Palautteellista vanhuutta

Lappilainen paikallislehti Uusi Rovaniemi mainostaa säätiön tukemaa maksutonta tasapainokoulutusta ja kuntoutusta.

Kohteena on elävän kitaramusiikin ja sirkustaiteen tasapainolajeista nuorallakävelyn käyttö yli 65- vuotiaiden elämän helpottamiseen

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsemarta 7-vuotiaita.

Kirjassaan Uppiniskaisuuden kronikka Jaan Kross kuvaa nuorallakävelyn 1500-luvun lopun Pohjoisen Liivinmaan pääkaupungissa (Rääveli) korkealla kahden kirkontornin välillä.

7-vuotiaana kirjan sankari Palle oppii, miten tuollainen kävely kymmenien metrien korkeudessa onnistuu. Elämässään hän sitä sitten toistuvasti soveltaa.

Suosittelen kirjaa (viroksi ”Kolme katku vahel”), koska siinä kerrotaan myös, miten Putinille ja Kirill´lle tulee käymään.

Samalla lailla kuin Iivana IV:lle 1584 (”Julma”).

Ai hitto, että on hyvä idea tuo ”tasapainoa 65 vuotta täyttäneille.

Luulin ettei ihmisen kokonaisvaltaisessa psykosomaattisessa – somatopsyykisessä manipuloinnissa olisi mitään hyvää, mutta tämä on toivottavasti napakymppi.

Ainakin se voisi olla.

Ihmisen kahdeksas aivohermo on paljon tärkeämpi kuin kymmenes (kiertävä eli vagus).

Statoakustikus kulkee korvan ja kuulo/tasapaino-keskuksen (aivo-alue) välillä.

Laitan tähän nuo 12 aivohermoa opiksi:

Onneksi Ollilla Oli Tarpeeksi Tikkuviinaa Antaakseen Flunssaa Sairastavalle Greta Vaimolleen Aimo Huikan” ja mustaan Vaguksen ja Statoakustikuksen, ne mielestäni tärkeimmät.

Huomattavaa BTW on, että näistä hermoista kahdeksan tulee näkyviin lääkärin arvioitaviksi samaan paikkaan (silmät ja niiden ympäristö).

Jos ymmärtää – lääkäri niinkuin minä – opetella katsomaan apua hakevaa silmiin ja opetella näkemästään nuo kahdeksan, on hyvin paljon jo plakkarissa siitä, mikä ihmistä oikeasti voisi vaivata. Se opettelu vie 10-20 vuotta eikä sitä voi kiirehtää. Siinä pitää tavata tuhansia ihmisiä kymmeniä tuhansia kertoja.

Toivotan valtavasti menestystä rovaniemeläiselle Sirkus Taika-ajalle, joka ryhtyy avuksi (tilat) asialle, josta päivät pääksytysten saa silmilleen ja korvilleen enemmän kuin oikeastaan sielu sietäisi.

Sitä kutsuntaan mielenterveydeksi, mutta minä kutsun sitä ihmisen kärsimykseksi ja siitä herääväksi asiallisen, evidenttiin eli tieteen perusteella syntyneeseen kokemukseen liittyväksi kyvyksi auttaa ja tulla autetuksi.

Viittaan eiliseen ”Medisiinapläjäys”-päivitykseeni.

Siinä ei nuorilla, äkäisillä, epävarmuuttaan särmäisyydellään peittavillä, itsetietoisilla ja valtaa hamuavilla ja siitä kilpailevilla alamme todella älykkäillä kollegoilla ole mahdollisuuksia, vielä vähemmän siinä keräilysarjassa, jota löydämme viranomais-juristeriasta.

Viittaan jälleen Kafkaan vuodelta 1925.

***

4450 päivitykseen yli 15 vuoden aikana liittyen yritän jatkuvasti etsiä sellaisia oppeja, jotka saisivat joko lopettamaan kirjoittamisen (SoMe) tai suuntaamaan sitä.

Kolme neuvoa on työhuoneen sivuseinällä, josta en aina muista niitä huomata.

  1. kannattaa miettiä, haluaako olla onnellinen vai oikeassa
  2. SoMe on niinkuin karhu: joko ruokit sitä tai se syö sinut
  3. Jos ruokit SoMea, se syö sinut aamupalaksi

En luettele kommentoijieni määrää enkä nosta tikun nokkaan torjumieni mielipiteiden n-lukua.

Mutta 15 1/2 vuoden aikana nuo kolme ovat parasta mitä olen löytänyt.

Medisiinapläjäys

Olen tavannut häiritä fb-seuraajiani medisiinapläjäyksillä.

Olen suomalaisen lääketieteellisen ebm-tutkimuksen (ebm = tutkimusnäyttöön perustuva sairauksien lääketieteellinen hoito) uusimpia tuloksia käyttäen kertonut, mitä lääketieteessä ja sen keskeisimmässä sovelluksessa (sairaiden hoito) on tapahtumassa.

Tämä sen takia, että niin Helsigin Sanomien Tiede- kuin Torstai-liitteetkin laskettelevat outoa naistenlehtityyppistä ”palturia” asioista, jotka osaan eri lailla – ja tekevät sen niiden asioiden kustannuksella, joita osaan.

Tuo osaaminen liittyy 1967 alkaneeseen työuraani sairaiden ihmisten hoidossa, tutkimisessa, kuntouttamisessa ja ohjaamisessa. Sairaita ihmisiä olen tavannut yli 30 000, n 300 000 kertaa.

Olen tehnyt työni yleissairaalapsykiatrina (general hospital psychiatry) erikoissairaanhoidon uumenissa.

Se tarkoittaa, että minun on pitänyt tietää, mitä muilla lääketieteen palkeilla kuin psykiatriassa on kulloinkin tapahtumassa.

Sitä tietoa olen soveltanut 4%:n virhemarginaalilla työssäni 13.9. 2021 asti: silloin sulki ovensa viimeinen potilas vastaanottotiloissani.

Tuota on seurannut n 900 viestin käsittely.

Niissä pyydetään ohjeita jatkoon ja olen niitä ohjeita antanut.

Asiaan: työnäkyni on psykoneuroendokrinologista (auto)immunologiaa sosiaalivakuutusfarmakologisessa yksilövastuisen ja palutteellisen hoitotyökentän verkoissa, joskus psykodraaman ja muun kulttuurinkin keinoin.

(tähän voisi tulla hymiö, mutta kun ei tule!)

Mitä on jäämässä käteen, kun vähitellen kaikki sadat ihmiset olen ohjannut muiden arvostamieni osaajien huomaan?

Tiedon voi korvata lämpimällä ja välittävällä kohtelulla, mutta se taas ei ole mahdollista ilman ajankohtaista ja varmennettua tietoa.

Ei se sen monimutkaisempaa ole ollut.

Mikä on muuttunut niistä ajoista, jolloin Mauri Sariola kirjoitti kirjansa ”Ei loitsu eikä rukous” (1959) ja Fernindad Sauerbruch elämäkertansa ”Das war mein Leben” eli ”Se oli minun elämäni” (1951).

Ihmiset elävät tässä ihmisen maailmassa terveinä pidempään, kuolevat iäkkäämpinä ja saavat aiempaa erittäin paljon useammin tehokasta ja näyttöön perustuvaa apua kaikissa sairaiden ja sairauksien hoito-tasoissa.

Yhä enemmän on tosin niitä, jotka ovat eri mieltä, mutta heillä on enemmän mediavoimaa ja -ääntä kuin heidän kovin pieni suhteellisen määränsä edellyttäisi.

Yksi asia ei ole edistynyt: se huolellisuus ja tunnollisuus, joka sai Sariolan ja Sauerbruchin päähenkilöt tarkastelemaan virheitään ja oppimaan niistä on liki romahtanut.

Miksi?

Tuohon löytyy ensimmäiseksi sieluni pinnasta latinankielinen lause.

Sed quis custodiet ipsos custodes

Sama asia kirjan muodossa on julkaistu vuonna 1925: Der Prozess (F. Kafka).

Muitakin tärkeitä latinankielisiä lauseita on.

Ehkä kaikkein tärkein on

Primum est non nocere

Lopuksi toistan näissä 4449:ssa päivityksessä ehtimiseen kirjoittamani, itsemurhan 1942 vaimonsa kanssa yhdessä tehneen 1900-luvun mielestäni nerokkaimman ajattelijan lausahduksen (en sitä viisaudeksi nimeä):

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa (Stefan Zweig)

Terveyttä ja malttia sairastaa toivotellen

Arktinen puskurikapasitoija -aLii-

http://www.anttiliikkanen.net

TINTIN TARINOITA 6.0

N:o 4448, ”Voi Hyvä Sylvi” 080822 (pahin se Sylvi oli heinäkuun lopulla 1970, moi vaan Jörkka!)

Koululaisena se paikka oli Mannerin kahvio. Kahdeksan vuoden ajan kaikki oleelliset tapahtuivat tuon kahvion Lipan alla. Vaikkapa Anttien sota: kumman kämmenselkä kesti useampia tupakan tumppauksia.

Kumpikin Antti on edelleen elossa ja voi todistaa oikean vastauksen. Niitä vastauksia on kaksi, totta kai.

Rovaniemellä se paikka oli Eeron Kahvio. 1978 alkaen kaikki oleellinen tapahtui siellä 25 vuoden ajan. Lisäksi tuleva TP-Eero poikkesi siellä vaalien alla tukemassa vaalityötäni ja sain pari ääntä enemmän kuin tuleva pääministeri, Pöljän lahja Sitra´lle

Sen jälkeen olen yrittänyt Eteläkeskuksen Shelliä, Erottajan Essoa, Marjatta Pekkalan Torikahviota, Hallituskadun Kesoilia, Antinkadun Unionia, Koskikadun Sampo-Aukion Oluthuonetta ja Rinnekeskuksen Comicon vieressa olevaa kahvilaa.

Tärkein tuolta aikakaudelta on ollut Sampon Ykköspöytä, johon vain yhdellä naisella oli asiaa.

Pub Ylityöstä vain yksi nainen löysi aviopuolisokseen Tintti-nimellä synnyinseudullaan kutsutun kiharapään, ilman Crescent-polkupyörää.

Äsken ”sit tibi terra levis” Pub Ylityön Nero (Emppu).

Ainoalaatuinen persoona,

Nyt jonkin aikaa olen ollut kuin orpo piru.

Tänään menin erääseen keskustan (ei puolue) konditoriaan ja pöytään istui mies, joka kertoi olevansa Utinkadun Karjakunnan Teurastamon luota, siitä Jales-Myllyn, Kouvolan Lakritsin ja Papulan Vesitehtaan paikkeilta.

Hän kertoi viettävänsä kesänsä Kyminjoen sivuhaaran varressa, mistä on kotoisin kirjailija Pykälä, presidentti Sianpää ja laulaja, joka toi PUNKin Suomeen, ”Nutipää”. Häntä rakastivat muiden muassa SMS:n edeskäypä (nyt 80v) ja valtakunnan sosiaali- ja terveysministeri & Stakesin pääjohtaja, Ilkan parempi puolisko. Hei ja hui vaan Vappu!

Petri etunimeltään tämä Pelle niinkuin Remeskin. Tiili ja ”Miljoona nokkiin”.

Löysimme heti yhteisiä ystäviä: Erkki Jaakko Sakari alias Rune, Veikko ”I Love You” Lavi ja ”Vanhoja poikia viiksekkäitä”, joita hän Kivijärvellä päin – Junnuja – sielussaan tapailee – onhan matka Saimaalle lyhyt.

Liki hassunkurista on, että hän, tämä tänäinen kaffe-kaveri, on tehnyt elämäntyönsä katsellen niitä maisemia, joissa minä olen uppuroinut saappaat savessa, yliääni-nopeudella.

Ladonovella, niinkuin sitä liidokkia kutsutaan.

Vaihdoimme tietoja parhaista kultamaista, viherkivialueen itsemurhista ja sukurutsauksista sekä sovimme palaavamme asiaan.

Kivijärveltä Kymijokeen vievä reitti, jonka varrella minä olen tehnyt metsä- ja uittotöitä, rakastanut ja rakastellut ensi kerran, ei ole nimeltään Lintu-Kymi. Lintu-Kymi on Vuohijärvestä Vuolenkoskelle.

Mikä on tämä väylä, jonka varren Kannonkoskesta Risto (Kristo) Karlsson on kirjoittanut kirjansa nimiltään ”Kolmen nyrkkeilijän kesä” ja kauppalan ratapihasta ”Armi tulee, Armi tulee” (se tapahtui Karjakunnan luona ratapihalla).

Ehkä arvoisat vieraani tietävät: Karhulanjärvi, Haukkajärvi, Käyrälampi, Valkealan Valtameri (Lappala) ja Murhasaaret.

Olikohan se ”Väliväylä”?

Sellainen, joka liittyi Salpalinjaan, jota kohta on taas alettava varustaa?

Pysykäähän kuulolla, niin viherkivialueen, Suurkuusikon ja itsemurhien yhteys saattaa seljetä.

*

Ja sekin ehkä paljastuu, miksi STM:n kansliapäällikkö, nykyinen Satakunnan hyvinvointialueen johtaja), tapetaan julmasti rovaniemeläisen erämaajärven öky-huvilalla 20.10. 2020 alkuillasta.

Ainakin jos uskomme, että Romakkaniemi (Romakkaniemen kylä on Pellon ja Rovaniemen rajalla) puhuu totta – ja miksi ihmeessä uskoisimme?

Kirjan nimi on Kotkanpesä.

Tinttien tarinat ulottuvat tässä katsannassa vuodesta 1954 vuoteen 2022.

Ilmasta ja suosta, sorateiltä ja hautuumailta.

jatkuu lähiaikoina selkokielisenä

Solidaarisuus

Kävin SoMe:ssa pitkänlaisen keskustelun liikunnan merkityksestä.

Keskustelijat – myös minä – pysyivät asiassa ja olivat ja ovat eri mieltä, mutta ymmärtävät toisiaan.

Keskustelun lopuksi mietittiin, minkälaista liikuntaa voidaan harjoittaa suuressa, kymmenien, kenties satojen petien ”kuntoutuskodeissa”, joissa on hoito- ja huoltomiehitys ronskisti alle normien.

Ilman, että AVI tai VALVIRA saati MINISTERIÖ tai EOM eli OKV asialle mitään voivat.

Eivät voi.

Eivät yhtään mitään.

Lopputulema keskustelussa näytti olevan se, että jos lapsena ja nuorena liikkuu ilokseen, aikuisena siitä jotain jää ”sukanvarteen” ja vanhuksena sitä voi muistella sen ajan kuin muisti suostuu toimimaan.

Muistin toiminta taas on kiinni laskoutuvasta amyloidi-valkuaisaineesta, jonka määrää ja toimintaa säätelevät sellaiset mekanismit, joista tiedämme yhtä paljon kuin Livingstone ja kollegansa Stanley tavatessaan toisensa jokivarressa jossain Valkoisella Niilillä päin, jossa itsekin olen hiukan eksynyt (Murchisonin putoukset)

Eli kartta oli kummallakin aika valkea ja kohtaamiset sattumanvaraisia. Muistijälkien kanssa sitten sama juttu.

Keskustelun myötä todettiin, että kaikki on paremmin kuin vanhempiemme lapsuudessa, enemmän on ja pidempään elossa oltu ja terveempiäkin ollaan nyt kuin meitä nuorempina kuolleet vanhempamme.

Yksi jäi pintaan.

Jos ihmisen oppivat esimerkin valossa siihen, että yhteinen duuni on syytä tehdä isolla työnjaolla ja pienellä yhdenmukaistavalla paineella, sitä sitten keskustelee SoMe:ssakin paremmin kuin jos duuni on tehty suurella yhdenmukaistavalla paineella ja pienellä työnjaolla.

Keskustelijat eivät tunne toisiaan, mutta nyt tuntevat toisiaan enemmän kuin silloin, jos eivät ole tätä keskustelua käyneet.

Eläköön SoMe, jossa mittarina ei ole äly tai kirjoitustaito vaan se solidaarisuus.

Mieluummin orgaaninen solidaarisuus kuin mekaaninen (Durkheim – de Delphi).

Mitä tarkoitan: valitkaa itse tuolta ylempää.

Työtä vai erilaisuutta.

Muchisonin putouksillakin olisi hyvä poiketa, hyvää matkaa!

Mutta kiirutta pitää pittää, koska kinuaardit ovat upeata maapalloamme halkaisevan etelästä pohjoiseen kulkevan joen maisemaa tuhoamaisillaan.

Piece of Uganda Safaris

Satchmo 121 vuotta 4.8. 2022

1962 Louis Armstrong antoi konsertin Mannerheimintien varressa, Paavo Nurman patsaan varjossa.

Olin paikalla.

Tulin sinne junalla kotipaikaltani.

Joka kerta kun konnari lähestyi, kiipesimme junan katolle.

Kotimatkan tein isän autolla, edelleen höyryveturin savun hajuisena.

USA:n senaatti hyväksyi eilen osaltaan Suomen jäsenyyden NATOssa.

Hyväksymisestä äänestäessään (99 puolesta, 1 vastaan, 1 tyhjää) eräs senaattori sai kantansa Suomen Yleisradion klo 07 uutisiin:

Suomi on paras ryssän tappaja ja haavoittaja, jatkoon!”.

Uutisvalinta on YLEn uutistoimituksen, ei maamme presidentin (Sape) eikä Ulkopoliittisen instituutin CEO:n (Mika).

Satchmon konsertti jäi mieleen eräänä parhaista 1950-luvun lopun – 1960-luvun puolivälin konserteista.

Count Basey, erityisesti John Coltrane, MJQ, Erick Dolphy, Duke Ellington, Ella Fitzgerald, Cannonball Addelrey, Miles Davis…

Ensimmäiseen konserttiin meille hankki liput puutarhaneuvos Lasse Liemola.

Konsertteja järjesti mm Paavo ”Antin-isä” Einiö, etupäässä Alvar Aallon ainoassa akustisesti onnistuneessa salissa Linnanmäen läheisyydessä (SKP)

Suomen NATO-OTAN jäsenyyttä vastaan äänesti Missourin senaattori.

Missourin tunsin 1950-60-lukujen taitteessa Mark Twainista, Huckleberry Finnistä ja Tom Sawyerista.

Satchmo oli pois alavirralta, Lousianan pääkaupungista New Orleansista.

Suomen parhaat jazzmuusikot minun muusikkouran aikanani ovat olleet Esa-Epuli ja Anssi-Apuli Pethman ja Erkki Jaakko Sakari – sittemmin Rune – Leskinen.

Muitakin oli, Kymestä ja Etelä-Karjalasta.

Elävistä soittoniekoista merkittävin taitaa olla Heikki Hietanen, enkä tällä viittaa tunnettuun raviohjastajaan.

Pikaista paranemista Pedrolle, jos se vain on mahdollista.

Ja paljon kiitoksia Paavo Einiö, jazz-taivaassa kaikki jammaavat ilokseen – eikö totta?

ps

Pori Jazz ei enää ollut minun juttuni, mutta Natsa (Nylands Nation Kasarmintorilla) oli.

Grattis

Arktinen Puskurikapasitoija (s 1946, Kuusankoski) onnittelee Anu Pentikäistä (s 1942, Kuusankoski) meille kaikille osoitetusta elämäntyöstään:

Koskaan ei saa kadottaa leikkiä” (Anu, HS 3.8.)

Kahdeksan vuodenajan kansa

Ernst Manker on 1963 julkaistussa kirjassaan kuvannut saamelaisten vuodenkiertoa.

Olemme siirtymässä sadonkorjuun vuodenajasta kohden ruskaa ja keltaisia lehtiä jo leijailee koivunsiementen seassa maahan.

Olen siirtymässä omassa elämässäni neljännelle vartille, 75+, syksyn puolivälissä.

Omassa perheessäni olen nestori, mikäli elän tammikuulle.

Ihminen elää täysipainoisesti tässä iässä, jos viisi asiaa on kunnossa.

Kyky hahmottaa näkemäänsä, kyky muistaa lähiajat, entinen luonne tallessa, samoin kahviporukassa mukana jaksaminen, kyky oppia uutta, kyky puhua rikkaasti ja taito käyttää oikeita sanoja.

Tällaisessa nopeatempoisesti kirjoitetussa päivityksessä nuo kaikki viisi asiaa mitataan joka kerta.

Ei siis hienotunteisuutta, ei rauhallisuutta, ei harkitsevuutta eikä tasapainoista suhtautumista elämiinsä ja havaitsemiinsa ilmiöihin.

Useat eri ihmisen voinnista vastuulliset tietäjät ovat viime aikoina lisänneet ”vauhtiaan” tuottaessaan monenlaisia ”tsek”-listoja itse-valvontaa varten.

En pidä noista listoista enkä arvosta niiden laatijoita saati julkaisijoita, joista selvästikin itseään arvostavin osa pyrkii viisastelemaan maamme valtalehden Torstai-liitteessä.

En halua vaientaa tuota eshtablismenttia, mutta arvostukseni yhteistä hyvää ajaviin ei heidän ”viisaudestaan” kyllä lisäännykään.

Eniten tuntuu siltä, että asiantuntijat ovat yritteliäitä vain oman työtulonsa ja -arvostuksena, ei lukijoidensa tai palvelujensa käyttäjien ”edestä”.

Välillä kuitenkin sokea kanakin löytää jyvän.

Niitä jyviä olen täällä toistanut toistamisen perään. Omia viisauksia en ole yrittänyt kehittää lukijoilleni vaan olen niitä käyttänyt klienteelini (potilaideni) hyväksi työhuoneillani. Sinne nuo sananlaskuviisaudet sopivat parhaiten.

Aloittaessani tämän juosteen päivitykset helmikuussa 15 ja puoli vuotta sitten, oli ajatukseni kertoa eletyn elämäni oleellisista havainnoista ja muistoista.

Se ei toiminut.

Myöskään käyttökelpoisten elämänviisauksien jakaminen ei onnistunut.

Aika vähän tässä lohduttaa se, ettei vastaani ole tullut yhtään ainoaa vastaavaa blogia, jossa onnistuminen olisi ollut parempi – tai huonompi.

Isolla joukolla huudamme ”minä, minä, minä”, mutta kuoro pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä kun rima asetetaan ”augistinolaisittain”, hyvän ja toden sanoman taidon vaatimuksin.

Eräät parhaista viisauspäivittäjistä tapaavat liittää viestiketjuunsa lukuja: kuinka monta kävijää päivässä, viikossa tai vuodessa ja kuinka monta päivitystä tuotettuina.

Yhdelle seuraamistani kirjoittajista tuon suon.

Kullervonpoika Jukka Kemppinen saa tässä asiassa armon ja arvon.

Eipä juuri kukaan muu suomenkielinen.

Tänä aamuna, Helenan päivänä, lämpömittari akkunassa osoitti +10.2C.

Päivän mittaan elohopea nousi yli 20 asteen, mutta aina vain varhemmin pimenee.

Kahdeksan vuodenajan maailmassa, 60 leveyspiirin pohjoispuolella, ihminen joustavoituu kyetessään sopeutumaan tuohon valtavaan ja alati toistuvaan muutospaineeseen ympäröivässä luonnossa.

15.5 vuotta tarkoittaa yli 120 ”joustoa” ja sen myötä aika hyvää vakuutusta tylsistymistä – demenssiä – vastaan. Olipa D-vitamiinia (ergokalsiferoli-hormoni) riittävästi tai ei.

Jaan Kross kuvasi kirjassaan Uppiniskaisuuden kronikka pohjois-liivinmaalaisten kykyä sopeutua Brezhnevin ajan mylleryksiin ja suurvallan väkivaltaan. Kross sijoitti kuvauksensa Iivana Julman ajalle Venäjän peräsimessä ja kertoi monella eri tavalla, miten Rääveli onnistui pysymään Iivanalle valloittamattomana paikkana ”kolmen ruton välissä”.

Breznevin ajan Neuvostoliiton kulttuurihallinto ei tätä neuvostoruttojen piiloviestiä huomannut vaan palkitsi Krossin kirjastaan ja antoi hänen kulkea vapaasti länsimaissa sitä esittelemässä.

Kirja myös käännettiin venäjäksi ja levikki oli merkittävää Neuvostoliitossa heti ilmestymisensä jälkeen.

Olen toivossa, että näinäkin kristillislähtöisen ajanlaskun 2020-luvun aikoina me kahdeksan vuodenajan ihmiset joustavoituneina kykenemme ylläpitämään Krossin henkeä julmia idän iivanoita ja ahneita kahdeksan ilmansuunnan markkinamaakareita vastaan.

Mätäkuukin, 2022, kestää enää vain 13 päivää.

Niin, ja tämä olikin tälllä kertaa päivitys numero MMMMCDXLIV.

Neljän nelosen purkaus.

addendum 1.8.-22

Kadonneessa kommentissa kirjoitetaan vallasta.

Nuusa Niskanen vastaa puolestani YLE:n aamuhartaudessa, jossa ei mainita muuta Jumalaan liittyvää kuin Pietarin ambivalenssi: touhuaa vaikkei tajua.

https://areena.yle.fi/audio/1-62648753

Diaspora

Eräs diaspora on niin kuuluisa, että sen myötä unohtuu käsitteen laajuus.

Tuo diaspora (600-l eaa – aD70 alkanut) on tosin melkoinen valtimo, laskimo, imusuonisto, hermo- ja aivo-verkosto ja hiussuonisto sapiensin nykytaipaleessa (sapiens lie yli 300 000 vuoden aikana jo toiminut nisäkäs).

Juuri nyt on kaksi diasporaa, jolla on merkitystä. Kurdit ja armenialaiset. Molemmat ovat varsin tuoreita asioita.

Muitakin kansainvaelluksia, paljon merkityksellisempiä, on historiassa tutkittu. Rooman tuho (431 yhtenä.

Suomi, osana Ruotsia v:een 1809 asti, on emämaansa kanssa etsimässä tietään 1940-luvulla perustettuun 30 maan ja kansan puolustusliittoon ja kantona kaskessa näyttäisi olevan kaksi diasporaa.

Koska ne ovat aiempien vaellusten välittömällä jatkeella (13 000 vuoden ajalta), niitä ei kokenut ja historiaa rakastava tarkkailija ja kohde voi kai katsella erillään.

Toivoisinkin, että lyhytnäköisistä etupiiri-taistoista ja -kiistoista päästäisiin tässä ihmisen maailmassa sen verran irti, että totuus- ja sovintokomissio voisi toimia muuallakin kuin Manhattanin itärannalla (YK/UN).

Kun toiveeni taatusti on turha, alan miettiä, mikä olisi oma pikkuruinen tapani näkemystäni edistää. En hae Markku Kuisman, Timo J Tuikan tai Teemu Keskisarjan osaamista tai ammattitaitoa vaan oman ”kolmenvartin” (75v) elämänkokemukseni epikriisiä – toivottavasti ei epilogia.

Yritän itselleni varaamiani ”kolumnivuoroja” käyttäen päästä diagnoosiin, johon sisältyisi lupaus vian korjauksesta, oireiden helpottumisesta, subjekti-objektin kuntoutumisesta ja lopulta kunnialla kuolemisesta.

Ei sen pitäisi mahdotonta olla, puskurikapasiteetti-käsitteen valossa. Yhden ihmisen kohdalta.

Olenhan työssäni yli 30 000 inehmon osalta hiukan harjoitellut.

***

Vakituiset vieraani ovat kenties todenneet, että blogeja tässä nyörissä usein kommentoi arvostetun kulttuuriseuran sähköposti-osoite.

Tämän päivityksen tiimoilta tuo sähköposti-osoite (kirjallisuus-seura) tulistui ja käyttää elävää Aleksis Kiven ja Väinö Linnankin harjoittamaa ilmaisuvoimaa.

En tuota tekstiä julkaise.

Aiemmassa APK:n 15 vuoden historiassa oli tapanani käyttää otsikkokuvia.

Nyt ei tapa enää elä. Omat kuvani eivät ole sen arvoisia enkä muiden kuvia tohdi tekijänoikeus-perustein linkittää.

Yksi kuva ja siihen liittyvä lause kuitenkin on kulkenut mukanani pitkään.

Kuvassa on 1800-lukulainen kovin arvostettu tamperelaislähtöinen kirjailija, joka ilmaisee eräässä keskustelussa näkemyksensä seuraavasti:

Eläkööt kaikki intelligentit miehet!

Tyhmät saavat kernaasti kuolla

En ole isommin tuota kirjailijaa arvostanut, mutta arvostan sitä, että hän on ilmeisen ansaitusti kansakunnan kaapin päällä.

Kulttuurissa on tapana käyttää terävää säilää, mutta näinä pikkukarhun (Medvedev) aikoina sellainen ei minulle oikein sovi.

Sosiaalinen media on käytössä ollessaan muuttanut vuorovaikutuksen sisältöjä ja laatua aika lailla.

Mutta kuten tuosta ”eläköön…”-viestistä käy ilmi,

Elettiinpä ennenkin vaikk´ ojan takan´ oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast´ oltta juotiin

Projektin vaiheet

Projektikoulutuksen klassikko varmaankin tunnettiin jo viime vuosisadan alussa (I MS, Venäjän vallankumous, Tarton häpeärauha tai Wall Streetin pörssiromahdus) ja se on innostus – hämmennys – syylliset esiin – syyttömien rankaisu – niiden palkinta, jotka eivät osallistuneet.

Itse asiassa prosessi kuvattiin jo Genesiksessä (Moos I) ja sen pohjalta tehdyssä 4-osaisessa kirjassa ”Joosef ja hänen veljensä” (Thomas Mann).

Parhaillaan maassamme on kaksi räjähtänyttä edustusmajaa, molemmat Helsingissä (ties vaikka Santahaminan sauna?).

Toisen nimi on Apotti, ja se maksaa miljardeja paljon salaisemmin kuin Fortum.

Toisen nimi on Sarastia ja se maksaa vastuuhenkilölleen erittäin paljon vähemmän kuin hänen oikeassa ranteessaan kantamansa aikarauta.

Apotin rahat menevät eräälle leidille rapakon taa eikä hänen nimeään (yritys: EPIC) saa edes Arktiseen puskurikapasiteettiin ilman tuntuvaa sanktiota kirjoittaa.

Näihin kahteen (Apotti, Sarastia) verrattuna kaikki muu, jopa SoTe-uudistus, on peanuts (”maapähkinöitä”).

Olen elämässäni konsultoinut aika lailla Suomen ja Norjan PK-sektoria ja SoTe-verkkoja.

Noissa konsultaatioissa minulla on ollut yksi erityinen ja toinen yleinen missio eli viesti.

En lähde sitä toistamaan, koska nuo kaksi ovat näillä päivityksillä niin monesti jo tulleet präntätyksi.

Sen verran kuitenkin tuloksista voin killata, että kovasti on viesteistä pidetty ja ennen tasapäistämis-projekteja myöskin kohtuudella maksettu.

Viimeksi luin eilen asiaa koskevan mainion oppikirjan, joka itse kunkin kannattaa ottaa opinto-ohjelmaansa.

A.H. Tammsare: Korpiojan isäntä (1922, uudelleen suomennettu 2022)

Edellinen, yhtä laatuisa oppikirja oli lukutelineessäni kuukausi sitten:

Juan Jacinto Munoz Rengel: Luulosairas palkkamurhaaja (2019)

Ergo: katso Alfred Hitchcock: ”Mutta…Kuka murhasi Harryn?” (1956), YLE Areena

Eli lue, kuuntele, katso, opi, mieti, mutta toimi vasta sitten – jos se enää on niin tärkeätä.

Lopuksi: jos ihmisen talouselämän tunnusluvut ovat 120 vrs 10, on siinä ”välillä” pohtimista.

Köyhän Grilli

Rovaniemen seurakunnan Tavivaaran hautausmaan uuden kappelin kylkeen on jo suunnitteluvaiheessa sijoitettu varaus krematoriolle. Aikaa tästä on vuosikymmeniä.

Prosessista krematoroinnin – tuhkauksen – asiasta on käyty kiistaa isoillakin intohimoilla asiassa, joka ”maallistuneessa Etelä-Suomessa” on ratkaistu aikapäiviä. Osissa Suomea tuhka-hautaus koskettaa jopa 80% vainajista.

Tuhkaus tapahtuu kirkon omistamissa krematorioissa lukuunottamatta suurinta, Hietaniemen laitosta, joka on yksityinen.

Laki asiasta kuitenkin on Suomen ev lut kirkon ”kyljessä”.

Viime aikoina on käyty paljon keskustelua sodassa kuolleiden ja sukujuurien asioista.

DNA-testit ovat mahdollistaneet vainajien tunnistamista jopa tuhansien vuosien ajalta. Suuret ja rajut nykysodat ovat – kiitos kai osin suomalaisen hammaslääkärin – saaneet ”häntäänsä” (ilmaus Mika Aaltola) sekä uhrien henkilöllisyyden että kuoleman mekanismin analyysitarpeen, mutta myös sukujuuret (mm MyHeritage) kiinnostavat – ainakin aluksi.

Jugoslavian hajoitussodat, Afrikan useat sisällissodat (Ruanda), mutta nyt myös Venäjän raaka sotaretki veljeskansan sielun sortuminen tavoitteenaan ovat tuoneet kuoleman olohuoneisiimme.

Näissä katsannoissa sivistyneeseen, vauraaseen ja arvojaan ”ohi normien” kärjistäviin yhteiskuntiin on arkkuhautauksen ja rintamalle/kadonneena siunauksen rinnalle tullut tarjolle muita tapoja muuttaa maallinen majamme helpommin, ympäristöystävällisemmin ja nopeammin häviävään muotoon.

Tuhkaus (liekkipoltto), kompostointi, kylmäkuivaus ja vesituhkaus.

Näitä asioita käsiteltäessä eräs taho on julkisuuteen tuonut ajatuksiaan ja arvojaan, joita Rovaniemellä koko tuhkaus-asian valmistelun ajan olen tullut kuulleeksi. Sen lisäksi, että olen keskustellut paljon krematorio-tuhkauksen uskonnollisista aspekteista alueen erään valta”uskonnon” (ry-läisyys) edustajien kanssa.

Keskustelut asiassa 1990-luvun alun jälkeen ovat olleet sekä avoimia että suljettuja, luottamusta edellyttäviä tai karttavia, eikä niitä kaikkia ole mielekästä avata.

Mutta nyt esillä oleva ”jälkipuinti” kohdistuu niihin ihmisiin ja tahoihin, jotka ovat hyvinkin syvällä tavalla miettineet, mitä ihmisen omalle maalliselle majalle kuoleman toteamisen jälkeen tulee tehdä.

Joko hänen tahdostaan tai tahtomattaan (juutalaisten kohtalo Saksan, Itävallan ja Puolan krematorioissa, ukrainalaisten vainajien kohtalo M.A.C. (”moving army crematorion”) – yksiköissä).

Keskustelussa on mm vesituhkauksesta (resormation) ja kompostoinnista käytetty ilmaisua ”kaiken maailman huvituksia”, vaikka menetelmien luontoystävällisyys on kait selvästi parempi kuin arkkuhautaus tai tuhkaus.

Vasta-argumentti kuuluu: ”Kukkamulta on ympäristöhyödyltään näyttöä vailla”.

Tuhkauksesta kuulee vielä riitaisan prosessin jälkikaikuna ilmaisun ”Ei se kovin vihreää ole” (kevytöljyllä kalmon poltto).

Ehkä päivityksen tohdin kuitenkin lopettaa keskustelussa esitettyyn erääseen yhteenvetoon, johon en miltään osin sitoudu, pikemminkin pahoitan pian ”katoavaa” mieltäni.

Yhteenveto loukkaa lääkäri-psykiatrin ihmiskäsitystäni aika lujasti (”kolmanteen ja neljänteen polveen”)

Päästösi lakkaavat, kun kuolet, ja samoin lakkaa ilmastoahdistus