European Committee for the Prevention of Torture and Inhuman or Degrading Treatment or Punishment

Katsoin puolisoni kanssa brittisarjan Pact (C-More).

Kuudessa osassa seurattiin walesilaista pientä yhteisöä.

Sitten oli vuorossa eteläkorealainen tarina rutosta (”Juna Busaniin”)

Päivän blogin otsikon eurooppalaista yhteiskuntaa seuraava elin toimii koko Euroopan Neuvoston 47 valtion toimialueella.

Mietin tuon CPT:n yhteistä agendaa.

Ja päätän lyhentää päivitystäni.

P.P. 1967 – 2021

Tämä olkoon toinen osa edelliseen toukokuun päivitykseen ”Elämäkerta vai elämäni tarina”.

Kaksi polkua on jäämässä käytöstä: poliitiikka (alkaen 1967) ja psykiatria (alkaen 1967).

Kummassakin on koko matkan ajan ollut palava pensaansa, kaksikin.

Toinen on Claes Andersson, jonka kohtasin ystäväni kotona Mannerheimintiellä Suomen Sokeritehdasta vastapäätä, talon ylimmässä kerroksessa.

Poliitikko ja psykiatri. 1967

Toinen on Ilkka Taipale, jonka kohtasin lääketieteen opiskelijoiden tapaamistiloissa samoihin aikoihin, Albertinkadulla.

Poliitikko ja psykiatri.

54 vuoden matkan aikana minun ei ole tarvinnut sen paremmin lippuja kuin niiden kantajiakaan vaihtaa.

Claes Andersson tosin kuoli. Tapasin hänet viimeisen kerran hotelliaamiaisella Kuopion Puikkarissa. Tapaaminen oli ystävällisen lämmin.

Ilkka Taipaleen tapasin Helsinki-Vantaan lentoasemalla, jossa hän oli vaimonsa kerta lähdössä, minä omia aikojani tulossa. Mistä lie ja mihin lie.

Sekä politiikka että lääkärin toimi ovat aika raskaita polkuja.

Mielessä on monta pahaa, joista helpointa on ollut käsitellä niitä, joissa ”mea culpa” on ollut jo kansisivulla.

Omien virheiden miettiminen on siksi selkeintä, että tietää niistä enemmän kuin kukaan muu ja ajan myötä oppii sekä syyllisyyden, tuottamuksen että merkitsevien ulkoisten tekijöiden osuuden siihen asti, että yhä usemmin osaa välttää räseikköön joutumista.

Aina se ei ole mahdollista ja silloin on edessä ”collateral damages” eli oheisvahingot.

Olen miettinyt viimeisten parin vuosikymmenen ajan (viisikymmenvuotis-tolpan ohitettuani), mikä olisi se mekanismi, jolla osaisi ajoissa jättää kentän lääkärinä ja poliitikkona.

Poliitikan jättäminen on ollut helpompaa, koska valta ei pitkään käsissä oltuaan ole erityisen palkitsevaa, mutta rankaisevaa se on.

Sekä sen haltijalle että kohteelle.

Lääkärin työn kanssa on enemmän vaikeuksia.

Aina on sellaisia, joiden kanssa asiat ovat kesken.

Heidän määränsä laskee puolestamme Aluehallintovirasto (AVI), läänin sosiaali- ja terveysosaston (Roni eli Rauni Leena Luukanen, muistattehan) työn jatkaja.

Heitä on 300 ja 400 välillä (tilasto vuodelta 2020).

Vielä on yksi asia, jolla on ollut merkitystä 2007 helmikuusta alkaen.

Se on tämä Arktinen puskurikapasiteetti.

Olen lopettanut näiden nyt jo yli 4200 päivityksen tekemisen aika monta kertaa.

Ilmeisesti se ei ole mahdollista.

Kirjoittaminen ”samassa juosteessa” on selvästi riippuvuuden eräs muoto. Sitä säätelee dopamiini, kertoi Suomen lääkärilehdessä kolumnisti kuluneella viikolla (Timo Teräsahjo, SLL 22/2021 vsk 76, s 1440)

Sen vastavaikuttaja on saman neuropsykologin mukaan noradrenaliini.

Melkoista ja vähän etovaakin on kolumnisti-psykologin julistus.

Mutta dopamiinin hyväksyn: käsite on dopamiinihumala ja sen kiertoa tai helpottamista voi hakea dopamiini-paastolla.

Pois tunne-napostelu, nettisurffailu & pelaaminen, rahapelit, seksi, seikkailut ja päihteet.

So simple, dear Watson, kuten mielikuvitushahmo Holmes asian ilmaisee.

Rovaniemellä on aamun uutisten mukaan tänään alkanut yötön yö, joka loppuu ensi kuussa.

Miten lie seuraavana vuorossa olevan päivityksen N:o 4209 laita?

Elämänkertomus vai Elämäkerta

Historioitsija kirjoitti Aleksis Kiven tarinan ja nimesi sen Elämänkertomukseksi. Minulta on muutama ihminen pyytänyt elämäkertaa, mutta ei ole asia ”noussut jalalle”

Syitä on kaksi:

  1. En osaa kirjoittaa pitkää, punaisen langan sisältävää tarinaa. Tai en ole sellaista ainakaan kokeillut.
  2. Elämäni myötä olen kokenut liikaa asioita olosuhteissa, joista kertominen edellyttäisi sellaisten asioiden kertomista, joihin minulla ei ole ammattini tai oman oikein-väärin-ajatteluni puitteissa lupaa

Eräs kustannustoimittaja laski kahden blogini sisältämän tiedon kirjan sivujen luvuksi. Toinen on tämä helmikuussa 2007 aloitettu, toinen vuosituhannen vaihdetta ennen avattu.

Jälkimmäinen ei ole avoimesti nähtävissä.

Yhteen lukien kirjan tekstisivuja on 24 000.

Ammattilaista on syytä uskoa.

Siitä tuleekin kolmas syy:

3. En kykene, eikä kukaan muukaan kykene, suorittamaan tuon teksti-tulvan selkeyttämistä eli toimittamista.

Onneksi maailmassa on ja suomeksikin on ilmestynyt lukuisia sellaisia tarinoita, joita osaajat ovat joko fiktiona tai faktana saatavillemme toimittaneet.

Mikä olisi suositukseni?

Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö siteerasi aikoinaan toista viisasta, joka kuvatessaan venäläistä kasakkakulttuuria tokaisi:

”Kasakka ottaa sen, mikä on irtaallaan”

En paremmin osaa sanoa.

Vety vai Artificial Intelligence

Poikkesin kokouksessa, jonka järjestivät ”Nimiloput” (uros-porot, jotka eivät enää siitä).

Siellä todettiin, että Suomessa on paljon kaivoksia ja hankkeita kaivaa. Pahtavaara, Ikkari, Aurion, Hannukainen, Suhanko, Kevitsa, Hossa, Sotkamo…

Mutta todettiin myös, että on kehitteillä keinoja, joilla auringon loputon (jonkun ajan kestävä) voima saadaan F-1-kisojen kulkijoiden käyttöön ilman kongolais-lasten kätösiä.

Aurinkopaneeli tietenkin olisi itsestään selvin, mutta yötä ajatellen voiman voisi muuttaa vedyn muotoon.

Niinhän se Puolassa 1980-luvulla oli tehtykin, kävin oikein paikan päällä katsomassa.

Jotta kaikki sujuisi vaivatta, olisi keinoäly tarpeen. Se tekisi vaikeita laskutoimituksia riittävän nopeasti.

Sitten tulin kotiin ja katsoin, mitä muuan toimitusjohtaja oli lukenut ja linkittänyt sivuilleni:

https://bit.ly/YNH_Kahneman

Mihin tässä homo sapiensia enää kaivataan.

Pelkkä homokin on suomalaisen LL-kansanedustaja-naisen mielestä liki käyttökelvoton, koska Paavali näin on pyhään tekstiin monissa uskovien kokouksissa saanut hyväksytettyä.

Poiketaan lukaisemassa ja kuuntelemassa Hararin mietteitä.

Muistetaan suklaata ja kukkia äireelle, kahvit ja lounas. Suomessa ylihuomenna, muualla maailmalla miten ja koska missäkin.

Linnunradan neljäkymmentäkaksi

14 vuotta blogi-isäntänä ei paljoa opeta, mutta jos malttaa poiketa muiden yhtä paljon kirjoittavien palstoilla, johan alkaa tieto ja ymmärrys itää.

En tiedä, onko asiaa tutkittu enkä siitä aio googlettaa, mutta arvelen, että eniten blogistaniassa eetteriä täyttävät vähiten käyvät katsomassa, mitä kaveri kirjoittaa.

Tein asiasta kirjoittaakseni hiukan töitä ja tavoitin muutaman blogaajan ideaa.

n = 30.

Jaoin retkeni tulokset kahteen osaan: pitkästi tai lyhyesti kirjoittaviin.

Huomasin pitäväni enemmän lyhyesti kirjoittavista, vaikka tekstin kryptisyys sen lyhetessä lisääntyikin. ”Discuss” ei selvästi minua ihastuta.

Pitkästi kirjoittavien vika on toisto: samassa pläjäyksessä samaa asiaa, vaikkapa Päivi Räsäsen synti- ja laki-syyllisyyttä, tulee katsotuksi yhtäältä, toisaalta, kolmaalta ja neljäältä vaikka viesti lopulta ei ole edes yhtäältä.

Kaikissa 30 tapauksessa tulee esiin kirjoittajien loputon itsekeskeisyys: minä, minä, minä.

Yksi noista 30:sta on tietenkin tämä Arktinen puskurikapasiteetti.

Olen viime aikoina lukenut kaksi kirjaa, jotka sisältävät novelleja. Kirjoja mittaan Annna Gavaldan ”Kunpa joku odottaisi minua jossakin” vertaamalla ja mukava on huomata, että nais-novellistit ovat hyviä, ah!

Ljudmila Ulitskaja ehkä on noista kolmesta paras, mutta vain rinnan mitalla.

Näistä kolmestakymmenestä suomalaisesta blogistista Kemppinen on aivan ylivoimainen.

Itseni sijoitan viiden viimeisen joukkoon.

En aio toistaa tässä kuvaamaani selvitystä.

Keskityn tähän omaan APK:ni enkä tee samaa kuin Kemppinen: hän lesottaa kävijöiden ja käyntien määrällä.

Minulla ei ole siihen perusteita. Lesottamiseen.

Taitaa tulla kesä.

Ohiammuttavien ampumisesta

EU:ssa on 8 maata, jotka eivät ole tätä kirjoitettaessa vapun aaton aaton aattona vielä hyväksyneet sitä tukipakettia, jolla unioni auttaa jäseniänsä selviytymään sars-CoV-2-pandemian aiheuttaman paniikin aiheuttamasta ”collateral damage”-tilanteesta (ilmaisu Bengt Holmström, taloustieteen nobelisti, FI/USA).

Nämä maat ovat visegrad-maita lukuunottamatta Irlantia, Alankomaita ja Suomea.

EU:ssa on siis 19 maata, jotka ovat paketin käytön hyväksyneet. Vajaa 1000 miljardia € solidaarisuutta.

1 000 000 000 000.

Suomessa on 200 kansanedustajaa, joista jokunen hallituspuolueen ja jokunen opposition konservatiivipuolueen kansanedustaja haluaa Suomen kuuluvan tuohon kahdeksan maan joukkoon.

En mainitse PS/KD-koalitiota. Sehän on varsin Pärruutia ihan mainitsemattakin.

Kaksi metaforaa tulee mieleen:

Kunniattomat paskiaiset ja Kahdeksan surmanluotia.

Kunniattomissa paskiaisissa kyse oli kahdeksasta salajuonesta, joilla oli tarkoitus salamurhata Natsi-Saksan johtoa.

Kahdeksan surmanluotia on dokumentti, jossa perukan katkeroitunut pienviljelijä tappaa humalapäissään neljä poliisia.

Mitä tästä voisi oppia?

No sen nyt ainakin, että jos maassa, maanosassa tai maailmanmitassa syntyy vaikea kriisi, se kuluttaa näkyviin paljon surmanluoteja, paskiaisia, sankaruutta, omahyväisyyttä ja osaavaa piiloutumista tarkk´ampujien luodeilta.

Kuka, mitä, ketä ja miten, se jääköön lukijan mietittäväksi.

Antero ”Antti” Rokka opetti täydennysmies Hauhiaa vartiossa toimimaan oikein. Kun ei se onnistunut, päänsä näkyville nostanut kuoli ”Käen” luotiin.

Voi tuo hiton nulikka minkä tek. Ja mie neljä tuntii hänel just sitä selitin. Jos elloo ois jäänt ni nyt mie antasin keppii parraillaa.”

Älä nosta päätäsi! Katso vaan peilillä.”

Niinpä.

Kahdeksassa päivässä kovin moni ”Hauhia” nosti päätänsä.

Perästä kuuluu: ”voi hitto”.

Esimerkki Pohojanmaalta (Suomenmaa-nettilehti 28.4.-21):

“Meille tämä oli no bullshit -riihi“

SDP:n ja keskustan yhteistyötaitoa mitataan seuraavan kahden vuoden ajan, eduskunta-päättäjä sanoo

***

”Deus ex machina” tarkoittaa kuvitteellisessa teoksessa yhtäkkistä ja epäuskottavaa juonenkäännettä, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä (Wikipedia)

Jos oikein muistan, Bengt Holmström käsitteli tällaisesta asemasta Covid-19-pandemian herättämän pelon aiheuttamaa talousongelmaa (EU = 1000 000 000 000) YLE:lle Bostonista käsin antamassaan haastattelussa joku kuukausi sitten.

Bostoninterrieri

M.A.S.H.

Olen epäillyt, etteivät ihmiskunnan tarinat kerro tosia asioita.

Gilgameshista alkaen ne ovat kuvanneet lukijoidensa ja laatijoidensa sisäistä maailmaa, eivät sitä ”miten se todellisuudessa meni”.

Asiaintila ei ole korjaantunut elämäNkerta eli autofiktio villityksellä, jossa rakenne on vähäisen tuntemukseni perusteella aina sama tympeä narratiivi. Ainakin jo 300 000 vuoden ajan.

Ensin on, sitten osuu, sitten sattuu, sitten etsitään virhe. Tasainen virhe.

On se vähän myöhäistä, jos riiput jo ristillä toisen roiston kanssa ja välissänne on Vapahtaja.

Hänet valta omaa kyvyttömyyttään on tuominnut ja Barabbaan päästänyt, vox populi.

Työssäni olen kohdannut paljon sellaisia kertomuksia, joissa on ollut valittavana kaksi mahdollisuutta ennenkuin osuu.

Jos ehdit ja olet koulusi käynyt, yrität tiukassa paikassa omaksua kohteen, et uhrin roolia. Ennenkuin sattuu, juuri kun sattuu ja kun jo sattunut.

Jos saisin määrätä, ehdottaisin näihin asioihin liittyvää koulutusta vauva-uinnin, seimen satuhetkien, tarhan ja esikoulun ”oppituntien”, peruskoulun ja keskiasteen yhteyteen.

Yliopistossa – alma mater – ollaan jo myöhässä, koska siellä vain oikeassa olevat kokoontuvat. Ei siitä oppi urkene eikä käytännön elämän taito lisäänny. Aika kuluu Vanhaa vallatessa ja päihteitä kokeillessa.

Helsingin Sanomien Torstai-liitekin tulee vuosikymmeniä myöhässä niille, jotka tietoa olisivat tarvinneet silloin kun…

Jälkipuinti toki HS:lla onnistuu pikkuporsaanpunaisen Visio-lehdykän avulla, mutta siitä ei ole hyötyä edes sen vertaa kuin Huovisen Havukka-ahon ajattelijan lukemisesta: ”Makein viisauven muoto on…”

Elämme sellaista maailman aikaa, että traumat eli osumat yhä harvemmin tappavat.

Yhä vähemmän on sotia ja väkivaltaa, yhä useammin pandemian neljä aaltoa kuluu kauhistellessa sellaisia pelkoja, jotka eivät koskaan toteudu.

Yhä pidempään elää yhä useampi ihminen ja yhä kumeampi on niiden ääni, jotka muistuttavat ”memento mori” tarkoittaen ihmisen lajin miljardien ferrarikuskien piittaamattomuutta muusta elinpiiristä ja kivi- & mineraali-kunnasta.

Jos ja kun tulee AUTS, ollaan jo puoliksi myöhässä tai ainakin koulutusta, työnohjausta, koutsausta ja mentorointia vailla. Big Brother ja Sister.

Yhdestä ei ole pulaa: jälkihoidosta.

PTSD (”osuman jälkeinen uupumis-kipu”) hoidettiin vielä II maailmansodan ja sitä edeltävien yhteenottojen aikana M.A.S.H.-menetelmällä.

Se tarkoittaa, että mahdollisimman moni haavoittunut paikataan takaisin rintamille haavurin, parturin tai jonkin muun asteen kirurgin toimesta: Moving Army Surgery Hospital. Tulta päin!

Nyttemmin olemme siirtyneet yhä lähemmäs sellaista aikaa, jossa vahinkoja tapahtuu aina vain enemmän, koska elämme yhä vain hauraampina yhä vain vanhemmiksi, koko ihmiskunta.

”Ylipainoisten määrä on jo aikapäiviä ylittänyt nälkään kuolevien määrän”

Syntyneissä kiputiloissa (G93.3, CFS, ME-oireyhtymä) apu yhä useammin tulee APSina, algoritmin ohjauksessa.

EMDR, LSD, psilosybiinit, MDMA, ECT, TMS…

Tulevaisuudessa elänemme hoitoverkoissa, joissa joko siru ihomme alla tai keskarissa oleva ”Kuninkaan sormus” mittaa tapahtumia ja antaa säväyksiä tai ohjeita, joita noudattaen ”AUTS” on yhä vain vaimeampi.

Mutta sitä ennen kannattaa tehdä itselleen vauva-uinnista alkaen selväksi, että olo on ”tämligen bra”, jos osaa uhriutumisen sijasta (victim) valita kohteen roolin (target).

Sitä kutsutaan preventioksi eli ehkäisemiseksi. Ei ennalta-ehkäisemiseksi, koska niin vaikeata kuin se onkin oivaltaa, ehkäistä voi VAIN ennalta.

Kohde voi kipittää elämän juoksuhaudassa pitäen päänsä alhaalla, ettei vastustajan tarkk´ampuja ehdi ensin.

Buurisodassa asia opetettiin niin, ettei tulta taistelutoverin tupakkaan saa antaa kuin itselle ja yhdelle toisista.

Tulen syttyessä tarkk´ampuja herää lataamaan, ensimmäisen naapurin saadessa sätkän syttymään vainooja (”Käki”) jo on tähtäämässä ja kolmannen kohtalona on ”AUTS”.

Uhriutumisen ja uhrin asioihin palaan joskus toiste.

Kalliit on laulujen lunnaat

Tässä muuan aamu radiossani soi Oscar Peterssonin ”Hymn to Freedom”.

Sitä edelsi keskustelu, jossa suuren osan suvustaan keskitysleirillä menettänyt ihminen antoi some-raivolla tulla täysillä asioissa, joissa maltillakin olisi pärjännyt.

Kävin poikkeamassa samalla istumalla erään esikuvani, 1944 syntyneen pohjanmaalaisen pakeilla.

Hän merkitsi käyntini tiedoksi ja päästi edellä kuvaamani some-raivon vallassa olevan poliitikko-kollegan kimppuuni selkään puukottamaan.

Tulin pahalle mielelle, koska minun selkänahkani ohenee iän myötä ja eri osat elimistöäni alkavat kaivata veistä, vasaraa ja talttaa.

Keskustelin tästä viimeksi mainitsemastani asiasta lääkäri – kollegani kanssa, joka arveli, että kivun pitää vielä aika lailla pahentua, ennenkuin varaosia aletaan vaihtaa niinkuin kesärenkaita autoni alle huomenna.

Jos kipu on tarpeeksi paha, pienikin helpotus vaikka vähän epäonnistuneessa korjaamisessa tuntuu Sinusta aika lailla isommalta ja minun ansioni suuremmalta. Eli odotetaan, että kipu pahenee”.

Sananvapauden ja laulujen lunnaiden osalta en aio odottaa.

Kalliita ne ovat, laulujen lunnaat, pidä tunkkisi” sanoin mielessäni sekä kolleegalleni että blogi-esikuvalleni.

Siinä on sama kuin että oikein masentuneen potilaani kohdalla odottaisin hänen tulemistaan päivystyspoliklinikalle luodin itseensä ampuneena tai lähes tappavan annoksen Panadolia popsineena.

Ei minusta sellaiseen ole.

I presume.

Painajainen – The Nightmare

Juhlahetki: Vuorossa puskurikapasiteetin neljästuhannes kahdessadas päivitys.

Elämäntyöstäni valtaosa on ollut minua auttamaan pyytäneiden ihmisten pelastaminen heidän elämänsä painajaisista. Ammatillisesti puhutaan traumasta, mutta oman elämänkokemukseni mukaan painajainen on parempi käsite.

Eräs läheiseni eli elämänsä 57 vuotta painajaisten kauhistuttavassa maailmassa. Hän jätti niistä niin paljon muistiinpanoja ja muita jälkiä, että niiden seuraaminen ”post festum” on ollut mahdollista.

Ja erittäin opettavaista.

Jo 15-vuotiaana hän kirjoitti tulevat painajaisensa runoksi, joka loppui

Kun kylän viimein saavutti, hän mielipuoli olikin, tuo kurja kulkuri

Ihmisen saattaminen tuollaisten painajaisten viidakon läpi – tai erämaa ehkä on parempi kuva – on siis ollut minun elämäntyöni, josta pyynnöistä huolimatta en elämäkertaa aio laatia.

Mutta laadin kuitenkin.

Nämä 4200 päivitystä 14 vuoden aikana laadittuina ovat elämäkerta. Eikö totta?

Jotta voisin avittaa lähimmäistä hänen painajaisissaan, minun on itse tiedettävä, miltä sellainen nightmare tuntuu.

Oikean käteni nimettömässä on usemman vuoden ajan ollut sormus, joka kertoo minulle aamuisin, onko aivoissani ollut yön aikana painajainen. Sellainen näkyy, jos sormus on rekisteröinyt vaaleansinisiä tapahtumia yöuneni ensimmäisen tunnin aikana.

En suosittele.

Oma painajaisteni sarja on hyvin palautettavissa mieleen ja sieltä on melko helppo löytää oleellisimmat katastrofit. Sekä itse aiheutetut että elämän vastaantuomat.

Kun 75. elämäni vuosi alkaa kohta olla takana ja pää vielä toimii, olen nuo traumat voinut aika kattavasti ja lisääntyneen kokemukseni varassa käydä jälkikäteen läpi.

Jos nykyisessä elämänvaiheessani tilanne muuttuu painajaiseksi, on se aika helppoa asettaa muiden tapahtuneiden romahdusten kanssa samaan valinkauhaan ja arvioida, vieläkö tästä on mahdollista selvitä.

Yksi asia on, jonka havaitseminen otti aikansa: kukaan muu kuin minä itse ei voi noita tilanteita purkaa enkä minä maksullisena shrinkkinä (sielu-ammattilainen) voi kantaa muille ihmisille vettä kaivoon.

Painajaisen sattuessa pitää vain odottaa, että käy niinkuin käy.

Tosin kivut on hoidettava, vaikka Suomessa psykiatrit näinä päivinä ovat asiassa aika epäröiviä. Tehokkaiden kipulääkkeiden antaminen potilaalle luetaan aika monen ammattilaisen mukaan taito- tai hoitovirheeksi.

Käy niinkuin käy” neuvoa (lähde: Mauno Koivisto) joudun aika usein jakamaan.

Myös kylpyhuoneen peilissä illalla hampaita harjatessa tai aamuaskareiden ohessa.

Jälkimmäinen muuten on se pahempi hetki.

Huomenta