Merkel, die Mutti

Lämmin, aurinkoinen, nasakkatuulinen päivä tulossa.

Helsingin Sanomissa kertotaan ihmisistä, jotka eivät näy. Jos he kävelevät Helsingin asemahallissa muita väistelemättä, heidän käy huonosti tässä tuuppijoiden maailmassa.

Näkyviä ihmisiä väistetään. Tai heidät syöstään asemastaan.

Ihminen on 100 000 vuoden olemassaolonsa aikana tuhonnut itseään suuremmat nisäkkäät lähes sukupuuttoon. Se valitsee johtoonsa mielellään hyvän näköisiä kaksimetrisiä. Olisiko siksi, että sellaisiin on vallankumouksissa helpompi osua.

Kun saksalaisäänestäjä nyt liki hylkäsi 1954 papin tyttärenä Hampurissa syntyneen Merkelin tuntuisi siltä, että hän hylkäsi pikemminkin näkymättömän toivon kuin näkyvän sotapäällikön. Ikäänkuin äänestäjä ja sen käytöstä ohjaava media kaipaisivat Helmut Kohlia takaisin.

Lipponen on ikäänkuin isompi kuin Halonen.

Merkelin berliiniläinen taival maailman johtajana on samanpituinen kuin omani alueiden edustajana Brysselissä. Olen ollut ikäänkuin ”kuulolla”.

Puolestani hän voisi jatkaa, koska järkeviä ja näkymättömiä tarvitaan enemmän kuin järjettömiä jättejä. Mie en jatka.

Mainokset

Joulu at least, at liest

Märkä, kymmenasteinen asfaltti kiiltää iltapalalta palatessa.

Kadun varressa, tavaratalojen ovilla asettuvat islamistien naiset sharioiden ja uusien täkkien alle yölevolle.

Ilta kului sitä miettiessä, että Eurooppa pääkaupugissaan on vailla Helsingistä lähetettyä joulukuusta. Se jäi direktiivien takia Antwerpenin satamaan, joten nyt rekat tuovat sen Ardennien taistelutantereelta, jossa se on kasvanut natsi- ja liittoutuneet-nuorison tuoreen veren innoittamana yli 70-vuotiseen komeuteensa.

Ensi viikolla aamun kuvan välkehtivää kuusta tai islamistikerjäläisiä ei minun tarvitse enää katsella yksin, mutta näen sen vaimoni kanssa toivottavasti viimeistä kertaa.

Seuraavina jouluina muut ihmetelkööt ”Oh Tannenbaum” Flaamien ja Valloonien rajalla.

Seuraavat joulunalusvieraat Lapista vuoden kuluttua pohtikoot, kuinka ”smart future” on ”ne kymmenen kärjessä”, minä laitan lumisessa Lapissa soittimeen ortodoksisia kirkkolauluja. Novosspasskin luostarikuoron esittäminä.

Hämäränhyssyssä, direktiivejä isommin miettimättä.

Doube-Cheesen saa Mäkkäristä Rovaniemellä halvemmalla ja Kebabin maukkaampana Torikeitaalta kotonakin, kotitakan lämmössä ja omien koivuhalkojen liekkien valossa.

Kerta vielä kiellon päälle, ensi viikolla, ja sitten vain odottelemaan sopua, jota Koti-Lapissa kohta solmitaan.

Herrojen Kemin ja Jätkien Rovaniemen kesken, kuninkaallisen rajakaupungin ruhtinaan välittämänä.

 

Tautologiaa & paikalla tauko

+11C, vettä tihuuttaa, 1 aamulla ja TJ.

13 vuoden urakka ja se on siinä. Vielä kerta, last lesson, ensi viikolla.

Perustimme illalla koiramännikköläisen kanssa puoluetta, jolle hän antoi nimen ja minä logon. Piirsin lautasliinalle viisi puhelin/sähkölankaa ja niille lintuja nuoteiksi kansallislaululle. Nimen (ehdolla läheisyys, etäisyys, kaukaisuus ja subsidiarity) kerron heti kun sen kuulen. Agendana ovat mm eutanasia ja yhden tähden Jallu.

Ohjelmaa rakennellessa selailin viimeisen parin viikon päivityksiäni ja totesin melko runsasta tautologiaa blogausten välillä.

Pitäisi ehkä pitää paikalla tauko, vaikka kävijöiden, teidän, vieraideni, määrä on lisääntynyt viidenneksellä.

Aamun kuva voisi kertoa Lapin, Belgian, Espanjan, Syyrian, Saudi-Arabian tai Iso-Britannian sisäisistä tilanteista ja niinpä illan suosituin jälkiruoka olikin Banana Split.

Eturuokana kaikki popsivat Rumpsteak, ruokajuoma avec gas.

Omani otin medium –

Äly hoi, älä jätä

-12C, Radio Suomessa uusintana tohtori Raimo, Valtakunnanterapeutti.

Kun vastaanotolleni tulee uusi potilas (heitä on kymmenkunta viikossa), tapaan selvittää sen, mitä opettajani Meilahdessa toistuvasti opettivat: Anamneesi. Siinä etsiskelen ihmisen tarinaa kolmen, mieluiten neljän tai useammankin sukupolven ajalta.

Sitten teen, Arto Nybergin innostamana, pari kysymyssarjaa, joilla pyrin arvioimaan ihmisen sielun ja aivojen joustavuutta ja laatua, suoraan sanoen älykkyyttä.

Kysymykset ovat älyn laatua mitatessa seuraavat:

  1. Jos yksin kotona ollessa lyötte isovarpaanne sohvanjalkaan, mitä sanoja käytätte, luetelkaa kaikki
  2. Jos Erottajan Essolla naapuripöytään istahtaa ihminen, joka syö eväitään voimakkaasti maiskuttaen, häiritseekö se
  3. Jos Teillä on muutaman tunnin tehtävä suoritettavana, teettekö sen putkeen vai pätkissä
  4. Onko työpöytänne tip top vai sekaisin siten, että kuitenkin löydätte siltä tarvitsemanne

En kerro tässä ”oikeita” vastauksia, mutta huomautan, että ensi tapaamisella aina teitittelen minulta ammattiapua hakevaa ihmistä antaakseni hänelle tilaa ja etäisyyttä muutoin aika ”tunkeutuvassa” tutkimustilanteessa. Jos ihminen sitten pyytää sinuttelua, olipa ikä 15 tai 95 vuotta, asia minulle sopii.

Nyberg-kysymyssarja taas menee niin, että teen viisi kysymystä, joihin annan kaksi vaihtoehtovastausta ja pyydän vastaanotolle saapunutta valitsemaan niistä toisen ja sanomaan sen ääneen. Kysymykset ovat aina samat ja viimeisenä kysyn: ”Heikki Kinnunen vai Vesa-Matti Loiri”.

On siis aika tärkeätä ensin tutkia, sitten vasta hutkia. Kunnioittaen häntä, joka on tullut apua hakemaan.

On tietenkin muitakin asioita, joita on selvitettävä. Tärkeimpiä niistä on ”silmämunatesti” eli sen arvioiminen, miltä potilastuolilla oleva vaikuttaa lääkäri- ja ihmiskokemukseni ja hänen olemuksensa perusteella.

”Steppaako”.

Olen huomannut, että kaikki potilaani, iästä, sukupuolesta, olemuksesta ja tarinasta riippumatta, ovat tasa-arvoisia mitä tulee älyyn, aivojen joustavuuteen ja toipumiskykyyn.

Jokaisella on oma ”tarjottimensa”.

Olen lähdössä parin viikon finaalikierrokselle 13 vuoden EU-urakassani. Tilalleni tulee, niinkuin asian eräs hyvin korkea-arvoinen EU:n toimija ilmaisi, tulevaisuuden hyvin merkittävä lupaus.

Jätän mielelläni urakkani Euroopan 28 jäsenmaassa, niiden alueilla ja kunnissa, kaksi vuotta etuajassa eli kesken juuri siksi, että saan seuraajan, joka on noissa edellä luettelemissani kysymyksissä hyvin hienoja vastauksia antanut.

Edellä olevalla tarkoitan, että viljelen noita kysymyssarjoja muidenkin kuin potilaskohtaamistan yhteydessä.

Tämän seuraajani tapasin 5 vuotta ennen hänen syntymäänsä Inarin Kultahovin (tuohon aikaan SMT:n ”maja”) portailla syksyisessä ilta-auringossa. Silloin en juuri kysellyt vaan kuuntelin.

Inarin suolasiikaa tarjoillut ystäväni sukulainen kertoi tarinoita, joita sittemmin ovat niin presidentit kuin kirjailijatkin kuunnelleet ja niistä oppia saaneet, kirjojaan kirjoittaneet.

Taidan vielä kerran kuunnella Yle-Areenalta tuon Tohtori Raimon ja hänen alpakka-koiransa tarinan, sitten tartun matkalukemistooni viimeiselle matkalleni.

Juha Hurme: ”Niemi”.

Ansaitsisi Elisabeth Rehniltä reilun kohtelun, se.

Kuva (-aLii- 19.11.-17): Tasa-arvoiset, Uganda 2016.

Short Story – Lyhyestä virsi kaunis

Muilta osin sää on ennallaan, mutta lunta maassa, katolla ja oksilla on enemmän. -5.4C.

Iän myötä olen vahvistunut sellaisessa uskossa, että mitä lyhyemmin joku osaa asiansa sanoa, sen likempänä hän on oikeata. Tai menestymistä asiassaan.

Taas se on nähty. Kittilässä, Kemissä, Metrossa, EU:ssa ja UN:ssa. Xi-rules.

Mitä pidempään joku käsittelee kokouksessa tai fb:ssa omaa asiaansa, sen enemmän asia väistyy, valhe lisääntyy tai tietämättömyys alkaa paistaa kuin uusikuu.

Raja näyttäisi olevan kolme riviä, 140 merkkiä.

Jos kirjoitat Tasavallan Presidentille, joka yleensä ei ole älykäs, on itse asia saatava kansisivulle kolmelle riville. Silloin asiasi voi menestyä tai kaatua joutuisasti.

700 sivun essee, kuten Juha Hurmeen kirja ”Niemi” tai 1300 sivun tarina, kuten Jaan Krossin ”Uppiniskaisuuden kronikka” eivät ole poikkeuksia, jotka vahvistaisivat säännön vaan taideteoksia. Sellaisia kuin Leonardo da Vincin äsken huutokaupattu ”Jeesus”, josta joku maksoi 380 miljoonaa euroa.

Lyhyestä virsi kaunis” tässä kategoriassa on äärettömän paljon kalliimpi. Siksi se ei ole kaupan.

Loppuunpalanut pastori – The Priest who Burned Out

Sää ei tietenkään muutu, mutta illalla Ylämaista tullessa välähti ainakin Torvisesta pohjoiseen katsellen ja kuvaten. -5C.

Radion aamuhartaudessa stadilaispastori kertoo, että elämä alkaa kun koira on kuollut ja lapset ovat maailmalla. Sitten hän kertoo palaneensa loppuun.

Kuluneen viikon tiistaina Rovaniemen kirkkoneuvosto varasi läsnä ollessani 2018 talousarvioon auton hinnalla krematorion suunnittelua ja 2019 taloussuunnitelmaan helsinkiläisen omakotilaton hinnalla tuon loppuun ihmisen polttavan laitoksen rakentamisen.

Mutta pastorit ne vaan palavat loppuun jo ennen krematoriota? Burn out pitäisi kääntää suomeksi ”palaa pohjaan”, jotta uupuneelle jäisi edes jokin mahdollisuus elää ruuhkavuosien, koirakuoleman ja lasten kotoamuuttamisen jälkeistä elämäänsä.

Työstä on muodostunut minulle tilaisuus olla joutumatta krematorioon, mutta myös mahdollisuus elää pienten ja suurten pohjaanpalamisteni kanssa. Itse asiassa tämä onkin ainoa, jossa uskon Sigmund Freudia, itävaltalaista Triesten yliopistossa syvänmeren tutkimusta harrastanutta kokainistia. Ihmisen henkinen terveys koostuu kahdesta ydinasiasta.

Arbeiten und Lieben machen (sanajärjestys tarkoituksella sotkettu)

Freudin maanmiehen ja aikalaisen slogan on toki joskus totta, mutta ei vastaa 71-vuotista elämänkokemustani, oikeastaan päin vastoin:

Arbeit macht frei

En kovin usein vieraile vanhempieni, veljeni tai koirieni haudoilla. Mutta työssä käyn joka päivä. Itse asiassa työskentelen 24/7, koska työni luonne edellyttää saavutettavuutta niille, jotka uhkaavat palaa loppuun sen sijaan, että hoidossani tyytyisivät palamaan pohjaan.

Kainuun viisaat naiset tietävätkin tässä assiijassa sen ehkä kaikkein oikeimman reseptin.

Kun perheen metsästäjät tuovat metson, teeren tai selvä pyy – linnun metsältä, vaimo valmistaa siitä aterian.

Hänellä on kaksi mahdollisuutta tehdä eväästä miehelleen ja muulle perheelle maistuva. Joko hän lisää lintukastikkeeseen tilkan sherryä, jota kotona ei kuitenkaan yleensä ole. Niinpä hän tekee kastikkeen kermalla suurustaen ja polttaa sen hivenen pohjaan. Sitten hän seuraa metsästäjiensä ateriointia seisten, siinä hellan ja pöydän välissä.

”Vasta pohjaanpalaminen antaa ruoalle sen pikantin sivumaun ja lisäksi peittää siitä riistan inhottavan, tapetun sivumaun”.

Kuva: (-aLii- 17.11.-17): Pohjaanpalamisen ihana taulu

Noskelaisia, patkuleita ja muita luokkappettureita

Sievä talvisen aamuyön sää, joten on mukava lähteä kurvailemaan porojen seassa Ylämaihin (aamulla 5 ja TJ), -5,5C.

Lapissa on nyt luokkapettureita.

Oma mentorini politiikassa heti sen alueen urani alkumetreiltä alkaen tuhisi usein noskelaisista. Patkuleista. Luokkapettureista. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että sellaisia tarvitaan, koska heillä henkensäkin uhalla on kykyä puolustaa kohtuutta. Vaikkapa kommunisteja tappamalla.

Asia on sitttemmin tullut usein vastaan ja leimakirveitä on käytetty. Sen kanssa on voinut elää siksi, että on seuraava wiki-teksti:

Noske syntyi Brandenburg an der Havelissa. Hän oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen ja parlamenttiedustaja vuodesta 1906 ensimmäisen maailmansodan loppuun. Hän kuului sosialistiseen oikeistosiipeen ja otti osaa spartakistikapinan ja Münchenin neuvostotasavallan verisiin kukistamisiin vuonna 1919. Noske oli kommunistijohtajien Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin vastustaja. Hänen lähettämänsä oikeistolaiset freikorpsit surmasivat noin 1 000 kommunistialähde? Münchenin neuvostotasavallan kukistamisen yhteydessä.

Weimarin tasavallan vakiinnuttua Noske toimi Ala-Saksin osavaltion presidenttinä Hannoverissa.[1] Nosken epäiltiin osallistuneen toisen maailmansodan aikana Adolf Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Hän kuoli 1946.

Eivät kaikki toisiaan tappavat tai vahingoittavat eri mieltä olevat ole oikeassa tai väärässä, mutta tappamista lukuunottamatta vähän kait pitäisi salliakin. Tai ehkä ei.

Katsotaanhan.

Perheessäni on kaksi leikkimielistä kieltoa. Kahta nimeä ei saa sanoa ääneen ilman rangaistusta. Toinen lopettaa uraansa ensi elokuussa ja toinen aikoo rääväsuiden mukaan tuhota maakunnan pikkukuntien olemassa olon markkinatalouden astaloilla, kiinalaisten markkinavoimien piikkiin.

SoTe-taistoista on tullut SoMe-taistoja. Siksi #metoo on hyvin tullut juttuun ja siksi erilaiset suljetut ryhmät ovat menestyksellä kaivaneet maata ”vanhojen, väärien ja luutuneiden ihmisten ja käytäntöjen alta”.

Eilen ilmestyneessä, moninkertaisesti palkitussa paikallisessa ilmaisjakelulehdessä (ei, ei ilmainen vaan maksuton, tuotot menevät Tampereelle) kolumnisti kertoi suljetulta palstalta terveisiä. Hän kertoi, miten miehiä käsitellään naisten keskustelupalstoilla eikä tarina ollut 71-vuotiasta pappaa pelkästään mairitteleva.

Kyse luokkapetturuudesta ja suljettujen keskustelujen avaamisesta julkisuuteen on oma maailmansa, johon me vielä emme ole tottuneet. Luottamus savuisten ja hämärien kabinettien päätäntään on mennyt eikä mikään ”salainen” enää ole turvassa.

Olen useissa suljetuissa keskusteluissa mukana. Luontoni mukaan olen joukossa usein paitsi kryptinen, myöskin räyhäävimpien joukossa. Minulle ei kuitenkaan tulisi pieneen mieleenikään raportoida noista keskusteluista minnekään, olinpa vaikka kuinka kommunisti tai noskelainen. Tämä SoMe-maailmassa ei näy enää kaikkien joukossa olevan pyhä asia.

Luottamus.

Ymmärrän, ettei luottamus ole pyhä asia. Ja pidän sitä hyvänäkin. Eipähän enää salaseuroilla ole entisenlaista mahdollisuutta istua tuleen ulkopuolisten housuilla ainakaan ilman kiinnijäämisen pelkoa.

Siitä huolimatta en edelleenkään kerro eräistä suljetuista sivuista, joilla olen joutunut turpiinsaajien joukkoon, sakinhivutuksen kohteeksi, oman aikani noskelaiseksi.

Sen sijaan pidän omia ajatuksiani avoimina tai ainakin liikkeessä kertomalla niitä jo yhdettätoista vuotta aamuyö aamuyön jälkeen niin spontaanisti, että kirjoitetusta muutan päivän mittaan vain selvät kielioppivirheet. Ihanteeni blogistaniassa, Jukka Kemppinen ei tee sitäkään. Siellä ne ovat niinkuin INRI Jeesuksen ristissä: ”Kirjoitin minkä kirjoitin”.

Quod scripsi, scripsi

Kuva (-aLii- 15.11.-17) Yli 22 soun kolikko ajalta, jolloin Jean d´Arc pelasti laukaustakaan ampumatta tai miekkaansa käyttämättä Kaarle VII:n ja Ranskan joilta hän  sai palkkiokseen surman roviolla, jälkikäteisen armahduksen mestaajiltaan ja pyhimyksen arvon paavilta

Median luku- ja tekotaito

Talvi, pimeä, kuusi, kuu ja pakkanen, -5.8C.

1950-luvulta alkaen olen ollut lähellä mediaa, mutta en aivan sellaisen sisällä. Kokemus on ollut mielenkiintoinen. Kun nyt seuraan erästä median prosessia, tuntuu kuin piste olisi tulossa iin päälle.

Prosessissa mediaa taas kerran laitetaan huijaamaan itseään ja homma näyttää taas kerran onnistuvan. Ei se aina näin mennyt.

Entiseen aikaan, lähinnä 1970-80-luvuilla, UKK-YYA-UN-tiedonvälitykseen panostettiin massavaikutuksella eli paljon ihmisiä oli sekä tekemässä, sisäisesti arvioimassa että hakemassa totuutta, olipa se minkätunnustuksinen tahansa.

Nyt panostetaan vain huippuihin, joita on harvassa. Bulkki tehkööt mitä tekee, jos ei sitten vahingossa saa skuuppia. Sittenkin useimmat skuupit ovat tyhjiä pesiä avattaessa. Eikä skuupin löytäjä edes osaa hävetä, koska & vaikka palkittu.

Se mediaprosessi tai -projekti, jota seuraan, ei ole skuuppi, mutta huijaus se on. Ei toki asia vaan keino.

Kuitenkin arvaan, että se läpäisee kuin kuuma veitsi voin.

Kun ei mediassa enää ole perustuotannossa aikaa tarkistaa, tarkistaa, tarkistaa.

Koska tuo vedätys ei koske minua eikä vaikuta minuun, jään tyynesti odottelemaan sen loppusuoraa ja maaliinsaapumista enkä taida edes kertoa, kun maalinauha on katkennut. En edes usko, että kukaan asianosainen ymmärtää jälkikäteenkään, ettei joulupukkia ole olemassa, mutta joulukuusi valaistaan 800€:n kappalehintaan kylässä kuin kylässä.

Paikallisen, maakunnan ja pohjoisen median ei kannata suurra tätä kryptausta, koske se ei itse ole tekijä vaan korkeintaan uhri.

Nää menee ny korkeemmas kärees.

Totuudella on hintansa eikä meillä ole siitä varaa maksaa – eikä motivaatiota.

Kuva (15.11.-17, -aLii-): Kuu, Si!

Ysärit

72. kerta kun maa valkenee. Parhaiten muistan ne kerrat, kun tähän aikaan suihkaisin hiihtämään aamun peninkulmaiseni.

Koko 71 vuottani on sielultani kulunut nuorten joukossa. Joutuessani ikäisteni tai itseäni vanhempien seuraan, tunnen outoutta. En viihdy.

Tällä hetkellä kaksi perheen ulkopuolista ysäriä ovat kiinnostavia, koska heille voin siirtää osaamisiani ja kertoa tarinoitani: ”Short stories”, enintään kolmeminuuttisina. Pitkiä tarinoita on kirjoitettava (”Novels”), siihen minä en ryhdy. Tervon, Ylävaaran (Liksom), Heikkisen (Kettu; Mikko-Pekka) tai Poromafian tarinoihin,

Neljäntienristeyksen historia ei minusta irtoa. Kjell Wästö´n kyllä toimitan vaimolleni sänkyyn tänä aamuna kahvin kera, koska hän, 10 vuotta minua nuorempana jatkaa nuoruuttaan, minä taas teen kaikkeni, etten kohtaa vanhuuttani vaan nuo sevarien, kasarien, ysärien ja milleniaalien ympyrät – niitä hiukan ehkä sotkien.

Vaalien alla joskus entivanhaseen aikaan kiersin nuohomassa ääniä tilaisuuksista, joissa oli mahdollista kohdata ikäluokka kerrallaan. Vain yksi ei minulta onnistunut eikä tule koskaan onnistumaankaan.

Taitetun indeksin maailma

Sekä silloin, kun itse olin nuori (1957-1971) että silloin, kun ympärilläni on ollut nuoria (1972-2017) olen tiennyt viihtyväni ja kykeneväni tarinaan. Tässä vuodenajassa, yhtenä kahdeksasta, tarina on ydin: Mustan lumen talvi (The Season of Black Snow, Kulvakkolauha, Römppäsyksy, Kekritalvi, Kaamos) on luotu sitä varten, että pappa makoilee pankolla ja urahtelee omiaan. Laattialla ja pöydän ääressä olevat kuuntelevat. Tai sitten eivät kuuntele. Mutta viihtynevät tasaisen turinan ja piipun rassaamisen tuoksuissa ja ähinässä.

Sen pituinen se ja niin me elimme onnellisina kunnes, onnetonta kyllä, kuolimme.

Kuva (Oma koti, omakoti, kullankallis, kullan kallis) esikoisen ja vaimon syntymäpäivän (14.11.) aamuna.

Gëzuar vaan, kummallekin!

 

Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua

Sää on ennallaan eikä anna napapiirin kansalle ja sen turisteille mahdollisuutta nähdä, kuinka sodan ja rakkauden jumalat, joille kaikki on sallittua, kohtaavat Kaspianmerellä päin. -1C.

(edelläolevan kirjoittamisen aikoihin ja jälkeen maa Rovaniemen Kirkonjyrhämällä on muuttunut valkeaksi ja järissyt Kurdistanian ja Quashqain seutuvilla).

Suomen eduskunnassa vallitsee harras yksimielisyys siitä, että kellojen siirtäminen kesään päin on lopetettava.

Siitä, otetaanko käyttöön kesä- vai normaali-aika, tosin riidellään taustalla verissä päin.

Kun sveitsiläistaustainen rautatie-ministerimme matkaa Brysseliin Neuvoston taloon asiasta tehden, hän ei siis tiedä, kumpaan suuntaan maa pyörii vai onko se sittenkin aurinko, joka nousee ja laskee.

Sitä eduskunta ei missään maassa tunnu huomaavan, että on täysin järjetöntä laatia vuosijärjestys siten, että kesällä levätään ja talvella ahkeroidaan. Surullisin on tilanne tänään ja huomenna kunnassa ja seurakunnassa, aivan kohta eduskunnassa ja bruttokansantuotteessa.

On rivolla tavalla väärin, että päättäjät Rovaniemellä tänään siunaavat 350 000 000€:n käytön ensi vuonna ja eivät edes ajatusta suo sille, mitä talousarviokirjan kannessa lukee seuraavalla rivillä. Se sopii katsoa aamun kuvasta.

Tilanne Suomessa on viimeisen reilun kymmenen vuoden kuluessa päästetty sellaiseksi, että kukaan ei tiedä, ei edes aavista, miten maan pyörimistä idästä länteen hallinnoidaan kahden vuoden kuluttua.

Kyseessä on maailman tasalla 100 000 000 000 000 000…€:n käyttämisestä siten, että talvella päätetään, kesällä laitetaan ranttaliksi.

Ylläoleva luku on siis sata triljoonaa, jolla homo sapiens (pian Deus) maksaa toisilleen, vaikka taseessa olisi varaa vain yhteen kymmenesosaan (10 triljoonaa). Suomen mitassa tase on reilut kaksisataa miljardia, jota pyöritellään vajaalla sadalla miljardilla, joten epäsuhta ei ole ihan niin suuri. Mutta lainattava on, velka kun on veli otettaessa.

Bro!!

Kuinka on mahdollista, että älykkäinkin päättäjä tai hänelle päätöksiä valmisteleva talous-tirehtööri tai -töörskä, valiokuntaneuvoksista puhumattakaan, on antanut lyhyessä ajassa eli muutamassa sadassa vuodessa asioiden näin tökerösti luistaa tasan kuusi kuukautta, siis puoli vuotta, väärään. Joka Jumalan vuosi, aD.

Olisiko niin, etteivät äly ja järki viihdy samassa päässä? Ihmiskunta haluaa kesällä hankkia melanooman ja talvella sen parantavan hoidon.

Ehkä on parempi, että keskitymme suremaan sitä, ettemme tänään kykene aamuyhdeksän maissa näkemään talousarviovaltuuston akkunasta kaakon taivaalla sodan ja rakkauden kohtaamista.

Ehkä on myös parempi, että haukumme toisiamme siitä, että olemme jo parin sadan vuoden aikana toistuvasti sortuneet kesäaikaan ja talviaikaan. Tätä nimittäin ei EU päättänyt vaan USA:n presidentti silloin, kun Suomi vielä oli Östlandet ja suurruhtinaskunta.

Jupiterin ja Venuksen kohtaamisesta tosin päätettiin vielä varhemmin.

Asiasta lisää Juha Hurmeen mainiossa kirjassa ”Niemi”, jonka Elisabeth Rehn piakkoin palkitsee kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla (30 000€ verollista tuloa).

Jos Lissu ei Juhan kirjaa palkitse, en sitä kovin ihmettele. Eihän hän kyennyt karjalan piirakkaakaan oikealla tavalla rypyttämään.

Vai oliko se Ove (r.i.p.)?

Yksi todella iso ongelma on kustantajien ylläpitämän Finlandia-palkinnon saajan valinnassa.

Nyt se ”iskee” ytimiin.

Äidinkielenään ruotsia puhuva ja kirjoittava julkisuuden ihminen, niin ministeri ( = kansan palvelija) kuin onkin, ei voi millään käsitettävissä olevalla lahjakkuudella nauttia täysipainotteisesti saati arvioida sellaisia tekstejä, joita ehdolla olevissa kirjoissa on. Tämä koskee erityisen paljon Juha Hurmeen ”Niemi”-teosta.

Toisaalta (Niemi, s. 237) sekä  Olavsson että Stenvall ovat oppineet kielensä ruotsiksi. Suo siellä, vetelä täällä (Olavsson = Agricola  Stenvall = Kivi).