Elinkehän luvunlasku

Hans Rosling, ikäiseni ruotsalaispsykiatri (”Uppsalan psykiatri – ei ekonomi”) kirjoitti tämän vuosikymmenen jälkipuoliskolla kirjan ”Factfulness”, jonka jokainen Davosissa, Bilderbergissa, IFM:ssa, EKP:ssa tai Persian lahdella valtaa käyttävä on lukenut.

Kirjan viesti on selkeä:

”Koskaan ei ihmisellä, ihmiskunnalla ja maapallolla ole ollut niin hyvin kuin nyt”

Siitä huolimatta mm Suomen kansa kerää hetkessä 50 000 allekirjoituksen velvoittavan kannatuksen kuuttien ja psykoterapian saatavuuden puolesta.

Siitä huolimatta Suomessa – tämä on vain suomalainen ilmiö – ei ole sisätilaa, joka ei olisi pilalla. Lopullisesti.

Eikä parisuhdetta, äiti/isä-lapsi-suhdetta, työpaikan ilmapiiriä tai ”mobbning”.

Luin äsken kaksi lausetta, jotka jäljennän tähän:

Uusperheissä elävien lasten ja teinien kohtalo ehkä selittää osaltaan sitä, miksi Surkastuvalla Suomella on valtaisat mielenterveys- ja sukupolviongelmat edessä.

Ihmiset ovat velkaa meille sen, mitä kuvittelemme olevamme saamassa.
Meidän tulee siitä velasta kyetä luopumaan.

Lopuksi surullinen uutinen.

Hans Rosling on kuollut.
Lopullisesti.

Kuva: ”Mielenosoittajat” (Tuomas Korkalo – Mäntän kuvataideviikot 2019, Gösta)

Mainokset

Valhetta, valhetta vainen

Kolmen viikon kesävaellukseni aikana ehdin miettiä useankin eri ”palavan pensaan” johdatuksella taaksepäin niin pitkälle kuin muisti kykenee.

Joel Lehtonen, Jussi Valtonen, Jonathan Littell, Kurt Vonnegut ja muuan natsikirjailija (kts tuonnenpana) olivat pensaina, joita tyydyin katsomaan vähän kauempaa.

En siis lukenut kolmeviikkoisen aikana kuin yhden kirjan. Sen oli kirjoittanut Mankell ja se oli huono kirja (452s).

Tärkein seuraamani viestisisältö oli valhe.

Valhe on tietoinen viesti, jonka vastaanottaja ei tiedä sitä, mitä lähettäjä tietää.

Työssäni olen joutunut opettelemaan huolella, miten huomaan valheen.

Oppi on tuottanut tulosta siten, että kun aiemmin tulin huijatuksi ehkäpä 50 kertaa sadasta, nyt se onnistuu enää toivottavasti vain parikymmentä kertaa.

Tuo taito tietenkin on minulla nyt yleisempi eli muuallakin kuin kärsivän tai apua muusta syystä hakevan ihmisen kohdalla arvio tulee usein tehtyä.

Tärkein kuitenkin aina ensin:
Missä tilanteissa, kuinka, miksi ja millä menestyksellä itse valehtelen.

Vasta tuollainen itsensä tunteminen antaa minulle riittävästi oikeutta arvioida niitä, jotka yrittävät vedättää minua.

Miksi me valehtelemme?
Saadaksemme jotain?

Valehtelu ei ole sama asia kuin isottelu tai rehentely.

Valheesta ei ole tarkoitus jäädä kiinni (ainakaan joka kerta), mutta ”rinta rottingilla” kukkoilu voi aika pienen tuskan kanssa hyvinkin päättyä nolosti.

Jään pyörittämään tätä päivitystä päätellessäni Louis-Ferdinand Célinen tarinaa, Kurt Vonnegutin opetuksia, mutta sittenkin eniten Joel Lehtosen illuusiottomuutta ja pessimismiä.

Siksi kai, että sen viimeksi Putkinotkossa pienoisnäytelmänä kohtasin.

Kuvassa Putkinotkon teatterin Joel ja Sylvia-näytelmän loisteliaasti dokumenttinsa näytelleet päähenkilöt näytelmän tapahtumien alkuperäisellä, todellisella tapahtumapaikalla.

Ei ehkä valhetta, mutta valheen jälkeistä toivottomuutta.

Lisää aiheesta (19.7. julkaistuna):

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006177966.html?share=febf030ac32f36d33fe98ee485a2a36e

Vive la France

10 päivää sitten juhli USA.

Tänään juhlii Ranska.

Kummassakin juhlassa ympärysvaltiot näyttävät sotavoimaansa.

Viime kesäkuussa Suomi teki Rovaniemellä saman.

Eläköön Amerikka, eläköön Ranska ja eläköön Suomi.

Kymmenen auringonkierron hiljaisuus

Edessäsi on raportti onnesta, kahdenvertaisesta ja -kertaisesta onnesta.

Toisena kesänä peräkkäin olen viettänyt vajaan pariviikkoisen puhumatta kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää.

Kuuro en ole ollut, mutta TV:a en ole avannut.

Yle Radio 1 ja 4-vuotias latvialainen susi ovat olleet seurassani.

Ei se, että kirjoittaa ja ottaa kuvia, tätä mykkyyttä mihinkään murra.

Mitä näistä kahdesta kesätuokioista jää sielun päälle?

Ei mitään, ei sitten niin yhtään mitään.

Ei tämä ole meditaatiota, ei tämä ole joogaa, ei tämä ole pakollista eikä tämä erityisestikään kuulu niihin asioihin, joita valtakunnan päälehti aamusta toiseen kiittää ihmisen pelastajiksi (psykologit, psykoterapeutit, mentorit, työnohjaajat, kollegat, potilaat, työkaverit, perheen ja suvun jäsenet tai ne ainoat ystävät – miehellä yksi, naisella ei sitäkään yhtä).

Yksi on kuitenkin ollut tarpeen aika usein.

Sen omaksuin 1985 opetellessani kiinalaista lääketiedettä Shanghain tienovilla.

Se on 7 + 11.

Mutta se on kokonaan toinen juttu.
Oman messunsa väärti.

Kuvassa latvialais-susi, jonka mielenkiinto kohdistuu Nissanimme takapenkillä olevaan leipomon pussiin, jossa on todella laatuisia lihapiirakoita.
Ne on nyt syöty ja huomenna alamme puhella muiden ihmisten kanssa.
Kunhan joutuvat takaisin ihon- ja ilmanpilluustaan.

ps
Eihän se aurinko kierrä (kts otsikko) vaan maa kiertää, mutta koska se kuitenkin laskee ja nousee joka päivä, on sen pakko kiertää, ei maan.

Arvokeskustelua 2.0

Pohdin eilen tällä palstalla etiikan ja moraalin eroa.

Etiikka on tietyn, määritetyn porukan käsitys siitä, mikä heille on sallittua, mikä taas ”kuolemansynti”.

Moraali taas on vaikkapa tämän saman porukan käsitys siitä, mikä muille on sallittua, mikä taas ”kuolemansynti”.

Aamulla lueskelin huoltsikalla rakastamaani ”broad sheet”-lehteä, jossa oli puolustusvoimiemme komentajan kuva.

Hän oli tullut palkituksi kollegansa toimesta siitä, että hän oli mahdollistanut keskustelut USAn ja Venäjän puolustusvoimien välillä Helsingissä viime vuonna.

Tuo komentaja, Charles-nimellä tunnettu (vrt Atlantin yksin ilman Patsy kissaansa ylittäjä-lentäjä maailmansotien välillä 92 v sitten), joutui ajolähtöön asemastaan Tasavallan presidentin taustalla vaikuttaessa siksi, että hänen alaisensa oli kohdellut erästä itäsuomalaisen kaupungin johtajaa väärin hänen vapaa-ajallaan.

Kun vähän tunnen sitä, mitä kaikkea itäsuomalaiset kaupunginjohtajat ovat poliitikko-aikanani tehneet vapaa- ja työajallaan, pidän heitä yhtenä ryhmänä, jolla on sisäinen eettinen normistonsa.

Chatman house – säännös (ei puhuta nimillä, jos ei ole lupaa) aiheuttaa sen, etten yhtäkään itäsuomalaista kuntapäällikköä tässä nosta tikun nokkaan.

Se moraali, jolla kunnanjohtajat Itä-Suomesta tarkastelevat everstejä ja heidän komentoketjuaan aina PVO:n ylipäällikköön asti ja se etiikka, joka vapaa-ajalla sotavaltiossa vallitsee, ovat Suomen kaltaisessa maassa arjessa ja erityisesti juhlassa aika paljon yhtälaisia.

Se, mitä psykiatrina tiedän on, että kiistatilanteessa ja uhkaavissa kuvioissa ihmisillä on tapana heijastaa itsessään arkoina tai ”salattuina” pitämiään paheita selkeästi osoitettavissa oleviin ihmisiin tai ryhmiin.

Siinä sitä on miettimistä, maamme pääministerillä, kun näin kuitenkin on.

Aamun kuvassa alikersantti Lehto (virtuaalihenkilö) miettii tilannetta, joka on syntynyt Ruotsiin (vähemmän lihaa ja lentomatkoja kuin Suomessa) kun kesäterassilla ei enää saa tupakoida

Moraali ja etiikka

Eräs jo ”isänsä luo” mennyt piispa opetti minulle erään kriisin ratkaisua etsiessämme, että ihmisen lasta ohjaa kaksi voimaa valinnoissaan.

Toinen on moraali, toinen on etiikka.

Moraali on jonkin ryhmän yhdessä omaksuma pelisäännöstö, jolla se tarkastelee muiden ryhmien toiminnan oikeutusta.

Etiikkka on jonkin yksilön tai ryhmän yhdessä omaksuma pelisäännöstö, jolla se tarkastelee oman toimintansa oikeutusta.

Yksinkertaisuudessaan ja selkeydessään ohje on ollut toimiva.
Jälkikäteen kaikki eettiset toimet ovat osoittautuneet paljon kestävimmiksi ja ”oikeammiksi” kuin moraaliset.

Etiikka ja moraali eivät ole ihmisen ”ajureita” eli ne eivät pidä laivamme purjeita tuulta keräämässä eivätkä propellia paattia matkaan työntämässä.
Ne ajurit ovat tänään tämän pohdinnan ulkopuolella, mutta luettelo voisi olla ”osaaminen, taito, into, minuus, tunteet”.
Kuka minä olen ja osaanko hämmästyä.

Aamun kuva sataa omaan laariin

Neljä miestä veneessä

Fröbelin palikat on saksalaisen ”steiner”-tyyppisen lastenpedagokiikan edeltäjä.

Fröbelin Palikat puolestaan on neljän eteläsuomalaisen nuorukaisen ennen suurta suomalaista lamaa 1988 perustama lastenlauluja rakennellut yhtye ja osakeyhtiö, jonka itse muistan Afrikan safareilla nyt pariin kertaan käyneenä laulusta

”Leijonaa ma metsästän, tahdon saada suuren”.

Tuota laulua suuren laman aikana, 1990-luvun alkupuolella kuunnellessa minulle tuli mieleen Rovaniemen Teatterin muinoinen Itä-Lappiin sijoittuva draama ”Salakaato”.
Ystävyyttä Lapissa kahden miehen välillä kuvaa parhaiten kysymys ”olisitko valmis minun salakaatamani hirven kätkemään niin, ettei sitä vallesmanni löytäisi vaikka päältä hihtais”

Muuan kaverini julkaisi äsken somessa kuvan tappamastaan helevetin isosta ahriikkalaisesta lehemästä.
Sellaisesta, jonka rinnalla salaa kaadettu kaksitoistapiikkinen tai Seitsemän Veljeksen tappamat Viertolan härät ovat peanuts.

Keskusteluun somessa tuosta riistanmetsästyksestä liittyi ihmisiä, jotka juuri ennen suurta lamaa olivat valtiolaivamme peräsimessä, mutta eivät kapteeneita. ”Kassakaappisopimus”.

Kun nyt luin toisen ystäväni mietintää somessa siitä, miten paljon psykoterapian ja mielenterveyden häiriön käsitteistä nykyisin erilaiset mielestään kärsivät ryhmät puhuvatkaan turhaan, tuli erikoinen olo.

Ernst Hemingway, ”Papa”, on kirjoittanut kaksi loisteliasta, ihmisen pahuutta ja syrjäytymistä pohtivaa kirjaa.

”Kenelle kellot soivat” sekä ”Vanhus ja meri”.

Lähettäisin tämän Afrikassa suur-riistaa metsästäneen ja lopulta itsensä hävittäneen nobelistin kirjat keskustelijoille.

Heitä näkyy olevan Suomessa niin miehiä kuin naisiakin.

Naiset tapaavat rakastua renttuihin, lauloi muuan Fröberin Palikkojen aikalainen, Juliet Jonesin Sydän.

Ovathan nämä aika renttuja.

Jovain.

Kuva:

Suomessa on juuri vieraillut joukko punaisten autojen kerhon jäseniä; he ovat vierailunsa yhteydessä osoittaneet esimerkillisen huonoa käytöstä liikenteessä erityisesti ohitustilanteissa.
Sellaista, joka 1980-luvun lopulla oli ominaista suurriistan metsästäjille maassamme – ei juuri sen jälkeen.

Olkihattuinen mies kuvassa on ”isoisä(n) & olkihattu”

* * *

Vakio-aamukahvipaikassani luen vakiolehteäni, jossa kerrotaan, että dom har probem i Sverige.

Siellä on astunut heinäkuun alussa voimaan tiukentunut tupakkalaki eikä tupakointi enää ole sallittu ravintoloiden terasseilla.

Mellansvensson polttaakin nyt kahden metrin päässä terassin aidasta.

Vakituiset lukijani tietävät, että lopetin tupakointini urheiden 58 vuoden jälkeen 233 päivää sitten.

Syy, miksi lopetin ei liittynyt terveyteen, joka onkin heikentynyt puolessa vuodessa vaan tähän globaaliin ”iso-veli-valvoo”-tupakka-kasvatukseen, joka tiukimmillaan tuntuu olevan Ugandassa.

Kun nyt en polta, ei isoveli valvo. On se valtava arjen helpotus.
Se big brother (erityisesti sister) pyrkii vielä valvomaan syömistäni, liikkumistani ja suhtautumistani lähimmäisiin.

Karmeimmat esimerkit lähimmäisenrakastajista olen työssäni tavannut siellä, missä rakastaja on langennut omaan kuvaansa rakkauden kohteen silmissä.
Siitä seuraa todella paljon vaikeuksia.
Samoin väärien, 5 vuoden välein vaihtuvien ravintosuositusten noudattamisesta liikunta-kasvatuksesta puhumattakaan.

Liikuntavammat ja -sairaudet ovat sekä terveystaloudellisesti että inhimilliseti huomattavasti kuormittavampia kuin esimerkiksi syöpä- tai sydän- ja verisuonisairaudet,

Jos ette muuten usko, kysykää epidemiologeilta.

Hoidossa

Kahdeksan vuodenajan ihmisenä olen jokaiselle vuodenkierron jaksolle löytänyt tähän ikään mennessä jonkinlaiset perinteelliset, elämää turvalliseksi tekevät rutiinit.

Yksi turvallisuustekijä on, että asiat ovat hoidossa.

Siis ruoka, varastot, läheisyys, perhe ja tieto.

HBO-tuotantoyhtiö tuotti takavuosina työtäni hyvin läheisesti sivuavan ”Terapiassa”-sarjan, jossa kerrottiin, minkälaisia osatekijöitä ”hoidossa” on.

Sarja on hyvin kuvaava ja todellinen ja sen keskeisimmät sisällöt vastaavat oman psykiatrinurani aikana yli 50 vuoden aikana havaitsemaani ja kokemaani.

Erityisen ihastunut olen päähenkilön työnohjaajan roolisuoritukseen.
Sellaisia me lääketieteessä tarvitsisimme, mutta emme saa.

Kymmenet tuhannet ihmiset, sadat tuhannet heidän tapaamisensa ja valtava määrä tietoa takaavat minulle itselleni sen, että tiedän, mitä puhun kun käsittelen hoitoa, terapiaa.
Olipa kyse siitä, että oma elämä on ”homma hoidossa”-järjestyksessä tai siitä, että läheisten tai potilaiden ongelmat ovat asianmukaisesti mietinnässä.

Viime aikoina yhä useampi ihminen saa lehdissä ja sähköisillä kavavilla tilaa oman ”terapiassa”-kokemuksensa kertomiseen.
Miten elämä on sujunut, mikä on mennyt pieleen ja miten asia on hoidolla, siis terapialla, tullut oivalletuksi ja sielu säilynyt tai palannut kaaoksesta järjestykseen.

Me käytämme länsimaisessa, kehittyneessä yhteiskunnassa valtavan määrän tietoa, aikaa ja rahaa siihen, että hankimme tai annamme ongelmiin hoitoa.
Busines on varmaankin kymmenien miljardien arvoista joka vuosi ja summa on nousussa.

Muistan omalta uraltani yhden kerran, kun hoitoturva psykiatriassa, henkisen tuskan hoidossa, kaatui liki kokonaan.
Vuosi oli 1988.
Käytimme Suomessa ihmisen henkisen hädän helpottamiseen 100 yksikköä ”rahaa”, mutta sitten kävi kova käsi ja parin vuoden kuluttua vuosipotissa oli jäljellä 40 yksikköä.

Se 60 yksikköä siirrettiin ”ruumiillisten” vaivojen hoitoon.

Sydän-, suoli-, veri-, keuhko-, silmä-, vamma- ja korvataudit (ynnä muuta) tarvitsivat enemmän ja kun potti oli laman tultua pienempi, se ”lainattiin” sielun hoitajilta ja räytyneiltä laman uhreilta.

Viimeiset kaksi kesää olen ollut kahdestaan esikoiseni koiran kanssa ”Armonlaaksossa” syöttäen koiraa, kävelyttäen sitä ympäri Luonnonmaata ja käyden sen kanssa toreilla ja turuilla ihmettelemässä, josko jostain vielä saisi vanhan hyvän ajan lihapiirakoita.

Ei saa.
Kolme poikkeusta toki on: Iisalmelaiset lihapasteijat, Eromangan lihis (Eira) ja Pernontie 2:n Nurmi & Sulosen leipomo.

Koira nukkuu samassa sängyssä kuin minä. Minä olen koiran ”katsossa” eli hoidossa ja muu perhe veuhtoo ympäri maailmaa omissa kiireissään, mutta myös koira saa hoitoa.

Perusturvallisuus on ”plakkarissa”.

Usein aamuyöstä uninen sieluni miettii, mikä koiraa vaivaa.

Olen huomannut antavani sille erilaisia suvussani ja potilasjoukossani oppimiani diagnooseja, jotka katoavat aamun valjettua koiran saadessa tilaisuuden lorottaa aamupissansa Linnanvuoren metsikössä.

Siinä Kultarannan tietämissä, Lennun tuoksuissa.

Hoidossa?

Mikä ettei.

Tauti, rikos, leima vai työväline

WHO on julkaissut uuden kansainvälisen tautiluokituksen (ICD 11), jota on valmisteltu yhdessä amerikkalaisen lääketiedeyhteisön kanssa (DSM5), jotta luokitukset maailmanlaajuisesti olisivat vertailtavissa.

Samaan aikaan käydään maailmalla pride-keskustelua siitä, kuinka on mahdollista, että homoseksuaalisuus katsottiin parantamista ja sen parantaminen julkista kuntoutustukea edellyttäväksi sairaudeksi, aiemmin myös rikokseksi.

Rikokseksi tosin katsottiin myös mm itsemurha – eivätkä nämä leimat ole kovin vanhoja.

Olen toiminut 1967 alkaen psykiatrian parissa (lääketieteen erikoisala 1970-luvulta alkaen, aiemmin nimitys oli ”hermo- ja mielitaudit”, sitä ennen ”houruinhoito”).

Nyt seuraan mietteliäänä, mitkä vielä uusiinkiin tautiluokituksiin sisältyvät sairaudet ovat 1-2 ikäpolven (25-50v) kuluttua samalla lailla outoja.

Osaisin aika monta nimetä, mutta tämä ei ole lääketieteellinen essee vaan Arktinen puskurikapasiteetti, jota kovin moni lääkäri saati ”houruinhoitaja” ei seuraa.

Kun ihminen saa yhteiskunnan vakuutuksista korvausta sairauksiensa aiheuttamasta kyvyttömyydestä rahoittaa oman elämänsä arkea, tarvitaan diagnoosi ja sille perusteet, joita vakuutusyhtiön leivissä työskentelevät asiantuntijat ”noudattavat”.

Sen ongelman DSM5 ja ICD11 auttavat pieneltä osin ratkomaan.

Sitä ongelmaa diagnoosit eivät oikein asetettunakaan ratkaise, ettei vakuutusyhtiöiden piikki ole loppumaton runsauden sarvi.
Se on meidän vakuutettujen elämämme mittaan (duunarit ja työnantajat) keräämä potti.

Siellä pää tulee helposti vetävän käteen ja silloin diagnoosien valta aika lailla murtuu.

Sitä ongelmaa, ettei narsismi v 2022 jälkeen enää ole sairaus, ei iltapäivä- tai kuvalehdistö tai perhe/työpaikka-ongemien käsittely siedä.

On se niin narsistisen sairasta.

Jo vain.

RAUTATIE

Olin jokin aika sitten yksityisessä keskustelussa, jossa mietittiin Jäämeren ja Ugandan ratoja, tunnin ratoja Helsingistä länteen, itään ja pohjoiseen sekä Suomen tulevaa valtakunnakansleri Melanchthonia.

Koska keskustelu oli suljettu, sitä normeeraa Catham House sääntö: asiaa saa siteerata, ei puhujaa nimeltä.

Keskustelussa todettiin, että kiinalaiset ovat viekkauvella ja viäryyvellä huijanneet Ugandan kansaa rautatieasiassa. Todistetuksi tuli myös, että rautatie Jäämerelle on jo valmis ja ollut käytössä 1900-luvun alkupuolelta alkaen ja sille on EU:sta lukuisia pistoraiteita.

Tunnin radoista tuli esiin, että niistä itään Helsingistä suuntautuva on tosin valmis, mutta nyt tarvitaan uusi, joka kulkee ministerin äänestysalueen (Kotka, Hamina) kautta.

Mielenkiintoisin osa keskustelua käytiin historiasta: ovatko Melanchthon, Göbbels ja tämä viimeisin ”Hyväntahtoiset”-kirjan päähenkilö (oikeustieteen tohtori Aue) sama henkilö.

Äänin 4-1, 1 tyhjää, todettiin, etteivät ole. Sama henkilö tai aikomus. Heistä nimittäin vain yksi on yhteiskunnallisen liikkeen johtaja, muut taapertelevat 10.5. 1933 bebelplatzeillaan alemmissa asemissa tai virtuaalisina.

Joka tapauksessa Kasselin Documenta-näyttelyssä kohtaamani taideteos kuvasi oikein kolmannen valtakunnan (Ein Reich, Ein Führer) rautatieverkkoa. Hyvin se pelitti, 10 vuotta.

Illan pimetessä muistutin yhdestä suomalaisesta huijauksesta:

Juhani Ahon ”Rautatie”-pienoisromaani julkaistiin v 1884. Savon rata Kuopiosta pohjoiseen rakenettiin v 1898-1904.

Matin ja Liisan pysäkki Lapinlahdella on siis raakaa totuudenjälkeistä historiaa.

Jäämeren radan, ugandalaisen rautatien ja itäisen tunnin radan tavoin.

Sen sijaan poliittisen liikkeen johtajan ihailu suomalaisissa pääomapiireissä on taivahan tosi.

Melanchthon-rules (mies ei koskaan eronnut katolisesta kirkosta).

Aamun kuvassa kirjoittaja miettii, ovatko Suomen taiteen kultakauden viestit totta, vertauskuvia vai sulaa valhetta