyt Euroopassa vajaa 2 miljoonaa kappaletta ja sen luettuani minulla on hetken aikaa varsin voipunut olo.

Samalla lailla kuin eilen, kun Lapin Kamariorkesterin vajaa kaksituntinen Mahlerin kolmas sinfonia oli päättynyt.

”Ehkä kaikki, mitä jumalista on jäljellä, on käänteinen jälki heistä ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niinkuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä jumalat joskus olivat”

(Terry Eagleton, ”On evil”, suomentanut Riku Korhonen – alkuperäisessä tekstissä ”Jumala”, korvasin sen tähän päivitykseen ”jumalat”)

Mustaklupu vai musta klupu

1980-luvulta alkaen olen yrittänyt joka kesä hakeutua Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeelle.

Siellä pelataan kesäteatteria.

Huippukokemuksia useista käynneistä on kaksi.

Taru sormusten herrasta ja Seitsemän veljestä.

Jälkimmäisen ”momentum” oli se, kun veljekset lauloivat makeasti vuoteellaan makavasta oravaisesta.

Itse asiassa koko näytelmäseurue lauloi.

Itkuhan siinä tuli.

Kun kuuntelen toista kertaa luentaa ”i Finlands Rundradion”, kertomusta yhdestä päivästä Alastalon salissa, tuo laulu, mutta myös mainiot hobitit, tulevat silmiini, korviini ja ilmeisesti joka puolelle kehoani, aistejani ja pian 75-vuotista elämänmittaista muistiani.

Puhutaan epigentiikasta ja biomista, kun halutaan osoittaa, ettemme me mitään ihmisestä tiedä. Mutta menemme vauhdilla kohden ymmärrystä siitä, mitä tämä elämä oikein on.

Se on kuin makeasti sammalvuoteellaan makaava orava tai laivallaan länteen, ikuiselle matkalle kuolemattomien maille lähtevä Sam, Samvais Gambi.

Frodoa seuraten.

Huomenna on vuorossa Mahler, kolmas.

Lapin Kamariorkesteri herää Covid-19-unestaan.

Syksy taittaa kesän terän ja jään odottamaan sitä tunnetta, kun aurinko jälleen tulee takaisin kaamoksen tauoltaan. Se on joskus tammikuulla, kun päivä on enemmän kuin kukonaskeleen pidentynyt.

Mutta, ystäväni ja vieraani, mikä on mustaklupu, sen saatte te Klonkkua pelkäävät selvittää itse.

Samalla kannattaa miettiä, mitä on klootti, mikä klyysi.

Tuo Esko Salervon luennassa oleva kirja on kaksiosainen.

Sivuja siinä on vähemmän kuin Jaan Krossin ”Uppiniskaisuuden kronikassa” (Kolme katku vahell). Ehkä parhaassa kirjassa, joka ihmisen historiassa on minun havaitsemiseeni tehty.

Whiskey Tango Foxtrot

Kouvolan Lyseo toimi JFK:n murhan aikoihin I maailmansodan aikoihin rakennetussa suuressa puutalossa, ison koivun varjossa, 1930-luvulta alkaen talossa hallinneiden kahden naisen johdossa.

Toinen naisista oli nimeltään Sally Palenmaa, Punski.

Hänellä oli rottweiler, vai olikohan sittenkin dobermanni, yksinäisten iltojensa ilona.

Hän asui samassa rapussa koulun vieressä olevassa kivitalossa kuin koulun rehtori, myöskin yksinäinen Helvi Honka, Heta.

Palenmaa opetti ruotsia, josta koulun ylioppilaskirjoitusten historiassa vain yksi abiturientti reputti. Hänen nimensä oli Esa Seppänen. Hän oli kirjailija Unto Seppäsen poika ja kielinero. Myöhemmin hän toimi Urho Kekkosen adjutanttina.

Hän katosi ylioppilaskirjoitusten tulosten selvittyä.

Arveltiin, että Punskin Rottis noihin aikoihin oli hyvinruokitun näköinen. Abiturientti-huumoria, heh-heh.

Sekä Helvi että Punski opettivat myös äitiäni 1930-luvulla.

Minua he opettivat matematiikassa ja ruotsinkielessä 1960-luvun alkuvuosina. Kirjoitin noista aineista kirkkaasti laudaturit ja siltä pohjalta olen nyt eläkkeellä oleva ansioitunut ylilääkäri (framstående consultant).

Koulussa opetti historiaa FM T. Kalervo Keranto. Hänen menneisyytensä oli koko sodanjälkeisen Suomen kansan omaisuutta.

Hän oli ollut 1952 Armi Kuuselan manageri ja hän kirjoitti tuosta ajasta kirjan ”Kaunotar katoaa Kaukoitään” (Kustannus Oy Kivi, 1953).

Kirjoitin myöskin reaaliaineista laudaturin, joka ehkä ratkaisi pääsyni opiskelemaan lääkäriksi Alma Materissa (Helsingin yliopisto).

Keranto oli hyvin sivistynyt ja hyvin pukeutuva mies, joka sittemmin meni naimisiin koulumme biologian lehtorin kanssa.

Tarinan ydin tulee tässä: meillä pojilla (Lyseo oli poikakoulu) oli tapana todeta tiukoissa paikoissa:

”Mitä vittua, Sandelsko paksuna ois”

Sandels johti Ruotsin (Suomen) armeijan voittoon Koljonvirralla 1808 ja sen muistoksi Seppo Kääriäinen (Kirma) saa hyvät osingot omistamistaan OLVI-osakkeista: Sandels 4.7 lie maailman paras olut.

Nyt samaa on hoettu Afganistanissa jo kahdenkymmen vuoden ajan. Tosiasiassa varmasti yli 2000 vuoden ajan.

Whiskey Tango Foxtrot

WTF

T. Kalervo Keranto, ”Topikatti”, hymyilee jossain iäisyydessä ja kait miettii, ettei ”alakuloisuudesta kasva mitään tekoa” (Stefan Zweigin lausahdus hänen tehdessään itsemurhan natsivallan aikaan yhdessä vaimonsa kanssa)

Kannattaa muuten pitää mielessä, että Risto Isomäki on kirjassaan ”Viiden meren kansa” (INTO 2018) arvellut suomalaisten tulleen Suomenniemelleen juuri sen 2000 vuotta sitten, kun Pilatus päästi Barabbaan irti ja ristiinnaulitutti Josefin pojan, jota myös Jumalan pojaksi kutsutaan.

Meissä kaikissa asuu pieni afgaani.

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008196504.html

Onnellisten saari

Harju-Autin Onnilla (sit tibi terra levis) oli aikoinaan Kemijoessa, kaupungin yläpuolella, aiotun padon vaikutusalueella, saari.

Sen nimi oli Onnellisten saari.

Nyt tuon nimityksen on ominut Lauttasaari, onnellisten saari.

Ymmärrän yskän.

Luen ammattilehdestämme, että onnella on yhdeksän ehtoa.

Niistä tärkein on lähimmäiset, joiden kanssa voi viettää riittävästi, siis paljon, aikaa. Ja erikseen vielä yksi lähimmäinen, jonka kanssa voi jakaa hyviä ja pahoja asioita.

Yhdeksän ehdon lisäksi (joihin, totta kai, kuuluu liikunta ja ”oma ortopedi”) mukana on myös ns 0-ehto.

Se kuuluu niin, että onni ei lisäänny, jos netto-vuositulo ylittää 60 000€.

Teen itselleni testin ja huomaan, että yksi ehdoista (Carpe Diem) on täytetty. Mutta 0-ehtoa en täytä.

Jokainen lista, jossa kerrotaan onnen ehdot, on vahingoksi tai turha ja aiheuttaa osattomissa tarpeen sytyttää saunankiukaan alle tuli sillä liitupaperi-läpyskällä, jossa lista on.

Itse käytän tuohta ja olen onnellinen erityisesti saunan jälkeen, n 20 minuutin kuluttua.

Silloin kädestäni kuuluu tssshhhh.

Ah sitä onnea (Zero, Max, Jaffa, Vissy tai Sandels 4.7).

Niin, se saari Ylä-Kemijoella.

Nyt sen nimi on Vartiosaari.

Jotensakin onnistunut metamorfoosi.