Pro Trump

Sää jatkuu samanlaisena jo yli kymmenen vuoden aikana, +/-0C, ei sada.

Olen EU:n luonnonvara-valiokunnassa yli kahdentoista vuoden aikana saanut parasta mahdollista tietoa sään ja ilmaston muutoksista vajaan 15 000 000 000 vuoden mittakaavassa.

Olen lisäksi osallistunut akateemiseen, hyvin perusteellisesti aiheeseen perehtyneeseen keskusteluun, jossa on ollut lupa sanoa yhtäältä, toisaalta, kolmaalta ja neljäältä. Henkilökohtaisesti olen näistä asioista inttänyt ainakin Eija-Riitta Korholan ja Sirpa Pietikäisen (EPP eli europorvarrrit) kanssa.

En ole ensimmäinen myöntämässä omaa tyhmyyttäni tai ymmärtämättömyyttäni vaikeasti ennustettavan asian osalta (sää, ilmasto).

Kun eilen seurasin maamme pääministeriä TV-ruudussa (Ykkösaamu) hän käsitteli tärkeimmässä osassa kolmen vartin haastatteluaan ilmastonmuutosta.

Siis säätä.

Minusta näyttää siltä, että Bildenberg-kokoukset, Davosin mietinnät ja erilaiset G-7, -12 jne tapaamiset myöskin keskittyvät tähän asiaan, koska maailman ilmaston tuhoutuminen aiheuttaa koko lajimme  matkan pään. Vain torakat jäävät.

Niin, ystäväni Arktisessa puskurikapasiteetissa. Puskurikapasiteetti on niinkuin hormeesi. Se on jonkin järjestelmän kyky saada itselleen hyötyä tai säilyttää itsensä nimenomaan muutosten paineessa. Jos hitaasti muuttuu, ehtii terveesti sopeutua: tämä on hormeesin ja puskurikapasiteetin käsitteiden rakentavaa ydintä.

Helmikuusta 2007, kun aloitin tämän palstan kirjoittajana, ei sää ole muuttunut, mutta olen sen asian tänne aika huolella aamu aamulta kirjannut ylös, jotta asiaa voi jälkikäteen arvioida.

Ilmasto Kirkonjyrhämän rannassa on ennallaan, mutta pää- ja ympäristöministerit yli kahdessa sadassa maassa ovat asiasta aika huolissaan. Ei siksi, että heidän kotimaissaan sää olisi muuttumassa vaan siksi, että heidän maailmassaan ilmastolle näin on käymässä.

Donald Trump tosin on toista mieltä. Mutta mistäpä hän ei olisi.

Toista mieltä.

Aamun kuva (-aLii-): Saksalaisten pioneerien tuhoama silta odottaa suomalaisten veronmaksajien kustannuksella, mutta vähän myös EU:n tuella, uutta maalia säässä kuin säässä

*

Maailman kenties paras opas, Albanian (Illuria) Beratin linnoituksessa ihmisiä menneeseen ja nykyaikaan koplaava Tony Simsia on vaikeuksissa. Hänen kotimaassaan on vaalit ja niiden tiimellyksessä häntä savustetaan omasta ja isänsä juurilta eli 1000 ikkunan kylän yläpuolella komistelevasta linnoituksestaan.

Se on niin väärin, että toivon jokaista, joka Tonyn tuntee, nyt ryhtyvän hänen toimeen pelastamisekseen.

Tony-Rescue – save our Tony at Bera Castle

guide @ http://www.turistguide.eu

*

Poikani todistaa päivityksessään, kuinka1920-luvulla kukoistanut taidesuuntaus on ansiokas siksi, että se näyttää yleisölleen sen, miten asiat ovat, ei sitä, miten niiden pitäisi olla (surrealismi, kts esim Buñuel, Dali, Lorca). Totta vieköön, niin taitaa olla:

Viestinviejän vastuu

Nollan verran Celsiusasteita, asfaltti kuiva.

Kun Kekkonen tuli valituksi Suomen presidentiksi, hän oli 55-vuotias. Koivisto puolestaan oli vajaa kuusikymppinen.

Donald Trump on yli seitsemänkymppinen, Macros ei vielä neljäkympinen, Kennedy tapettaessa neljäviisi.

Minkä ikäiselle Sinä tai minä antaisimme viestikapulan reppuun vietäväksi tulevaisuuteen sitä huolella suojellen?

Vai onko iällä tässä merkitystä?

70 000 vuotta vanhan ihmisen lajimme kirjoitetun kulttuurin syntyessä ihmisen elämä jaettiin ikäkausiinsa seuraavalla tavalla

5 vuotta  –  oppia lukemaan

10 vuotta – oppia lait

13 vuotta – oppia käskyt ja moraalinen vastuu

15 vuotta – oppia abstrakti ajattelu, käsitteiden käyttö

18 vuotta – viettää hääyö

20 vuotta – löytää toimeentulo, ammatti

30 vuotta – saavuttaa täysi voima

40 vuotta – saavuttaa ymmärrys

50 vuotta – antaa neuvoja

60 vuotta – olla vanhin viisaudessa, iässä

70 vuotta – valkoiset hiukset

80 vuotta – gevurah, uutta, erityistä iän mukanaan tuomaa voimaa

90 vuotta – taipua vuosien painon alla

100 vuotta – olla kuollut ja poissa maailmasta

 

Aamun kuva (-aLii,  27.5. 2011): ”Ostaisitko häneltä käytetyn auton?”

Viimeinen valssi – The Last Waltz

On käynyt hallan puolella, kirkasta. Lupeissa lumisadetta Ylämaihin, jonne matka – vaimo matkaa Alamaihin, jossa valta.

Nuorin poika jää vahtimaan tulta.

Median viisaat valtiaat eivät muista, että suurista ikäluokista UKK:n perässä hiihti vain se osa, jota kutsuttiin broilereiksi. Muut, 95% meistä, vihasi Tamminiemen Pesänjakajia ja keskittyi Tasavallan Presidentin Vaaleissa äänestämään Aku Ankkaa (4,95).

Nyt me Roope Ankan, Tex Willerin, Robinson Crusoen ja Korkeajännitys-sarjojen ystävät alamme tanssia viimeisiä pyörähdyksiämme, jolloin tila ja seinät muotokuviamme varten jäävät lastemme ja lastenlastemme käyttöön.

1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä taas ei ole suurena massana ihanteita, joskin joukossa on kaikenlaisia timosoineja, halla-ahoja ja sampoterhoja, mutta heillä on vain ääni, ei valtaa. Vain raha näet antaa valtaa ja syyn julistaa sotia.

Valta on koko ajan niillä samoilla, joilla se Suomessa oli 1800-luvun lopuilta asti lahvilompaioissaan.

Heistä ei kirjoitettu ”Täällä Pohjantähden alla” eikä heistä sanottu eduskunnan rouva Puhemiehen suulla ”Tähti on pudonnut Pohjantähden alta”.

Itseäni 10 vuotta nuorempien läksiäisiä vietän lähes viikottain ja huomaan heidän, ”visarien” eli 50-luvulla syntyneiden olevan selvästi katkerampia kuin me ”nelärit” (40-luvulla syntyneet).

He ovat katkeria siitä, että heillä toki oli samojen arvojen nuoruus, mutta ei sitäkään valtaa, mitä babyboomerseilla oli (kts Donald Trump, Sauli Niinistö, Mauri Pekkarinen, Björn Wahlroos ja Kaarle XVI Kustaa – kaikki suoraan valtansa, yksi geeninsäkin, kuningatar Viktorialta ja hänen jälkeläisiltään saaneita, Leniniä ja Maoa myöten).

Kaikissa näissä 1938-1952 syntyneiden läksiäisissä oli helpompi olla kuin näissä 1953-1960-syntyneiden. Ei siksi, että itse ihmisissä olisi eroa vaan siksi, että ymmärrän ensinmainittujen pahuutta, mutta en jälkimmäisten hyvyyttä. Heiltä on elämässään puuttunut vastus ja tilanpuute.

Jos ihminen olisi ravihevonen (Toto) ja ikä ei tasisi sen voimia, laittaisin panokseni sille joukolle, joka on syntynyt Suomessa 1970-luvulla. Oman elämänsä Yuval Noah Hararit.

Siinä on se, ettei 1980-90-luvulla syntyneitä tarvitse äänestää tai panostaa heihin. He tekevät sen itse. Ja heidän maailmansa.

Niinpä, on ilmoja pidellyt.

Kiitos niille, joiden läksiäisissä olen ollut ja onnea siihen maailmaan, johon olette astuneet, eläkkeillänne, raippaverolla tai ilman.

Minä ja muut 1965 Esplanadin Kappelissa tillilihaa Lahden Sinisellä alas huuhtoneet jatkamme tyynesti työelämässä tai jonoissamme krematorioidemme ovilla ja uuniluukuilla.

 

kuva (-aLii-) ”Kuvia, joista ei saa myydessä omiaan pois, Treviso 2014″

Basic Trust – Perusluottamus

Lenseä, kirkas aamu, jona lehti kertoo, että Suomen presidenttejä aina haudataan aikana, jona jokin maassa ja maailmassa on vahvasti murroksessa.

”Niin nytkin”, lehti jatkaa.

Ihmistaimelle syntyy ensimmäisenä yhteisöllisenä kykynä luottamus. Jos ei synny, syntyy epäluottamus. Tuollaisten ominaisuuksien kombo on aika valmiina kun taimi täyttää yhden vuoden.

Luottamus syntyy siitä, että kun kummi heittelee lasta ilmaan ristiäisissä, se lapsi oppii, että joka kerta hänet otetaan kiinni. Hän ei siis mäjähdä kipeästi lattialle. Jos mäjähtää, on loppuelämä aikamoista varmistelua ja pelkoa siitä, että joka kerran kun ”heleijaa, me lennetään” tulee pian helkkarin kipeä leikin loppu. Ikarostarussa asiaa pohditaan.

En tarkoita välttämättä Erik H Eriksonin oppia ihmisen sosiaalisesta kasvamisesta, mutta ei tuo intiaanitutkija tässä väärässäkään ollut. Mikä tiukemmin vastasyntynyt sidotaan komsioonsa hänen ensimmäisiksi kuukausikseen, sen parempi soturi ja metsästäjä hänestä tulee. Tai kotilieden uskollinen vartija.

Mikä tänä aamuna on saanut luottamukseni horjumaan?

Ehkä en kerro. Siksi en kerro, että aamun lehti kertoo.

Sen lisäksi lehti kertoo, että torstaisin Mauno Koivisto pelasi ystäviensä kanssa Kultarannassa lentopalloa. Hyvin tärkeänä tuolloinen tasavallan presidentti piti sitä, että tuossa tilaisuudessa tuona viikonpäivänä ei puhuttu politiikkaa.

Tänään tämä mies tai hänen maallinen majansa saatetaan Urho Kekkosen ja Risto Rytin väliin Hietaniemessä. Taivas arvattavasti Helsingissä itkee.

Kahdesta toivotuksesta (requiescat in pace, sit tibi terra levis) valitsen hänen muistolleen ensimmäisen. Jälkimmäinen osui Kekkosen perässähiihtäjien nilkkaan.

Aamun kuva (aLii, Järvenpää 8.5. 2008): ”Taulu” (Akseli Gallen-Kallela)

Silkkitien sitomat – Jailbirds of The Silk Road

Pakkasta pukkaa, pani Paavon halla, tyynesti. Hillasato ei vielä -1.8C´ssa kärsi. Aamukone lähtee Arktikumin pääkaupungista 10 minuuttia etuajassa, mutta printtimediaa ei postilaatikkoon vastineeksi ole vielä Pohjolan Valkean Kaupungin tehtaista tuotu.

Ihmislajimme on koko 2800 sukupolvensa ajan käynyt laajenemistaisteluita kaikkia muita lajeja vastaan. Onnistuminen on aina vain lähempänä.

Vielä kuitenkin meidän keittiössämme mauriainen urheasti tulee ja menee miten sitä huvittaa. Se viettää talvet talomme täytteissä ja kesät pihoillamme. Sanotaan, että muurahaisten biologinen massa maan päällä on selvästi suurempi kuin 7,5 miljardin Sapiensin ruhopaino.

Eräs tehokkaimmista tavoista voittaa taistelu muita vastaan on muodostaa koko lajille tiivis verkko. Maailmanpankki, Yhdistyneet Kansakunnat, UNESCO, mitä näitä nyt on,  WTO:n ja Josif-sedän Baabelin tornien rakentajia. Vankien voimin pystytettyinä.

Yksi ihmisen verkon rakentamisen loistelias historiallinen muistomerkki on Silkkitie. Sitä pitkin ruudin ja paperin valmistusopit siirtyivät viisailta vähän tyhmemmille ja vastineeksi taas tyhmien kulta, orjat ja mirhami viisaammille.

Joku ehti jo epäillä, ettei Silkkitietä enää tarvita, kun joka päivä ja joka hetki ilmakehässämme rientää 33 000 jalan korkeudessa 30 000 teräslintua, muutama sata painovoimaa uhmaavaa inehmoa kullakin mahassaan.

Mutta ei se näin mene. Koilisväylä, Luoteisväylä, Silkkitie ja Route Sixty Six ovat vielä voimissaan.

Artificial Intelligence on seuraavan ihmisen lajin juttu, keinoäly-pilvet. Homo Deus.

Viha, rakkaus, viisaus, ahneus ja tieto kulkevat aina vain suuremmalla taaralla Kiinan keisarilta London City´en knallipäisille dandyille.  Ja kulta & mirhami toiseen suuntaan.

Matkan varrella väijyvät Taleban- ja ISIS-joukot yrittävät vielä vähän jarrutella, mutta ei se mitään auta, kun muut lajin valtiaat vain kiihdyttävät. Sieluissaan ressentiment.

Mitäs  tällaiseen neuvoksi, yhden erittäin nuoren lajin isottelulle?

Jos big bang aloitti tämän ”olevaisen viimeisen taiston” vajaa 15 000 000 000 vuotta sitten ja jos elämä löytyi yhdelle pienimmistä planeetoista 3 000 000 000 vuotta sitten, on 70 000 vuoden ajan melskannut isopäinen, peacemaker koprassaan eskaloituva Billy the Kid tai Caesar Galliassa vielä vasta opettelemisessa.

Vaihtoehto tietenkin on, että lopetetaan tämä verkkoilu ja asetutaan omiin pieniin kyliimme voimajuomaa naukkaillen. Asterix, Tietäjä, Obelix ja Mimosa, Idefixin haukkuessa purematta.

Menestystä vaan, rauniolla lisäarvoa korskuva oikean ja väärän verta tihkuvan tiedon soturi.

(ressentiment = kauna, kts Heikki Aittokoski, HS 24.5.-17)

Aamun kuva (-aLii-): hilla, lakka ja suomuurain kiinalaisessa kupissa

*

Aamun kartta viittaa Silkkitien suuntimiin:

http://all-that-is-interesting.com/authagraph-world-map

Sadonkorjuu – jos kultaa kaivanet

Seitsemällä asteella Lapissa pärjää toukokuussa eikä sada. Ylämaissa voi kultaa huuhtoa auringonpaisteessa 24 tuntia päivässä heinäkuu lopuille.

Kuntavaalien jälkeen on meneillään aika, jolloin hedelmiä jaetaan. Kuka päättää mitäkin, jos äänestäjät ovat kukan valinneet. Kunnissa tämä käy aika lailla rauhallisemmin kuin valtakunnissa. Suurin ongelma lie raha: paljonko uskaltaa päättäjä luvata itselleen palkkiota siitä että päättää. Tässä kunnat ja päättäjät jakautuvat jyrkästi.

Aika rauhallista ja tapahtumatonta siis. Ruotsi on jääkiekon maailmanmestari.

*

Pari sanaa vallasta.

Kun YLE:n kuvausryhmä Atte-Gaten ollessa kiivaimmillaan kävi kysymässä minulta, mitä asiasta kadun tallaajana ajattelen, nostin esiin kaksi seikkaa, joista ei tuolloin, viikko sitten, ollut vielä ollut puhetta.

Ensimmäinen on se katkeruus, kauna ja kateus, jota printtimedia-yhtiöt kokevat YLE:n verotusoikeuden takia. YLE saa samasta työstä, jota printti-konsortiot tekevät, kansalaisilta pakkokantona suoraan liki 600 000 000€ vuodessa, mutta ALMAn, Sanoman ja KSML-TurSa-yhtiöiden pitää repiä viivan alle 11% omilta ilmoittajiltaan ja tilaajiltaan.

Tuon rahoitus-mellakan vaikutus Atte-Gateen on mielestäni hyvin selvä. Ei auta, vaikka printti-media tuottaa parempaa jälkeä ainakin asia-  ja uutis-tuotannossaan, jonka mausteena myös Fingerpori on parhaimmillaan painettuna.

Toinen osa kommenttiani oli se, että YLE:n uutistoiminnan pomo on rautainen toimittaja-ammattitaidoltaan, mutta moraaliltaan ”myssy” eli vanhasuomalainen: isompaa ja lähempää pitää vähän YYA-nuollakin, mutta ainakin ”hyvä-veli”-totella. Arvelin, että tämä myräkkä johtaa siihen, että hänet uhrataan.

Lopuksi toimittaja kyseli, mitä YLE:ssa arvostan. Vastasin, että höyryradion kello 06-uutiset ovat paras, koska sinne ykkösuutiseksi aina keksitään omalla tuotannolla laadittu sosiaali-porno-uutinen, jonka perusteet eivät pidä, mutta joka saa kuulijan moraalisesti närkästymään.

On selvää, ettei 1,01 minuuttiin ahtamani mielipide koskaan tullut YLE:n kautta julkisuuteen, mutta tulkoon nyt tässä.

Onhan YLE:lla, ALMAlla & Co satoja tuhansia, jopa miljoonia kuluttajia, mutta Arktisella puskurikapasiteetilla vain jokunen hassu älymystön eliitti-edustaja – joka aamu kahdelta-kolmelta mantereelta ja 4-7 maasta.

Niinpä tänä aamuna Lapin Kansan pääkirjoittaja meluaakin siitä, kuinka moraalitonta tuo YLE:n meininki ja erityisesti sitä säätävät poliittiset voimat (ne pakkomaksamastani YLE-verosta päättävät) ovat. Verrattuna vaikkapa ALMAn, Sanoman, KSML:n ja TurSan – Kalevasta puhumattakaan – huipputoimituksiin ja pääkirjoitustoimittajiin (myssyjä hekin: ystävät hyvä-veli-tasolta ja läheltä, viholliset kansasta).

YLE:n kuuden uutisten pääjuttu taas on, että lukijoiden paremmuusjäjestystä arvioivat ”tutkimukset” todistavat, että Utsjoen lukio on maan paras ja Ounasvaaran lukio maan toisiksi huonoin.

Vai olikohan tuo juttu Lapin Kansassa? (vastaus: STT)

m.o.t.

*

Lopuksi uutinen, jota on turha odottaa YLE:sta tai printti-mediasta:

Positiivisen kokemuksen ryöstöviljely aktivoi stessisysteemin, jonka takia on taas tavoiteltava positiivista kokemusta voimakkaammin ja stressi aktivoituu. Aivot yrittävät ylläpitää näin homeostaasia, mutta seurauksena haavoittuvuus lisääntyy. Kortokotropiini-antagonistit kuten mifepristoni resetoivat stesssisysteemiä ja käyttöhimo laskee

Jos joku media onnistuu ylläolevan saattamaan niiden tietoon, jotka parhaillaan sössivät päihdelainsäädännön muutosten parissa, on Suomi, tai ainakin 500 000 nuorta ja aikuista suomalaista, pelastettu. Mutta se joku ei ole media ja asiantuntijoita näissä asioissa eivät moraaliltaan puhtoiset ja/tai mustavalkoiset päättäjämme kuutele.

Se on nähty.

Aamun kuva (aLii): Kameran ”vahingonlaukaus” elokuussa 2012

Vauhdissa vaihtaen – Non Stop Reading

Helteet eivät ole Lapin juttu vaan pitkä, kuulas kevät. +5C, poutaa.

Sain eilen luettua ”viisi sataa sivuisen” kirjan, jonka aloitin tammikuussa. Joskus paljon paksumpi kirja vaatii kaksi kuukautta. Niinkuin maalis-toukokuussa 2003 1319-sivuinen kirja, joka alkaa sanoilla:

Arvoisat mestarit ja kisällit, herrasväet ja maalaiset. Ernveste hern und frawn von der adell!…”

Kirjan luettuani pidän usein taukoa eli keskityn päivä-, viikko- ja kuukausijulkaisuihin. Pisin tauko muistissani on sellaisen kirjan jälkeen, joka päättyy sanoihin:

He rakastivat toisiaan

lumilangallansa

leijuen

Nyt vaihdan uuteen kirjaan juoksuani hiljentämättä. Edessäni on 939 sivua isäni ja minun aikakautta. Tarina alkaa:

Aivan kuten olen aavistanutkin, joskaan täysin varma en ole ollut siitä kertaakaan tähän hetkeen mennessä, tyttö on kiivennyt kaiteelle pitäen enää toisella kädellä tangosta”

Kaikki nuo kolme lausetta ovat oman elämäni varrelta. Graniittisia kilometritolppia, joihin pahki kulkeminen on ollut lähes kuolettavan kivuliasta. Ilman sitä kipua elämää on vaikea kuvitella.

Tunnen ihmisiä, joille kirjat ja tarinat ovat paljon, paljon rakkaampia ja läheisempiä kuin minulle. Mutta en tunne ketään, en todellista lihallista ihmistä sen paremmin kuin kyborgia, jolle minun elämäni tarinoiden parissa, pinnalla ja syvyyksissä, olisi rakkaampaa kuin minulle.

Jonotimme, koko perheeni, eräänä kesänä maailmanperintö-tason muistomerkille.

Perheen nuorempi väki oli juuri saanut käsiinsä englanninkielisen ikäpolvensa suosikkikirjan uusimman osan ja ahmi tarinaa jonon mataessa verkkaisesti eteenpäin.

Minulle riitti siinä tilanteessa nähdä ja kokea tuo hetki. Valokuvaamatta tai taltioimatta sitä tarinaksi. Se oli sellainen kirjojen ja tarinoiden maailman

Carpe diem

Kuva (Hilkka Liikkanen 28.7. 2012): ”Kivi – paperi – sakset”:

Nämä kivet erottivat Tonavan varrella Rooman valtakunnan sivistyksen teutoonien barbariasta Augustinuksen kuollessa (28.8. 430 jKr, Hippoo), 1581 v 11 kk meidän kuvaushetkeämme aiemmin.

Kuollessaan Augustinuksen kerrotaan viime sanoikseen lausuneen:

Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat

Ota Pax, ota kaks

Lempeä sää, joten Marjatta voinee** avata torikahvilansakin tälle vuodelle. Lämpömittarissakin on eilisiä Espoon Taka-Niipperin lukemia, +25.2C. Tosin vain eilen lämmittämäni takan muurinpankolla.

Olen elämäni elänyt rauhan aikana, Pax Romanan lailla. Tämä rauha tuntuu vain olevan hullujen keisarien rauhaa pysyvämpi, mutta samasta syystä. Jos sota ei kannata, sitä ei käydä.

Laskin elämäni aikana ”käsi-päivää”-tavanneeni 6 hallitsijaani eli Suomen presidenttiä, joista kaksi on ollut rintamasotureita ja yksi nainen. Yhtä seitsemästä en ole tavannut.

Rauhan ihmisiä siinä kuin kaikki maailmani ajan suurvaltojen johtajat Stalinin jälkeen. Siksikin rauhan, ettei sotaan ole ollut riittävästi syitä, mutta rauhaan taas on enemmän kuin tarpeeksi perusteita, olipa ihminen-johtajamme muuten kuinka pazzo dalegare tahtojaan.

Tähän rauhan syvyyteen liittyy myös se, että elämme yhä pidempään, kuolemme väkivaltaisesti yhä harvemmin ja olemme pian lähes lopettaneet tappamasta itsejämme. Tavallinen, vuosi vuodelta vanhempaan ikään kuuluva kuoleminen on maapallollamme yli 95%:sti todennäköistä.

Mistä keltainen lehdistö ja räyhä-some sitten saavat pureksittavaa, joka myisi niin paljon, että assanget voisivat valittaa ”miksi aina minä” ja latvapalot globaalisti saisivat voimaa info-taivaillamme?

Asetin tuossa itselleni kysymyksen, johon en osaa vastata. En sinne päinkään. Paljon on vaikeita kysymyksiä, joihin osaan vastata ja tilanteita, joista selviän muitakin pelastuslautallani raviten, mutta tähän en osaa vastata.

Yritän sen kuitenkin vielä uudelleen muotoilla, aamun kysymykseni:

Onko mitään keinoa, jolla voisi selittää lajimme kesken tapahtuvan tappamisen vähenemistä ahneuden kustannuksella siten, että voisi itse yhtenä 7 5 000 000 000 ihmisestä vapaasti valita? Vai pitääkö vain uskoa lukuja ja ”elää onnellisena elämänsä loppuun asti”.

Sellainen aamusadun meihinki:

Olipa kerran – sen pituinen se”.

Kuva: (-aLii- 2011): Kroatialainen Pax Romanan ajan taisteluareena (Pula), alalaidassa rakenteilla jääkiekkokaukalo, katsomossa ylärivillä kannustetaan Suomi-Ruotsi

** ”sään sattuessa avajaiset peruttiin” (+3C, tulevan viikon aamulämpötilat Rovaniemen uudella torilla +0 – +1C, aurinkoista: huoh)

Yksin itkumuurilla – Kätkän tarinoita

Kostea, lenseä kevätaamun sää, kuin sodan jälkeen. Pari isokoista, vielä perinteisessä lappalaisen keväpyynnössä ampumatonta sorsaa lentää pääni päältä aamutupakalla istuessani. Ne kiiruhtavat ylitseni kosiomenoihinsa kohden Kirkonjyrhämän jäistä juuri vapautuneita pikkulompoloita.

Suomen kiekkokansa on saanut katsoa leijonalaumansa kautta peiliin. Jäljellä on vielä Ruotsintappotalkoot. Sama peilin kanssa tuhraaminen odottaa eteläsaksalaisen viininviljelijäsuvun vesaa Jerusalemin itkumuurilla piakkoin. Temppeli on murenina, vain harva on haavoittumaton – mutta että minäkö, huudahtaa Donald äimystyneenä.

Kyllä, sama mies, jonka isoisä pakeni Saksasta kuningatar Viktorian  pojan sotahulluutta Amerikkaan, jossa sotaa käydään eri säännöin (kts Grenada, Vietnam, Irak, Afganistan).

Ihminen, tämä homo sapiens, kun on luonnoltaan sellainen. Lintukin näkee itsensä peilistä paremmin kuin meidän lajimme. Mihin tahansa h. sapiens on 70 000 vuoden taipaleellaan saapunut, sieltä hän on tappanut kaltaisensa kuten norsut, tiikerit, leijonat, ahmat, sudet, karhut, orjat ja muurahaiset.

Ammattilehdessmme asia kerrotaan tarinana. Ikääntyvä vanhus valitti lääkäreilleen, että hänen vaatekaappinsa sisäpuolella on joku vanha ja ryppyinen mummo. Rouvalle syötettiin rauhoittavia, että näköharha paranisi. Lääke ei auttanut. Kokenut lääkäri päätti tavata potilaansa tämän huoneessa: ”Missä se kaappi on?” – ”No tuossahan se”. Lääkäri avasi kaapin oven ja kas! Sieltähän katseli keski-ikäinen, silmälasipäinen valkotakkinen suu auki. Kaapin takaseinässä kun oli peili.

Tällaisia peilejä olen elämässäni tavannut varmaan tuhansia, jos en kymmeniä tuhansia. Vain niihin katsomalla selviää, että vaikka vastustan verta, hikeä ja kyyneliä, olen niitä kaikkia toistuvasti sekä löytävä että ”nauttiva”.

Osaan jotenkin aavistaa, miltä tuntuu Donald Trumpista pian, kun hän on yksin Itkumuurilla Jerusalemissa. Siinä kohdassa jossa kaikki h. sapiensin suurimmat  oksidentin uskonnot kohtaavat yhden neliömailin alueella.

Tiedän – olen siellä ollut ja näitä kohdannut.

Olen tavannut Lapissa lukemattomia metsästäjiä. Sekä naisia että miehiä. Heidän tarinoitaan tulisilla hiilillä kuunnellessani kohtaan ainakin tämän saman.

Miltä tuntuu, kun karhu on kaadettu, 12-piikkinen nyljetty, kätkä (ahma) jäänyt skiidoon alle tai sudenhampainen kaulanauha ripustettu oman niskan takaa, ei hirttoköysi.

Kun jälleen yksi metsästykseen ryhtymätön on kiusattu sairaasta talosta (sick house) tai omasta Suomi-konepistoolista ovat lippaat tyhjenneet.

Se on hyvin yksinäinen tunne. Juuri sellainen, josta Ernest Hemingway kirjoittaa tarinassaan vanhuksesta ja merestä. Kun veden pinnassa on jäljellä vain oma kuva.

Kuva (Hilkka Liikkanen 2016): ”Täällä synnyin minä, homo sapiens, minä