Kolmen + kolmen kirjan jeremiaadit

Olen viikon aikana lukenut kolme kirjaa, joista kaksi on kirjoittanut 1976 syntynyt historioitsija Anitra Komulainen, yhden 1954 syntynyt toimittaja Antti-Pekka Pietilä.

Kaikki kirjat käsittelevät samaa asiaa: suomalainen rahavalta.

Suomen tarina pohtii keskinäinen henkivakuutusyhtiö Suomen toistasataa vuotta pitkää historiaa synnystä kuolemaan, Punapääoman linnake taasen samaa aikaa ja syntymän-kuoleman tragediaa toiselta puolen Pitkää siltaa katsoen.

Erkon verikoira pohtii samaa aikaa ja asiaa Lasipalatsin ja Erottajan (Piknik) tienovilta.

Kaikki kolme kirjaa ovat yhdessä enemmän kuin kolme, erikseen vähemmän kuin yksi kolmasosa.

Keskeisintä noissa vakuutusyhtiötarinoissa (Kansa, Suomi, Pohjola) on se, että mikään, mistä niissä kerrotaan ei ole yleisesti tiedossa eikä opeteta peruskoulussa saati keskiasteella. Ehkä Runeberginkadulla opetettiin, koska siellä sijaitsi aikoinaan Kauppakorkeakoulu.

Lukutehtävä oli nyt maaliin päästyä hengästyttävän vaikea. Siksikin vaikea, että jokaisen kolmen kirjan alueella olen toiminut päättäjänä, kansan noihin asemiin valitsemana.

Mäkeen meni.

Jeremiaadi-nimitys tulee Jeremiaan tarinasta, johon sisältyy raskas, liki tappava vaellus koettelemuksesta koettelemukseen. Lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi.

Onneksi tilalla on jo lukulistalla ja pöydälläni kolme uutta kirjaa.

Ensimmäinen, 1947 syntyneen Lasse Lehtisen kirjoittama, tarkastelee Heikki Ritavuoden murhaa, johon arvelen erään lähisukulaiseni ainakin hengessä tuottamukselliseksi.

Toinen, Marke Ahosen kirjoittama, käsittelee antiikin lääketiedettä, johon aika isolta osalta olen perustanut 11 päivää sitten päättyneen urani sairauksien hoidossa reilun 53 vuoden jälkeen:

Ooppiumia ja ajatusharjoituksia.

Kolmas miettii ylivoimaisesti parhaan lukemani kirjan aikakautta.

Jaan Kross , s 1920, kirjoitti suurteoksensa, 3-4 osaisen Kolme katku vahell ajasta, jolloin Iivana IV (Julma) oli aikansa Breznev ja Wittenberg maailman tuhoisa napa, 30-vuotisen sodan ajatushautomo. Suomeksi kirja yksiosaisena on nimeltään Uppiniskaisuuden kronikka ja kirjan tarina päättyy esikouluikäisen Kustaa II Adolfin ilmestymiseen Tallinnan satamaan.

Nyt käsillä oleva Jari Tervon, s 1957, kirja Pääskyt talvehtivat järven pohjalla on hiukan varhaisemmasta hetkestä Pohjolan historiaa.

Siinä kirjassa Iivana IV Julma kuvataan Vladimir Putinina.

Uskoisin, että nämä kolme jälkimmäistä kirjaa eivät tee elämästäni niin holotnaa kuin nuo kolme ensimmäistä.

Yhden näistä kuudesta kirjasta sivulta 554 löydän seuraavan kappaleen:

Moniko pääsee kunniallisesti eläkkeelle? Entistä harvempi.

Minäkään en pääsisi, ellen olisi sitä ennen menettänyt mainet

tani ja rakastamaani työtä.”

Sana, jota olisi pitänyt osata välttää

Meneillään on syksyn 2021 tietokirja-kausi.

Olen hankkinut niitä monta ja kahlaan niitä päivät pääksytysten.

Ylivoimaisesti paras näyttää olevan Anitra Komulaisen kirja ”Punapääoman linnake” (Siltala 2021).

Harri Saukkomaa ja Lasse Lehtinen ovat mestareita sekä SoMe:ssa että kirjoissaan.

Niinpä kaksi kirjoista onkin Kotkan poikii – eksentrikon (nyk. Varpaisjärvi).

Toinen pohtii sisäministeri Ritolan murhaa, toinen vakooja-everstin elämää Marskin varjossa.

Kun tunnen kummatkin asiat varsin syvällisesti, faktantarkistus on helppoa: ovat kohdallaan, Lassen & Co faktat.

Sama koskee Anitraa, jonka edellinen kirja (Suomen historia, Siltala 2018) myös on helmi. Suomi kirjassa on maan vanhin vakuutusyhtiö, jota ei enää ole. Senkin substanssin tunnen sisältä käsin oikein mainiosti.

Näillä ”esipuheilla” kerron nyt otsikon sanan, jota olisi pitänyt välttää.

Tietenkin kohdistan vaatimuksen itseeni, mutta mukana on myös mm se työryhmä, joka teki kesän YLE:n kuunnelmahitin Armi Aavikosta.

Senkin tarinan tunnen 1950-luvun alkuvuosilta asti hyvin ja tasan tarkkaan. Olihan kesämökkimme Seppälän huvilan naapurissa ja soitinhan keikka- ja orkesterimuusikkona vuoden 1958 – 1973.

Lisäksi viihdyin Nylands Nationilla (nyk Kaarle XII, tuolloin lempinimi oli Natsa) koko opiskeluaikani kaikki maanantait.

Niin, se sana.

Ähäkutti

Lyhyestä virsi kaunis

Elämän mysteeri ei ole ratkaistava ongelma vaan koettava todellisuus

(Dyyni Dune: isompi ilmiö tulossa kuin Potterista ja Sormuksen herrasta yhteensä, I quess!)

***

Hyvää ruskan jälkeistä mustan lumen talvea

After The Season of Bright Colours of Autumn comes The Season of Black Snow

Taru sormuksen herrasta

Suomen Kalevala on ollut taustalla, kun Tolkien loi tarunsa, joka lie jokaiselle tämän ajan ”lapselle” totta.

Mietin toista vastaavaa suomalaista tarua. Välskärin kertomuksia?

En.

Mietin tarua Alajärven Pärruuteista.

Luin toimittaja Lauri Nurmen auktorisoimatonta isänkieltäjä Jussi Halla-ahon elämän tarinaa huolella. En tosin tehnyt reunamerkintöjä, koska kirja oli lainattu Alvar Aallon piirtämästä Rovaniemen kirjastosta.

Nurmi kuvaa Pärruutien sukua. Halulliset voivat tuon suvun tarinan miettiä Nurmen kirjasta aloittaen.

Huomioni kiinnitti tähän tarinaan, koska opin taistolais-aikoina tuntemaan erään tuon suvun ihmisen, joka Nurmen mukaan järjesteli nousevan poliitikon häät.

Katsotaanhan.

Jannika B. (”Vain elämää”, Apulanta), Zaida B. (Jussipalkinto ”Tove”-ohjauksesta 15.9.-21), Aina B. (KOM, Suomen Kuvalehti ”Hän” 16.9.-21), Marjatta Tapiola (Zaidan ja Ainan äiti,, isä LT Ville B.) ja tietenkin vanhojen kielien tohtori Jussi (äiti os B.), jonka häät Ville B. besorgasi.

Anna Kortelainen on kirjoittanut valtavan hienoja tarinoita 1800-1900-luvun vaihteen suomalaisesta korkeakulttuurielämästä ja sen verkoston tapahtumista.

Itse olen eniten kiinnostunut Christian Sibeliuksesta, psykiatrian professorista, jonka tapa auttaa psyykisesti sairastavia on ollut varsin vahvasti persoonallinen. Hän on myös Suomen Psykiatriyhdistyksen ”sielu”, jonka nimissä vuosittain palkitaan elämäntyöstään eteviä, ikääntyneitä psykiatreja.

Odotan, mitä tapahtuu, jos Lauri Nurmi ja Anna Kortelainen kohtaavat ja laittavat taitonsa ja tietonsa yhteiseen astiaan ja sieltä leipovat sitten meille identiteetistämme epävarmoille suomalaisille paistetusta leivästä, mitä siitä syntyi.

Juhani Aho (Brofeldt), Edelfeld, Snellman, Paloheimo, Järnefeldt, Sibelius, Gallen-Kallela, Äyräpää, Europaeus

Niin, ja Rilke, Freud, Nietszche, Lou Salomé.

Vaate- vai mielikerta

Heräsin tunnin-pari liian aikaisin, koska aivoilla on askaroitavaa.

Tällä kertaa olen pahoittanut mieleni siitä, ettei kukaan ole kehitellyt tapaa toimittaa digi-asioita tunnusluvuilla – mantroilla – joita 74-vuotiaan olisi mahdollista turvallisesti hallita.

Vieraani, te voitte uskoa, että olen tehnyt kaikkeni, olenhan pysyvä Mensan ehdokasjäsen (testissä toistuvasti tasan 100).

Varsinainen unien pituutta, syvyyttä ja riittävyyttä koetteleva ongelma selkeni aika lailla kun tapasin hiljattain erästä hyvin tiukkailmeistä paria.

Mielensäpahoittaja-targetteja.

Mittaan unta paitsi ammattissa kokeneena psykiatrina, myöskin OURA-sormuksen avustuksella. Jälkimmäisen mukaan kaikki on hyvin. Exellent.

Takaisin asiaan eli mielensäpahoittaajaan.

”Työn alla” on kolme elämää ja niiden arviota. Ernst Hemingway (Yle-Teema, 6 osaa, kaksi nautittuina). Eino Leinon tarina L. Onervan kirjoittamana (Otava 1932, 1. painos). Mielensäpahoittaja (Everstien tarina, idulla tunnuslukujen / mantrojen takana).

Hemingwayn tarina on hyvä. Nautin joka minuutista ja ne avautuvat minulle.

L. Onervan tekstiä Eino Leinosta luen kolmatta kertaa 1956 alettuani ja käännän sivuja aina vain jännittyneenä:

”Mitähän tässä seuraavaksi kerrotaan”.

Onervan tekstin välissä on yllätys: Neiti Kaisla Inkeri Hirvosen käymän konekirjoituskurssin ja kauppaharjoittelun todistukset.

Kuoren, jossa nuo ovat, olen ennenkin huomannut, mutta en avannut.

Mielensäpahoittaja-asia on ajankohtaisin, koska siihen näyttää latautuneen paljon sekä symboliikkaa että upottavia hetteiköitä.

Eilen selvisi, että Hemingwayn parhaana kirjana pidetään hänen kertomustaan I maailmansodan käyneen miehen kohtalosta. Jäähyväiset aseille (1929)

Tätä ennen Vanhus ja meri on ollut ykköseni siinä kuin Albert Schweitzer Afrikassa.

Lopuksi syyskuun puolenvälin ennustus.

Maailman ihmiset tarvitsevat nyt johtajia, mutta heitä ei ole isommalti tarjolla. Kolmea viime päivinä huomaamaani mietin eniten.

Yhden olen tavannut äsken.

Toinen on 170-senttinen SPD:n ehdokas Saksan liittokansleriksi.

Kolmannen johtama puolue voitti juuri Ibsen- ja Quisling-maan parlamenttivaalit. Häntä kiittävät ne luottamani ja tuntemani ystäväni , jotka ovat häntä tavanneet 1990-luvun alussa.

***

Mikä olisi oikea ja harmiton, mutta turvallinen tapa 74-vuotiaalle älykölle selvitä tunnusluku/mantra-ongelmasta?

Eilen on julkaistu iPhone 13.

Se ei ratkaise viimeiseksi ja ensimmäiseksi tässä päivytyksessä suremaani ongelmaa.

Se ongelma oli vielä ratkaistavissa, kun kotona työpöydällä oli saman autotalli-kioskin Apple 2E.

Vai oliko se 2e? 2d/D?

Todennäköisesti se oli Apple IIC, jos ei sitten Apple IIc Plus.

***

Helsingin Sanomat on ”kietonut” kulttuuriosastonsa ympärille elintärkeän kokonaisuuden moraalikadosta liittyneenä sodankäyntiin (Laura Halminen, 15.9.-21, ss A 18-20).

Yksi kuva jutussa vastaa 100 000 sanaa.

Jotenkin aavistan, että siellä, missä Halmisen viestille olisi päivä päivältä enemmän käyttöä, ei nyt ”uskota kun ei nähdä”.

Sama lehti, sama toimitus (joskin, kuten tekstitä huomaa, entinen HS-rikostoimittaja):

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008233364.html

Ensilumi

Viranomainen on itse ottamallaan vallalla päättänyt, että Suomessa ensilumi on sitä, että maassa kesäaikana klo 09, normaaliaikana klo 08, on sentti lunta.

Näin on taas käynyt, Iitanpäivän aikoihin, niinkuin aina.

Ilmastonmuutos näyttää edustautuvan Atlantin hirmumyrskyinä siellä, missä ankeriaat kutevat ja lentokoneet katoavat, jazz soi ja presidentit poikkeavat katastrofialueilla jo yli parin sadan vuoden aikana.

Oman työhuoneeni akkunan alla lumi alkaa jo kerääntyä nurmikolle, mutta kellohan on vielä kolme varttia ennen mittausajankohtaa.

Olin 1967 ja 1968 Ylämaissa, Inarin, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, kun ensilumi satoi 17.9. ja 18.9., mutta siitä tuli samalla pysyvä lumi.

Se suli vasta toukokuulla seuraavana vuotena.

1971 syksyllä pysyvä- ja ensilumi satoi Lemmenjoella päin Repokairassa, Riekkomajan pihaan myös syyskuun puolivälissä ja minä jouduin naimisiin.

Tai pääsin.

Minusta näyttää, että juuri nyt pinnalla olevat poliittisen päättäjät eivät ensilumesta piittaa.

He olettavat, että pössyttely porttiteorian kautta johtaa lumen käyttöön (Bolivian ”piikkiin”, ´ndranghetan satojen miljardien kassan pohjan peitoksi ja ylikomissario evp Aarnion vahingoksi).

Näillä mennään, Arktinen puskurikapasitoija jatkaa matkaansa.

Niinkuin Esko Riepula, Lapin yliopiston emeritus-rehtori, tapaa sanoa:

Paras on hyvän pahin vihollinen

Samaan aikaan YLE-toimittajamme Beijingissä väittää vakavalla äänellä, että koronavilkku ja -passi takaavat, että niiden käyttäjällä ei ole Covid-19-sairautta.

sars-CoV-2 (alfa, beetta, gamma, myy, delta jne) ehkäpä voitti tämänkin matsin 100-0

https://areena.yle.fi/audio/1-50866156

No more ”next, please”

Muistan hyvin hänet. Tutkin hänet palkollisen asemassa 53,3 vuotta sitten, kesäkuun alussa.

En tiedä, kauanko muistan viimeisen potilaani, jonka tapaan yrittäjälääkärin asemassa.

Tutkin hänet tänään iltapäivällä.

Väliin mahtuu yli 30 000 ihmistä näissä merkeissä avohoidossa, sairaalassa liki toinen mokoma.

Päätin tästä urastani luettuani 1950-luvulla kaksi kirjaa: ”Elämäni kirurgina” (Fernindad Sauerbruch: Das war mein Leben, 1951) ja ”Ei loitsu eikä rukous” (Mauri Sariola 1959).

Kumpikaan kirja ei ole hyllyssäni enkä aio niitä myöskään hankkia.

Tapasin noita yli 30 000 ihmistä yhteensä satoja tuhansia kertoja.

Miksi lopetan ei kuulu tähän APK:n n:o 4249 päivitykseen.

Sekä Sauerbruch että Sariolan romaanihenkilö Pekka Peltonen ovat kuolleet.

Aleksis Kiven viimeiset sanat taisivat olla

”Minä elän”

Tähän ei tule pistettä

Applebaum

HS-kulttuurin Sirén miettii 12.9. lehdessä ilmiötä, jossa intelligentsijat alkavat ampua toisiaan kovilla panoksilla.

Selkään, totta kai.

Mahtoiko hän tietää, että joku tunti lehden ilmestymisen jälkeen asia repi Vihreiden puoluekokouksen äänin 183-181.

Erityisellä mielenkiinnolla seuraan tilannetta Tyynen meren kahta puolen (CN, US), viimeisissä vielä hengittävissä jäteissä, joilla on muskelia 8 miljardin ihmisen ja Telluksen biosfäärin asioissa.

Applebaum on pian 60-vuotias juutalais-älykkö, joka on nostanut tämän cancel vastaan cancel sisällissodan tikun nokkaan.

Muistan nuukaan, kun vastakkain olivat Sorsa ja Liikanen, Lipponen ja Lehtinen, Stubb ja Orpo, Saarinen ja Sinisalo, Mannerheim ja Airo, Manner ja Kuusinen.

Erityisen herkullisia olivat muinoin tilanteet, joissa 1. ja 2. sosiaali- ja terveysministerit ottivat jakku- tai kotelohame hulmuten toisistaan mittaa.

On aikamoinen ”hitti”, että toisella puolella nyt on poliisiministeri, toisella Jungen Europäischen Föderalisten.

Oikein yksinkertaiseksi vetäen voi asian nähdä seuraavasti:

”Kännissä ja kihloissa on kiva olla, krapulassa ja naimisissa ei niinkään”.

Muistammehan tammikuun kihlauksen (1940), jonka seurauksena etäisyys Eteläranta kympin ja Hakaniemen välillä oli aika lyhyt ja kummankin portailla myytiin Eromanga-lihapiirakoita. Leipomo on saanut nimentä taifuunissa äskettäin tuhoutuneelta Tyynen meren saarelta ja säilyttänyt sen myös konkurssimenettelyn jälkeen – tuhkasta nousee Fenix-lintu.

Se oli sellaista aikaa, jolloin Puska ei vielä ollut terveyskasvattanut pohjoiskarjalaisia Ruotsiin (Sverige) ja Sköldvikiin (nyk. Kilpilahti) lihapiirakoita ja suolaa syömään.

Suosittelen sekä Vesa Sirénin että Anne Applebaumin teksteihin perehtymistä – kumpikin esittää taattua intelligentsijaa.

Vähän niinkuin Aimo Kairamo ja Erkki Tuomioja tai Pirkko Työläjärvi ja Pirjo Ala-Kapee.

Niin, kukahan nyt olisi se vihreä nainen Espoosta, joka laittaisi kampoihin itähelsinkiläiselle poliisiministeri-puoluejohtajalle? Ja kumpi saa liikanimen ”Uudenmaan Applebaum”.

Se, ei Hän

Jokainen yrittäjänä toimiva ja palveluitaan työpajalta myyvä tunnistaa ”sen”.

”Se” ilmestyy aika monena päivänä viikossa, istuu rahille, seisoskelee ovensuussa tai vaeltelee tiskin vierellä.

On sillä nimikin, mutta se ei ole tärkeätä.

Se on tärkeätä, että ”Se” siinä on.

Vartin, puoli tuntia, jopa tunnin.

Sille ei voi sanoa että alapas laputtaa.

Jos sanot, hän loukkaantuu syvästi ja tulee toisen kerran myöhemmin, lopulta jopa useita kertoja päivässä.

Eräs syntyperäien lappilainen yrittäjä, joka ei koskaan ole ollut ”ulkomailla”, ratkaisi asian niin, että hän laittoi heti oven sisäpuolelle vanhat puusuksensa ja sauvat.

Kun ”Se” taas ilmestyi eikä ostanut mitään – ”Se” ei osta, se koristaa yrityksen asiakastiloja – yrittäjä kysäisi:

”Mitäs luulet, että nuo merkitsevät”?

”Se” vastaa: ”Aioin juuri kysyä samaa”.

”No mieti yön yli ja tule huomenna vastauksen kanssa”.

”Se” tietenkin saapui, mietinnästä kovasti huolestuneen ja väsyneenkin oloisena:

”Enpä tuota keksinyt, mutta myisitkö minulle tuon nipun/esineen/tarjoomuksen, niin miettisin vielä”?

Seuraavana päivänä ”Se” ei tullut.

Syytä on varmasti mainita, että miltei aina ”Se” on HE, ei SHE. Han, ei Hon. Saati HEN.

”Se” tuli vastaan parin viikon kuluttua toisella pajalla, siinä taas oven pielessä istui.

”No, selvisikö Teille, mitä ne sukset meinasivat?”

Kyyneleet olivat ”Se”n silmissä hänen vastatessaan.

”Joo. Suksi vittuun”.

Tarinan opetus:

Jos myyt jotain tiloissa, joihin on vapaa pääsy, pidä varuiksi vanhoja puusuksia ja sauvoja takahuoneessa.

Kyllä ”Se” tai ”Hän” lopulta tajuaa, jos nostat ne oven pieleen.

Sisäpuolelle.

**

Oheisen, Nättijussi-genren tarinan kuulin äskettäin Kansankadulla.

Unionissa.

Siinä tarinassa ”Se” oli nimi, mutta tarinat ovat parempia, jos niiden kertojaa saati kohdetta ei nimerä IRL’

Kts myös: Veikko Huovinen kirjassaan ”Ihmisten puheet”: ”Kioskimies

***

Kansankadun ralli

Maan kansa on lyhyttä, väärää

kita korviin on, litteä pää

Tulen ääressä istuvi illoin

ja särkeä kärventää

Nuorsuomalaisten puisto-osasto

Elin lapsuuttani ympäristössä, jossa Eloranta oli kirosana.

Hän oli menestyvä rakennusyrittäjä, mutta näkyvä sosialidemokraatti.

Siinä ympäristössä opin tietämään, mitä tarkoittaa olla Häkämies, Tuuli, Jokinen tai Suorttanen. Siinä ympäristössä koulussakin odotettiin, että käskemättä kotikirjahyllystä luettiin Välskärin kertomuksia 1-5, Terekille ja takaisin, Jättiläisten harteilla, Elämäni lääkärinä, Ei loitsu eikä rukous ja Kumpujen yöstä.

Tein työtä käskettyä.

Ja mikä minusta tuli?

Joskus ehkä palaan asiaan.

Mutta nyt tuli vastaan Rydmanin murha ja siihen liittyviä tarinoita, joista osa ulottuu tähän päivään, tämän päivän sosiaali- ja terveyshallintoon, Finlandia-kirjallisuuteen sekä Helsingin Sanomiin.

Myös maan itseään viisainpana pitävä kaveri katsoo olevansa velvollinen tähän asiaan palata kirjassaan ”Niemi” ja näytelmässään Daniel Europaeus.

Mihin vielä ehtiikään.

Kun olin poliittisen urani huipulla (Euroopan suurimman kaupungin pormestari, EU:n sosiaali-, terveys- ja ulkopolitiikan asioiden merkittävä subsidiariteetti-tekijä sekä Suomen suurimman maakunnan alue-pormestari), minulla oli tilaisuus kerätä paljon kokemustietoa siitä, mitä tapahtui Lainaan avennoilla 1918, eräässä matkustajakodissa 1930-luvulla, Petsamossa, Walleniuksen joukoissa, Aunuksessa ja Keväjärvellä – rauhan aikana, ei sodassa.

Suomi suureks, viina/Viena vapaaks.

Paljon sain tietoa myös siitä, mitä tapahtui Etelä-Hämeen metsissä 1918 keväällä, mitä Pajun kartanolla 29.1. 1919.

Lukkona on Nietjärven taistelu heinäkuussa 1944, jolloin Neuvosto- ja syyskuussa natsi-armeijaa nöyryytettiin viimeisen päälle (JR 44, JR 8)

Kun Lasse Lehtinen vahvasti Unto Hämäläisen kiittämässä ja minunkin mielestäni hienosti kirjoitetussa Suomen viimeisen poliittisen murhan historiassa kertoo näistä asioista, se pitää liittää kaikkeen siihen muuhun, mistä Lehtinen, Kotkan lahja Varpaisjärven kunnalle, on kertonut.

Olisiko tuotannon määrä verrattavissa ammattihistorioitsijoista eniten kirjoittaneiden akateemikkojen tuotantoon?

Olisi.

Kuuntelusuositus:

”Sinua, sinua rakastan”

”Niin kaunis on maa”