Yleisönosasto – Readers Corner

Asfaltti on kuiva, ilma kolea, taivas harmaa.

Muuan käsite kansakunnan kaapin päältä mainitsi äsken, että itsetuntoaan hakeva ihminen on  helppo tunnistaa.

En ole samaa mieltä.

Narsistia ei ole helppo tunnistaa.

Mutta hänen vimmansa kirjoittaa blogeja, tekstareita, mesejä, fb-päivityksiä, whatsAppeja, Linkedineja ja twiittejä on toki poimittavissa siinä kuin Lapin Kansan ja Helsingin Sanomien Lukijan ääni – osastot.

Päättämisessä myös nämä samat pitävät suunsa avoinna ja antavat tulla isän kädestä omasta äänestään nauttien ja viestiään kovin isosti harkitsematta.

Lähisuhteissamme me sitten olemme enemmän tai vähemmän lirissä, koska siellä kukkoilu tai teerenpesäily eivät toimi kuin harvakseltaan.

Vox populi, kansan ääni, on vaikea aistittava ennenkuin se on liian myöhästä ja jytky on housuissa. Oikein fiksut tosin sen äänen kuulevat jo pienestäkin kuiskauksesta ja hyppäävät ajoissa siihen kelkkaan, jossa palkintoja jaetaan.

Vielä huomiokykyisemmät eivät siihen kelkkaan istu. He tietävät, että  puhuminen, isottelu, on vain hopeaa.

Sitä yllättävämpää on kun sitten näkee, miten julkisuus tuhoaa kullankaivaja-, kalastaja- tai elämäntapa-erakon ja salassa menestyneen kroisoksen toisensa jälkeen. Tuntuu siltä, että he nauttisivat muille kiusallisesta tilanteesta ikäänkuin jotain olisi jäänyt kokematta: nyt sitten täydellä sydämellä, suurella sylillä ja korkkarit napsuttaen parrasvaloihin.

Lukuunottamatta sanaa ”korkkarit” tämä on aika lailla omasta, salaisen hiljaisesta elämästä, ei muiden seuraamisesta ja diagnosoinnista, kumpuava kesäkuisen tiistaiaamun älähdys.

”Näin tunnistat narsistin” = katso itseäsi peilistä. Mutta muista että se kääntää vasemman oikeaksi ja oikean vääräksi.

Aamun kuva (-aLii- 25.6.2016): ”They are coming to take me away – hahaa, hohoo, hihii, hahaa…”

*

Kemppinen palasi sydän sykkyrällä lukien päivityksessään sädesienen synnyn loitsun, kiitos!

Mainokset

Uusi Mosse

Juhannus lähestyy, koska sade ja lämpimät yöt. Sopii minulle.

Kaveri kysyi autoista. Minkä hankkisi. Kun itse olen kymmeniä hankkinut, arveli hän, että olisin jotenkin asiantuntija.

En ole.

Hitlerin Natsi-Kuplan valmistus lopetetiin joku viikko sitten eikä Lada 1200 enää ole trustin kaupan akkunassa.Lisäksi kahta autoa en ole koskaan ostanut ehkä ajanut. Toinen on Volvo, toinen Mercedes Benz. Kolmas mainitaan tuonnempana,

Pulmia auton ostajalla on. Kaasu- vai sähköauto, oma vai liisinki. Kahdeksaakymppiä vai kuuttakymppiä.

Vertaan auton ostoa kellon hankkimiseen. Kellosta, sellaisesta oikeasta Leijonasta, näkee, onko kahdeksan vai kahdeksan, mutta ei sitä, onko päivä alkamassa vai loppumassa. Autosta taas tietää, että junalla tai bussilla olisit jo perillä, pitkällä matkalla Air Bussilla.

Yli neljä miljoonaa kilometriä olen omilla Ladoillani ajellut Fidzi-saaria myöten, mutta yhtään sellaista mailia en ole ajanut,  joka olisi jotenkin järkevää ja/tai älykästä ihmistä (”miä, minä, mä, mää, mie, meikäläinen”) vakuuttanut touhun tarpeellisuudesta.

Se nyt vaan on niin, että jos vaimo istuu vieressä ja lapset takapenkillä, on mies sen ainoan kerran elämässään omasta mielestään oikeassa, muiden autoilijoiden, pyöräilijöiden, jalankulkijoiden ja poliisien mielestä väärässä.

Siinä kisassa mies voittaa.

Hän voittaa aina.

Se on niin iso juttu, että siitä on kannattanut maksaa.

Aamun kuvassa (-aLii- 18.6.2018) on kaksi Ladaa. Yhtäkään en ole ajanut.

Minulla on jo yli viikon mittainen iso huoli. Jukka Kemppinen ei ole päivittänyt. Jaan huoleni tuhansien, jos en miljoonien ihmisten kanssa.

Vedätys

Kaunis, tuuleton yö, auringon lasku tai nousu ei häiritse. Niitä ei näet meidän korkeudellamme, 63 astetta pohjoista, ole vielä kolmeen viikkoon.

Juuri tähän aikaan vuodenkiertoa ihminen on varustettu mahdollisuudella toimia parhaiten: kylvää, hoivata ja korjata.

Mutta juuri tähän aikaan vuodesta hänet laitetaan ”lomalle” muka lepäämään siitä, mitä hänen pitäisi tehdä.

Lomakausi osuu täysin pieleen ja siitä seuraa avioeroja, maksakirrooseja, itsemurhia, perheiden ja yksilöiden talouksien kaatumisia, vieraissa käymisiä ja erityisesti vääriä päätöksiä (SoTe, kunnan, firman ja valtion talousarvioiden eli ensi vuoden toiminnan raameja, hiihtohissejä).

Ne, jotka haluavat että asiat menevät ilman isompaa demokratian tai ”tilintarkastuksen” painolastia, myhäilevät savuisissa kabineteissaan. Arjen päättäjät surffaavat booking.com ja AirBnb-verkoissa ihan muuta mielessään.

Myös Luoja tekee samaa.

Se varustaa komean ilta- ja vielä värikkäämmän aamu-ruskon, mutta ei kerro, että sellainen tarkoittaa ilmakehän tuhoa, sadetta tulevalle päivälle ja kaikkea muuta ikävää.

Sekä Suomen eduskunta, sen hallitus että maan entinen ja nykyinen presidentti YK:n pääsihteereineen ovat tässä mestareita, mutta niin on liike-elämäkin.

Ihminen on rakennettu tekemään laatua ja määrää huhti-syyskuun välisenä aikana, mutta se ähkii ja puhkii sen laadun ja määrän loka-maaliskuun välillä.

Miksi?

Siksi, että ne, jotka tarvitsevat tyhmät ja hölmöt, ei kapinoivat ja vallakumousta miettivät käsivoimat ja vipuvarret, ovat asiat näin päättäneet.

Ketä ovat ne?

Mietitäänpä sitä.

Hyvää lomaa ja paljon aurinkoa: ihosyöpien määrä valkoisen valtaväestön joukossa on voimakkaasti lisääntymässä.

Ja päivetys eli kaunis, pukeva rusketus TV:n sää- ja uutistoimittajilla. Ei Nigerian  eikä somalian pakolaisilla.

Juhannus on vasta nousuviikolla.

Aamun kuva (-aLii- 14.6.2018) on taulusta, jossa viisas katsoo kauas maanpiirin ulkopuolelle (taiteilija Hanna Kanto)

Leivättömän pöydän umpihanki

Aamun motto (HS 16.5.):

”Tämä suomalainen toimittaja ei tiedä, mikä tässä maailmassa on normaalia ja mikä ei!”

Hiukan kalseampi yö, mutta kirkasta on ja eilinen tanakka tuuli on  vaiennut lenseäksi puhalteluksi.

Aika monta leivättömän pöydän tarinaa on Suomessa juuri nyt katon harjalla.

Oikeudenkäynnit ovat meneillään. Mikä raastuvassa, mikä hovissa, mikä Helsingin Kauppatorin varrella. Niin, ja tietenkin Oulun hallinto kohtaa Helsingin KHO:n.

Matti Wuori, vihreä oikeustieteilijä ja europarlamentaarikko (sic tibi terra levis), piti minulle oikeudenkäytöstä muinoin pitkähkön luennon Münchenin lentokentän käytävän varrella olevassa tupakkakopissa.

Siinä hän suri, kuinka julkinen ja populismilla sekä someraivolla maustettu rähjääminen korvaa yhä useammin oikeussalin kuivan, nuivan ja keskitietä tuomarin ohjein kulkevan prosessin.

Siitä nähden, kun Wuori on kuollut, on tilanne kulkenut yhä enemmän someraivo- ja tria-via-media-suuntaan.

Yhtä asiaa erikseen usein mietin.

Koska oikeudenkäynnit maksavat todella paljon pitää, eduskunnan valiokuntia myöten, jossa lait valmistellaan, olla todella paksu lahvilompakko, jotta ”oiketutta maassa saa vaik ees on umpihanki”.

omat sidokset: olen poikennut todistajana oikeudessa yhden käden sormin luettavat kerrat, mutta syytteessä tai kantajana en ole leivätöntä pöytää kyynelilläni kastellut

 

Aamun kuvassa (-aLii- 9.5.2018) taulu, joka oli kaataa kaksi suomalaista osakeyhtiötä, mutta lopulta asia sovittiin muualla kuin leivättömän pöydän äärellä – kun oli riittävästi pätäkkää

Aamun moton, tuolla päivityksen alussa (Heikki Aittokoski), ostan kepeästi kuvaamaan myös itseäni, ”Arktisen puskurikapasiteetin” toimittajana.

Säätiöt

Viimeinkin lämmin yö, kyllä nyt räkkä raikaa! Kuivaan peltoon heti aamusta lankeava vesi sataa näin ennen juhannusta ”suoraan laariin”. +14.8C. On myös ”everstien” syntymäpäivä.

Illalla, ennen kuin kuulin, että Baijerissa olut taas 1920-luvun mallilla rajoilla kuohuu, olin mukana kun suomalaista talvitaidetta avattiin lappilais-yleisölle.

Joulupukki ja tontut, Santa & Elfs.

Suomessa on omistusta liikenteessä, pankeissa, osuuskunnissa ja säätiöissä. On sitä muuallakin.

Vajaan kolmensadan miljardin edestä vuosittain on sen rahan liikkuva osa (BKT).

Suurin osa varallisuudesta ei ole dynaamista eli ei pyöri liikevaihdoissa vaan se on kiinteänä. Taloissa, tehtaissa, taseissa.

Tähän kaatui hiljattain suuri keskinäinen vakuutusyhtiö (Suomi, perustettu 1890): rahat olivat liikaa omaisuudessa, liian vähän liikenteessä ja EU sanoi EI.

No, nyt Suomea ei ole, mutta OP-Pohjola on. Suomi kaatui 2017.

Takaisin säätiöihin. Ne ovat takana useissa kulttuuri- ja tiede-hankkeissa. Nobeleita tekemässä, niinkuin sitä sanotaan.

Jos kuvataiteessa jaettaisiin Nobel, Särestöniemi olisi ollut varma nakki. Laulusta sen olisi saanut Martti Talvela ja mäkihypystä Matti Nykänen.

Niin Särestöniemi, Gallen-Kallela, Halonen kuin Schjerfbeck´in ovat kasvaneet ikuisiksi ikoneiksi kansakuntamme kaapin päälle isolta osin juuri säätiöiden ansiosta.

Moni teatteri, orkesteri, mutta myös hiukkaskiihdytin ja teatteriohjaaja saa vääntövoimaansa näiltä kasvottomilta tahoilta, joiden omistus ei ole yksittäisillä Roope Ankoilla ja joiden tuoton jakamista ei ratkaise Aku Ankka.

Martti Ahtisaaren Nobeliin asia jotenkin myös liittyy.

Muillakin kuin Hannu Hanhella on siis säätiöiden kanssa mahdollisuutensa.

Tällä kertaa säätiöt tulivat Napapiirille joukolla. Koko kesän pääsemme Urheilukentän paikkeilla, rotkon tois pual, katsomaan miljoonien arvoista ja maallikollekin avautuvaa esittävää kuvataidetta ajalta, jolloin isoisä lampun osti.

Korundiin – sekin muuten rakennettiin osittain ”säätiöiden piikkiin”.

Ostetaan museokortti,  mennään museoon.

Sieltä voi selvitä itsekullekin jotain sellaista, josta iltapäivälehden oululainen rääväsuu pakinoitsija ei muistuta: vastaus kysymykseen

”kuka minä olen”

Aamun kuva (-aLii- 14.6.2018): Rahoitus on sellainen, että osa tarvitsijoista pääsee sen alle suojaan, kun lunta tuntuu satavan tupaan asti. Kuvassa on ”Säätiöiden Lumen maa”-näyttelyn mielestäni eräs parhaista töistä. Sen on maalannut monella lailla nero kirjailija (mm) Hannu Väisänen (Oulu)

 

 

Vainko paha on hyvä

Ei käy mittari pakkasen puolella, vaikka onkin tyyntä ja selkeätä. Ei tosin paljon puutukaan.

Iän karttuessa ja uusien ihmisten tapaamisen vähentyessä jää aikaa miettiä aiemmin tavattuja. Ne pari sataa tuhatta, jotka olen tavannut ammattilaisena, jätän tässä pohdinnassa väliin.

Työhuoneeni ulkopuolella minulle on syntynyt hyvin vähän oikein syviä ihmissuhteita. Tässäkin jätän suvun ja perheen väliin.

Ulkokehällä on paljon kohtaamisia. Sen huomaa, kun kulkee vanhoja latujaan ja aika moni heilauttaa kättään tai sanoo jotain – yleensä murahtaa tai muikistaa.

Sitten ovat nämä mielikuvitusolennot. 007, Robin Hood ja Robinson Crusoe, Kuoliaaksinaurattaja ja yliluutnantti Lammio.

Nyt alkaa polttaa: pitääkö olla paha että voisi olla oikein hyvä?

Harvardilaiset asiaa vähän tutkivatkin ja huomasivat ympäri maapalloamme selvittäen usean sadan tuhannan ihmisen joukossa lohdullisen asian: 90% ihmisistä on hyviä.

Sitä tutkimustulosta ei kumoa toinen, jossa enemmistö koehenkilöistä saatiin tappamaan todelliseksi uskomansa kidutettava, kunhan häntä ei tarvinnut nähdä.

On useita mielikuvitusammatteja, jossa vain pahuus takaa hyvän tuloksen. Maailman kaksi vanhimmaksi sanottua ammattia tulee ensimmäisinä mieleen.

Sellaisiakin ammatteja on, jossa vain hyvyys ilman pahuutta päästää perille.

Mutta kovin usein huomaan tai epäilen niin, että pahuutta karttava hyvyys tuhoaa tekijänsä, vaikka pelastaisikin kohteensa.

Toivottavasti Roman Schatz ja Arto Nyberg edelleen tuovat eteemme suomalaisia, jotka ovat niin hyviä pahuudessaan, että oikein hyvin pahaa tekee katsoa ja kuunnella.

 

Aamun kuva on aamun ensi lumi (-aLii-14.6.2018)

Onks pakko jos ei taho

Rasistinen otsikko sisältää ajatuksen, että jos 70 vuotta täyttäneet miehet lukevat valkealle paperille painettuja kirjoja, he elävät vanhemmiksi terveempinä kuin ruuduntuijottajat. Vanhoilla naisilla vastaavaa eroa ei havaittu.

Tutkimus on tehty Harvardin yliopistossa. Tai Yalen.

Avaan seuraavan kirjan.

+6.6C

Aamun kuvan kirjat on painettu 1933 (Otava), psv:n pienoismalli tulee Juno Beach´lta (6.6.1944)

Sovittelija

Kylmä yö, hillankukalla ”he on hiinä ja hiinä”. Sentään tuulee, ei sada rakeita. Tenon kirjeenvaihtajani uudisoi kuvallisesti, että Outakoskella tuli yöllä jo toinen ensilumi jäiden lähdettyä, mutta siellä ei hilla vielä onneksi kuki.

Olen elämäni poliittisella puoliskolla kohdannut kaksi sovittelijaa. Kumpikin on miehiä. Kummankin taito sovitella on ilmeisesti perinnöllistä, vaikkei heidän suvuissaan yhtään sovittelijaa tule tarkemminkaan kysyessä esiin.

Sovittelijan voisi tuntea silmistä, jos niitä on riittävän paljon tarkastellut. Hänet voisi myös tunnistaa äänestä, mutta ei hajusta.

Ehkä tärkeintä sovittelijassa on se sama kuin menestyneissä keskiasteen johtajissa. Siinä joukossa, josta valikoituvat suuret johtajat. He eivät ole sieviä, komeita, uljaita, pitkiä, uhkeita tai seksiä mitenkään tihkuvia. Voin toki arvata, että lähietäisyydellä tilanne on erilainen, mutta kun nyt on puhe kahdesta miehestä ja tiedättehän PoriJazz66…

Sovittelijan tehtäviä, rooleja tai kykyjä ei voi opetella, mutta sovittelijan kyvyt omaavia voi kyllä listiä. Ja heitä myös listitään: ”Jos ei osaa valita puoltaan, tapetaan pois kuleksimasta, kyllä väriä pitää kyetä näyttämään, kyllä jämpppttti on nii”.

Yleesä sovittelijat kuolevat nuorena, mutta oikein hyvät sovittelijat tuntuvat elävän lähes ikuisesti. Siihen asti ainakin, että he ehtivät saavuttaa uutta, erityistä, iän mukanaan tuomaa voimaa eli Gevurah, 80v+.

Keitä nuo kaksi vielä elossa olevaa suomalaista tuntemaani miespuolista sovittelijaa sitten ovat?

Aamun lehdessä kerrotaan yhden sovittelua osanneen kuolleen ”gevurah”.

”Kell onni on, se onnen kätkeköön”, ”vapaa on  vain umpihanki”.

Kuva: Miltä näyttää myrskyn jälkeen (-aLii- 3.8.2017)

Kuinka loukata presidenttiä

Lämmin ja sateinen yö tuoksuu upealta lehtiä hakiessa. Edes aamusikaria en tohdi sytyttää.

Markus Leikola on yhdessä Jussi Lähteen kanssa pitänyt radiossa jorinoitaan, joiden sarkasmi ja ironia usein kaatavat käsiteltävän teeman. Lisäksi Lähde & Leikola haluaa henkilöidä kaiken, ei jumaloida.

Leikolan kirja ”Uuden maailman katu” saa nimensä historiallisesta paikasta, joka II maailmasodassa muuttui katukahviloiden ihanasta ketjusta soraläjäksi. Muuttumisen syy on aina se sama: joku on loukannut presidenttiä. Pääsihteeriä. Pääjohtajaa. Kuningasta. Keisaria. Tsaaria. Kunniaa. Huipulla olevan kuvaa omasta itsestään.

Miksi me emme haluaisi Mooseksen pääsevän luvattuun maahan?

Eräs 30 vuotta sitten alkaneen päättäjän polkuni surullisimpia havaintoja tuo on ollut. Ehdin olla riittävän pitkään työelämässä ennenkuin sotkeuduin kansan kannatuksen (vox populi) mahdollistamaan vallan käyttöön. Demokraattisen tai siitä diktatoriseksi muuttuneen Vovan ja Koban valta on jatkuvaa varmistelua, kyttäämistä ja varovaisuutta, vainoharhaisuutta ja realiteettitajua. Nokkoset ovat kotipihassammekin järkevintä repiä maajuurineen silloin, kun ne ovat aivan pieniä.

Sama vallan vaikutus on tietenkin totta myös isä-lapsi- ja äiti-isä-suhteissa. Jatkuvaa varmistelemista omasta hyväksytyksi tulemisestaan ja murtumien tai vuotojen etsimistä: pienikin särö merkitsee.

Kun USA:n presidentti tapaa – apus ekana – Pohjois-Korean ties millä mandaatilla toimivan johtajan Singaporessa, on Venäjän presidentillä kiire pistää paremmaksi – apus tokana. Hän rahtauttaa pyöreän pikkumiehen Vladivostokiin, Venäjän historiallisen suuruuden itäsiseen kruununjalokiveen. Vain toinen on silloin vahvalla kalliolla.

Helppoa se on, presidentin loukkaaminen. Lisäksi siitä jää aina kiinni.

 

Aamun kuva (-aLii- 11.6.2018) tuoksuu jumalalliselta ja kertoo myös, että tänään, yhdestoista kuudetta, vanha kansa on ikimuistoisesti istuttanut perunan Lapissa.

Politics as usual

Sateita on pidellyt, juuri nyt kirkastettu katseeni  näkee sinisen taivaan jota säestää äänekäs linnusto, +7,7C. Hilla kyllä kukkii, mutta kärpäsiä tai hyttysiä ei näy: seksin puutetta.

Illalla ohjelmassa oli dokumentti, joka kertoi JFK:n ja mafian suhteista. Luvussa on kirja, joka selvittää aika huolella JKF:n isän (Joe) tekemisiä, kun II Maailmansotaa leivottiin. ”Hair”-elokuvassa (Milos Forman) ammuttiin ihmisiä Vietnamissa aivan hitokseen.

Muuan poliittinen puhuva pää katsoo, että maailmalla tapahtuu nyt geometrisella käyrällä mitaten aiempaa enemmän ja toinen miettii ja ylistää puolueensa bolsevistista rauhallisuutta.

G7:ssa äiti (Die Mutti) lähes piiskaa USA:n presidenttiä, jonka esi-isä lähti Pohjois-Amerikkaan keisarin armeijaa pakoon Die Mutti´n kotimaastaan ennen I Maailmansotaa.

Pääministeri puhuu iltapäivälehdistön mukaan valtionvarainministerin suohon 10-0, vaikka etäisyyttä noiden ihmisten välillä on 656,6 km. Saa siinä isolla äänellä sanoa, että kuulevat toisiansa. Väinämöinen ja Joukahainen.

Lapsen silmin seurasin politiikkaa kahdella tulokulmalla. Kokoomuslaisen kauppalanjohtajan esikoisen vierellä ja sosialidemokraattisen muurarin nuorimmaisen kaverina. Nyt tuntuisi komento ja tapausten kulku menevän vähän samaan malliin. Sodat, rauhat, kaupat ja intohimot eivät muutu saati tapa niistä kertoa tai niiden tienovilla elää. Sulo Suorttanen asuu nyt Iisalmella.

Luvussa olevassa historian kirjassani olen nyt puolessa välissä ja vuosiluku kirjoitetaan 1938. Elämässäni arvelen olevani jo hiukan yli puolen välin. Tuossa historian kirjassa ja elämässäni on yksi hyvin vahva yhteinen piirre:

”Life as usual”

Kesäsunnuntain kuva (-aLii- 10.6.2018): ”Kun aamun lehtiä ei laatikossa näy”