Hyvä Job, paha Jumala

Kuuntelin lempipuhujani tekemää haastattelua teodikeasta.

Onko paha määritettävissä Jumalan kautta.

Vai voidaanko sitä kautta määritellä vain naispappeutta, homojen vihkimistä ja ry-läisten sisäisiä oikeudenkäyntejä?

Haatasen Kallen vieraana on tohtori (teologia), joka ei saa sanomaansa minulle asti selkeäksi. Eikä Kallekaan saa sitä selkeytetyksi.

Sen nyt kuitenkin tiedän, että jos pääministeri heti ensi arkena twiittaa EU-neuvoston (”Huipparin”) jäsenenä tuomionsa äärioikeistolaisen liki natsi-populistin vangitsemista vastustavalla viestillään, voi olla naapuritontilla asuvalla yli seitsemänkymppisellä juristilla sanomista.

Mutta pahaa ja Jumalaa (siis YYA) ei siinä ratkottu.

No, asiaan.

Koska radio-ohjelma tuli samaan aikaan kuin vaarin hoitoon tuli tänään tasan 7 kuukauden ikäinen Piitu, tarvittiin melkoista keskittymiskykyä, että sanoma olisi voinut edes jotenkin mennä perille.

Jopa Wittgensteinista on teologi-tohtorilla uudempi ja vanhempi versio.

Job kuitenkin vähän avasi.

Hän teki paljon pahaa, mutta sai Jumalalta armon @ ”The End”.

Miksi?

Jos oikein ymmärsin, teodikea säätää, että pahan voi määrittää takautuvassa laissa ja oikeudenkäynnissä Säätytalolla ja pistää vastuulliset Katajanokalle vuosikausien ajaksi.

Samalla keinoin Mikkelin läänille meni moni, joka keräsi omia aseita piiloon sen varalta, että YYA jää säätämättä ja Unkarin-Tsekkoslovakian tie olisi oleva Suomenkin tie.

Se siis, mikä on paha, ei ole pahaa tekevän määritettävissä eikä hänen yhteiskuntansa oikeusasteissa tuomittavissa.

Tuomittavissa on vain se, joka taivaallisista (tai Kremlin) sfääreistä – jälkikäteen – kerrotun prejudikaatin perusteella tekona todetaan tuomittavaksi.

Ja senkin voi, ainakin ry:issä, omassa sisäisessä oikeudenkäytössä kuitata sovitetuksi, jos sellainen etelä-afrikkalaisen mallin mukainen totuus- ja sovintokommissio järjestetään. Herran (Ku Klux Clan) ristiveressä. Tuo käsite liittyy HS:n mielipideosastolla kirjoittaneeseen ”äärivihreään”, joka nimesi Petteri Saalaksen (Maailman ympäristö/ilmasto-”päällikkö”) ”Olkiukko”-nick-namella.

On siirrytty maalittamisen kautta ”nimittelyjen aikakauteen” (”Age of Dysphemisms”)

***

Saamelaisilla eteläafrikkalaistyypin komissio on aikeissa laittaa töihin.

Kts myös tv-ohjelmat ”Kaikki synnit” ja ”Ivalo”

https://areena.yle.fi/audio/1-50701575

PTSD:n ELÄMÄ(N)KERTA

Ihmisen sielun sisältö koostuu kokemuksista, mutta rakennuspuut ribonukleiinihaposta.

Osa niistä välittyy ylisukupolvisesti, kuten vaikkapa prekambrikauden alkumeren mainingin kohahdus rantaan, johon ihmisen ”esi-isä/äiti”, vedessä uinut matelija, nousee muuttuakseen vain muutaman kymmenen-sadan miljoonan vuoden kuluttua Tintiksi.

Tintti on lempinimi, jonka sain 4-vuotiaana, 1950 talvella, kun oli kovat pakkaset.

Taapersin Ruotsin armeijan ylijäämäturkista tehdyssä talviasussani käsien viuhtoessa sivulla.

”Antti-Tintti siinä on lähdössä lentoon”

Tuollaista ylisukupolvista sielun sisältöä kutsutaan nykyisin epigenetiikaksi. Muisto maallenousemisesta jäljentyy munasolujen ja siittiöiden DNA:n kaksoiskierteeseen tai vaikkapa ribosomeihin. Eiköhän siellä muitakin tieto- ja kokemus-kirjastoja ole, aikanaan keksittäviksi.

Kysyy häntä vaikka Seppo Sidi Vainiolta.

Sieltä tiedostosta muisto vaikuttaa niin, että kun menen suuren meren rantaan (Etreta) ja kuulen mainingin lyövän kylän rantakiviä mukavaa ääntä tuottaen pyörittäen, koen olevani merestä maalle nousemassa oleva lisko-kala.

Haikeatahan se on, eikö totta?

Hyvin merkittävä ja manipuloitavissa oleva osa sieluamme on muistivarantoomme tallentuneiden, oman yksilömme ja lähipiirimme elämän tapahtumien vuo.

Mitä tärkeämpien, kipeämpien tai suloisempien, sen merkittävämpien.

Kun olin aloittamassa lääkärin opintoja, harjoittelusairaalassani oli kaksi vanhempaa kollegaa, jotka askaroivat tämän asian kimpussa.

Jos ihmisellä oli oikein paha olla ja syy angstiin oli hänen elämänkerrastaan aavistettavissa, annettiin hänelle lysergidiä ja katsottiin mitä tapahtui.

LSD sai merkittävien tapahtumien vuon kahlittua ja seuraavan parin-kolmen tunnin aikana tapahtumat ikääkuin haihtuivat ja neutraloituivat pois tuon raukan sielunvarannosta.

Ahdistus katosi.

”Shamaania ne siinä langettavat loveen”, sanoi johtava lääkäri ja kielsi tyysten tuollaisen hoidon.

Elettiin vuotta 1969.

*

Kun olin 1985 Palestiinassa, vierailin alueen pakolaisleiriverkostossa.

Siellä UNRWA:n kollegat olivat keksineet saman: pakolaisten sieluihin oli tallentunut valtava määrä hyvin traumaattisia ”Estonia”- ja ”Indonesian tsunami”-kokemuksia aiheuttaen heille tarvetta purkaa tuskaansa konetuliaseilla ja räjähteillä – usein oman kehon ympäri vyötettyinä.

Oman aikansa Ikaroksia.

Näille ihmisille annattiin LSD-lääkettä ja kas: tuska katosi, muistot menettivät viiltävyytensä tai nyhtö-tyypin raastavuutensa ja niin matka kohden tavallista ihmisen osaa saattoi jatkua.

Itse asiassa, ilman LSD-, sienimyrkky-, THC-kannabis- tai ketamiini-annostelua me itse teemme tätä muistojen ahdistavuuden purkua koko tietoisen elämämme ajan.

Me emme siihen aina tarvitse EMDR-toimenpidettä (silmänliike-terapiaa), riittää että me muistelemme. Jos vain on joku, joka kuuntelee.

Elämä(n)kerta-tuotanto on juuri tätä.

Tämä liki 4174-osainen blogini on juuri tätä.

On hyvin mielenkiintoista lukea, miten ihmiset purkavat elämässään traumaattisina kokemiaan asioita.

Minä haen niitä kokemuksia kirjastosta, Suomalaisesta kirjakaupasta, saan niitä joulu- ja syntymäpäivä-lahjoiksi ja nyttemmin kuuntelen niitä automatkoilla bitti-tikuilta.

Taidan tästä lähteä taas kirjastoon.

Joel Haahtelan ”Hengittämisen taito” on kollegan tarina Joonian meren saarelta, jossa maininki osuu antiikin Kreikan Ikaros-tarinan rantaan – ehkä jo siihen aikaan, kun ihmisen edeltäjästä tuli maaeläin.

PTSD helpottaa, kun on tarjolla oman elämän taustojen tarinan etsimiseen vertaistukea.

Olen omassa ”Everstien tarinassa” jo 1600-luvun lopulla, kun Turussa naisia noitina roviolla poltettiin.

Kyllä, pappi hän oli, suoraan ylenevässä polvessa, pappi Jakob.

Do not step

Tämän päivityksen motto totuuden jälkeisessä SoMe- ja verkostoituneessa ihmisen maailmassa on:

Sed quis custodiet ipsos custodes

***

Nuorena ihastuin, ensin selvittyäni venäläisestä kirjallisuudesta ja robinson crusoeista, kreikkalaisista tarinoista.

Syynä on ollut kaksi historian ja yksi suomen kielen opettajani.

Nahkapää, T. Kalervo Keranto ja Kangasalan lahja poikalyseolle, ”Rauni”.

Vuosien päästä psykiatriksi opiskellessa noiden antiikin Kreikan tarinoiden syvyys kolahti.

Sitä ennen ne olivat vain mielenkiintoisia kertomuksia, joissa tiukan paikan tullen ”Mustanaamio ja hänen koiransa” osuivat pelastajina paikalle:

Deus ex machina.

Eräs kiehtovimmista tarinoista on elämässäni ollut Ikaroksen taru.

En ole ihan varma vielä 74-vuotiaanakaan, jo yli 50 vuotta psykiatriassa työskenneltyäni, miksi juuri se.

Tarina, joka avaa ymmärrykselle löytöretkeläisen tai terroristin kuolemanhalveksunnan, mutta myös isä-poika-suhteen, tarina, jossa naisilla ei ole isoa roolia ja tarina, joka alkaa hienosti, mutta päättyy huonosti.

Ei ilmesty Mustanaamiota eikä Jumala astu koneesta.

Viimeisten vuosien myötä, kun olen matkojeni myötä saavuttanut lentomaili-miljoonan toisensa perään, olen jäänyt miettimään muutamaa pientä yksityiskohtaa vaellukseni välineissä.

Yksi niistä on otsikon varoitus: älä astu tähän.

Se on maalattu lentokoneen siipeen sille alueelle, johon huollon ei tule mennä rikkomaan askelillaan aerodynamiikan herkimpiä ja kantovoimaisimpia, lennolle nostetta antavia pintoja.

Olen kirjoittanut järjettömän paljon omia tarinoitani nettitaivaaseen.

Kymmeniä tuhansia sivuja, jos ne painettaisiin kirjaksi.

Ehkä sata tuhatta sivua.

Tämä lento pegasoksen siivin alkaa yhä useammin irroittaa ihmisteni verkoista äkäisen viestin:

”Antaisit jo olla, et enää kirjoittaisi, olisit viimein hiljaa – älä astu meidän siipiemme päälle, älä riko meidän mahdollisuuttamme sanoa paremmin ja oikeammin – meidän elämämme nostovoimien tarpeisiin”.

Ilmiö tulee vastaan yhä useammalla kirjoitusalustallani.

Vihaisina, halveksivina, arrogantteina, nolaavina ja joskus musertavina mitätöinteinä, kätkemätöntä raivoa kantavina kiusaamisina ja mobbauksina, joiden yhtäpitävä tarkoitus on sama:

”Vaikene”

Do not step

Keskustelen asiasta usein ikäisteni potilaiden ja joskus ystävienkin kanssa.

Tosin taitaa olla niin, että vanhentuneella psykiatrilla ei isommin ystäviä ole.

Ne, jotka olen jo lapsuudessa löytänyt, alkavat olla tuhkana pitkien siltojen ali vyöryvissä syvissä ja mustissa vesissä.

Trinity-bridge-ilmiöksi minä sitä kutsun, Trotskin silta.

Keskustelujen hyvin kantava ja aina toistuva teema on exit-oven näyttäminen.

”Kenttä on nyt meidän, lentokoneidemme siivet eivät enää ole sinua varten, lintumme lentää visertäen taivaan sineen ilman sinun raakkumistasi”.

Turhaa on kuninkaan varoittaa Ikarosta lentämästä liian liki auringon siipiä sulattavaa kuumuutta tai liian alhaalla, lähellä niiden kantovoimaa tuhoavia suolaisen meren veden roiskeita.

Lentäminen keskikorkeuksissa on taitolaji, josta ei tule komeita tyyli- ja urheus-pisteitä, mutta tulee pitkä, vaikkei kovin joutuisa matka.

Vaikkei saisi?

No, jaksaa sentään.

Huonokin siipi kantaa, jos osaa lukea:

do not step

Target & Victim

2005 alkaen toimin liki kolme viisivuotiskautta Euroopan unionin luottamustoimessa.

Toimintaa ohjasi osaltaan turvaselvitysten ja -varautumisten lisääntynyt rooli.

Minulle pidetyssä koulutuksessa opin, että noissa kuvioissa pitäisi yrittää arvioda, onko oma ”kohtalo” olla kohde vai uhri.

Target vai victim.

Aika usein tausta on sama: itse nostaa nokkansa maasta ja näyttää kasvonsa muiden arvioitavaksi. Toivottavasti ei kovin usein itseään tukasta suosta nostavan paroni Münchausenin mallilla.

Ja sitten kuittaa asiasta identiteettipalkkion tai -rangaistuksen.

On target tai victim – omasta tai muiden mielestä.

Sekaisinhan ne roolit menevät, mutta tärkein oppi lie, ettei likään aina kannata etsiä syyllisiä, jos sattuu – auts!

Useimmiten se tärkein toimija olen ollut minä itse.

Lukuisia kertoja ensi reaktio tönimisten osuessa on ”miksi aina mie”, mutta liki aina loppuselvityksessä (lääkärin työssä termi on epikriisi, kirjailijan ja elämäkerturin epilogi) virhe tai erhe on oma.

Joukkuepelissä se tarkoittaa, että erehtyjä nostaa kätensä avokämmen näkyvillä pystyyn:

”Minä se olin”.

Kohteeksi hakeutunut ja uhriksi valikoitunut.

On aika sama, mitä asiassa muut todistavat, jos oman kylpyhuoneen peili on jäänyt puhdistamatta. Tai peiliä lukee ikäänkuin sillä ei olisi 180 asteen virhettä: vasen on siellä oikea ja oikea on vasen. Ei sentään niin, että päälaki on alimmaisena ja ukkovarpaat ylinnä.

Lyhyesti:

Jos ryhdyn asiaan, jossa näytön (evidenssi) ja kokemuksen (elämänviisaus) perusteella joudun vääryyttä kärsiväksi ja maalitetuksi, on turha syyttää muita, jos sitten olenkin kohta kärsivä uhri.

Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa

Mistäs tämä päivitys lähtee?

Vaalit tulossa, ikä lähenee muistokirjoitusten laadintavaihetta ja yhä useampi on viaton ja pesee käsiään maalis-huhtikuun 2021 vaihteessa.

Viimeistään kristillisenä pääsiäisenä, käskynhaltijan parvekkeella, kun Pietari on targetin, victimin ja Herransa kolmesti kieltänyt.

*

Jos sitten käy ilmi, ettet ole sen paremmin target kuin victim, olet ainakin jotain oppinut:

Entä jos sittenkin…

Erään kirjanlukijan elämä

Näyttää siltä, että kaltaisellani on suhteessa kirjoihin kaksi selkeää jaksoa.

1) Ne tarinat, joita luin ahneesti kirjastosta lainaten 8-15-vuotiaana

2) Ne tarinat, joita luen ahneesti kirjastosta lainaten 70 vuotta täytettyäni

On mielenkiintoista, että kummassakin ajanjaksossa kirjat ovat kovasti samankaltaisia ja mahdottoman hyviä, mieleen jääviä.

Tänä talvena Kjell Westö ja Tommi Kinnunen, Yöpakkasten aikaan Tolstoi ja Dostojevski.

Missä ovat Tuntematon ja Pohjantähti?

”done”

Ja sitten on tietenkin jossakin siellä välillä se K2 talvella vallattuna (sellainen urotyö on juuri äsken tehty ensi kertaa maailmassa).

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka (Kolme katku vahell)

Ei sitä ole saatavilla kirjakaupoista, ei sitä voi lukea kirjastosta lainattuna.

Kuuluu tuo tarina näet yhden elämän kirjahyllyyn.

Anastole – Pictura – Fictura – Simuclara

Seppä Ilmarinen

Tiedän kaksi oikeata Ilmaria, molemmat kuolleet.

Toinen kuoli kun olin alle neljänkymmenen, toinen ollessani yksitoista.

Lisäksi mieleen tulee Pohjantähden virtuaali-Ilmari, jääkäri. Joku Ilmari on saanut Mannerheim-ristinkin.

Tänään on Ilmarin nimipäivä, ”Tuop on Seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen…”

Tietämäni Ilmarit ovat olleen hyvin poikkeuksellisia ihmisiä ja olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa heidän elämäntarinoidensa selvittämiseen.

Kolmekymmenvuotisesta sodasta alkaen olen jäljillä.

”Jaakobin poikien ja heidän isänsä nimet”

Molemmat ovat everstiluutnantteja, toinen evp, toinen res.

Vanhempi Ilmari kirjoitti runoja ja kävi sotia, nuorempi kirjoitti väitöskirjan ja sekä kehitti että valmisti sodankäyntiin aseita.

Toinen piti kokouksiaan Pohjois-Esplanadilla, Lampan talon naapurissa, toinen omisti ainakin henkisesti tuon Lampan talon.

Nykyisin ei ehkä enää tällaisia Ilmareita kasva. En tiedä yhtäkään elossa olevaa, vaikka kuinka muistiani vaivaan ja muistiinpanojani selaan.

Jälkiänne kulkien ja elämäntaivaltanne kovasti arvostaen, Ilmarit.

Kuvanne on työpöydälläni ja facebookin kirjastossa.

Molempien valokuvat on otettu Suomen Suurruhtinaskunnan viimeisten vuosien aikana, keskikokoisten suomalaisten kaupunkien toreilla.

Kiitos

Pankolla mietittyä

Lapsuudessa perheemme asui vuokralla talossa, jota lämmiteettiin kakluuneilla ja keittiön hellalla.

Talo oli nimeltään Puupiiri; sellaisen kopio löytyy Rovaniemellä Kansankadulta.

Sitä ei nyttemmin lämmitetä kakluunilla vaan NeVe´n Kaukolämmöllä (piiloverotusta, nähkääs).

Olemme kolmisen vuosikymmentä asuneet 1969 valmistuneessa Kirkonjyrhämän tasakattoisessa talossa, johon korjautimme kunnollisen takan ”läpipaskovan puusyöpön” tilalle.

Työn teki armoitettu takkamestari Kittilän Kaukosesta.

Hyvä tuli, koska savuviina oli tekijän mieluista skotlantilaista single malt 12y, Isle of Ilay.

Kun talvi edelleen on Napapiirillä kolme vuodenaikaa kahdeksasta, on takalle käyttöä.

Mustan lumen talvena, joulukaamoksessa, pulverilumipakkasessa ja hankikannon tulipalopakkasten aikaan.

Laskitte oikein, luettelin neljä. Hankikanto, joka tuhoaa ja kaataa nuoria miehiä kuin viljaa, on öisin talvi, aamuisin kevät, iltapäivisin petetyn rakkauden helvetti.

Petteri Taalas on juuri julkaissut kirjan, jonka mukaan takassa saa polttaa tulta, kunhan takka vetää niin hyvin, että savukaasut eivät ihan myrkkyä ole.

Kun takassa on tuli 2-3 tuntia ja sitä tuijottelen, joskus vaimon istuessa vierellä, on talossa ”hyä kiiri” ja aamuisin sisällä enemmän lämpöä kuin ulkona. Tänä aamuna takan pankolla, jossa kissa makaa, +24.8, akkunan ulkopuolella -24.8.

Asteita Celciusta.

Kelpaa miettiä.

Kissa pankolla on vaimoni lapsi. Hän muovailee niitä savesta.

Kissoja, lintuja, kettuja, jäniksiä, pieniä lapsia ja muita ”eläviä” kuolleita.

Laitan sukat jalkaan ja lähden töihin.

Tilastojen (2020, AVI:lle ilmoitetun) mukaan tapaan työssä vuodessa n 270 ihmistä n 440 kertaa.

Takan tarvittaessa lämmittämänä tapaan heitä paremmin kuin jos lähtisin työhön Pasilan tai Kalasataman kerrostalon 20-42 kerroksesta.

Tuomas kulta joulun tuopi – paha Nuutti pois sen viepi.

Tänään.

***

Tiesittekö, että Suomen kuuluisimmassa huvilassa (kaikki Helsinkiin tulevat ja sieltä lähtevät junamatkustajathan ”Sinisen talon” tuntevat) on PALJON kakluuneja, mutta ei lainkaan hiilellä tuotettavaa kaukolämpöä.

HS Nuutinpäivänä 2021, ss A 18-19

Aurinko laskee länteen

Eilen jaksoin valvoa yli puolenyön seuratessani Clint Eastwoodin ohjaamaa ja tähdittämää elokuvaa Armoton.

Tarinassa paha ei saanut palkkaansa ja elokuvan ”Donald Trump” (Eastwood on tiukka oikeisto-republikaani) lopputekstien mukaan eli lastensa kanssa onnellisena pikkukauppiaana Tyynen meren rantakaupungissa kunnes sielläkin aurinko laski länteen.

Vaikka antiikin kreikkalaiset ja egyptiläiset jo tiesivät, että maa kiertää aurinkoa, me emme sitä tiedä.

Meillä edelleen ”ex orientae lux” – kiinalaiset tykittää parhaiten (paperi, ruuti, jin ja jang).

Asiaintila on tosi surkea, koska tiukan paikan tullen me kaikki tulemme marssimaan omien heimojemme capitol-kukkuloille putkipommit reppujemme sivutaskuissa. Uskossamme vahvoina siitä, että Trump sisällämme voittaa kukkulan herruuden – siellä suuressa lännessä, sen itärannikolla.

Toisaalta tarina länteen ratsastavasta Clint-vanhuksesta on soma.

Ihminen siirtyy toisiin taivaisiin sellaiseen suuntaan, joka ei toimi.

Ihmisen alla oleva planeetta kiertää eri suuntaan. Ihan täysin eri suuntaan, 180 asteen mitassa.

Olen tehnyt viimeisenä muutamana vuotenani tiliä sellaisista asioista, joiden on parempi olla revidoituja (tilintarkastettuja) aikanaan, kun oma aurinko laskee (tai siis oma planeetta kiertää oman akselinsa ympäri vastapäivään eikä vastoin päin).

Kun sielu vielä on melko ”terävä kynä 1946 syntyneiden penaalissa” (onhan siinä penaalissa muiden ohessa Donald Trump ja Paavo Väyrynen minua jonkun viikon iäkkäämpinä), on reviisioon runsaasti aikaa.

Verrattuna kuolinpesän etukäteis-siivoukseen tässä reviisiossa on vähän eri meininki.

Mitään ei heitetä pois, ketään ei potkita kannelta lankkua pitkin haikalojen syötäväksi, kaikki pysyvät kannella tai sen alla kunnes koko titanikki-niminen paattimme uppoaa.

Sellainen konmaritus on itse asiassa aika hauskaa.

Arktisen puskurikapasiteetin osalta se tarkoittaa, että kuluneet 14 vuotta ja niiden aikana kirjoitetut yli 4100 päivitystä ovat jo plakkarissa.

Niitä ei tarvitse elää uudelleen eikä selittää.

Tämän arktisen puskurikapasiteetin lisäksi minulla on tallessa yli 50 000 päivitystä sellaisilla ammattikuntani sivuilla, joita ei enää voi polttaa

Nettitaivaan eli avaruuden bitit ovat ikuisia.

Myös mustien aukkojen ympäripyöreä imu.

Kävin niitä ammatti-muistioita äsken vähän läpi kun heitin niiden haltijalle hyvästit.

Lähtö liittyi molemminpuoliseen suuttumukseen ja kyllääntymiseen, mutta ei voi sisältää tiedonrippeiden tuhon sallivia loitsuja.

Hyvässä lykyssä minulla on vielä vuosikymmen, pari aikaa vakuuttaa itselleni, että aurinko ei laske länteen eikä idästä tule erityistä viisautta.

Samallahan sitä voi yrittää opettaa niille, joita täällä tapaa.

Hyvää härkäviikkojen ja paaston aikaa aD (jaa) 2021.

Once Upon a Time in America

Ihmisen, sapiens, taipaleessa on hetkensä, ihmiskunnan momentumit.

Hetkiä tarkastellaan jälkikäteen Totuus- ja sovintokomissioissa.

Vaikkapa saamelaisten, EU:n ainoan alkuperäiskansan aseman saaneen kulttuurin asiassa.

Jotkin hetket mietitään Nürnbergissa, jotkin Haagissa ja jotkut, viimeisen 80 sukupolven aikana, ins Allah tai Deo volente.

Antonio Damansio kirjoitti hyvin:

”Tarinat ovat aivojen pakkomielle, kielen edellytys – muiden tunteita lukiessamme luemme niitä ensin itsessämme”.

Äsken katsoin kertauksena Leonen elokuva-tarinan ”Once Upon a Time in America”.

Siinä tuottamuksellisia (dolus-merkityksessä) olivat erään tuhansia vuosia vanhan uskonnon edustajat.

Leonen tarina sivuaa läheltä toista Uuden Amsterdamin (NYC) kulttuuria: Kummisetä I, II, III. Elokuvassa on takana toinen uskonto ja toinen kulttuuri, mutta sama Välimerellinen ihmisen seikkailuvietin (DRD4-7R – geeni) tarina.

Onko nyt, Washington DC 6.1. 2021, taas momentum, ehkä isokin. Siinä taas takana on Baijerin kuningaskunta ja keisari Vilhelm, ensimmäisen maailmansodan aatto. Tolppia matkan varrelle mahtuu niin Klondyken kultaryntäykseen kuin Kallstadtin moselviinin viljelyynkin, mutta myös ”kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”.

Kun Krim oli suurvaltapolitiikan kastepiste ja Venäjä kärsi tappion Kokkolassa asti.

Baijer tuo mieleen kaikenlaista, 30-vuotisen sodan Ruotsin voitoista ja tappioista alkaen ja Nürnberg lokakuu 1946 päätyen.

Se, mitä varten nyt on jo alettava sovinto- ja totuuskomiteoita miettimään, opeteltiin ihmiskunnan tasolla ihmiskunnan alkukodissa Afrikassa, kun Etelä-Afrikka itsenäistyi buurivallasta.

Taustalla voimaa ja sisältöä sovintoon antoi harvalukuinen joukko ”Elderly”.

Olen kuunnellut tuon joukon historiaa mukanaolleen ”under four eyes” kertomana muutaman tunnin ajan.

Se, mitä uudella mantereella nyt on meneillään, ”Once Upon a Time in America”, vaatii seljetäkseen vanhemmuutta, kokemusta, syvää historian – muunkin kuin sapiensin – tajua, mutta ennen kaikkea todella hyvää tuuria.

Vähän niinkuin Normandiassa D-dayn jälkeisinä aikoina, kesä-heinäkuusta 1944 alkaen.

Ei Hiroshimalle 1945, kyllä Pariisille 1947, mutta ehkä Nürnbergille syntymäpäivänäni 19.10. 1946.

Annapas kohtalo meille, koko biosfäärille aurinkopulsseihin asti, taas hiven tuuria.

Kiitos että kuuntelit.

Olemisen (muille) sietämätön kepeys

Niin kauan kuin muistan, on ympäristössäni tai peilissäni ollut toistuva ongelma.

Se on erinomaisuus, jolla on perusteensa.

Osalla ihmisistä, muista eläimistä en tiedä, mutta sars-viruksesta voisin arvata, on kauhistuttava ominaisuus olla oikeassa.

Ihan aikuisen oikeasti oikeassa, ei väärässä.

Tällaiset ihmiset ovat usein tunne-elämältään siten epävakaita, että silloin kun he ovat oikeassa, lähiympäristö kärsii aika lailla.

Mutta sitten kun he ovat väärässä, sitten vasta lähiympäristön kärsimys lisääntyykin aivan käsittämättömiin mittoihin.

Energinen, suunnitelmia pursuava sangviinikko vaipuu käsi poskellaan melankoliaan,

”Malencolia significa ingegno”.

Jos tällainen ihminen tietää täysin vastaansanomattomasti olevansa oikeassa siitä, että hän on väärässä, on siinä vahtimista.

Aika varhain, varmasti jo keskikoulussa, joka vastaa nykyistä peruskoulun yläastetta, olen alkanut tätä ihmisenä ja ihmisverkon jäsenenä olemisen ongelmaa sekä havaita että sen hoitamista miettiä.

Ehkäisemistä, lamaamista, tasoittamista.

Eipä ole tullut vastaan sitä keinoa, millä näitä manian vauhdin ja masennuksen äkkipysähdyksen ”leonardoja” voisi saada helpommiksi. Siten ettei se olemisen keveys ja keveyden raskaus olisi niin tuhoista ja raskasta niille, jotka taapertavat turvallisesti keskitietä.

Heitä lie kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnissamme todella suuri enemmistö.

Näissä sieluntiloissa on yksi erittäin hankala ylimääräinen ”rönsy”, jota ammatissani kutsutaan ”collateral damage”-piilokäsitteellä. Se on päihteiden käyttö.

Kun havaitsette käsitteen ”kaksois-diagnoosi”, olette sen äärellä.

Jos rönsyn saa pidettyä kurissa tai ei sellaista aloita, ei tule sitä ongelmaa, joka kaatoi Eino Leinon, Pentti Saarikosken ja monta, monta muuta ”world famous men”. Ernst Hemingway, Abraham Lincoln.

Tritonus eli pirun sävelaskel siinä on kyseessä, dissonoiva paholaisen sointu, ”diabolus in musica”. Ylinouseva kvartti tai vähennetty kvintti, siinä terssin ja septimin välissä.

Tiedän kokemuksesta näistä asioista aika lailla.

Tällä erää en kuitenkaan jatka omien jalanjälkieni perkaamista.

Muistan toki afrikkalaisen museon seinään Brysselissä kiveen hakatun perustavan havainnon:

Kaikki menee ohi paitsi menneisyys