Pikkuserkunlapsi ja sen kaveri

Kosteanlenseä sää, +8,3C.

Kotimatkalla urheiden drudien ja taitavien trubaduurien kylästä naapuripenkillä osui istumaan pikkuserkun lapsi.

Emme sukuselvitystä tehneet, mutta jos Turun Murre kätkee tarinaansa vanhempiensa heinävetiset juuret, ei erehtymisen vaaraa liene.

Eikä pörröpään kaverikaan ollut kovin kaukaa vaimoni geeneistä, vaikka olikin häivyttänyt sananruoskastaan ”ookko nää ja alakko nää”-intonaation.

Siinä jutellessa matkan pitkä kesto ei häirinnyt: räppärit matkallaan keikalle olivat kovin sivistyneitä ja suvatsevaisia ja pitivät sekä lahtelaislähtöistä kollegaansa että Rovaniemen lounaista naapurikaupunkia ihan kunniassa.

Kun yhteinen tuttukin, ooppera-räppäri presidentti Halosen lähipiiristä, löytyi, saatoin kokea hienoista myötäylpeyttä.

Viitisenkymmentä vuotta nuoremmat sukulaiset saivat mieleni sulamaan, itsesäälini sammumaan ja toivoni tulevista nousemaan.

Muusikot aikoivat tänään mennä maistamaan uutta lappilaista menestystuotetta, Kuhan Antin napolilaista pizzaa ennen palaamistaan Alamaihin, jonne minulla on matka vasta viikon kuluttua.

Iso giitu seurasta, väärtit. Toivottavasti keikkanne lappilaisissa kellareissa oli menestys. Ai että kumpaa sukupuolta?

Mitä välii😳

Aamun kuva (-aLii- 23.9.-17) näyttää sen maiseman, missä me harmaasilmäiset arktiset keltit saunomme viikon ”pahat” pois

Mainokset

Onko NATO korruptoitunut ?

Perjantai-ilta maihinnousurannikolla (Overlord) on auringossa liki helteinen. Mieleen tulee vuosi 1066, jolloin Englannin kansa käytännössä hävitettiin ja karkoitettiin saariensa pohjoisille perukoille: Teresa May onkon 22.9.-17 valinnut ohjelmanjulistukselleen oivan paikan, kaiken korruption äidin (Firenze). Lauantaiaamun sumussa matka Normandian valtatiellä (Route di Normandie) on hitaanlaista, mutta turvallista (kts myös Anna Gavaldan esikoiskirja ”Kunpa joku odottaisi minua jossakin”, rekkakuskin tarina).

Koska jätän viimeisen kerran Paavo Haavikon haamun (”Kuningas lähtee Ranskaan”) huomenna galliankukon pierun aikhan, kirjoitan jäähyväisrunoni jo edellisillan puhteeksi, Bayeuxin Tapistryn tietämissä (se kuvaa vuotta 1066 jKr, aD).

Korruptioon tarvitaan kuusi ehtoa: diktatuuri, sosialismi, katastrofi, kehittyvä yhteiskunta ja rakennemuutos.

Korruption ehkäisy on mahdollista, jos on vapaat ja läpinäkyvät markkinavoimat, demokratia, uusinvestointien hälyytys-anturit, avoimuus ja tehokas whistleblowing.

Vaikeinta korruption ehkäisy (joka onkin ainoa keino lopettaa se) on, jos järjestelmän korkein huippueliitti on siihen jo kietoutunut sormenpäitään myöten, ”kiireestä kantapäähän”.

”Kun mexicolainen ylittää USA:n rajan, hän muuttuu täydellisesti eri tavoin korruptoituneeksi ’sillä sekunnilla’ ja sama koskee muitakin satoja miljoonia pakenevia”.

Sitten NATO.

Jos aiotte keskustella kanssani Euroopan puolustuksesta, googlettakaa ja omaksukaa seuraavat käsitteet:

PESCO, CBSD, MS, EDU, HYBRID, PCEP, EEAS, EUCERT, NCIRT, CARF, DMR.

Sitä ennen kuitenkin ottakaa lähes absoluuttisena totuutena, että toimivaa, modernia aseteknologiaa suunnitellaan ja toteutetaan AINOASTAAN USA:ssa.

Vaihtoehto on, että uskotte, että mikä tahansa sota ja/tai rauha syntyy vain ja ainoastaan suhteessa ekonomiaan.

Suomen ja Ruotsin turvana ovat ”222” ja ”21.7”, samat kuin ovat myös Mogadishun turvana. Käytännössä on kyseessä solidaarisuus (poliittinen, taloudellinen, 35 osa-alueen ”lupaus” alkusanalla ”JOS”)

 

Lisää asiasta: Harari, ”Homo Deus”, ilmestynyt suomeksi tänään.

Kuva (-aLii- 22.9. -17): ”Yksi kuva on enemmän kuin sata miljardia sanaa”

Route Sixty Six

Normandiassa on kasteleva sade vaihtunut koleaan aamuun, +12C auton mittarissa, itätaivaan mustuudesta toljottelee kirkas aamutähti.

Lentoliikenteestä ei näkö- tai kuulohavaintoa. 30 000 – 50 000 välillä niitä lennokkeja joka hetki kuitenkin otsonikerrosta manipuloi sisällään puolisen miljoonaa avutonta – jos vaikka kerosiini loppuisi.

66 vuoden ajan olen kiertänyt tätä ihmisen maailmaa. Täydestä ympyrästä puuttuu väli Shanghaista Fidjisaarille, mutta eiköhän tuokin puute ensi vuonna korjaannu.

Viisivuotiaaksi kuljin vain Kakonsalo-Kouvola-Helsinki-kolmiossa, mutta sitten rävähti. Otsikkokuvan alueen olen erilaisilla kulkuvälineillä tonkinut aika taajaan, mutta kuvan rajojen ylikin olen ehtinyt.

Mitä tämä route sixty six’ni on tuonut DRD4-7R-geenin (seikkailugeeni) vaivaamalle duracell-pupu-sielulleni? Ja mitä siitä olen voinut tarjota niille, joille matkakertomuksien kenties tuottamasta monitahokkaasta olisi sinausta. ”Elettiimpä ennenkin ja ojast oltta juotiin” (Aleksis Kivi).

Hyöty ei varmaankaan ole lähelläkään sitä haittaa, jota nyt kuitataan Maria-hurrikaanin tapaisista tihutyöläisistä: lisääntyneet hirmumyrskyt voidaan pistää näet ilmastomuutoksen piikkiin ja siinä taas niin mopo-, Zetori- kuin Concorde-liikenteellä on vissi vastuunsa, Titaniceista nyt puhumattakaan.

Onko mitään sitten toiseen vaakakuppiin ”Vae victis”-punnukseksi (v 390 eKr Brennon-niminen matkaaja pilasi kerralla tuolla lauseella biosfäärin mahdollisuudet: ”Voi voitettuja”)?

Eipä taida isosti olla. Vain syvä katumus jää seurakseni tuosta kuudenkymmenenkuuden vuoden vaeltelusta kartassa vielä aika viheriältä näyttävän pikkuruisen planeettamme pinnalla.

Laskin kurillani kulkemieni maa/meri/ilmamailien määrän ja niissä reissuissa kuluneen ajan suhteessa pian yksikahdeksatta vuotta kestäneeseen elämääni. En vaivaa vieraitani tuloksilla enkä hiilijalanjälkeni suuruudella.

Riittää, että erään vieraani kiusallisena kokema syksyn 2017 alakuloni jatkuu. Ei se sairautta ole, pikemminkin tervettä.

Päivän teemat Normandiassa olivat rauha ja korruptio. Ei niistä senkään vertaa siivoa päivitystä olisi saanut kuin tästä varttia vaille täydestä pallonvalloituksesta.

Kuva: tämän hetken satelliittinäkymä siitä osasta palloa, jossa aivan viime aikoina olen pyörinyt. Muiden mukana ja tavoin.

Valkoisessa ympyrässä sijaitsee kuopuksen koira, sinisessä sen kuopuksen faija. Muu perhe on sitten muualla, mutta kartalla kuitenkin

 

Hole in One

+21C, aurinkoista Caenin Memorialin (kesä 1944) juurella.

Matkan tänne suoritin Peugeot 108-pikkumustalla ja saatoinkin siksi poiketa katsastamassa Saint-Gatien-des-Bois-nimisen kylän 1800-luvulla rakennettua taloa, jonka 1980-luvun lopulla kävin valitsemassa vanhimpien poikieni kanssa 12 rovaniemeläisperheen lomanviettopaikaksi.

Projekti sai Ajankohtaisen kakkosen lähetyksessä erehdyttävää julkisuutta mielikuvalla ”Linna Ranskassa”. Osaltaan tuo julkisuus syntyi yhden jäsenemme kelttiläishenkisestä velmuilusta.

R.I.P.

Joku aika sitten yhtiömme myi tuon linnan ilman voittoa pois ja halusin nyt nähdä, miltä yli 20 vuoden mittainen lystin ja levon tyyssija tänään näyttää.

Samalla Tekin, rakkaat ystäväni, sen nyt näette.

Tuo linnoitus osaltaan takasi kesä-golfkentän syntymisen Rovaniemelle, Saarenputaan kummallekin puolin ja talvella Kirkonjyrhämälle.

Olin touhunyhdistyksen ensimmäinen jäsen ja puheenjohtaja.

Asiat liittyvät toisiinsa: olin heinäkuussa tuhkana Trinitysillalta Nevaan sirotellun ystäväni kanssa vanhempieni kuoltua 1985 Etelämeren saarilla ja kuinkas sattuikaan,  erään asuinpaikkamme pihassa oli 9-reikäinen golfkenttä.

40 asteen helteessä päätimme väärtin kanssa kokeilla ennenkokematonta pelkät simmarit jalassamme. Kengiksi jalkoihimme portieeri pisti mukaan suomalaiset nokialaiset: ”There are much of poisonous snakes, scorpions and spiders on the grass”.

Elämäni ensimmäinen golflyönti osui ja upposi: hole in one. Loput muutamat sadat tai tuhannet eivät sitä tehneet.

Yksi peruste tuon linnan hankkimiseen oli juuri golf. Normandiassa kenttiä (ja sadetta) piisaa.

Golfin pelaamisen lopetin Jätkänkynttiläuistelussa 1990-luvun alussa, 6.8. Syyn kerron joskus, koska se on jo kokonaan toinen tarina.

Päivän otos (-aLii- 20.9.-17) on tuo linna nykytilassaan, kun maihinnousurannikollakin on ruska. Niinkuin on minun elämänkaarellanikin.

On joskus aika komeita värejä nauttimisessa, ennenkuin mustan lumen talvi, kulvakkolauha ottaa luulot meiltä vaeltajilta pois. Kerta kerralta rajummin ottein.

Normandiassa olen tällä kertaa kahdesta syystä.

EU-elimemme etsii ratkaisua maailman rauhaan ruohonjuuritasolta (green) ja pohtii 27-28 EU-maan sisäisen tasapainon löytymisen keinoja.

Peace, sisters & bros 😇 🎯

Save Private Ryan

Takana itää ja Aasiaa, edessä valtava Länsi. Ei ihan pakkasta aamuksi, mutta aamukone ehkä lähtee ajallaan.

Yleensä ei matkapäivinä pitäisi kirjoittaa.

Jos ei sitten keskiviikkona illalla, kun Fiat 500 on ohjauksessani kuljettanut minut vuosien 1988-2010 epookin läpi.

Taas kerran käyn läpi sen tunteen, kun ympärysvallat juhlivat voittoaan vegetaristista, tupakoimattomasta, Wittgensteinin julmasti Linz´ssa koulukiusaamasta wannabe-taidemaalarista, jolta kirjassa ”Hyväntahtoiset” tri Aue puree nenän irti: Juden Sau aivan siinä Hastingsin taistelua kuvaavan Tapestryn viereisessä kaupungissa, jonka liittoutuneet varmuuden vuoksi pommittivat kivikauteen kuin konsanaan Hitler Guernican 7 vuotta aiemmin.

Caen.

Koko sen 13 vuotta, mitä olen ollut aika tiiviisti EU:n ytimissä ja itärajoilla, tämä aika Hastingsin taistelusta (1066 aD) Trumpin valintaan 2017 jaa) on ollut silmieni edessä ilman, että olen suuria siinä voinut.

Koska ihminen, sapiens.

Weather Forecast lupaa leutoja säitä, mutta mieli siitä huolimatta on aika harmaa.

Ei apea, ei melankolinen vaan tapahtumattoman harmaa.

Ruska alkaa vaihtua kulvakkolauhan vuodenaikaan, mustan lumen talveen ja lähden viimeiselle kierrokselle tässä viiden tonnin juoksussani. Juoksen toki 5200m täyteen antaakseni puolimaratoonareille tasoitusta.

Sorry kryptaukset, mutta vielä tulee aika puhua suoraankin, kirjoittaa testamentteja.

Matkalukemiseksi Normandiaan otan Parnasson viimeisen numeron, Harmaasuden Voittamattoman auringon päivän sekä Jorma Laitisen matka-runot.

Niistä on evästä, jota riittää kotiintuloon asti: lauantai-illaksi saunan lauteille.

Sitä ennen lupaan kertoa, mitä vuosille 1988-2010 kuuluu, kun projisoin ne vuoden 2017 syksyyn.

Kuviakin lupaan.

Matkaan, Hopea!

Kuva (-aLii- 16.9.2017) on matkailijoiden länteen ja itään kulkevalta polulta – tai pohjoiseen ja etelään.

Luode, kaakko, lounas, koillinen? 360 astetta, neljä ulottuvuutta

(t = aika)

Maria, rouva Puhemies

Sää on kostea ja kolea, huomisiltana +21C, Normadian maihinnousu.

Samaan aikaan kun säätieilijät antavat hurrikaaneille ja laivanrakennuttajat paateilleen naisen nimiä, Suomessa kutsutaan seksismiksi otsikon mukaista puhuttelua: O’ Sancta Maria, Notre Dame!

Ruotsista kuuluu ivanauru puhuvien päiden Suomessa – miehiä! – kertoessa iltauutisissa, että punainen viiva on silpaistava ruutuun eli ympyrään neljästi, vaikka valittavat olisivat samat, ja niin valinnan perusteetkin: Vox Popula!

Tämä Titanic-jumalatar on uhkaamassa ajaa päin tulivuorta Indonesiassa ja Islannissa, mutta populistinen pulina ”turhista” ei kun jatkuu.

Mariahurrikkaani, 5. luokka, on tuossa tuokiossa tuhoamassa samoja saaria, joita se 1492 jo kerran Santa Marian nimellä tuhkarokkoon tappoi. Kohtalon ivaako vai Reformaation Herran kosto oli se, että Kolumbuksen miehistö tuolloin toi baskien rakentamalla Mariallaan Eurooppaan erittäin tappavan kupan, johon lääketiede ei yli 500 vuoden aikana ei ole vieläkään rokotusta löytänyt.

Tuhkarokkoon vastamyrkyt kyllä keksittiin, mutta se ei estä denialisteja kieltäytymästä tuosta piikistä, vaikka morbilli pahimmoillaan tulee tappamaan ja/tai vammauttamaan miljoonia ”viattomia”.

Vähemmän seksististä ilmaisua tuonne kultaisten (”kullitettujen”) epäjumalien (Wäinö Aaltonen, lukuisten puna-kapinan muistomerkkien veistäjä) varjoihin en voisi edes minä esittää kuin otsikkoon tänään olen ”kiveen hakannut”. Tai olisi minulla yksi perstaskussa:

”Parlamenttineuvos”. Ja tietenkin post festim emeritus/emerita, jotka korvattaisiin lyhenteellä ”EME”. Muistattehan seksistisen vitsin: ”Sano Hanni vaan, palit jäi piikkilanka-aitaan”

Niitähän piikkilanka-aitoja Normandiassa 060644 klo 06 oli, kun joukale sikarinpolttaja kuritti raitista vegaania.

Eilen istuin palaverissa aamukymmenestä iltaviiteen. Siellä etsittiin vetoapua EU-Euroopan pohjoisimmille selkosille nimien ja mielikuvien maailmoista.

Oma ehdotuksenikin lausuttiin julki, mutta ei sen sisältöä. Kohtaamisesta siinä etsittiin apuja. Teiden (vesi/rauta/tie jne) kohtaamisesta. Sisäänrakennettuna oli ryhmääntymistä irvaileva ajatukseni joukosta ja tiivistyvästä älystä tai sen vastakohdasta.

Aamun kuva: Birit-Anni laittoi minulle 1970-luvulla Näkkälän lapinpuvun – mekoksikin sitä kutsutaan -ja lakin muistuttaen, että niiden käytössä tulee olla hyvin hienotunteinen. Enpä ole sitten niitä käyttänyt, ovat kuin uusia. Ne eivät ole myytävänä. Eikä naisen kunnia saati miehen kunniasana.

 

Viktor Frankl meets O de la K

Silkkaa vettä +7C:ssa, ehkä Normandiassa ylihuomenna on toisin?

Elämäni 1960-luku Vanhan valtauksineen ja Novaja Zemiljan Tsar bomba ydinlatauksineen vyöryi eilen ”Kriminalistin aikaan” (TV-1, 19:30-20:30) olohuoneeseemme, kun puhelimen ruudulle ilmestyi irlantilainen numero.

Vastasin, koska murrosiän suuri ihanteeni, JFK, on Irlannista pois.

Koko vajaan neljäntuhannen APK-blogipäivitykseni ydin marssi olohuoneeseemme.

Beatles oli jo lusittu, bepop-jazz muuttunut Bachin Brandenburgilaisiksi (Pablo Casals) ja kuolemakin oli tullut kylvetyksi niin moneen kerrokseen, ettei siitä kukaan osallinen enemmän tai vähemmän kuolematta selvinnyt.

Eräs ydinhenkilö purjehti aivan vasta, heinäkuulla ja siroteltiin tuhkana Neva-jokeen Pietarin Trinity-sillalta.

Freud vaihtui hänen Wienin yliopiston psykiatrian oppituolinsa perijään, Viktor Frankl´iin, Auswitchin keskitysleiristä elossa selvinneeseen logoterapeuttiin. Paikka metamorfoosiin oli Valkealan sairaala, jonka rannasta rakkaani löytyi 1967 hukuttautuneena. 14 vuotta ennen synnyttäjäni kuolemaa: sama luokka.

Diemal, ethylmorphine  chloride

metamorfoosi

todistajien läsnäollessa

En suosittele psykiatrina kenellekään  palaamista sellaisiin aikoihin, joina identiteetti, ydintietoisuus, jo on seljennyt, mutta sen käyttö oikeaan ja aika pahalta maistuvaan elämään vasta on hionnassa.

Se, elämä adolesenssissa, aikuisuuden porteilla, on aika paha aika. Kun se on ohi, yleensä n 22-25-vuotiaana, ei mikään enää muutu. Vaikka pitäisi.

Se, mitä ihmiselle, joka on pakolainen, terroristi, pyrkyri, elämänsä eino-leino-kevättä lusiva, tapahtuu juuri ennen hänen siirtymistään tykinruoaksi tulos-panos-yhteiskuntaan, on näin jälkikäteen ajatellen hyvin ruma, suorastaan inhottava tarina.

Se, että kaikki siitä eivät selviä hengissä on itsemurhatutkimuksen ydinaluetta.

Miksi metrossa räjäyttelijät, Turun torilla naisia hengiltä veistävät tai Molkojärvellä päin työssä olevat, naisia Marilynikseen hamuavat tappavat itsensä ja muita juuri tuossa elämänvaiheessa, on suuri salaisuus.

Se on sitä siksi, että kukaan ei halua myöntää tuossa elämänsä vaiheessa lopullisesti kuolleensa.

Sosiaalisesti, psykologisesti, usein biologisestikin:

Työttömyyden seuraus Kittilässä: Kahdeksan nuorta teki itsemurhan

Nuoruuteni lopettanut runoilija O de la K osasi myös maalata.

Aamun kuva on hänen versionsa siitä, miksi keväällä 1968 mieleni kuoli noustakseen siitä Nylands Nationin (”Natsa”) kautta  uudelleen tekemään klienteelilleni elämäntyötäni, pelastajaksi pelastajien joukkoon.

Taulun maalaaja on illalla Irlannista soittaneen 70-vuotiaan san fransiscolaisen, Pan Americanilta eläköityneen lento-emon miehen veli.

Karhukaisten isä:

Missä hurme huppeloi

Missä tuhkaa sataa

Siellä lysti laulu soi

Karhukaiset mataa

Kiitos soitosta, Gitta!

Kotona, mutta vain kääntymässä

Tihkusadetta, +8C.

Rovaniemen teatteri on freelancerien tuella ja kaurismäkeläisen johtajansa ohjauksessa ylittänyt odotukset: Nätti-Jussi laittoi Leninistä alkaen historian vormuun.

Jutta Urpilainen Demokraattilehdessä ei ole yhtään vaatimattomampi: matka Espanjaan opetti, että liike vaatii johtajansa, Espanjassa sellainen on. Mikkel Näkkäläjärvi on muuallakin kuin Lapissa kova sana. Tai voisi olla: nuori, totuudessaan pysyvä ja siihen uskova.

Olen jo laskemassa omia aamujani ja toivon hartaasti, että sen tekevät muutkin 40-lukulaiset (Trump, Clinton, Niinistö ja muut aikansa ”paasikivet ja tannerit”.)

Tuleva talvi näyttää osaltani aika raskaalta sekä klientellismin että konsumerismin tulokulmalla.

Sitä minä kuitenkin toivon, että me ihmiset näkisimme historiamme ja osaisimme siitä johdatella suuntaviivat tästä päivästä tulevaan.

Aamun kuvassa Pedro Sànchez, ilmeisesti tuleva Espanjan Sauli Niinistö, nykyinen  Antton Rönnholm.

Ensi viikolla etsin käsiini vielä yhden sauliniinistö-pedro-antonin Caen’ sta (Macron).

 

Punainen Tähti – Red Star

Sää Välimeren länsirannalla muuttui ”Suomeksi” (sataa, paleltaa), aamukoneen tulisi lähteä samaan aikaan kuin Rovaniemeltä. Niinpä lauantain päivitys siirtyy Lotolta Euro-Jack-pottiin, jossa olen panoksellani mukana maalaiskunnan siirtomaatavarakaupan porukassa.

Valencia on Välimeren Suomen (Espanja) kolmanneksi suurin kaupunki, jonkin verran tulevaa Vapaavuoren Metropolia suurempi. Satama on Vuosaaren kokoluokkaa, Euroopan viidenneksi ja maailman kahdenneksikymmenenneksiyhdeksänneksi  suurin. Valencian satamassa poikkeaa kontteja ja rorojansa tyhjentämässä sama Grimaldi, joka omistaa Häkkisen ja Räikkösen sekä Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön (nyk. Finnlines, ei -air).

Finavian ja Finnairin omistaa kulloinenkin pääministerimme. Nykyisen suku onkin sattuvasti Hailuodosta. Sinne rakennetaan ulko-hailuotolaisten rahalla (100M€) siltarumpu, kun ei Mauri enää saa uusia Suomen Ateenan ympärille tehdyksi. Viimeisin oli Äänekosken Biosellu, jonka tuotteet eivät akku- ja aurinkokennoteollisuuden nopeasti kasvaessa taida kohta mennä kaupaksi.

Kennot ja akut rakentaa konsortio, jonka shareholderit juonivat Riadissa ja Macaossa.

Valencian rautatieasema on saman ikäinen kuin Ståhbergin, Paasikiven ja Mannerin Suomen itsenäisyys.

Mutta kun katsotte tarkemmin aamun AKP:n kansikuvaa, huomaatte tornin huipulla punaisen tähden (Manner, muistattehan, Stalinin myöhemmin takaraivoon ampuma).

Akseli Koskela ei ollut ihan turha mies. Pisti ruustinnalle kampoihin ja siitti Elinalle Vilhon: ”Koskela Suomesta, syö rautaa, paskantaa kettinkiä!”

Tänään kuuntelin Espanjan Koskelaa nuorena.  Hän on suositumpi kuin kaikki kolme Kariluot…siis Niinistöä yhteensä. Antti Tuiskukin jää toiseksi.

Nimi?

Pedro Sànchez, punatähden miehiä. Espanjan (10 kertaa enemmän ihmisiä kuin Suomessa) sosialistien pääsihteerin lopetettua tänään kaikkea muuta kuin populistisen puheensa, kansa osoitti suosiotaan seisten ja bravo-huudoin.

Kukahan olisi Suomen Pedro? Paitsi tietenkin koulukaverini Hietanen (harmonikka ja kelttiläiset viikset, kts Asterix ja Obelix).

Ettei vain olisi…

Illalla Nätti Jussi teatterissa ja uudet, punasankaiset klasit.

Valencia on my mind

Jo aamusta +24C, koneita lentelee joka puolella maailmaa. Aina yli 30 000 kerrallaan.

1950-luvulta olen mitannut maailman kolkkia samalla sieluni mittarilla.

Nyt se alkaa tuntua aika huonolta hankkeelta, koska eroja EI ole. Maailma, tämä ihmisen maailma, on ihan sama, mihin tahansa sitä olen mennyt katsomaan.

Tämä Valencia: Helsingin metropolin kokoinen (1,7 miljoonaa ihmistä) ei eroa oleellisilta osiltaan mistään kohtaamastani kylästä.

Temppelit, kioskit, autot, kävely/pyörätiet ja paikallinen, alueellinen tai globaali shareholder jatkaa listautumisiaan maailman tulppaanisipuli-kasinoihin piispojen pohtiessa ane- ja lapsiseksi-suosituksiaan loputtomasti.

Minulla on ollut matkojen suojaajana Kristoforos, Jeesuslapsen synkän virran yli kantanut myytti.

Alan lopetella, koska kurssi alkaa olla lusittuna. Vielä kuitenkin tovin jatkan ”Rakkaat kanssavaeltajat”-teeman kehittelyä,

Sellainen vie ihmisiämme

kuva: tyylikäs, iäinen muraali