Missio

Jossain vaiheessa se siihen tuli.

Joku sen työnsi reppuuni, delegaatin tai delegaation: viestin ja velvoitteen sitä viedä.

Siitä tuli missio ja vuosikymmeniksi unohtui, että se oli alunperin jonkun muun sinne reppuun laittama.
Tehdä sitä, joka oli siltä jäänyt kesken tai jäänyt laittajalta tyysten tekemättä.

”Tee sinä se paremmin, mutta älä siinä polta siipiäsi tai kastele niitä”
(Ikaros)

Työssä missio on ollut selkeä siitä alkaen, kun aloin työn oppia.

Se ei ihan heti ollut osaamisessa, vaikka kansiossa oli kandidaatin ja lisenssiaatin todistukset, myöhemmin vielä kolmen eri erikoisosaamisen oikeaksi todistetut lisenssit.

Siinä vaiheessa, kun työstä sitten palkittiin kunniamerkillä huomasin, että mitali tulikin uskollisuudesta johtajalle, ei uskollisuudesta missiolle.

Johtajan nimi on kunniakirjassa alla, mutta ei hän sitä itse siihen ole kirjoittanut.

Monesta eri syystä asia on nyt tullut ajankohtaiseksi.

Yksi syy on se, että osaan työni, joka kai sittenkin on iso osa missiotani, itseäni tyydyttävällä tavalla hyvin.
Virheitä tulee sen, mitä Salaneuvos kirjassaan arvioi: neljä sataa kohti.

Eniten missiota on häirinnyt kunnianhimo ja narsismi.

Kumpikaan ei ole sairaalloista, sen tiedän, koska osaan arvioida.
Mutta mission takana nuo ominaisuudet eivät voi olla, koska silloin missio ei ole missio.

Delegaatio, se reppuun jonkun vaivihkaa laittama, on vahvasti mission takana ja pontimena.
Mutta sen havaitseminen on todella vaikeata.

Jos yhtään oikein arvaan, delegaatio (”mene ja tee se”) tulee ihmisiltä, joita en ole kohdannut todellisessa elämässäni tietoisesti.

Vanhemmiten, kun olen viestin kätkijän arvannut, olen yrittänyt perehtyä hänen keskenjääneisiin tehtäviinsä ja arvuutellut, mitkä niistä minun olisi pitänyt – tähän mennessä – jo saada valmiin näköisiksi.

Pyöritänpä tätä arpakuutiota (siis delegaatiota, missiota) miten päin tahansa, se ei avaudu tai pysähdy aina samalle kantille.

Mitä minun olisi pitänyt saada valmiiksi tässä ihmisen maailmassa tai siirretyksi uuteen asentoon, että ”reppu ja sen sisältämä viestikapula olisi tyytyväinen”?

Näitä mietin aika lailla ajellessani Ylämaihin, niinkuin taas torstaina varhain tapahtuu.

Ehkä vielä enemmän mietin, ja surumielisempänä, sitä, mitä taakkoja itse olen perässähiihtäjieni ja takapirujeni plakkariin ujuttanut.

Onko viesti seuraaville sukupolville heidän elämäänsä rikastuttava ja tekeekö se heidän elämistään, niinkuin on tehnyt minun elämästäni, kirjavan kuin tikka?

Lopuksi aika varma havainto.

Se, mitä missiota on ollut, alkaa olla aika valmis.
Se, mikä viestikapula oli repussa, on toteutettu siihen asti kuin se on ollut mahdollista.

Enää tekemäänsä ei voi muuttaa ja enää ei uutta polkua varmaankaan ole raivattavana.

Nyt pitää vain miettiä, alakuloisena tai lempeän hymyn kera, miten tässä näin kävi.

Kertoa tarina, nyt jo yli kahdeksan vuoden mittainen.
Arktinen puskurikapasiteetti.

”Olipa kerran…”

*

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko

Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittinen uhka on tuon ”Slava” – maan etelä- ja itäraja.
Islam ja Konfutse.

Muualla Venäjän on pärjättävä potemkinin kulisseilla, joiden rakenteluun NATO, Baltia, Puola ja Pohjoismaat näyttävät mielellään apua antavan: viholliset lähellä ja sota kaukana.
Mutta kansa pysyy rahattoman tsaarinsa takana, kun viholliskuva on näin popularistinen (Ukraina, Krim erityisesti, tsuhnat & Baltia).

Voimaa Venäjällä ei länsirajansa siirtelyyn ole – eikä ihan hevin edes tule.

Venäjän voima on toisaalta Murmanskin laivasto, toisaalta Kiinan rajan kymmenkunta pirun kalliilla ja aivan pakolla ylläpidettävää iskussa olevaa armeijakuntaa, joita tsaari ei toivo kansan mielenkiinnon kohteiksi (kts Kursk).

Siperian loputtomat rikkaudet ovat Beijingissä hyvin nuukaan tiedossa ja tarpeen mukaan myös hakusessa.

Voimme siis olla rauhassa ja antaa Callen pitää mekkalaansa: ei haukkuva koira pure – kumpaankaan suuntaan cross-border.

Ahtisaari, hänen firmansa CMI ja ”The Elders” myöskin tietävät tämän.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko loppuu tällä erää tähän siinä kuin soinilaisten vastaus Sipilä-15-pakti-ehdotukseen.

Viha

Aamulla lehtilaatikolta palatessa, vielä pihan jäätynellä asfaltilla kävellessä, katson lehden etusivua.

”Mikäs nyt on saanut toimituksen jaloilleen?”

Viha?

Tiistai-iltana seurasin hivenen sivusilmällä ”sontaluukku”-TV-2:en tuomio-ohjalmaa.
Sen ehdottomasti parhaiten katsojaa koukuttava ilma siipien alla oli viha.

Välillä viha muuttuu rakkaudeksi, tuliseksi rakkaudeksi.
Niinkuin Lastensairaalaa Helsinkiin rakennettaessa tai Nepalin maanjäristyksen pelastustöissä.

Silloin, kun suuret tunteet ovat mukana, ovat mukana myös niistä tiliä tekevät.
Ahneus.

Viha on kantava voima.
Korpilla, ahmalla, kittiläläisellä, lehdentoimituksella, mutta erityisesti nyttemmin digi-samoilijalla.

Luin uusimmasta Kanava-lehdestä tarinaa tulevaisuuden maailmasta.
Se tulee toimeen ilman ihmistä.
Ihminen opettaa digivärkeilleen muutamia omia salaisuuksiaan ja värkkiin kehittyy älykäs sielu.

Sielu tallentaa kaikista ihmisaivoista verkoissaan 10 sekunnin – vai oliko minuutin – tiedonpätkän ja tuhoaa sen tyyssijat.
Vihaiset, keinoälyn paskalokin ärjyllä täyttäneet ihmiset.

Milloin arvonsa tuntevan älykkölehden kirjoittaja arveli näin käyvän?
Silloin, kun kuopukseni on saman ikäinen kuin minä nyt.

Hiski Haukkala: ”Se jyrää meitin” (Kanava 3/2015, s 56-57)

Vihalla on julmetusti, äärettömästi voimaa.
Samoin sen tenderillä (ahneus, saituus).
Tenderi on veturin perässä oleva vaunu, jossa on halkoja ja/tai hiiliä höyryn kehittämiseksi voimaksi, liikkeeksi ja vauhdiksi.

Sanovat, kertoo aamun vihainen kolumnisti Lapin Kansa-lehdessä, että korpit verkottuessaan kyllä poron osaavat tappaa.
Niin lehtimiehetkin.
Ja jokainen meistä, jotka puhallamme ilmaa latvatulina verkoissamme etenevään vihaan.

Lohdutonta?
Kyllä kai.
Käsisyvyyspommeilla se lohduttomuus ei katoa – edes veden piilottamana.

Rovaniemen kevätmaisemaan on aika pitkään kuulunut uusi ilmiö.
Pirun vihaisten naurulokkien rääkyvä massa.

Aamun runo:

Päätti Yön sudet kerran tehdä oikein ulkomaanmatkat
Vaan sai koko kööri jo tullissa hatkat

No nyt ne oikookin merenpohjan kautta
vaan säästyypähän vaurioilta moni autolautta

refr (kaikki Putinin motoristit):

Missä hurme huppeloi
Missä tuhkaa sataa

Siellä lysti laulu soi
öiset sudet mataa

Solveigin laulu

Kun kerrankin pääsee viemään muita lentoasemalle kukonpierun aikaan on vain paikallaan, että radiosta kaikuu Solveigin laulu, ei mikään fado.

Norjalainen ja suomalainen kaiho ovat niin harvinaisia, että niitä on tervehdittävä aina kun ne huomaa.
Viikinkien ja Kalevan laulumaiden masennus on raju Haraldin nuijan isku omaan nilkkaan tai Kullervon kirous, ei haikea joiku.

Toivotan matkalaisille hyvää lentosäätä ja jään itse odottamaan kesäkumien vinkuessa asfaltilla sitä, että sataisi kunnolla ja riittävästi lunta ennen vappuaattoista Ylämäaihin peurojen seassa körryyttelyä.

Kun tuhat vuotta sitten kirjoitettiin härän vuodalle Magna Carta – tekstiä, olivat kirjoittajina kahden synkeän kansan edustajat ja jälkeläiset: Viikingit ja Normannit.

Kummallakin kansalla on sama kainin merkki: arktinen geeni.

Sellainen on ahne saalistaja, saita vaikeiden aikojen varautuja, harvoin ja tulisesti lasta tehdäkseen rakastuva, ehtymätön tietoniekka.

Ja sitä kurissa pitävä Hulda.

Malja vapun alusajan lumimyrskyille, Pohjan Akan kevätpierulle!

*

Mikä vuosi?

”Keskusta voitti vaalit. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit menettivät runsaasti ääniä ja kansanedustajapaikkoja. Keskustan puheenjohtaja lähti kokoamaan uutta hallitusta.

Talouden näkymät olivat synkät. Edellinen hallitus oli epäonnistunut talouspolitiikassaan. Tarvittiin päättäväistä ja ripeää toimintaa. Hallitus tekikin jo keväällä periaatepäätöksen teollisuuden toimintaedellytysten vahvistamisesta. Se merkitsi tuntuvaa kevennystä teollisuuden kustannuksiin. Asiaa oli pitkään valmisteltu valtiovarainministeriössä.

Pääministeri otti esille ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta. Sen tavoitteet ja sisältö jäivät epäselviksi. Myöhemmin kesällä pääministeri nimesi tärkeimmäksi asiaksi kustannustason alentamisen.

Lisäksi oli aloitettava seitsenkohtaisen rakennepoliittisen ohjelman toteuttaminen. Siihen kuuluivat muun muassa tulojen alentaminen kahdeksi vuodeksi, sosiaali- etuuksien indeksikorotuksista luopuminen, valtion menojen kasvun pysäyttäminen, verotuksen sopeuttaminen valtion menokehitykseen, teollisuuden rakenteen parantaminen ja avoimen sektorin pysyvä vahvistaminen. Jos näin tehtäisiin, syntyisi tilaa kevyelle elvytykselle.”

Oikea vastaus:

Mitä välii!

(Ote Raimo Sailaksen kolumnista Helsingin Saomat 28.4. 2015)

Notre Damen muurahaisia

Elämäni mitan olen ihaillut muurahaisia.
Ei siksi, mitä ne tietoisesti tekevät vaan siksi, mistä ne muistuttavat.

Kun nuo mustat ja vilkkaat tipsuttajat ilmestyvät omakotitalomme läpi merkitsemilleen kulku-urille keväisin, tiedän talven olevan väistymässä.

Kun ne kesällä kulkevat tupakkatuolini alta aina samaan suuntaan edes ja takaisin, tiedän Pohjoisnavan olevan vielä paikallaan.

Kun perheemme pää, ”notre dame”, alkaa sadatella niitä ja vaatia niiden tuhoamista, siis tappamista sisätiloisa (WC, keittö), tiedän siihen olevan varaa ja lupa, vaikken itse tuohon toimeen tartukaan: hän hoitaa asian.

Eipähän tarvitse hänen sitten purkaa vihaansa elämää kohtaan sosiaalisessa mediassa.
Tai vaatia pakolaisia, mustalaisia tai venäläisiä keskitysleireihin.

Muurahaisia on eniten, muistelen jostain oppineeni.
Niiden massa on painavampi kuin minkään muun näkyvän elävän massa.
Virusten ja bakteerien massaa en tiedä lasketun.
Tai bosonien, kvarkkien saati karhukaisten.

Muurahaisista tulee lisäksi mieleen aikuistuminen, ”The Graduated”, miehuuskoe.

1950-luvun partiossa alokasajan jälkeen oli vuorossa yön hämärissä kaste, jonka yksi osa oli istuttaminen muurahaispesään.

Muurahaishappo valui mieheksi mukamas muuttuvaan poikaan satojen terävien punamuurahaisleukojen avaamista haavoista, jotka eivät koskaan parane – onneksi.

Tuoksu jäi mieleen.

Nykyisin tuollaista sadistista kastetta ei enää sallita, koska kyseessä on yhteisöllisen kiusaamisen julma ja hengenvaarallinen riitti.
Nict wahr?

*

Katsoin illalla televisiosta dokumenttielokuvan Rikhard Nixonin tuhosta.
”Presidentin miehet”.

Siinä amerikkalaisten muurahaisten päällikkö istutettiin teoistaan kusiaispesään, josta hän itkun ja hammastekiristyksen kanssa nousi perheineen helikopteriin viettämään arvokasta ja arvostettua vanhuuttaan, joka jokin aika sitten päättyi kuolemaan.
Niin aina.

Nixonin nauhat olivat esillä samaan aikaan kun Suomessakin tapahtui vahva poliittinen herätys, joka on sammunut aikapäiviä.

Dokumentissa jäi mainitsematta, mitä etsittiin vastustajapuolueen (aasit tai norsut) arkistoista ryöstetyissä asiakirjoista.

Jäin vakavissani miettimään, miksi asiaa ei nyt enää katsottu aiheelliseksi kertoa.

Vaalitaistoon etsittiin vastustajan (”kennedyläiset”) tielle toppia heidän ehdokkaansa psyykisestä rakenteesta ja mahdollisista oireista.
”Hullu se on, ihan houru”.

Etsittävät asiakirjat olivat psykiatrin sairauskertomusmerkintöjä.

Dokumentti toisti usein, että tarinan roisto, Nixon, oli mielisairas, vainoharhainen.

Mutta dokumentti ei pohtinut sitä, oliko ryöstön kohteena oleva ja sodan paikasta Valkoisesta talosta hävinnyt kilpailija sairas, vainoharhainen.

Joka tapauksessa lopputulos vaalista, jonka taiston tuoksinaan tuota mielisairauden, hulluuden meemiä lämmitettiin, päätyi vainoharhaisten voittoon vainoharhaisista.

Dokumenttia katsoessani minulle tuli hyvin, hyvin kylmä olo.

Huomasin ja muistin, että minulle on vuosikymmenten mittaan kymmenien tuhansien mielisairaiden tutkijana ja hoitajana kehittynyt vaistoa muistuttava kyky havaita, kuka on mieleltään ja miten kipiä.
Kykenen siis aika joutuisasti arvioimaan, onko kipeätä ihmisen mielen rakenteessa vai toiminnassa.
Usein kummissakin.
Usein ei kumpaisessakaan.

Kun tänä aamuna seurasin yhtä mustaa muurahaista kotimme vessassa, mietin mielessäni eläimen harhaillessa päämäärättömän oloisesti ”in camera” lattialla, onko tuo harhailu sairasta.

Samalla luin pönttö-valtaistuimellani rovaniemeläisen toimittajan purkausta siitä, että häntä ei ole hyväksytty äänestämään muiden mannelalaisten tavoin vaalissa vallasta, jota ei ole, tule saati tilata.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1430019330089?ref=tallennettu-aihe

Siis onko muurahainen vessamme lattialla mieleltään sairas toiminnallisesti vai rakenteellisesti.

Lähtiessäni hakemaan lehteä aamupakkasessa (-2.5C) tunsin joltistakin helpotusta muistaessani, etten enää ihan loputtomiin jatka psykiatrin, ihmisen mieltä rakenteellisesti ja toiminnallisesti tutkivan ja parantavan lääkärin ammatissa.

Ihan riippumatta siitä, että vasta oikein tehty diagnoosi usein on onnistumisen kannalta aika työlään vaivan ja tuskan hoidon laadun ehdoton edellytys.

Olipa kyseessä tukkijätkä, siivooja, kuningatar, presidentti, muurahainen tai niitä tutkiva pulizerpalkittu toimittaja sati lääkäri.

Mietin myös, kuinka väärin on mielestäni politiikko-psykiatrin kirjoittaa kirjaa ”12 vuotta politiikassa” itsensä muiden poliitikkojen ja heidän toimiensa hulluutta arvioidakseen.

Tai kuinka väärin on toisen poliitikko-psykiatrin nostaa mielisairautensa takia suljetussa hoidossa houruinhuoneella puolet elämässään olleen ”Prinsessan” tarinaa ihmisten kyynelsilmin töllisteltäväksi.

Voimia vaan, Juha Sipilä & al: tehkääpä maahan hvä hallitus hyästi hallitsemaan, että me herramme muut muurahaiset edelleen jaksaisimme kerätä neulasia kekoon ja pitää puun eteläpuolella sijaitsevan kotimme eläimistöä hyvin ja onnellisesti hengen ja kehon voimissa.

Uusien muurahaisten varalta, merkeissä ja takia, jos ei muutoin.

*

Osa muurahaisista on sotilaita.
Tänään vietämme Veteraanipäivää.
Kiitos Simo, kiitos Matti.
Kiitos Ilmari, kiitos Inkeri!
Ja kaikki ne muut.

Fin(n)ish Finlandiae

Minua pari kuukautta vanhempi kaimani on äskettäin alkanut pitää yhteyttä.
Hän kirjoittelee Katmandusta.
Toivotan hänelle sisua, onnea ja intoa auttaa ja ahkeroida työssään, jota nyt juuri tarvitaan.

Jaksamista, Antti!
Bless you, brother

*

Kestoaiheeni on ollut Suomen eduskunnan rappeutunut hallintolaki-tila.

Uuteen eduskuntaan asia ei korjaantunut: 159 kuntapuolueen edustajaa tahtoivat äänestäjät ja perustuslain valuvika tai sen väärä tulkinta Sibelius-Akatemian ahtaaseen konserttisaliin tungeksimaan.

Edellisen hallituksen ministereistä kymmenkunta oli kuntapuolueen edustajia eli he olivat ajamassa omien kotikuntiensa asiaa koko kansan Valtiopäivillä sekä niille päätettävää valmistelevissa ministeriöissään.

EU:n alueiden komiteassa olen lain ja paragraafien mukaan nimenomaan oman kotikuntani ja -maakuntani edustajana, EU:n pohjoisimpana poliittisella mandaatilla jo kymmenkunta vuotta toimien.

Tuossa komiteassa on ollut komea Lappi-edustus: 1 Kemistä, 1 Keminmaalta, 1 Torniosta ja 1 Rovaniemeltä.

Se on paljon kahdeksastatoista ja sillä on voitu tehtä täydessä konsensuksessa Lappi-politiikkaa.

Mm Kemin, Keminmaan, Tornion, Muonion, Rovaniemen, Kemijärven, Posion hehtaarin ja Inarin-Utsjoen asioita on joukolla ajettu.

Kohtasin lauantai-aamuna erään rovaniemeläisen vaikuttajan, joka oli matkalla Lappi-seminaariin Helsinkiin.
Seminaari järjestettiin rovaniemeläislähtöisen taiteilijan nimen ympärille kerääntyneen säätiön rahoilla.
Kysyin häneltä, miksi seminaarissa ei ole ainuttakaan rovaniemeläistä kulttuuri-poliitikkoa.

”Tahdoin sen näin tehdä” oli vastaus.

Viikko sitten lappilaiset äänestivät seitsemän kansanedustajaa uuteen eduskuntaan ”kuntien asiaa ajamaan”.

Edelliset seitsemänhän ajoivat lähinnä saamelaisten vastaista asiaa – tai ainakin siitä he tulivat kuuluisiksi ympäri Eurooppaa.
Tuosta (ILO169) olenkin saanut korvat punaisina, pää hartioiden ja häntä koipien välissä kyllä kuulla.
Jopa siihen asti, että asiain tila on vaikeuttanut Lapin ja Rovaniemen edun ajamista EU:n tuhannen miljardin €:n potin käyttöä lobbaillessa.

Nyt lappilaiset äänestivät eduskuntaan naisia ja miehiä Savukoskelta, Torniosta, Enontekiöltä ja Keminmaalta.
Jaa-a, taisi siellä yksi rovaniemeläinenkin joukossa olla, hännänhuippuna, lohena vastavirrassa.
Nuuskakairan naisjuristi Korkalonvaarasta toki mahtui joukkoon.

Lapin alue-bruttokansantuotteesta neljä viidennestä syntyy siitä lisäarvosta, jonka tehtaat Torniossa ja Kemissä sauhuavat.
Ihmisistä ja kuntaverosta tosin vain murto-osa kerääntyy tuolta alueelta.
Siis siitä rahasta, jolla pidetään yllä sairaaloita, vanhainkoteja, vesijohtoja ja jalkapallokenttiä.

Vielä äsken Rovaniemen etu oli maassa ja EU:ssa varsin hyvin valvottu.
Oli omia kansanedustajia, omia MEPpejä ja asiansa osaavia muita lobbaajia pilvin pimein.
Aamukone Rovaniemeltä oli täynnä ja vaihto Brysselin koneeseen Vantaalla kävi vartissa.

Nyt Oulu on huomannut tilanteensa tulleen.
Se menetti Nokian ja sen ohella aika paljon kaikenlaista muutakin.
Mutta puolankalaisen häkäpönttöautoilijan yli 30 000 äänen myötä tervaporvarien kulttuuri taitaa olla kukoistuskautensa edessä.

Samoin Tornio, Hetta, Savukoski ja Keminmaa.

Kait siinä välissä sellua ja hienopaperia (vai oliko se kartonkia?) pukkaava Kemikin saa osansa.

Miten käy Rovaniemen?
Yliopisto, erikoissairaanhoito, valtionhallinto, Arktisen tietotaidobn huipputuotteet ja nuori (25-35-vuotias) väestö matkaavat Oulussa hetkeksi pesää tehden.

”Kaikki vastustaa, saha yksin puoltaa”

Niin, ja ajatelkaapa: äänioikeutettu keskustalaisvoittoinen väestö halusi tätä itse.

Se halusi, että Sokli, lohi, saamelaiset, Vuotos ja ulkolaisten hillanpoiminta ratkaisee, ketä Sibelus-Akatemiassa on katsomassa perään, jotta oma kunta saisi rohmuttua kaiken, mitä rohmuttavissa on.

Veikkaan Torniolle, Keminmaalle, Hettaan ja Savukoskelle erityistä menestystä ja oletan, että Pallastunturi siirretään takaisin siihen kuntaan, mihin se sitten kuuluukin.
Sievästi kunnallisen, osaavan ”hissi”-demokratian johdettavaksi.

Jään miettimään tarinaa 1920-luvun Ketomellan murhista ja sitä, että Ylämaissa oleva runsas ja erittäin tiivis lumi sulaessaan tänäkin vuonna on paikalliselle medialle tärkeämpi uutinen kuin se, kuka ja miten hoitaa Utsjoen, Inarin, Kittilän ja Rovaniemen etua sekä tulvavahinkoja tai niiden EU:n mukaan hyvin tärkeätä ehkäisyä.

Varmistan vielä netistä, mistä rovaniemeläiset kaksi kansanedustajaa ovat ”pois”.

Jään miettimään sitä, kuka on seuraava Rovaniemen kaupunginjohtaja.
Ja sitä, että neljä vuotta on pirun pitkä aika kitua vähenevän julkisen palvelun, yritystuen, maataloustuen ja Rovaniemen lobbausvoiman kituvilla tulisilla istuskellessa.

Kuten muistetaan, Lapissa on yksi osaamisen alue yli kaikkien muiden.

Me osaamme yhteisen nuotion ääreltä väistyä, kun tuleen pitäisi puhaltaa, mutta tulla hätiin, kun orastavaan tuleen pissiminen on tilauksessa.

Eläköön Oulu, Pohjolan valkea kaupunki, eläköön Kärpät, jääkiekon Suomen mestari!

Demokratia on puhunut, pulinat pois!

Sveitsi on paras

Rannekelloni lakkasi hiukan toimimasta.
Vein sen myyjälle, joka epäili kellon saaneen liian vähän valoa.

Myyjä lähetti kellon merkkihuoltoon, mutta onneksi minulla oli TIME.

Lehti lähettää joka vuosi kellon.

Time-kellon rannehihna petti eikä sitä siis enää ole.

Poikkesin illalla Taka-Niipperin Valintatalolla

Nekin lopetetaan.
Niistä tulee Siwa-nimisiä.
Aika onneton päätös työväenliikkeen perinteitä jatkavalta Elannolta.

Koska minulla ei siis ollut kelloa saati tietoa ”what’s the TIME”, kysyin.

”Paljos kello mahtaa olla?”

”Mitä välii” kuului vastaus kessupilven takaa.

Lehden mukaan William Gustloffin Sveitsi, jossa suomalaiset pitkäaikaissairaat käyvät tekemässä itsemurhia kymppitonnilla, parilla, on maailman onnellisin maa.
Suomikin on pistesijoilla.

Kello ei ole vielä lyönyt.
Tai jos on, mitä välii.

Kts myös Sixten Korkman, HS 24.4.

*

Lupasin täällä ennen vaaleja suositella SLR I kunniamerkkiä eräälle ehdokkaalle.
Arvelin, että hän saa nuoret uurnille.
Näin ei käynyt.
Huolimatta nettisuosiostaan tämä arkkipiispan ja kaksinkertaisen maan pääministerin jälkeläinen keräsi vain kuutisensataa ”hittiä” itse vaaleissa.

Mikä näitä meidän nuoria vaivaa, huoh…
Ehkä he ovat vaan niin hirvittävän vanhoja:

”Ukkoina täällä syntyy sylilapset…”

Roggieri 1679

Torstai-iltana Rovaniemen kaupungin vapaa-ajan lautakunnan vastuualue tarjosi kansalaisille kahta tapahtumaa.

Toisessa pelattiin kansallista huippujalkapalloa (Litmasen, Pahlmanin ja Loirin laji), toisessa Maradona-tasoa oli konserttisalissa.

Konserttisalin huippu”futari” pelasi 1679 Francisco Roggierin valmistamalla värkillä soittaen sillä sävellystä, joka oli tehty ja ensiesitetty juuri I maailmansodan syttyessä.

300 mertin päässä oli kisa lajissa, joka parhaillaan nöyryyttää taloudellisessa kurimuksessa sotiensa takia olevaa itäistä naapuriamme: Venäjällä on tosi suuria vaikeuksia saada rakennettua pelialustat fudiksen tulossa olevaa maailmacupia varten, koska rahat ja taloussuhteet maalla ovat kriisissä sodan takia, jossa Krimiä valloitettiin.

Ensi kertaa Krimin valloitti Katariina Suuri, nyt on vuorossa 167-senttinen V. Putin.

Historiasta olen kouluajoista asti ollut innostunut ja liikkeelle innostus lähti sodista.
Mistäs sitä sotaveteraanin poika muusta.

Jostain syystä sodita minulle ovat kelvanneet vain Lützenin ja Ardennien taistelujen välinen aika.
Muut sodat Hannibalia ja Thermobylaita, mutta myös Vietnamia ja Koreaa myöten ovat jääneet vieraammiksi.

Eilen siis kohtasivat viimeisin Krimin sota ja ensimmäinen maailmansota.

Olen tänään aamuvarhain lähdössä EU:n alueiden komitean ulkoasiainvaliokunnan kokoukseen.

Valiokunnan työn pääasiallinen agenda on jo pitkään ollut EU:n itäinen naapurusto.
Venäjän lisäksi idässä on muiden muassa joukko ”Baiztaneita”, Ukraina ja Turkki.

Kokouksen kulkua tulevat vaikeuttamaan kokouspaikan ulkopuolelle iltapäivästä kerääntyvät mielenosoittajat.

Heidän aiheensa on ensimmäisen maailmansodan aikainen kansanmurha, jota murhaajat virallisesti edelleenkään eivät tunnusta, vaikka anteeksi ovat pyytäneetkin.

Turkki ei katso, että puolentoista miljoonan armenialaisen tappaminen olisi ollut kansanmurha. NATO-kumppani USA komppaa Erdogania.

Ralph Vaughan Williamsin ”The Lark Ascending” (1914) on tavattoman kaunis sävellys.

Sen esitti Rovaniemen Korundi-salissa juutalainen Guy Braunstein viululla, joka on rakennettu 1600-luvulla puusta, jonka syyt ehkä muistavat Lützenin taistelun (1632).

Taistelu Ardenneista käytiin jonkun aikaa ennen syntymääni.

Se on mielessäni viimeisenä sellaisena taisteluna, joka tuntuu jotenkin inhimilliseltä, jos sodassa nyt ”fair play” yleensä on mahdollista.

300 metrin päässä konsertista käyty jalkapallotaistelu päättyi vieraiden voittoon.
Niin kävi myös Ardenneilla.
Ja Lützenissä.

Miten lie Tampereella?

Ortodoksinen vigilia

Piispa vei toisen alttarille, kolmas suuttui.

Olen käynyt kahdesti Istanbulissa ja Jerusalemissa kolmesti.
Niissä on erityisesti uskovilla tapana, että tehdään samoin kuin ennenkin.

Tulevana kesänä aion tutustua tilanteeseen, jossa tehtiin toisin.

Osa Saksan ruhtinaista halusi tehdä toisin, koska pienen jääkauden takia kansalla oli nälkä.
Siitä halusta syttyi 1600-luvulla, Leonardon jo sivistettyä Firenzeä, 30-vuotinen sota ja noita toisin tekemään tahtovia runhtinaita alettiin kutsua protestateiksi.

40% väestöstä siinä taistossa tuhoutui.

Nyt luen lehdestä, että muuan toinenkin ”piispa” kuin Ambrosius vie toisuskoisen piispan alttarille kolmannen, muunkin kuin arkkipiispa Leon, suuttuessa.

Taas.

Syntyy protesti ja protestantteja.

Hallitusta ei muodostetakaan Säätytalolla.

”Minun työhuoneessani se jutustellaan kokoon, på tu mans hand”.

Keskiajan kääntyessä renesanssin kautta kohden Mozartia, syntyi myös barokki.
Barokki tarkoitti vanhan vallan ”jo riittää”-liikettä.
Barokki lauloi: ”Koskaan et muuttua saa”.

Minusta olisi hyvä, jos ihmiset koulussa saisivat historiasta niin paljon tietoa, että he ymmärtäisivät, milloin kannattaa muutta ortodoksista, tuhat vuotta vanhaa vigiliaa, milloin taaas viedä rohkeasti nainen alttarille, alttariin, ensimmäistä kertaa.

Kun maailman finanssit ja bilanssit (110 triljoonaa taalaa/vuosi) ovat tyhjentyneet USA:n asuntokaupan v 2008 romahtaessa, ei ehkä ensimmäisenä kannattaisi muuttaa vigiliaa, jos haluaa viisi- ja puolimiljoonaisen kansan pärjäävän taistossa, jossa yksikkönä on Shanghain metropoli (sataviisikymmentämiljoonainen maakunta – vähän niinkuin Kiinan III kehän sisälle jäävä väestön osa).

Haluan Säätytalon, Smolnan ja presidentinlinnan historian pohdintaan suomalaisessa hallitusohjelman muodostamisen keskustelussa.

Erityisesti haluan historian tajua tällaisena aikana, kun eduskunta kahden vuoden ajan työskentelee pienessä ja kodikkaassa Sibelius-Akatemiassa ja sen ensimmäinen istuntotalo historiamme alkuvuosilta on aikapäiviä revitty tuhannen päreiksi.

Samalla voisi katsoa, minkälaisia rakennuksia ja niiden historiaa löytyy Senaatintorin ympäriltä.
Niitä voisi verrata Kempeleen keskustaan ja Zeppeliniin.

Poikkean kummissakin paikoissa aika usein.
Toisesssa asuu anoppi, toisessa muu valta.

*

Kun tiedän, kuinka paljon nuoret lappilaiset, erityisesti saamelaisnuoret, muuttavat III-kehän liepeille, jään ällistyen miettimään aamun Lapin Kansan kolumnistin viestiä:

http://www.lapinkansa.fi/Kolumnit/1194975834148/artikkeli/eero+leppanen+sori+etela+kepu+ei+tipu+ikina.html

Lappilaispoika lähti Helsinkiin opiskelemaan.
Rahanpyyntöjä kotiin tuli taajaan, kunnes isä hermostui:

-”Mihin Sie sitä pätäkkää nuin paljon tahot?”

-”Kotiruokaan”

-”Täh”

-”Riekkoa, poroa, rautua ja lohta, sitä mitä kotonakin aina”

Kuka sitä kehtoa heiluttaa

Lapin kokenein kunnanjohtaja kirjoittaa aamun lehdessä Suomen lähihallinnosta – läpyskän yleisönosastossa.

Kirjoittaja on akateemisesti kuntahallinnon opetellut, käytännössä kunnassa elämäntyönsä tehnyt.

Luin Kyöstin (T) kirjoituksen kahteen kertaan, koska sen otsikko ja alku olivat lupaavia.

En saanut selvää, mitä Tornberg tarkoitti, mutta vaikeata se on minulle joskus omienkin näkemysteni kanssa.

Mutta ehkä hän tarkoitti sitä, ettei Suomen tosi vihreätä (Maalaisliitto-Keskusta) kuntaverkkoa saa tuhota, koska se 1800-luvun jälkipuoliskolla hyväksi on tehty ja nähty.
Aikana, jolloin härkä usein veti rekeä ja rattaita, kun hevosiin ei ollut varaa.
Paitsi Keski-Pohjanmaalla (Veijo Meri).

Mieltäni masentaa aika lailla, kun huomaan kansan valistsevan omassa elämässään (ei demokraattisissa vaaleissa) toisin kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa kunnissa homekouluja remontoidessa ja uimahalleja sekä kunnantaloja rakennellessa päätetään.

Kansa siirtyy asumaan suuriin kaupunkeihin, mutta vaatii ehtimiseen synnyinseutujensa säilymistä itsenäisinä, pieninä kuntina, joissa härjällä on soma lähteä naapuriin tapaamaan samanmoisia haikeita muistoja.
Sieltä sitten yhdessä skypetetään Martinlaaksossa asuville lapsille.

Kyösti Tornbergin yhteiskuntakäsitys on vahva peruskunta, jollaisiin Suomessa hänen mukaansa on osaamista ja rahaa nykyisenä verkkona (319 kpl).

Luen paraikaa Suomen historiaa 1500-1600 luvuilta.

Sieltä käy kiistatta ilmi kaksi asiaa:

1) Suomi on Axel Oxenstiernan ja Kustaa II Adolfin kannalta nopeasti etenevässä prosessissa vuodesta 1616 alkaen Ruotsin valtakunnan syrjään jäävä ja jätettävä osa, josta haetaan vain sotilaita ja raaka-aineita (Olli Bäcktröm)

2) Suomi on keskeisen Euroopan kannalta joukko eristäytyneitä yhteisöjä, joita asuttavat villit ihmiset ja mytologiset olennot

Kun aikaa ei niin hirveän pitkään ole kulunut siitä, kun Kopernikus ja Galileo Puolassa totesivat, että maa kiertää aurinkoa eikä aurinko maata, voisi sen ehkä Suomen kuntien ja maakuntien kehittämisessäkin vähitellen alkaa panna merkille.

Ja härkäpäiset härjät voisi myös alkaa vaihtaa hyviin hevosiin, koska tiet nyt joka tapauksessa pysysvät huonoina.
Paitsi Rovaniemeltä, Kemistä ja Oulusta etelään vievät tiet: alavirtaan on helpompi lasketella kuin ylävirtaan ponnistella.

Oma visioni?

Tarvitsemme niin vahvat peruskunnat Suomessa, että ne kykenevät tarjoamaan asukkailleen heidän maksukykynsä puitteissa laadukkaan, keskisessä Euroopassakin kelpaavan demokraattisesti säädettävän lähipalvelun (muun muassa kaavoituksen, ympäristöhuollon, peruskoulutuksen, kulttuurin ja vapaa-aikapalveluiden puitteet).

Ei siis taistoa Pallastunturin omistuksesta, EU:n ainoan alkuperäiskansan oikeuksista, tunturihisseistä, liian pienistä ja vähäväkisistä sairaaloista, kansalaispalkan maksatuksesta saati identiteetistä, jonka soisin olevan ”minä olen suomalainen maailmassa”-tyyppiä.

Se vaatii hartiat, jotka ovat vahvat ja leveät kuin ladon ovenpielet, mutta ei niin lahot.

*

Lähteet:
Kyösti Tornberg: Kuntakäsitys on kaiken perusta, Lapin Kansa 22.4. s 06
Olli Bäcktröm: Polttolunnaat, SKS 2013, s 19
Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset, Otava 1994

*

Lähden poikkeamaan Korsu-kabinetissa.
Siitä ehkä enemmän torstai-aamuna, ennen matkaa Ylämaihin.

Kevättutkinto

Kansakouluaikanani toukokuun 31. p:nä järjestettiin kevättutkinto.

Tuohon aikaan perinne oli sadan vuoden mittainen.

En tiedä, mitä Ukko Cygnaeuksen päässä on liikkunut, kun hän tämän perinteen Suomeen toi.

Ajatus aivan selvästi oli, että haluttiin kertoa koululaiselle, miten hän on – tai erityisesti ei ole – edistynyt pitkän talven aikana.
Tuohon aikaan koulu alkoi 1.9.

Kevättutkinnon traditio on ollut riittävän pitkä muokkaamaan ihmisen epigeenejä.
Epigeeni on muuntuva perimän osa, joka ohjaa muuntumatonta perimää siten, että ihminen tietyissä tilanteissa alkaa itseään suojellakseen käyttäytyä vaistomaisesti tietyllä tavalla.

Tuollainen ohjaus-siru on herkkä kehittymään elimistöön, mutta myös herkkä kulumaan sieltä pois.
Jonkun sukupolven tuollainen turboruuvi yksilön ja lauman ominaisuutena yleensä säilyy ja katoaa pois sitä mukaa kun sitä ei enää tarvita hengissä pysymiseen tai kun se alkaa jopa uhata elämän jatkumista.

Tarvitaanko ihmisten Suomessa enää ”kevättutkintoa” eli auktoriteetin tai verkoston antamaa palautetta ihmiselle siitä, miten hän on jossain asiassa onnistunut tietyn ajan kuluessa?

Olen tuntenut monta sellaista ihmistä, jotka ovat alkaneet itse säädellä ”johtokunnan kiitos ilman palkankorotusta”-prosessiaan.
Se tapahtuu siten, että ihminen viettää 30-, 40-, 50-, 60- tai 75-vuotispäiviään ryminällä ja kuulee niiden yhteydessä ”kevättodistuksensa” pönäkästi seisaallaan, kuohuviinilasillinen kourassaan lämpenemässä.

Näillä aikanaan tuntemillani ihmisillä oli ääneen lausuttu ja aika hyvin toteutunut toive.
Kun he ovat yhden ison kalaasin kunniakseen järjestäneet, ei hautajaisia enää tarvita.

”Haudattu hiljaisuudessa”.

”Haluan kuulla etukäteen haudan äärellä lausuttavat puheet itse”.

Joukostamme vähitellen poistumassa olevat suuret ikäluokat kantavat epigeneettisessä järjestelmässään vielä kevättutkinto-ominaisuutta ja -kaipuuta.

Me emme ikäänkuin tule toimeen ilman elinpiiristämme tulevaa kiitosta, moitetta tai edes neutraalia palautetta.

Meidän lastenlapsemme eivät enää sillä lailla keväisin koulutodistuksillaan leveile.
Eikä koulukaan enää koskaan lopu 31.5., saati ala 1.9.

Olen vinosti hymyillen seurannut seurauksia tästä ”epämääräistä palautetta sattumoisin saavasta ikäluokka-epigenetiikasta”.

Suomen Kuvalehden loppusivuilla on vuosikymmenien ajan ollut sivun verran merkkipäiviään viettävien valokuvia.
Oma kuvani on ollut siellä kahdesti: 50- ja 60-vuotispäivinä.

Vain 50-vuotispäivinä halusin palautetteen eli ”juhlin merkkipäivääni”.
Syy tosin ei ollut kevättutkinto-meemi tai -epigeeni vaan paljon monimutkaisempi.

Nykyisin tuon lehden merkkipäiväkuvien määrä on supistunut muutamaan viikossa.
Yhä useammin harventuneessa joukossa on mukana kuvia 30- ja 40-vuotispäiviään viettävistä.
”Perhepiirissä” tai ”Matkoilla”.

(kirjoittaja seilaa epämääräisessä iässä yhteisömme ilma- ja maantie-verkoissa saaden tutkintojen myötä todistuksia toiminnastaan ihan riittävästi: juhlaan ei ole enää aikoihin ollut aihetta, mutta arki palkitsee aika muhevasti)

*

Koska tämän alle leikattu teksti on julkísuudessa, katson olevani lähteen mainiten sen tuomiseen APK:iin oikeutettu.

Kyseessä on Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen pohdinta hänen lentäessään ”overseas & return” virkatyössään ja se on julkaistu tänään hänen fb-sivullaan.

Liikanen on syntynyt eri vuosikymmenellä kuin minä, joten julkaisen nuorempani näkemyksiä:

Kaksi kirjaa matkalla USA:han ja takaisin.
Robert Putman: Our Kids: The American Dream in Crisis ja
Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisints ajatusta.

Putmanin koko kirja ja Wahlroosin kirjan luku 4 käsittelevät samaa aihetta: Eriarvoisuus.

Putmanin kirjalla on mielenkiintoinen juoni. Hän kertoo, miten kävi hänen eri taustasta tulleille koulutovereille elämässään ja etsii vertailua nykypäivään. Viesti on, että talouden ja teollisen muutoksen myötä eriarvoisuus on merkittävästi lisääntynyt kahdessa suhteessa:

-1) tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus on lisääntynyt ja
-2) mahdollisuuksien ja sosiaalisen liikkuvuuden eriarvoisuus on lisääntynyt.

Putman keskittyy tutkimuksessa jälkimmäiseen ja tekee uudistusehdotuksia.

Wahlroos kirjan 10 tuhoisasta ajatuksesta siis yksi koskee eriarvoisuutta. Hän tunnistaa sen, että mm. USA:n keskiluokan tulojen reaalikasvu pysähtyi jo 1970- luvulla.

Wahlroosin toimenpide-ehdotukset poikkeavat Putmanista. Yksi yksityiskohta muiden joukossa on suhtautuminen kriminaalipolitiikkaan. Kumpi tuottaa parempia tuloksia, se että vankilarangaistuksia kiristetään vai se, että ei-väkivaltarikoksista tuomittujen vankilarangaistuksia lyhennetään ja haetaan muita täydentäviä muotoja? Wahlroos näyttää olevan edellisellä, Putman jälkeisellä kannalla.

Kun lukee molemmat, Putmanin pitemmän ja Wahlroosin lyhyemään analyysin, saa amerikkalaisen keskustelun mielipidekirjosta hyvän tuntuman.

Wahlroosin kirjan muutkin 9. tuhoista ajautusta ansaitsevat kommentin. Hän on tehnyt kirjaansa suuren työn. Palataan siihen myöhemmin.

Wahlroosin kirjan on kääntänyt Suomeksi Juhana Rossi. Meillä hänen kanssaan oli urallamme merkittävä tapahtuma 21- vuotiaana. Hän kirjoitti Ultra bralle kappaleen Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat. Rossin Vasemmistonuorten lehdessä antaman haastattelun mukaan silloinen suomalainen komissaari oli yksi inspiroija.

Tulin puolestani 21-vuotiaana eduskuntaan. Hienoa, että niin monta nuorta tuli tällä kertaa. Onnittelut Ilmari Nurmiselle ja muille.