Oheisesta kuvasta voi nähdä, että sähkölampusta ovat sekä sydän että lasi rikkoutuneet.
Kuvasta myös huomaa, että dodekaedri on arpakuutio, jossa on 12 eri tahoa.
Tästä päivityksestä voi päätellä, että lamppu sammui eikä vaihtoehtoja enää ole mahdollista järkevällä tavalla ennustaa.
Kiitos seurasta
Kun aloitin kirjoitella näitä päivityksiä 4100 päivitystä ja 12 v 6 kk sitten, oli maailma aika lailla erilainen suhteessa käytettävissä olevaan ja luomistaan kaipaavaan tietoon.
Nyt tiedosta ja sen käsittelystä on muodostunut sen käyttäjiä ajatellen vyyhti, jossa kukaan ei enää voine selviä ehjänä.
”Jos et heti ole meidän puolellamme, olet meidän ajamaamme asiaa vastaan”
https://yle.fi/uutiset/3-10900105?utm_source=twitter-share&utm_medium=social
Oheinen linkki kuvaa taitavan suomalaisen neuropsykologin tapaa lähestyä tilannetta.
Omasta puolestani vielä paremmin tilannetta kuvaa Beethovenin suhtautuminen, kun hänen mielestään hänen paras teoksensa sai ensiesityksensä.
Grosse Fuge oli tuo 1825 sävelletty ja ensiesitetty teos.
Tapahtumia kuvaa Maisteri Lindgren vuosi sitten radioesitelmässään, joka tänään lähetettiin uusintana ja löytyy Yle Areenasta.
Ludwig ei ollut lainkaan tyytyväinen yleisön ja kriitikoidan tapaan vastaanottaa hänen teostaan.
Itsehän hän ei sitä koskaa kuullut (hän oli tuolloin jo täysin kuuro, mikäli historiankirjat eivät valehtele).
Hän ivasi yleisöä ja kriitikoita kovasuisesti.
Arktinen Puskurikapasisteetti ei ole ”Grosse Fuge” mihinkään kirjoitettuun verrattuna vaan se on keski-iästä vanhuuteen siirtyneen miehen varmasti ajoittain turhan kryptinen tapa kertoa itselleen ja melko harvalukuiselle seuraajajoukolleen joitakin ”kuultokuvia” siitä, mitä 1800-2000-lukujen välillä kenties on tapahtunut ja tapahtuu.
Tulevaisuutta en ole erityisemmin halunnut ennustaa.
Kiitän seurasta ja jätän tämän alustan.
Varmasti jossain vielä jotain ehdin sanoa tai kirjoittaa, mutta en säveltää enkä runoilla.
En aio myöskään tauluja maalata, mutta ehkä jotain pientä laulaa.
Siinä minua auttaa muuan ilkikurinen ruotsalainen säveltäjä ja sanoittaja 1700-luvun lopulta.
Ukko Noa ja Hauturin laulu.
Fredmanin Epistolat.
Kiitos seurasta.
Arktinen Puskurikapaisteetti saa puolestani passin siirtyäkseen netti-taivaaseen.
Kuvassa pöllämystynyt pian 73v puskurikapasitoija itse osoittaa osaamistaan PUB-visassa, jossa joukkueeni johdollani sijoittui jaetulle sijalle 9-10 (osallistujen määrä toki oli 10):
”You never know”
Innostuin lauantai-iltana tekemään kiusaa sosiaalisessa mediassa. Otin vahvasti kantaa kasvisruokavaliota vastaan marssittamalla todistajikseni ihmisen suoliston bakteerit (BIOTE). Väitin, että suorittaakseen työnsä – kantajansa ja isäntänsä terveyden vaalimisen ja sairauden ehkäisemisen – ne tarvitsevat punaista lihaa.
Mietin myös josko kasvisravinto ehkäisisi näiden tsiljoonien bakteereiden ja muiden pienelävien suojaustyötä.
Tunnettu esimerkkihän on jo 1950-luvun kansakoulussa opetettu symbioosi männyn ja sienen välillä
Metelihän siitä nousi.
Ensin myhäiltiin ja parhaiten till-eulenspiegelaineihini tottuneet peukuttivat.
Mutta sitten nousi vegaanien ja laktovegaanien vakaa ja uskossaan autuaaksi tullut heimo.
Vähän niinkuin oletinkin.
Koska kyse oli kuitenkin piruilusta ja tarkoituksellisesta ärsyttämisestä, ei Cochrane-instituutin ja Suomen Akatemian kotisivuista, pyyhkäisin aika pian sekä alustukseni että keskustelun bitti-avaruuteen.
En silloin vielä tiennyt, mitä rovaniemeläislähtöinen, Vesa-Matti Loirista kertovan kirjan käsikirjoituksen kustantajalle viikolla lähettänyt runoilija Jari Tervo oli varannut 4.8. 2019 Helsingin Sanomien kirkastussunnuntain pakinaansa
Tervon kirjan nimi muuten on aika ilkikurinen, sekin:
LOIRI.
On siinä piste
Se kolumnin kappale, jota nyt tässä mietin:
T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.
Kyseessä on lääkäri Che Guevara
Vähän niinkuin lauantain Helsingin Sanomissa toinen lääkäri, psykiatri, jalkapallovalmentaja ja kansanmurhaaja Serbiasta
Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin
Tyttö poltti sydämens, mut Guevara sikarin
Kuvassa Helsingin Sanomille haastattelun antanut lastenpsykiatri (vasen silmä valaistuna) ja ”Roopen ja Che´n sikari”
Koko kodin ulkopuolisen elämäni ajan minulla on ollut muuan iso ongelma. Niistä ihmisistä ja sosiaalisista verkoista, joiden kanssa toimin, osa ei millään ehdoilla hyväksy minua.
Sitä kutsutaan arkikielessä nykyisin kiusaamiseksi, kiusatuksi tulemiseksi ja parhaat lastenpsykiatrit joita tunnen, kuvaavat sen alkavan samassa iässä, jossa itse asian olen huomannut: kun kodin ovi painuu taapertajan takana kiinni ja vastassa ovat naapurin naperot.
Sikäli olen itse selvinnyt helpolla, että kiusaajia, mobbaajia, ei-hyväksyjiä sentään on aika pieni osa tapaamistani ihmisistä.
Työnojaajani (mentori) opetti minua jo 1960-luvun lopulla näiden kohtaamisten varalta:
”Älä yritä missään nimessä tai millään keinolla ostaa sinua inhoavan hyväksymistä – se menee vain pahemmaksi”.
Ohjaaja oli viisas ja kokenut ihminen ja nyt, yli 50 vuotta myöhemmin, myöskin kokemukseni mukaan oikeassa.
Tulee tilanteita, joista jo kaukaa huomaa että ”turpiin tulee” tai ”selät kääntyvät”.
Syy tällaiseen on juuri niinkuin mentori sanoi, minussa. Tai ei syy vaan aihe.
”Manu on manu, manu ei veny eikä vanu, mutta manu haisee”.
Aina en vieläkään muista ”väistämisvelvollisuutta”, kun vastaan tulee etuajo-oikeutettu tie.
Tänään viimeksi oli läheltä, ettei tullut kolaria.
Oikeassa elämässä (ei siis liikenne- ja ratti-raivon poikkeusoloissa) olen sentään oppinut.
Joillekin ihmisille on aika nopeasti osattava sanoa ”tästä ei tule mitään ja vika on minussa”.
Jos tarha-, jengi-, koulu-, työpaikka- ja netti-kiusatuille tämä voitaisiin jotenkin viestittää, moni iso konflikti jäisi syntymättä.
Pieniä törmäyksiä on helpompi ratkoa, olipa niitä vaikka kuinka monta, mutta isoa kolaria ei ehkä kukaan sitten kyekene setvimään. Rauhan nobel-palkittujen kavalkadi sen todistaa.
Otsikossa mainitsen ”chef”.
Hyvä johtaja kykenee tällaiset tilanteet vaistoamaan ennemmin kuin myöhemmin, huono johtaja taas – vaikka huomaisikin – ei tee mitään.
Se on pahin vaihtoehto.
Otsikossa mainitsen ”emotinal quatity”.
Se tarkoittaa tunneälyä ja se on nopeasti mitattavissa.
Osa meistä tuoksuu ihan mitatustikin niin hyvälle, ettei heille tällainen kiusaaminen koskaan ole osunut kohdalle. Ei kiusaajana, ei kiusattuna eikä sitten myöskään selvitysmiehenä.
Johon he huonosti sopivatkin, Hannu Hanhet.
Onneksi olkoon heille!
Torilla tavataan!
Kuva: jotkin sillat kulkevat idästä länteen, mutta samalla niitä pitkin pääsee myös lännestä itään. Ihan miten vaan – mutta varokaa niiden kapeutta!
Kansanperinteessä elämme mätäkuuta.
23.7.-23.8. aurinko on leijonan merkissä.
Se tarkoittaa että koululääketiede saa väistyä taikauskon tieltä.
Ihmiset tekevät tuossa tuokiossa yli 50 000 nimen voimin kansalaisaloitteen psykoterapian lisäämisestä, mutta ovat huolissaan magnesiumista, roppinsa (ja lastensa roppien) hopeapitoisuudesta ja rokotuksien haitoista.
Suomen hallitusonhjelmaa laadittaessa puoskarilaista oli vähintään puhetta.
Mutta niin vain valittiin hallitukseen puolue, jonka ministeri on eduskunnassa ainakin osittain sen takia, mitä Pietarsaaressa päin tavataan ajatella.
Ennen ja jälkeen vaalien.
Viime aikoina yhä useampi arvonsa tunteva media on ottanut käsittelyynsä biote-nimisen asian.
Biote on se tsiljoonien bakteereiden vaikutus, joka ihmisen suolistosta käsin yhteistyössä ihmisen muiden säätö”pöytien” kanssa ratkaisee ilmeisesti yhä suurempaa osaa lääketieteellisen sairaanhoidon ja terveyden säilyttämisen pulmia.
Tai ainakin niin väittävät ne, joiden tieteenteko on sen varassa, että rahoituksesta päättävät hyväksyvät bioten tutkimisen tosi kalliit haasteet ja saavutettavissa olevat ratkaisut.
Biote voi olla mukana kaikissa autoimmuunisairauksissa, joita taas ovat leijonanosa niistä ongelmista, joiden parissa terveyskeskukset, keskussairaalat, yliopistosairaalat ja huippulaboratoriot askaroivat ”nobelin kiilto” sielunsa silmissä.
Reuma, ylipaino, pakko-oireinen häiriö, skitsofrenia, MS- ja ALS-taudit, syövät, sydän- ja verenkiertosairaudet, diabetes 1 ja 2, ortopedia (liikuntavammoja lukuunottamatta, jotka ovat ihan oma ja sikakallis lukunsa), alzheimerin tauti: onhan näitä.
Lännen media käsittelee mätäkuun toisella viikolla akupunktion merkitystä eräissä hyvinvointiin ja mielentasapainoon liittyvissä ongelmissa.
Lehden haastattelemat lääkärit suhtautuvat asiaan varovaisesti, mutta kantavat vastuun siitä, että heidän verorahoilla pyörivissä hoitoverkoissaan neulahoito on sekä kysyttyä, tarjottua että (lausumansa perusteella usein) tehokasta.
Ainakin jutun kirjoittaneen toimittajan ja hänen valokuvaajansa unet menivät sekaisin.
Suomessa on muuan (kirjallisuuden) Finlandia-palkittu neuropsykologi, joka kirjoittaa säännöllisesti kolumneja Suomen Lääkärilehteen, tärkeimpään ammattilehteemme (olen lääkäri).
Kirjoittajan isoeno perusti 1800-luvulla suomalaisen lääketieteen.
Hänen Finlandiapalkitun kirjansa nimi on
”He eivät tiedä mitä tekevät”.
*
Kuvassa on 12-tahokas arpakuutio, akupunktioneuloja, rasvalääkkeitä, läppäri ja takavuosina printtinä ostamani ”evidence based medicin”-reseptioppi.
Eniten näistä arvostan Buranaa, koska jos elämässä tulee vastaan vaikeita tilanteita, Burana, beettasalpaajan kanssa, jota myös on kuvassa, toimii tutkitusti paremmin vaivojen pahenemisen (PTSD) ehkäisijänä kuin paikalle kiirehtivä jälkipuintiin ja akupainantaan (myös EMDR) koulutettu terapeutti.
Ainakin jos uskomme asiasta tehtyä, rahoittajien hyvälaatuiseksi havaitsemaa tutkimusta.
Alvar Aalto on käsitteenä Suomelle ja sen kansan kulttuurille valtavan merkittävä.
Oodi (ruotsiksi Ode) on samaa Vapaavuoren Helsingille.
Alvar Aalto – ei Ode – on koko Suomen juttu.
Vuosittain kymmenet tuhannet ihmiset eri puolilta maailmaa saapuvat Suomeen ja etsivät kohteensa: Seinäjoki, Jyväskylä, Töölönlahti, Rovaniemi, Säynätsalo.
Tänään tiedän Alvar Aallon tiloissa vietettävän 550-vuotisjuhlaa.
Niin paljon vuosia on karttunut sen joukon juhlittavaksi, jonka mielestä vain Suomen Alvar Aalto – ei Vapaavuoren Ode – on ollut riittävän edustava piirtämään sen tilan, jossa juhla järjestetään.
Kiitos, että valitsitte oikein ja tervetuloa.
Viidenkymmenen vuoden kuluttua Teillä on 1100-vuotisjuhlat.
Kuvassa joen ylikulku Alvar Aalto – paikkakunnalla
Hans Rosling, ikäiseni ruotsalaispsykiatri (”Uppsalan psykiatri – ei ekonomi”) kirjoitti tämän vuosikymmenen jälkipuoliskolla kirjan ”Factfulness”, jonka jokainen Davosissa, Bilderbergissa, IFM:ssa, EKP:ssa tai Persian lahdella valtaa käyttävä on lukenut.
Kirjan viesti on selkeä:
”Koskaan ei ihmisellä, ihmiskunnalla ja maapallolla ole ollut niin hyvin kuin nyt”
Siitä huolimatta mm Suomen kansa kerää hetkessä 50 000 allekirjoituksen velvoittavan kannatuksen kuuttien ja psykoterapian saatavuuden puolesta.
Siitä huolimatta Suomessa – tämä on vain suomalainen ilmiö – ei ole sisätilaa, joka ei olisi pilalla. Lopullisesti.
Eikä parisuhdetta, äiti/isä-lapsi-suhdetta, työpaikan ilmapiiriä tai ”mobbning”.
Luin äsken kaksi lausetta, jotka jäljennän tähän:
Uusperheissä elävien lasten ja teinien kohtalo ehkä selittää osaltaan sitä, miksi Surkastuvalla Suomella on valtaisat mielenterveys- ja sukupolviongelmat edessä.
Ihmiset ovat velkaa meille sen, mitä kuvittelemme olevamme saamassa.
Meidän tulee siitä velasta kyetä luopumaan.
Lopuksi surullinen uutinen.
Hans Rosling on kuollut.
Lopullisesti.
Kuva: ”Mielenosoittajat” (Tuomas Korkalo – Mäntän kuvataideviikot 2019, Gösta)
Kolmen viikon kesävaellukseni aikana ehdin miettiä useankin eri ”palavan pensaan” johdatuksella taaksepäin niin pitkälle kuin muisti kykenee.
Joel Lehtonen, Jussi Valtonen, Jonathan Littell, Kurt Vonnegut ja muuan natsikirjailija (kts tuonnenpana) olivat pensaina, joita tyydyin katsomaan vähän kauempaa.
En siis lukenut kolmeviikkoisen aikana kuin yhden kirjan. Sen oli kirjoittanut Mankell ja se oli huono kirja (452s).
Tärkein seuraamani viestisisältö oli valhe.
Valhe on tietoinen viesti, jonka vastaanottaja ei tiedä sitä, mitä lähettäjä tietää.
Työssäni olen joutunut opettelemaan huolella, miten huomaan valheen.
Oppi on tuottanut tulosta siten, että kun aiemmin tulin huijatuksi ehkäpä 50 kertaa sadasta, nyt se onnistuu enää toivottavasti vain parikymmentä kertaa.
Tuo taito tietenkin on minulla nyt yleisempi eli muuallakin kuin kärsivän tai apua muusta syystä hakevan ihmisen kohdalla arvio tulee usein tehtyä.
Tärkein kuitenkin aina ensin:
Missä tilanteissa, kuinka, miksi ja millä menestyksellä itse valehtelen.
Vasta tuollainen itsensä tunteminen antaa minulle riittävästi oikeutta arvioida niitä, jotka yrittävät vedättää minua.
Miksi me valehtelemme?
Saadaksemme jotain?
Valehtelu ei ole sama asia kuin isottelu tai rehentely.
Valheesta ei ole tarkoitus jäädä kiinni (ainakaan joka kerta), mutta ”rinta rottingilla” kukkoilu voi aika pienen tuskan kanssa hyvinkin päättyä nolosti.
Jään pyörittämään tätä päivitystä päätellessäni Louis-Ferdinand Célinen tarinaa, Kurt Vonnegutin opetuksia, mutta sittenkin eniten Joel Lehtosen illuusiottomuutta ja pessimismiä.
Siksi kai, että sen viimeksi Putkinotkossa pienoisnäytelmänä kohtasin.
Kuvassa Putkinotkon teatterin Joel ja Sylvia-näytelmän loisteliaasti dokumenttinsa näytelleet päähenkilöt näytelmän tapahtumien alkuperäisellä, todellisella tapahtumapaikalla.
Ei ehkä valhetta, mutta valheen jälkeistä toivottomuutta.
Lisää aiheesta (19.7. julkaistuna):
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006177966.html?share=febf030ac32f36d33fe98ee485a2a36e
10 päivää sitten juhli USA.
Tänään juhlii Ranska.
Kummassakin juhlassa ympärysvaltiot näyttävät sotavoimaansa.
Viime kesäkuussa Suomi teki Rovaniemellä saman.
Eläköön Amerikka, eläköön Ranska ja eläköön Suomi.
Edessäsi on raportti onnesta, kahdenvertaisesta ja -kertaisesta onnesta.
Toisena kesänä peräkkäin olen viettänyt vajaan pariviikkoisen puhumatta kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää.
Kuuro en ole ollut, mutta TV:a en ole avannut.
Yle Radio 1 ja 4-vuotias latvialainen susi ovat olleet seurassani.
Ei se, että kirjoittaa ja ottaa kuvia, tätä mykkyyttä mihinkään murra.
Mitä näistä kahdesta kesätuokioista jää sielun päälle?
Ei mitään, ei sitten niin yhtään mitään.
Ei tämä ole meditaatiota, ei tämä ole joogaa, ei tämä ole pakollista eikä tämä erityisestikään kuulu niihin asioihin, joita valtakunnan päälehti aamusta toiseen kiittää ihmisen pelastajiksi (psykologit, psykoterapeutit, mentorit, työnohjaajat, kollegat, potilaat, työkaverit, perheen ja suvun jäsenet tai ne ainoat ystävät – miehellä yksi, naisella ei sitäkään yhtä).
Yksi on kuitenkin ollut tarpeen aika usein.
Sen omaksuin 1985 opetellessani kiinalaista lääketiedettä Shanghain tienovilla.
Se on 7 + 11.
Mutta se on kokonaan toinen juttu.
Oman messunsa väärti.
Kuvassa latvialais-susi, jonka mielenkiinto kohdistuu Nissanimme takapenkillä olevaan leipomon pussiin, jossa on todella laatuisia lihapiirakoita.
Ne on nyt syöty ja huomenna alamme puhella muiden ihmisten kanssa.
Kunhan joutuvat takaisin ihon- ja ilmanpilluustaan.
ps
Eihän se aurinko kierrä (kts otsikko) vaan maa kiertää, mutta koska se kuitenkin laskee ja nousee joka päivä, on sen pakko kiertää, ei maan.
