PARAS

Kohtaan tänään erään tärkeimmistä ammattityön ulkopuolisista mentoreistani. Opastajista. Valmentajista.

Hänen työnsä kanssani on kuvattavissa lauseella

”Paras on hyvän pahin vihollinen”.

Suomessa yritetään saada jo sukupolven kestäneessä prosessissa aikaan sosiaali- ja terveys-uudistusta.
Yhden version nimi oli paras.

Tuossa prosessissa, 20-vuotisessa, jos missä, lause hyvän vihollisista paikkansa.

Kaksi muuta todistusta: APOTTI ja Korona.

Lisätään vielä mielenterveystyö ja psykoterapia.

Me olemme, sekä Suomessa ja maailmassa, tehneet tavattomasti polkuja, joiden pinta on siloinen, ympäristö puhdistettu, mutta joilla kävelle miljardeja ihmisiä, jotka eivät osaa lukea todellisuutta.

He, me, osaamme vain etsiä parempaa.

Jos meille sanotaan, ettei pidä yrittää parasta, me loukkaannumme ja laitamme taas uuden varmistus- ja tarkastus-verkon katsomaan, ettei vajaata lasia kukaan yritä juoda.

Kaikille on taattava paras. Vain se kelpaa.

Kun sitten se paras koronahoito, tietojärjestelmä ja maakunta- tai hyvinvointialue keksitään eikä kukaan kuole mihinkään – ei edes oikeus – jää käteen kovin usein henkinen Musta-Pekka.

”Hinnalla millä hyvänsä”, jos ei sitten ”rahat tai henki”- tarkastuksella.

USA:ssa 3.11. 2020, Suomessa 18.4. 2021.

Täytin eilen 74 vuotta.

Kukaan lähiperheessäni ei ole tähän asti päässyt. Tosin ”paras on hyvän vihollinen” – kasvattajani uppuroi 76-vuotiaaksi.

Mutta voi, miten yksin.

”Paras on hyvän pahin vihollinen”-opettajani kertoi myös toisen asian:

”Kaikki kuolevat joskus johonkin. Sen sisäistäminen on vaikeaa, mutta helpottaa elämää”.

Lajimme, homo sapiens sapiens, viisas, muuta luomakuntaa ryöväävä ihminen, ei koskaan ole elänyt niin pitkään ja terveenä kuin tänään tapahtuu.

Mitä tästä opimme?

”Haudattu hiljaisuudessa, pandemian takia”

(Covin-19-sairauden aiheuttamat ”ylimääräiset” kuolemat on laskettavissa – ”paras on hyvän pahin vihollinen”, kun laskutoimitus on valmis parin-kolmen vuoden kuluttua)

Ystävä – tunnetko sen

Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvitää…

Siitä tunnet sä ystävän

Kun on vierelläs vielä hän

Turhat tuttavat luotas ois

Hävinneet pian pois

Käteen osui Timo J Tuikan karhealla kynällä kirjoittama ”Kekkosen salaiset päiväkirjat”.

Yksi kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumien sarja on niiden kuolleiden ystävien jouko, joista yksi ja ehkä ainoa oikea ystävä oli Kaarlo Hillilä.

Viime aikoina usea ystävänä pitämäni ihminen on kuollut.

Joukossa on ollut yksi ”Kaarlo Hillilä”, ”siltainsinööri”, mutta monta muuta sellaista, joiden ystävyydestä olen ollut otettu.

Kaksi heistä, sanoittaja ja runoilija, ovat juuri lähteneet.

Mietin, ovatko he olleet ystäviäni vai onko käynyt niin, että vain se yksi, siltainsinööri, on ollut oman elämäni ”kaarlohillilä”.

Nopea selaaminen halki liki kolmen sukupolven osoittaa, että on se varmaankin näin.

Mitä herkempi, sivistyneempi, fiksumpi, avoimempi ja luomisvoimaisempi joku on (presidenteistä, pääministereistä, poliitikko- ja ammattitovereista, taiteilijoista, ihmismielen ammattilaisista), sen kauemmaksi on tuon joukon lähdön jälkeen osoittautunut tuo kaivattu ystävyys. Sellaisena kuin sen Junnu Vainio ilmaisee Vysotskin viestin kääntäjänä.

Hyvät ja arvostamani ihmiset eivät tartu ystävikseni. Kavereiksi toki.

Luin juuri Kjell Westön uusimman tarinan Tritonus.

Sama on tuonkin kirjoittajan välittämä havainto.

Kun ystävyyttä punnitaan, silloin on viisasta jättää sukunsa käsittelemättä.

Isä ja äiti sukuineen, sisarukset, lapset, lastenlapset.

”Vene lähimpään rantaan vie

Jääköön pois, mikä lie”

Pappa ska inte betala

Alustanhaltija on näemmä ryhtymässä perimään 4 € kuukausittaista (siis 48€ vuosittaista) vuokraa tämän agendan käytöstä.

Kiitän seurastanne, joka alkoi helmikuussa 2007.

Tämä on siinä seurassani 4153. päivitys.
Ja siis viimeinen.

Tapaan verorahojani vastaan noutaa kunnallisesta kirjastosta luettavaa, mutta tämän alustan käyttö ei ole vaatinut veronmaksukykyä.

Viimeisimmät maksutta, mutta ei ilmaiseksi tilaamani ja lukemani kirjat ovat Hannu Väisäsen ja Hannu Mäkelän kirjoittamia, sitä aiemmat 4 kirjaa (Joosef ja hänen veljensä) Thomas Mannin kynästä.

Seuraan vain yhtä blogia säännöllisesti: Jukka Kemppinen (blogspot.com)

Seuratkaa tekin.

Balkanische Frühstück

Rakastan uudemman ajan historiaa (se alkaa renesanssin ajoista, 15. vuosisadan lopulta). Osaan hiukan myös vanhemman ajan tarinoita, koska luen paljon. Thomas Mann: Josef ja hänen veljensä, 1-4.

Istuin toiseksi vanhimman veljeni kanssa Simo-vaarimme, k 1984, testamenttia miettimässä 1985 Kuolleen meren rannalla luolastossa, josta on löydetty kääröjä, jotka kertovat juuri tuosta Thomas Mannin historiasta, Genesis.

Veli arveli, että pian Balkanilla taas räjähtää.

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää, Balkanin vuorilla taistellessa”

Veli oli kadettiupseeri, joten kysyin viisaammaltani, minä kun olen vain reservin kapteeni.

”Siellä on niin paljon aseita varastoituna huolella, että niitä on pakko ottaa käyttöön: palmunlehvä tekee rauhan, aseet sodan”.

Veli oli oikeassa ja asiasta on oikein Finlandia-palkittu kirjakin laadittu.

Seksuaalisuus ja veljes-sota kietoutuvat tarinassa upeasti kirjoitettuna. Tarina on parhaimpia historian teoksia, joita olen lukenut.
Bolla, Pajtim Statovci.

Muita ovat kirja Kustaa Vaasan, Vasa, pojista. Se on kolmiosainen ”Kolme katku vahell”, joka suomennettuna Uppiniskaisuuden kronikaksi on yksiosaisena, 1300-sivuisena kunniapaikalla kirjahyllyssäni.

Jaan Kross ei saanut tuotannostaan kirjallisuuden Nobelia, koska hän ei suostunut diskuteeraamaan pikkusormi pystyssä hiuspulverin pöllähdellessä hienostelevien hurri-kulttuuri-skandaalien kanssa.
Sielläkin kompastuskivi oli seksi.

Toinen loistava historiankirja on myöskin kolmeosainen: Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”.

Hänkään ei saanut kirjallisuuden Nobelia samasta syystä kuin Kross: Ruotsissa EI tunneta vanhaa sananlaskua ”ex orientae lux”.

Parempi heidän onkin löytää viholliset läheltä ja ystävät kaukaa.
Myös sars-CoV-2 on saapunut Anders Tegnellin vahtimaan pöpöjen maahan kaukaa, ihan Kiinasta asti, korona-pelkoa ja -paniikkia rakentelemaan.

Hans Rosling Uppsalasta, kuollut 2018, opetti tuotannossaan, että maailmassa ei ihmisellä koskaan ole mennyt paremmin kuin tämän vuosituhannen alkuvuosikymmeninä. Factfulness, Faktojen maailma.
Minun on helppo Hansia tässä seurata, koska hänen faktansa ja ammattikoulutuksensa lääkäriksi ovat kohdallaan.

Rovaniemellä on torikahvila, jossa kuningatar Viktorian perilliset ovat samassa ahtaassa paikassa kuin Eurooppa oli Saksan-Ranskan sodassa, Guerre franco-allemande 1870-71, I maailmansodassa 1914-18 ja II maailmansodassa 1939-1947.

Kuningattaren ja hänen saksalaisen miehensä perilliset hallitsivat maailmaa eikä se heiltä sovussa sujunut. Ei alkuunkaan.
Ei munkinpaisto ja kahvinkeittäminenkään.

”Släkten är värst”, niinkuin se Luodon kunnassa tavataan sanoa. Helsingin Sanomat 30.7. asiasta kertoo hellyyttävästi.

Siellä puhutaan ruotsia ja heillä menee kaikilla muillakin mittareilla hyvin paitsi hopeaveden juonnissa ja rokottamisessa.

Olipa kyse tuhka-, vihuri-, vesi- tai isorokosta, sikotaudista tai kurkkumädästä.
Ja nyt pian myös sars-CoV-2 – viruksen aiheuttamasta Covin-19-sairaudesta.

Tuo sairaus on aiheuttanut muiden vuoden 1510 jälkeen ihmistä kurittaneiden pandemioden tapaan paljon vanhojen ihmisten kuolemia. Ei toki vielä niin paljon kuin aiemmat 13 pandemiaa.

Tämän ajan Ikaroksista

Kun Ikaroksen tarina joskus kypsyi, se ei voinut liittyä ajan korkeatasoisimpien ja älyvoimaisimpien ihmisten lentämiseen.

Siihen aikaan ei todellakaan lennetty kuin aivan äärimmäisissä poikkeustapauksissa ja silloinkin ylhäältä alas, Spartan jyrkänteiden kuolemaan.

Kuitenkin Ikaroksen tarina pyrki osoittamaan, että tuossa ajassa ihmisen poika halusi oman henkensä uhalla lentää korkeammalle kuin isänsä.

Äidistä ei ollut puhetta, koska he ovat Kyöpelinvuorella ja heillä on kissa ja nokipannu, mutta ei ketään, jonka yli pitäisi lentää voittaakseen.
Tai julistaakseen Minotauruksen tuhoamista.
Noita Nokinenä.

Olemme tulossa ytimeen.

Ne tapahtumiset,joita muutaman tuhat vuotta sitten oletetaan ihmisen tarinan keskeisiksi symboleiksi, jopa voimiksi, eivät ole tapahtuneet.

Paitsi unissa.
Uni on hermojärjestelmän tapa huijata omistajaansa, jopa kertoa omasta pahoinvoinnistaan tai jopa varoittaa oman tuhonsa enteistä.

Kaikkein eniten minua kehityksellisenä äärikonservatiivina kai harmittaa, että enää en voi saada kuvaa jostain ilman, että se haetaan pikkuruisella kameralla, joka on dronen kyydissä.
Dronea ohjaa oman elämänsä Ikaros, kuinkas muuten (kun ei muutakaan ohjattavaa – siis vaikkapa omaa elämää – ei enää oikein ole saati hakusessa).

Minulle riittäisi, että kaseikossa kävelevä tai tietä ja aitovieriä vaeltava kertoisi ja ehkä maalaisi tai piirtäisi näkemänsä.

”Maantie on kova kävellä ja kivääri on raskas kantaa”

Drone on huono ja elämän herkkyyttä ja mielikuvatuotantoa pilaava värkki.
Lentouni ei sitä ole.
Se on vain merkki REM-toiminnasta, jonka salaisuus vielä on unitutkijoilta löytämättä.
Jossain chiasman aivotumakkeen paikkeilla se varmaan on. Silmistä pari senttiä takaraivoon päin.

Samalla alueella, jossa yksi kellogeeniviesti kertoo alle millisekuntin, toinen koko elämän mittaisen tarinan.

Ja kaikki muut kellogeenit jotain siltä väliltä.

”Kieltäkää dronet”

saatanan tunarit ja kamerakopterin lennättäjät

Ikaroksen tappajat

Ystävyys

Ystävyydestä on kirjoitettu enemmän kirjoja ja mietelauseita kuin Jeesuksesta.

Itselläni on elämässä ollut oikeastaan vain yksi ystävä, mutta hän on kuollut.

Ystäviä vähän ”lievemmässä” muodossa on elämässäni ollut jokunen.
Aika moni heistä on toimittajia.

Kolmen toimittajan kanssa on hyvä ystävyys katkennut.
He kaikki ovat elossa.

Ajattelen niin, että maailmassa on kaksi vaikeaa ammattia.
Toinen niistä on toimittajan ammatti.

Onneksi en ole siinä ammatissa.

Siinä toisessa olen.

Se ainoa, kuollut ystävä ei ollut toimittaja eikä kollega.

Tänään Jaakko heittää kylmän kiven veteen.
Elämässäni se on 74. kerta.

Otava 1970 – Bryssel 2020

Olin jo hyvää vauhtia valmistumassa lääkäriksi kun kotona käydessäni äitini laittoi eväslaukkuuni kirjan ”Vaikea aika” (Otava 1970).

Kun nyt olen sulkavalais-eteläkarjalais-lähtöisen oman sukuhaarani vanhin elossaoleva, muistan uudelleen, mitä 1915 syntynyt äiti sanoi:

”Lue tuo kirja, lue se vaikka useampaan kertaan ja opi siitä, miksi olet olemassa ja kenen jalanjäljissä”.

Kun hiljattain ihmiskunnan on vallannut ennenkuulumattoman nopea pelko syistä, joiden takia ennen ei pelännyt edes vesikauhuinen katti, on tullut aika lukea uudelleen tuo Edvin Linkomiehen kirja.

Siinä on tavattomasti yhtymäkohtia tarinoihin, joita toisessa sukuhaarassani tapahtui 1600-luvulla, kun nimi siellä oli ”Haukilainen”.

Toisessa sukuhaarassa se taisi olla Tiainen.

Molemmat tarinat olen Heritage.com-testannut ja samalla oppinut tietämään, mihin aikanaan kuolen ja mihin taas perilliseni eivät kuole.

Se kaikki, mitä nyt juuri tapahtuu ihmiskunnassa, kun kaikki on paremmin kuin koskaan on ollut, antaa toisen hyvän syyn lukea ”äidin eväät”.

Miten niin paremmin kuin koskaan?

Faktojen maailma, Hans Roslingin tarina, on täysin vastaansanomaton.

Ainoa, mitä näin hyvin voivassa eläinlajissa voi odottaa on pelko.
Ei rutto, ei sota, ei ilmasto, ei avaruuden jättimurikka, ei aurinkotuulen puuskahdus, pulssi.

Pelko.

Linkomies katselee elämää Rooman historian opettajana, mutta myös Sanna Marinin edeltäjänä.

Suomen pääministerinä.

Arvoisat perässätulijani tässä suvussa, josta päivityksen aloitin:
Ei teillä ole mitään syytä pelätä.

Mutta ainoa, mitä teille on jäänyt tässä Hararin sapiensin ja Roslingin faktojen maailmassa, taitaa olla pelko.

Muu kaikki on ehkä kulunut pois.

”Valat irre parabile tempus”

”Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä pelko joskus oli”

Ihminen saisi olla näsy.

Tuhannen ja yhden auringonkiertämän tarinat

Varhaisimmat muistamani tarinat ovat 1940-50-lukujen taitteesta. Yksi näistä tarinoista on valokuvassa vuodelta 1949.

Olen kesähuvilamme laiturilla Valkealan Lappalan järven etelärannalla Simo-vaarin sylissä.
Kuvassa on myös isoveljeni, naapurin huvilan isäntä sekä hänen poikansa ja tyttärensä.

On juhannus, josta sukeaa aika vaikeiden tapahtumien tragedia.

Loput tarinat, liki 30 000 auringonkiertoa, ovat havaitsemani perusteella muistini sisältä noudettavissa olevia.

Niiden tarinoiden valokeioista viimeisimmät ovat Akseli Heikkilän ”Veteen syntyneet”, Robert Musilin ”Mies vailla ominaisuuksia”, Hannu Väisäsen ”Märkä turbaani” ja Hannu Mäkelän ”Rakkaudella Alma”.

Yritän selventää kokonaisuutta itselleni muun muassa kirjoittamalla näitä blogeja, joita on pian 4200 kappaletta alkaen helmikuulta 2007.

Lyhyitä, viitteellisiä, kryptisiä, mutta kunkin päivänkierron totuuksia.

Siinä vaiheessa, kun huomasin, että kuluneet vuoden 2020 kuukaudet ovat muuttaneet minun arkeani, huomasin myös, että siinä kaksi eri asiaa kävi taistelua minussa.

Toinen on ”En tiedä”, toinen on ”Pelko”.

Yksi sivupolku ehkä avaa tilannettani tänään, heinäkuussa 2020, ennenkuin Jaakko on heittänyt kylmän kiven veteen.

Jos minulla olisi ollut koira – juhannuksena 1949 oli, samoin 1970-80-luvuilla – en olisi selvinnyt niin hyvin alkuvuodesta 2020 kuin tähän mennessä tunnen selvinneeni.

Koira olisi määrännyt päivieni velvollisuuksista niin ison osan, etten ehkä olisi kantanut tämän tarinan taakkaa niin menestyksellä kuin nyt lie tapahtunut.

On aivan eri asia kävellä 10 kilometriä päivässä omasta aloittesta kuin koiran tarpeista käsin.

Mitä tällä on merkitystä?

Se, että ihminen ainutkertaisena inhimillisenä asiana tarvitsee sisäisestä maailmastaan kyvyn ja voiman hoitaa itseään että jaksaisi auttaa ja hoitaa muita.

Ihmisiä.

Hyvä on, hyvä on: olen syntymäaikani perusteella kiinalaisessa horoskoopissa koira, mutta pelko on, että en tiedä sitä.

Kahdeksan masennusta

Suomessa on viime vuosina käyty kärkevää keskustelua psykiatristen sairauksien hoidosta, syistä ja luonteesta.
Tiukinta keskustelu on silloin, kun kielletään kokonaan sairaus ja aletaan kiistellä terveydestä.

Se, mikä ennen oli mielisairautta tai hulluutta on silloin muuntunut mielenterveyden ongelmaksi tai ominaisuudeksi.

Yksi syy keskusteluun saattavat olla keskustelijat, joita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Toinen syy voisi olla valta ja raha, joita kumpaakin on jaossa enemmän, mutta joista vallitsee vallantäyteinen taisto.

Palkka, palkkio, maksaja.

Itse pidän yli 50 vuoden kokemuksen myötä kaikkein merkittävimpänä asiana kiistoissa valtaa. Kell valta on, se rahan käyttäköön.

Laitan korteni kekoon.

Kerron kahdeksasta masennuksesta.

1) Pulverilumi, Frosty Winter, l´hiver glacé

2) Hankikanto, Crusted Snow, la neige portande

3) Jäidenlähtö, Departure of Ice, le dégel

4) Keskiyön aurinko, Midnight Sun, le soleil du minuit

5) Sadonkorjuu, Harvest, les moissons

6) Ruska, Brilliant Autumn Colours, le flamboiement des coleurs de l´autummne

7) Mustan lumen talvi, Black Snow, la neige noire

8) Joulukaamos, Christmas Period of Polat Night, la nuit polaire de Noël

( samat kahdeksan löytyvät saksaksi, ruotsiksi, espanjaksi ja italiaksi kotisivuiltani http://www.anttiliikkanen.net )

Siinä ne ovat, kaikki elämäni, työni ja kokemukseni piirin masennukset ja niihin liittyvät sairaudet, niiden diagnoosit ja hoidot sekä niihin liittyvä vallan ja rahan käyttö.

Muitakin jakoja hyväksyn:

DSM III, DSM IV, DSM4R, DSM5, ICD10, ICD11

Muiden muassa.

Mutta jokin käsite ihmisen psykiatrisista sairauksista on syytä jokaisen aikuisen itselleen luoda.

Ja sitten: toimia jos on osaamista, rohkeutta, jaksamista, välittämistä, rahaa ja VALTAA.

Tärkein ehkä kuitenkin on motivaatio eli kärsivän oma halu saada itselleen apua, lievitystä, usein myös katto pään päälle ja ruokaa.

Rakkauskin kuuluu kuvaan, mutta sen käsittelyn jätän Goethelle

(”Nuoren Wertherin kärsimykset”)

ALMA MATER

Luin kirjan rakkaasta yliopistostani – Alma Mater – koska olen sen alumni.

Kirja kertoo, kuinka isoäiti saa tyttärentyttärensä puolelleen.
Tarinassa lopuksi, ehkä, tapahtuu Suomessa ja Sveitsissä sallittu avustettu itsemurha.

Samalla kirja ylistää Aleksis Kiveä ja Leevi Madetojan vaimoa.

Ja tietenkin sekoittaa käsitteet ”murha”, ”armomurha” ( eutanasia eli ”lempeä kuolema”) ja ”avustettu itsemurha”.

Kirjailijalla on Mestarinsa, jota hänen kuuluu seurata.

Lääkärillä on valansa, jota vastaan hänen ei odoteta tekevän.

Sekä lääkärillä, hänen esi-isillään että hänen potilaillaan on tällaisessa tarinassa rooleja, joita 131 sivussa sopii solmia Gordionin solmuksi jota taas Damokleen hevonhännän jouhen varassa tai Aleksanterin nuorta vipuvoimaa tihkuvalla miekalla ei pidä yrittää ratkaista.

August Ahlqvist, Eino Leino, L. Onerva…

*

Hannu Mäkelä: Rakkaudella Alma, Aviador 2020, 131s

Elettiinpä ennenkin ja ojast´ oltta juotiin.

Korjattuna:

”Elettiinpä ennenkin vaik ojan takan oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast oltta juotiin”.

*

Liitän päivitykseen 14.7. Radio Yle-1 aamuhartauden (lapsivuode-reaktio ja vanhenemisen tuska parisuhteessa) herättämän tunnelman ja niin ollaankin jo ytimissä.

Kuka ja miten määrittää, mistä on kysymys ja kuka tai miten näitä hoitaa.

Lääkärinvakuutus, Hippokrates vai kohtalon väistämättömyys.

https://areena.yle.fi/audio/1-50526592

”Sattuma ja välttämättömyys”, Jaques Monod?

Itselläni on tuon Hannu Mäkelän kirjan luettuani edelleen yöpöydällä keskenlukuisena kirja, jonka jo kerran, kymmeniä vuosia sitten luin.

Nytkin aion lukea sen loppuun.
Opikseni.

Musil: Mies vailla ominaisuuksia?