Lapin, Suomen ja Afrikan Soini

Sadetta luvassa, mutta aamusta vielä paistaa, +15C.

Aamun tarinani saa pontimensa maan valtalehden (HS, ”lasitalossa kiviä heitellään”) sunnuntai-jutusta tänään: ”On kolme eri Timo Soinia”.

Niin onkin.

Tunnen hahmoina, mutta en ihmisinä, kolme miestä, joissa on samoja piirteitä ja jotka kaikki tottelevat nimeä Big Boss, minun henkilögalleriassani. Pokémon-rules.

Yhdellä on mökki ja verkot Inarissa pistotien päässä, toisella Sastamalassa ja kolmannella Entebbessä.

Heihin tiivistyy tavattomasti sellaisia ihmisen mielikuvaan liittyviä asioita, joiden takia heistä syntyy ”laatu-medialle” iso haaste ja perässähiihtäjilleen palava pensas.

Vaikka en ole näistä uroista eteläisintä tavannutkaan, olen kohdannut hänen vaikutuksensa kaikkein voimakkaimmin ja tuoreimmin: Entebben Big Boss on ollut vallassa maassaan yli 30 vuotta ja sellaisessa ajassa ehtii jo Kekkoseksi vaatimattomampikin mies.

Kun vertaan noita kolmea Soinia muihin veijari-kolmikkoihin, joita eteen on tullut, he eroavat yhdessä: nämä eivät yritäkään leikkiä älyn jättiläisiä eivätkä kulje elämässään omien kansojensa Vaclav Haveleina.

Athos, Portos ja Aramis ilman d´Artagnan´a.

Pitääkö populisti-pokémoneja sitten pelätä tai kavahtaa?

Ei.

Pahat hahmot ovat menneisyydessä, nykypäivän pahat eivät tule näkyville. Heitäkin olen tavannut, älykkäitä ja pahoja. Heitä osaan kavahtaa, oman elämänsä eiralaisia.

Jos saisin uudelleen valita, otanko elämäni mentoreiksi Ele Aleniuksen, Kalevi Kivistön, Václav Havelin, Willy Brandtin, Claes Anderssonin, Pekka Jokisen, Olof Palmen, Gro-Harlem Brundtlandin, Tarja Halosen vai Angela Merkelin, olisi siinä aika haaste. Oikeita ja aitoja Augustinuksia ei istu joka Hippoossa saati Hippokrateseja Kosilla puidensa varjoissa.

Mutta jos minun pitäisi valita joku näistä kolmesta Soinista, ei vaikeuksia tulisi.

Tosiasiassa olen siivua vaille 70 vuotta tullut toimeen ilman palavia pensaita tai vahvoja tulennäyttäjiä ihan mainiosti. Yksi erittäin merkittävä peruste näin jälkiviisaasti katsoen on ollut se, että olen ikäänkuin löytänyt itsestäni   ajoissa oman ”Kolme Soiniani” eli Kärnän, Soinin ja Musevenin.

Jos sellaisia ei itsestään huomaa, on niitä muistakaan ihmisistä aivan turha yrittää etsiä sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan.

Ei, en ole erityisen eläinrakaskaan, joten kiistaa leijonasta ja aavikkorotasta en sisälläni tunnista.

Helsingin ja Lapin Sanomilta tosin odotan, että ne joskus tekevät yhtä laajan ja ”syvällisen” (heh-heh) jutun Entebbejen Soineista kuin ne ovat lisänneet tietojamme Afrikan maanosasta, pallomme toiseksi suurimman, yleisistä virityksistä (Sami Sillanpää), Timo Soinista (Tommi Nieminen, HS tänään) tai Mikko Kärnästä (Pekka Juntti, Lapin Kansa eilen).

Lech Wałęsa avautuu sellaisilla tarinoilla paremmin kuin että pääsisi piiloon.

Sieluistamme tai as-if-todellisuudestamme.

Niin, näistä kolmesta Hetan ex kyläpäällikkö EI ole katolinen, muut ovat paavinsa kätelleet. Tosin Mu7i on anglikaani (kts Henrik VIII)

*

http://www.lapinkansa.fi/kotimaa/paanaukoja-kansanedustaja-mikko-karnan-karkas-tyyli-on-poikinut-tukun-tappouhkauksia/

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1469766303875

https://en.wikipedia.org/wiki/Yoweri_Museveni

 

Mainokset

Pygmi, Rhino ja Puolituinen

Sää hiipii kohden Euroopan lomakuukautta ja tiedän Keski- ja Etelä-Euroopan teiden nyt olevan tukossa – saksaksi STAU. Suomessa se tarkoittaa tosin syksyä (+14C, aurinkoista). Hillat on noukittu, puolukat ja mustikat vielä odottavat poimijoitaan, ruska kokijoitaan.

Ugandan eläimistä gorilla, sarvikuono ja kenkänokkalintu (bulwe) jäivät ”poimimatta”, mutta siitä sitten onkin kovasti puhe, mistä puute. Siksikin poikkesin ostamaan kirjan, joka kertoo pygmien suojeluprojektista ja tanskalaisten kehitysaputyöstä. Kun vielä safariyrittäjäpoikani lähetti eilen ottamansa kuvan bulwe-linnusta, olikin helppoa lähettää vaimo katsomaan Suomen ja Lapin muinaismuistoa eli Keminmaan Kekkonen-näytelmää.

Vaimon tultua kotiin torkuin vielä tv-sohvalla Tarun Sormusten Herrasta ensimmäisen osan, jossa puolituiset käyvät taistoaan omaansa ja muiden ahneutta vastaan.

Jokin näitä yhdistää, vallan kääpiöitä ja heidän suojeluaan, salametsästyksen harventamaa sarvikuonojen kantaa ja suomalaista isä-poika-tarinaa, omasta lapsuudesta ja nuoruudesta tutuksi tullutta.

Palaan tuohon tanskalaiseen dekkariin vielä viikonlopun päivityksissäni, mutta Väyrysen vihaan ja inhoon Vennamoa, Virolaista, Sorsaa ja Koivistoa kohtaan en palaa (nykynimet olisivat samassa puoluejärjestyksessä Matti Putkonen, Olli Rehn, Eeo Heinäluoma ja Tarja Halonen). Siksikään en palaa, että en hiukan tuntemaani Paavo-ikätoveriani vihaa. Mutta en myöskään Kekkosta rakastanut miltään osin missään hänen elämänsä tietämässäni vaiheessa.  Myötätuntoa toki tunsin leskimiehen yksinäisyydestä ja arvostustani jää laarin pohjalle 1970-luvun osalta (ETYK, kolmas kori).

EFTA, EEC, EU, joista vain ensimainittu kelpasi (Neuvostoliitolle).

Välimaastossa eläneenä, ”ei kenenkään maalla”, tunnen vähän syyllisyyttä, etten ole tuhdimmin tapellut niitä prosesseja vastaan, joissa Suomi on ainakin jossain määrin ryövännyt identiteetilleen tukipilareita heikompien kustannuksella. Mieleen tulevat saamelaiset ja osa kehitysmaista. Siirtomaatavarakaupat ja nyt irti päässyt rasistinen muukalaisviha eiralaisittain, oululaisittain ja viitasaarelaisittain. Ei – ehkä – sentään iivisniemeläisittäin.

EU-vastaisuus, joka henkilöityy UKK:ta liki palvovan Väyrysen henkilöön, ei minulle passaa, mutta ainahan vähemmistökin saa melskalta, kun ei pahojaan tee.

Raportti, jonka illalla sain tuosta Keminmaan ”näytelmästä” on mielenkiintoinen, koska sen mukaan näyttää, että innokkain syyskuussa 70 vuotta täyttävän wannabe-valtiomiehen kannattajakunta tuntui olevan paikalle kiiruhtanut mummeleiden kööri.

Toinen raportti Pohjanrannan spektaakkelista löytyy aamun ”Poroaapisesta” (E-J Tennilä): se on kovasti kiittävä.

Yksi tuon ”vanhojen vaimojen” (Tennilällä täydennetyn) joukon ansio on myönnettävä ja sille myös arvostusta toki  voi osoittaa: se on se, ettei heidän tunteensa ja hyväksyntänsä ei ole likikään kyynistä ja silmitöntä vallanhimoa. Ei kuolemansyntiä.

Mutta Afrikkaan minä taidan vielä joskus palata. Tapaamaan bulwen, rhinon ja pygmin.

Sitä ennen: huomenna katson tv:n ruudulta toisen osan puolituisten tarinasta, Kalevalan pohjalle rakennetusta saagasta. Klonkun ja sormuksen saagasta. Ja luen loppuun ”Minun Afrikkani”-tarinan kolikon kääntöpuolesta kertovan arvattavasti synkeän dekkarin.

Ettei tulisi vääriä mielleyhtymiä, vakuutan, etten pidä Paavo Väyrystä pygminä, mutta tässä vaiheessa tapaisin mieluummin sellaisen, bulwen (kenkänokkalintu) tai rhinon (sarvikuono) Ugandan viidakoissa tai puolituisen ”Sormusten” saagassa kuin Väyrysen Pohjanrannan kesäteatterissa.

Suomea tosin kutsutaan ”omissa joukoissa” usein sarvikuonojen maaksi.

*

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista (Gummerrus, 2016)

Paavo Väyrynen: Urho ja hänen kisällinsä (Pohjanranta, 2016)

Esko-Juhani Tennilä: Pohjanrannan ja Pelkosenniemen kesäteatteriesitysten arviointi (Lapin Kansa 30.7.-1)

 

 

Päivystys

Auringolla aloitetaan, +15C, parin tunnin päästä pitäisi sataa. Autonklasi on torille kahville lähtiessä härmässä – ei sentään vielä kuurassa.

Aloitin päivystykseni kesällä 1968. Päivystys tarkoittaa, että on 24/7 vastuussa työssään siitä, että kaikki menee hyvin. Kyseessä on sairaanhoidon ehdottomasti tärkein ja näkyvin työ.

Parin vuoden kuluttua tuosta tulee siis viisikymmentä vuotta. Taakse on jäänyt pari-kolmetuhatta päivystysvuorokautta.

Aamun lehdessä kauhistellaan sitä, että Lapissa helikopterissa ei ole lääkäriä, jolloin sairaanhoitajat voivat joutua ”nukuttamaan ihmisiä”. Lähinnä tämä tosin tarkoittaa intubaation (putki keuhkoputkista suupieleen, että ilma kulkisi) mahdollistumista, koska muutoin potilas kuolee hapenpuutteessa käsiin.

Toimittaja (nuori nainen) on tullut paha vahinko: malka sairaanhoidon silmään. Mutta saman lehden omasta silmästä löytyy myös hirsi: lehden nuori  miestoimittaja on ollut Irlannissa ja joutunut etsimään adapteria saadakseen hotellihuoneessaan pistokkeen töpseliin ja töpselin pistokkeeseen (läppärin ja älypuhelimen akun lataus).

Jokainen puoli vuosisataa päivystänyt hoitaja, lääkäri ja sairaala-apulainen tietää, että adapteria tuohon ei tarvita vaan silmälasit. Miten?

Sitä kannattaa mennä opettelemaan Ugandaan, jos oma järki tai kokemus ei riitä.

Vihje: Ray-Ban – aurinkolasitkin riittävät. Sellaiset on lääkäri- ja/tai lääkintähelikopterin lentäjällä.

Minullekin voi soittaa, jos ei tiedä, miten sähköä saa ilman adapteria. Puhelinnumeroni saa tiedustelusta, 112 tai 020202 (tai jokin muu numero), mutta älä poika kulta soita 112, koska se on tarkoitettu ihan muihin tarkoituksiin.

Turha kai mainitakaan, että 112 (tai 911) on käytössä liki enemmän juuri noihin muihin tarkoituksiin. Suomessa. Ei Ugandassa. ”Onks Viljoo näkynyt

Ugandassa ja Irlannissa puuttuu yksi tauti, joka päivystävän lääkärin havaintojeni mukaan Suomessa on vahvasti edustettuna: avuton turvanarkomania.

Lopetin päivystykseni niiden uuvutettua sydämeni niin pahoin, että jouduin hoitajan ”nukuttamana” itse päivystyksestä sydänoperaatioon. Siitä on aikaa ja sydän kestää nyt olla lentokoneessa tolkottuman paljon joka vuosi. Ugandassakin se kesti kaksi viikkoa Haltiatunturin korkeudella.

Sen takia päivystän alkavan viikonlopun ja muistutan vierailleni, että olen ”nukuttanut” Lapissa ihmisiä 1971-72 joulusta alkaen aika ison joukon.

Tervetuloa kyselemään, miten silmälaseilla saa korvattua töpseli-pistoke-ongelman tapauksessa adapterin. Vastaus on näet helppo. Helppo kuin hoitajan ”nukutus”.

Aina jää avoimia kysymyksiä. Yksi on: kumpi on töpseli, kumpi pistoke? Niin ja tietenkin: kumpaan suuntaan virta kulkee, kun töpseli on pistokkeessa tai pistoke töpselissä. Se, mistä elektronit tuohon parivaljakkoon tulevat, on oman messunsa väärti: propelleista, poloniumista, tuntureiden sulamisvedestä vai aurinkokuntamme keskuksesta. Esikoiseni kaivaa energiaa taloonsa maasta, syvältä.

Hyvää yötä!

*

S-Ombudsman (englanniksi FI-tietosuojavaltuutettu) on huolissaan siitä, että S-ryhmä syyskuun alusta, siis jo kuukauden kuluttua, alkaa kerätä tietoa siitä, ostinko Osulasta tänään Arki-maitoa (87c) vai punaista (1.20€). Ostin kaksi berliininmunkkia, joiden perusydin leivotaan Baltiassa, Balkanilla tai Espoossa (ihan sama!).

Puolestani S-ryhmä saa tietojani käyttää, jos sen seurauksena OnePlus3-värkkiini ei tule toistuvasti tarjouksia Oulun kapakoiden erikoistarjouksista. Oulussa (23 peninkulmaa täältä etelälounaaseen) kun en käy kuin pakosta erityisesti nyt, kun Sompujärventie (15 km lyhyempi suuntaansa) on remontissa.

Ombudsman ja kuluttajajärjestön juristi saavat toki täysin tökerön, asemaansa ehdottomasti sopimattoman uhkauksensa mukaisesti S-korttinsa palauttaa, jos tuo ”isoveli valvoo”-uhka heitä niin hirmuisesti vaivaa: siitä vaan des-halpuuttamaan ja Lindl´ia (IV Raich) kannattamaan.

Mutta, mutta: Arina, körmykeskustalainen S-kauppayhtiö (osuuskunta) Pohjois-Suomessa, kaipaa muutoin suunnanmuutosta. Nyt tuo rosmofirma (omistan siitä siivun) nimittäin investoi kaikki viivan alle jäävät rahansa Ouluun ja vähentää S-ketjun kehittämistä ja/tai ylläpitoa täällä raukoilla rajoilla, jossa vain kiinalaisten määrä on kasvamassa.

Siihen pitää puuttua, Arinan keskustalaisten päättäjien epäsolidaarisuuteen.

Nykytilassa on vähän samaa kuin E75/VT4 remontissa Oulun ja Simon välillä, joka on valtioneuvostossa saanut ”siemenrahansa”. Tuo remontti nimittäin aloitetaan pääministerin oman torpan nurkalta, Kempeleen Zeppelinin kohdalta. Risteys on Oulusta pari poronkusemaa ETELÄÄN, ei Perämeren kaarta POHJOISEEN! Että sellaisia välistävetoja, TVH:lla ja S-ryhmällä.

Tarvitseehan Juha Sipilä (DI, Kempele) hyvän ja joutuisan kadun lentoasemalle, jonka remonttiin Suomen lapsirikkaimmassa kunnassa on siis tulossa rahaa kuin runsauden sarvesta. Ei siis Esterin p:stä eikä Perämeren p-reikään.

Älä unta nää

Tumma pilvimatto uhkaa idästä, lämpöä piisaa heti aamusta liki +20C. EU:n tähtilipulla tänään juhlaliputtavan Rovaniemen torikahviossa jatkuu utelu äskeisistä kokemuksistani Piece of Uganda Safaris Ltd:n vieraana  – ja minähän kerron & killaan.

Kuka muuten tietää, miksi EU-lippu tänään on tangoissa (tosin Suomessa hyvin hyvin harvoissa).

Parina yönä olen nähnyt unia opiskeluajoista. Unet yrittävän sisällöllään opettaa, ettei pidä toimia eri tavoin. Samasta asiasta Terho Pursiainen kertoo etelänmatkan aikana kertyneestä lehtipinosta löytämässäni hyvässä esseessä: ”Janten laki” (HS 12.7. s A5).

Janten laki kieltää luulemasta olevansa jotain, edes yhtä hyvä kuin ”me”, saati viisaampi.

Pursiaisen viestiä täydentää eilisillalla YLE-Teemalta torkkumani elokuva ”Rakkaus”, 2012 valmistunut ja Kultaisen palmun voittanut kertomus Suomen tällä erää varmuudella suurimmasta ja ratkaisemattomimmasta ongelmasta.

Ongelma ei ole NATO eikä Ruuskasen keihäänheittokunto vaan maailman korkein vanhusten suhteellinen osuus väestöstä.

Elokuvassa vanha pariisilainen eliittiin kuuluva pariskunta elää yhdessä taipaleensa kalkkiviivat tavalla, jonka soisi tulevan tutuksi Suomessa 1940-1952 välillä syntyneille ja heidän (meidän) valtaan äänestämilleen päättäjille ajoissa.

Janten laki osaltaan muistuttaa maailman kansojen, rotujen ja yksilöiden tasapuolisuuden tärkeimmästä ehdosta: ”Ole niinkuin me, niin me kenties suojelemme sinua, ehkä jopa taistelemme puolestasi”. Se muodostaa teoreettisen ja käytännön pohjan niin tarha-, koulu- kuin työpaikkakiusaamisellekin tässä mustien, punaisten, keltaisten ja valkoisten miesten maailmassa.

Noita kahta asiaa, vanhojen pariskuntien keskinäinen kotihoito ja rotujen yhdenvertaisuus, yhdistämällä alkaa unieni maailma hiukan avautua.

Opiskeluajalta nyt näkemieni unien tärkein henkilö on opiskelutoverini Antti Heikkilä, nyt jo gurun asemassa oleva rasva- ja elämäntapa-spesialisti Hampurista. Janten lain viimeisin versio taas on avuttomuuteni tai haluttomuuteni ryhtyä älykännyköiden ja pokemonien saati psykoterapioiden maailmaan. Haluttomuuteni olla sellainen kuin ”me” ja Jean-Louis Trinignantin roolityö ”Amour”-elokuvassa löytävät yhteisen nimittäjän.

Se nimittäjä ei ole sielujen vaan sanomien kuolemattomuus.

*

Uganda, Ruanda, demokratia, naisparlamentaarikot ja uskonto:

KRP:n rikosylikomisario Thomas Elfgren: ”Some on tyhmistänyt suomalaisia – lyhyt askel siihen, että oikeasti tapahtuu ikäviä asioita”

 

Joki tekee, teki, mutkan

Hellepäivä lämpimän yön edellä, sitten alkaa sataa. Aurinko on poissaolomme aikana jälleen opetellut laskemaan, perheen unikeko osaa roolinsa edelleen.

Yksi maanosa lisää on kosketusulottuvuudella tai ainakin yksi sen neliönmuotoinen maa.

Keskustelut kotimaahan tultua ovat mietteliäitä, mutta hyvin järjestetyn matkan takia myös varman tuntuisia.

Media näkyy alentaneen dosentin ylilääkäriksi (Hannu Lauerma) tai sitten se on oppinut, ettei dosentti ole luotettava arvonimi, vaikka se onkin yliopistossa eräs vaikeimmin saavutettavia. Lauerma arvioi, että kaikki tappajat eivät ole mielisairaita, mutta häpeää ja epäonnistumista kuuluu heidän matkatavaroihinsa yli oman tarpeen.

Minä puolestani arvelen, että me kaikki olemme tappajia, mutta osaamme verhota murhamme niin peittävästi, ettei toisen kuolema tuo ensimmäiseksi mieleen omaa syyllisyyttämme siihen. Eikä ilmiö ole uusi, Kainista ja Abelista se on peräisin. 60% USA:ssa marraskuussa presidenttiä valitsevista on sitä mieltä, että veljesten taisto on tuoreempi ja todenpi ilmiö kuin neandertal-ihmisen tai termiittien esiintyminen tällä samalla maapallolla.

Kaksi mahdollista tietä näyttäisi olevan valitsemisessa. Tavallisin tai arvostetuin näyttää olevan viisauden ja ohjeiden etsiminen siitä, mitä on tapahtunut tai mitä pyhät kirjoitukset ”todistavat” tapahtuneeksi. Yhä useammin toinen päävirta, eläminen carpe diem, tulevaisuudesta syytä selviytymiseen etsien, tuntuu määräävän ihmiskunnan, maanosien, unionien, valtakuntien, kylien ja perheiden tahdin. Yksi ongelma on kirkas: tulevaisuus vaihtuu nopeassa kierrossa, mutta historia paljon, paljon hitaammin.

Valitaanpa näistä:

Trump tai Clinton. Erdogan tai Putin. Allahin tai Augustinuksen Jumala. Shia tai sunni. Kiina tai Intia.

Tai niinkuin Suomessa 2018 tammikuussa: Niinistö, Niinistö tai Niinistö.

Jäimme vaimon kanssa miettimään kahta mahdollisuutta seuraavan kesän vaellukseemme. Balkanin maiden ryväs tai vuorka-autolla Los Angelesista San Franciscoon ajaminen. Kumpikin kohde kun tuntuisi sellaiselta, että niiden saaminen lähituntumaan voisi paremmin saada aikaan oivallusta siitä, miksi.

Täytämmehän syksyllä 130 vuotta: metusalemin mitta!

Kolmen viikon reissun aikaan postilaatikkoon kannettua maakuntalehtipinoa lukiessa katunaapurimme kolumni iskee veistä Balkaninmatkan haaveen selkään ja vielä väätäen puukkoa. Jorma Aula todistaa, että Balkanilla matkailu kesällä auton kera on yhtä helvettiä. Ainakin sillä työkirjalla, jota vaimon kanssa laadiskelimme.

http://www.lapinkansa.fi/kotimaa/kolumni-maksullinen-moottoritie-rovaniemelta-helsinkiin/

Gallupvoittajien tämä ihmisen maailma

Sää pitää pintansa auringon maassa (Naantali) ja uusimman tutkimuksen mukaan pinta taas tekee D3-vitamiininsa (joka on elimistön auringonvalon vaikutuksesta itse valmistama hormoni), jos tunnin malttaa iho-melanoomaa päivässä hankkia. Lapissahan se D3-synteesi ei ole mahdollista loka-helmikuun välisenä pimeänä ja kylmänä aikana.

Tänään iltamyöhällä päättynee viides vuosittainen  aurinko-taipaleemme ihmisen ja maailman tarinan parissa. Takana ovat Tonava (2012), Hadrianuksen muuri (2013), Hannibalin Alppien ylitys (2014), 30-vuotinen sota (2015) ja nyt viimeksi ihmisen lajin syntysija. Kaikki viisi vaellusta ovat päättyneet ”klassikkoon”, joka vielä on edessämme: Etelästä Pohjoiseen, Oulun ja Sompujärven kautta. Klassikkoa edeltää tavan mukaan edeltävän illan syvämietteinen ja tiukka tinkaaminen seuraavan sukupolven vahimmaisen kera, joka suoritettiin samoin tuloksin kuin aiempien neljän tarinan (2012-15) yhteydessä.

Kaikista viidestä vaelluksesta olen laatinut reaaliaikaisen matkapäiväkirjan ja ne löytyvät päivittäisinä heinäkuu-blogeista noina vuosina tämän alustan uumenista.

*

Historiassa on hyvin monia sellaisia gallupvoittajia, joille valta lopulta on sitten myös langennut. Sarasvuota lainaten tämä koskee myös oman elämänsä sankareita, jotka näyttävät, edelleen Sarasvuon mukaan, olevan siis ainakin 1-0 gallupvoittajia.

Näin ei kuitenkaan useimmiten taida olla: gallup on peilin antama luku, ei todellisuuden.

Edes vaali ei ole todellinen.

Todellista on se valta ja sen absoluuttisuus, jota kullakin toisiin ja sen myötä omaan itseensä on.

Se on ostettua, ruskealla kielellä hankittua tai perintönä saatua niin usein, että oikein pelottaa. Erityisesti, jos on Machiavellinsä lukenut, niinkuin sydämettömät ovat tehneet, vinosti hymyten. Vai ovatko. Itse ainakin 70-vuotispäivinään sellaista lehdissä kertovat.

Sellainen valta, joka ostetaan rakkaudella ja välittämisellä, ei toisaalta ole valtaa lainkaan vaan tyytymistä siihen, mikä pahaa tekemättä, sanomatta tai ajattelematta on mahdollista.

Ehkä on parasta, että tyydymme historiasta nostamaan esille ne suurimmat suomalaiset, eurooppalaiset tai maailmanmitan hahmot, ettei tarvitse loukata eikä loukkaantua: historia ei itse itseään pure, mutta ei myöskään ole koskaan oikein totta.

Tämän päivän eräistä gallupvoittajista asia tulee mieleen. Trump, Putin, Erdogan.

Kaikkien kolmen edestä ja puolesta kansa heidän maissaan kokoontuu nytkin toreille ja turuille huutaen rytmikkäästi yhteen ääneen:

We Want Pokemon,  We Want Pokemon, We Want Pokemon.

Päälle hörpätään Zero-kokista ja lauletaan Horst Wessel sellaisena kuin sen kukin aikakausi on säveltänyt ja sanoittanut.

Mielenkiintoinen on tutkimushavainto, jonka mukaan ne meistä, jotka ovat omanneet riittävästi seikkailumieltä lähteäkseen pakomatkalle Afrikan hautavajoamien ihmishautomoista ovat Neandertalin ihmisen kohdattuaan ja sukupuuttoon tapettuaan saaneet vereensä useita prosentteja tuon luisuotsan geenejä. Neandertalilainen tuoreen tutkimuksen mukaan nimittäin näyttää syöneen omia lajitovereitaan. Erityisesti viimeiseen luuhun ja luuytimeen asti.

Sellaisia gallupvoittajia me olemme, me mustista valkoisiksi muuttuneet. Ainakin neljäprosenttisesti.

Mustina pysyneiltä ei tuota neljää prosenttia löydetä. Ei edes hutujen ja tutsien Ruandasta.

Lisää asiasta: Pekka Kuusi, Tämä ihmisen maailma; Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät; Kirkkoisä Augustinus: The Confessions

*

Tiistai alkaa, nostakaa Tarzan puuhun ja ritari ratsaille.

Pienten voittojen mies

Keskiyö HLN-Vantaa ja Espoo on yhtä lämmin kuin se oli pimeä Entebbessä vuorokausi sitten.

Vain AK-47:et puuttuivat.

Matkalla katselen Turkish Airlinen ruudulta tarinaa Eddie ”The Eagle”-Edwarsista, joka miehen aika hyvin tuntien osuu aika lailla härjänsilmään. Pienillä voitoilla ihmisestä tulee oman aikansa Pokemon-Go-ilmiö joka oli sentään totta.

Vaimoni on tavannut luonnehtia minua, nyt Afrikan valloittajan roolissa, aina pienten voittojen mieheksi. Naiset tapaavat olla oikeassa, eiks nii?

Eddie ja safarirerkemme ovat tässä suhteessa aika lailla samanlaisia. Paljon pieniä voittoja pitkin kahden viikon kiertämistä päiväntasaajan kummallakin puolella käsitti runsaasti hetkosik, joiden seurauksena syntyi ja syntyy sankka joukko suuria oivalluksia.

Merkittävin osa oivalluksista on vielä minun ja muiden vastaavalla ”Dr Livingston, Mr Stanley”-taivaltaan tehneillä niin syvällä, ettei niitä kannata ihan nopeasti lähteä julmimoimaan. Mustaa, kehittynyttä, sekavaa, johdonmukaista, tavoitteellista, oman tarinasa hyvin osaavaa itsetuntoa yhtä lailla kuin lähes loputonta ystävällisyyttä ja kykyä luoda luottamus valkkarin ja originaalin välille.

Toivonpa hartaasti, että Eddie ”The Eagle”-elokuvasta tulisi sittenkin kultti-ilmiö, niin kaikkien ei tarvitsisi välttämättä lähteä Ugandaan etsimään sellaista.

Uganda on maailman kolmanneksikymmeneksi ensimmäiseksi neliöisin maa- Egypti on ykkönen – ja sen kuvaaminen tämän syvemmin olisi varmaankin ympyrän neliöimistä.

Sellainen ei mielestäni ole 69-vuotiaan psykiatrin homma vaan teidän, arvoisat vieraani. Oikein hyvin se onnistuu muutamalla donalla riihikuivaa, parilla viikolla kalenteria lyhentämällä ja isolla kädellä seikkailunmeininkiä itselleen jakamalla. Ei Keniassa, ei Tansaniassa, ei Etelä-Afrikassa vaan siellä, missä joki tekee mutkan.

Kotiin tullessa sitten voi ottaa lentokoneen akkunasta kuvan auringonlaskusta ja todeta viileästi: ”Näin meilläkin, mutta eri aikoina vuodesta eri aikaan vuorokaudesta”. Päiväntasaajalla aina tasan varmasti samaan aikaan. Pienten voittojen merkeissä.

Töyssy

Sää on sama kuin Suomessa, lämpötila samoin.

1500 km Ugandan maanteitä ja katuja usealla eri kulkuneuvolla on osoittanut, että nopeasti täällä ei maan päällä siirrytä.

Paitsi huonot tiet, hitauden takaavat myös töyssyt, joita Tapiolassa vaaditaan joka tönön eteen, mutta joita täällä päin laitetaan, ei meinata.

Töyssyjä on sekä valtateillä, kantateillä, maanteillä että kaiken maailman kaduilla, bulevardeilla ja kujilla.

Töyssyt takaavat, että vaeltaminen levottomasti paikasta toiseen hidastuu.

Ehkä se onkin tärkein, mitä kahdessa viikossa oppii.

Palaan asiaan Suomessa, koska sieltä näkee paljon, paljon huonommin kuin Ugandasta tai matkalla sieltä Istanbulin ja Wienin kautta Taka-Niipperiin: siinä Korpilammen hengen vieressä ja lemussa.

Viimeinen Afrikan täysi ilta päättyy isäntäparimme Ukon ja Niinan esille kaivamaan musiikkiin.

Heikki Sarmanto: ”Suomi” (Finlandia). Musiikki täyttää kaiken sen haikeuden ja menetyksen kuopan vuodesta 1980 alkaen.

Nyt Juhani Aaltosen ensemble tuntuu jo kauniilta. Afrikan yössä.

Jos käy niin, ettei tuo kokoelma tavoita teitä, etsikää sitten:

John Coltrane: Africa.

Se on näissä…

*

Seuraava päivistys on lupeissa joko sunnuntai-iltana tai maanantaiaamuna. Tässä levottomassa heinäkuussa ei varmasti tohdi luvata, mutta huomenissa ennen puoltayötä pitäisi jo olla koettavissa, minkälainen on Korpilammen hengen viesti.

Siihen asti, kiitos seurasta päiväntasaajalla; pian lienen 66 astetta pohjoisempana.

Ehkä tämä kannattaisi lukea ja ymmärtää:

http://www.hs.fi/ilta/21072016/a1469069025875

Taivaankappaleiden lait

Kuun ja auringon sillat

Viimeinen Afrikan  viikonloppu on avautumassa. Kukko kiekaisee jo ennen viittä, kuu on hivenen jo vajuneena kelmeänä keskellä yötaivasta,  aurinko katosi illalla Viktoriajärven länsirannan taa punaisena ja safarimatkaajan mieli on kirjava kuin tikka. Mutta ei sada, vaikka älykännyjen roknoosit sitä lupaavat.

Afrikan ja Euroopan eroa voisi joku kuvata kuun ja auringon erolla, mutta mielikuva ei osu maaliinsa. Valkkarin ja mustan erokaan ei avaa kummoisia näkymiä.

Kaikki ne inhimilliset piirteet ihmisessä, joista olen jotain elämän varrella oppinut ja joita olen opetellut potilaideni ja lähimmäisteni, mutta erityisesti  omasta elostani havainnoimaan, ovat esillä aika lailla samanlaisina ympäri koko tämän ihmisen pallon. Kummallakin puolen Greenwichin  ja päiväntasaajan 0-ympyröitä, ihmisen piirustamia.

Majoituspaikan pöydällä, jonka ääressä  päivitystäni naputtelen, on Holy Bible. Muualla maailmalla kierrellessäni olen usein saman kirjan huomannut yöpöydän laatikossa vähän kuin piilossa. Koraani ei koskaan ole majapaikoissa osunut silmiini, mutta senkin sisältö tuli hiljattaisessa YLE:n lukuohjelmassa hiukan tutuksi. Muita maailman pyhiä kirjoja olen myös opetellut muiden tulkitsemina ja referoimina. Kaikissa niissä on yllättävän selkeä ”juoni”:

Minkä tahtoisit toisen tekevän itsellesi, tee se itse hänelle”.

Tällä tunnutaan tarkoittavan hyvää (kultainen sääntö), mutta itse arvelen, että ehto sisältää myös pahaa. Kainin ja Aabelin tarina on historiassamme tiukasti.

Yhden maan kiertely hyvän ja perehtyneen opastuksen saattamana on ties kuinka monennen kerran osoittanut että näinhän tuo menee. Niin Rovaniemellä, San Diegossa, Fidjillä, Ankarassa kuin Sseses-saarillakin, Viktoriajärven keskellä. 90% ihmisistä elää lyhyen elämänsä kultaisen säännön enemmän tai vähemmän läsnä ja vaikuttamassa ollessa heidän etiikassaan eli sisäisessä normistossaan. Aika usein tuo etiikka pettää, kun tulee moraalin vuoro (ihmisten välisen oikein-väärin-normin säätäminen ja noudattaminen).

Niin pieneksi ja tiiviiksi tämä pian luvultaan kahdeksanmiljardinen ihmisen laji on kuitenkin muuttunut, että oikein isoja eroja ei kansojen, kulttuurien, valtioiden tai unionien, ei edes uskontojen välillä enää ole. Yksi fiksu pokemon-peli tai hyvä virvoitusjuomamarkkinointi sen osoittaa. Kaikilla on Elvis.

Mainitsin 90%, joka laatuisan tutkimuksen mukaan on se osa ihmisistä, jolle kultainen sääntö eli lähimmäisenrakkaus vaikeissakin tilanteissa on sisäisesti ja vaistomaisesti mahdollista.

Kun omalla elämänkaarellani ole aika lailla myös tuon jäljelle jäävän 10%:n edustajia tavannut, olen huolissani. Se osa ihmisistä, liki miljardi tätä meidän sukupolveamme kohden, ei ole empaattista eikä sen tekojen motiivi tai kehityssuunta ohjaudu ”toisen sielusta omassani”.

On aika surullista, että niin moni niistä, jotka todellisuudessa päättävät, miten tätä päivää eletään ja miten muuta luomakuntaa sopii käyttää, kuuluu tuohon kymmenykseen. Johtajina, päällikköinä, Davosin kokousten osallistujina, talouselämän ohjaajina myös silloin, kun pörssit ja kuplat romahtelevat.

Tämän kanssa on aivan mahdollista elää 69-vuotiaaksi, mutta aika paljon on lajimme historian mittaan empatiaa tuntematta myös tapettu sivullisia aivan liian nuorina.

Yksi lohtu on: koko historiansa ajan ihmisen laji on vuosisata vuosisadalta elänyt yhä terveempänä, yhä pidempään, yhä harvemmin sodissa kuolevana (suhteessa kulloiseenkin lukumääräänsä).

Muun luonnon osalta en olisi ihan yhtä optimistinen, mutta niin se vain kuu kohta laskee päiväksi ja aurinko nousee.

Siltojaan Viktorianjärven pintaan tekemään.

Lämmin poikkeamissuositukseni Ugandaan, jos Pokemonien etsinnältänne, hyvät vieraani, teille aikaa vain jää.

Vaivan väärti, kauniskin oppitunti, tämä Afrikka.

Soutuvenheellä Kiinaan

Kuunvaihdon tienovilla

Sää yleensä muuttuu, jos muuttuu, täydenkuun aikaan. Näin kävi nytkin, ajattelin, kun yöllä heräilin kohinaan, jonka arvelin olevan kaatosade.  Kukon laulaessa poikkesin päiväntasaajan eteläpuolella sijaitsevan saarenrannan majatalomme parvella ja totesin, ettei Etelä-Afrikkaa piinaava kuivuus ainakaan Victorianjärven rannalla ole helpottanut. Tuuli se on, joka vettä heiluttaa ja rantaan tulevat mainingit kohisevat, ei pilvien nektari.

Järvi, lajissaan maailman kolmen suurimman joukossa, on kolmen valtakunnan sähkönteon vesivaranto ja sellaisenaan piripinnassa, mutta El Ninjon hävittämät sateet eivät vieläkään viljelijöitä ole avittamassa.

YK arv elee 250 000 000 $ pikaisesti tarvitsevansa, jotta Ugandan eteläiset naapurit pelastuvat nälkäkatastrofilta.

Koska Uganda on kooltaan ja turismiltaan pieni toimija, sen hyvät ja huonot puolet ehtii matkailija parissa viikossa nähdä.

Tässä on jotain samaa kuin 1980-luvun Baltian- , Puolan, Tsekkoslovakian- ja Unkarin- matkailussa: ihmisen järjetön viha on lyhyessä ajassa murtanut ihania ja kauniita valtakuntia syövereihin, joista ei ole kovin lyhyttä takaisinpääsyä. Nythän entisissä sosialistimaissa on taas hyvällä alullaan loistava palvelu-, tie- ja tietoverkko ja aivan ilmeisesti sellainen on 50 vuotta kestäneen diktatuurin ja oligarkian jälkeen myös Ugandaan muotoutumassa, jos eivät sitten suurvallat, erityisesti Kiina, taas kerran mokaa.

Vuosisatojen ajan  ugandalaisuus on ollut synonyymi ystävällisyydelle ja se ei ole ilmeisestikään maasta ja sen verkoista mihinkään päässyt häviämään.

Pari vinkkiä:

  • maassa ajetaan vasemmalla, mutta sen useimmissa naapureissa oikealla, mutta junalla maassa ei pääse – raiteet ovat vielä rullalla
  • maassa vaihdetaan valuutta paikan päällä mukana tuoduill uudenkarheilla ameriikantaaloilla eikä vaihtokurssi isosti heilahtele: 3300 shillinkiä on yksi
  • maahan ei pidä tulla omalla autolla enkä auton vuokraamistakaan voi suositella, vaikka diesel maksaakin 70c/l: kaupunki- ja maantieliikenne, saati kadut ja tiet, eivät ole nelostien ruuhkissa ja Sompujärventien kuoppaisuutta moittivalle, karaistuneelle suomalaisautoilijalle mitenkään sopiva sovelluskohde: matkailu- tai safariyrittäjä järjestäköön auton ja kuskin
  • maahan on kerätty kaikki maailman käytetyt Toyota Hiace – autot ja ne toimivat nyt 60 sentin takseina (voi olla, että Hiaceja on myös muissa kehittyvissä maissa ja jopa enemmän)
  • maitohappobakteeri-nappi on syytä doksisykliinin lisäksi napata joka päivä ja vesi, myös hampaanpesuvesi, on nautittava pullosta, ei kraanasta (niitäkin on)
  • paras tuliainen on kotiinpalaava, teveyttään lopullisesti menettämätön tarinoiden kertoja, mutta kai sinne kapsäkkiin pari retonginpalasta, puunaamioita ja muuta kepukkaakin mahtuu
  • jädefriikit älköön vaivautuko, pokemoneja emme testailleet, hyviä 3G-yhtyksiä löysimme, mutta ei mitenkään turhan usein
  • on parempi tulla tähän maahan jonkun hyvän ja ymmärrettävästi vuorovaikuttavan, maan arjen ongelmat hallitsevan palveluntuottajan opastamana kuin yksin, mutta seikkailija-matkailijoitakin – usein australialaisia naisia – matkalla tuli vastaan elävinä
  • Uganda kampalalaisesta loistohotellin sviitistä koettuna ei ole Uganda, se on Kalastajatorppa
  • Ugandaan ei pääse Finnlinesilla, Tallinkillä tai Heinävesi II:lla ja lentäenkin maahan voi saapua vain tuhatkunta ihmistä päivässä (yleensä yöllä)
  • Miksi Ugandaa pitää matkustaa: keräämään pokemonien tai kultarahojen sijasta ”big five” ja bongaamaan jättiläiskuningaskalastaja. Vain toisen kohdalla onnistuin
  • aurinko nousee ja laskee aina samaan aikaan ja paikkaan, joten ei ole ihme, että ihmisen laji syntyi juuri täällä ja luulee edelleen, että näinhän se on: mikään ei muutu!