Kohteena olemisesta

Viimeisinä ns some-myräkkävuosina aika paljon ihmisiä joutuu kohteeksi – target – oman ajattelemattomuutensa, humalatilansa, narsisminsa, epävakautensa tai tahtonsa takia. Joku voi olla ihan hölmöyttäänkin ”anteeksi, minäkö tyhmä, nyt en oikein ymmärtänyt”-tapaus.

Monelle ihmiselle tällainen muodostaa elämisen edellytyksiä: ”Follow The Money”.

Paljon useammalle se muodostaa ”leeres Nest”-ilmiön (tyhjä pesä). Ajattele, puhu, kirjoita, huuda tai raivoa mitä vain, et saa päätäsi nousemaan pintaan.

Olen jonkun kerran digiverkkojen ajanjaksolla ollut kohteena, joka kerta sekä asian todeten että sen sietäen.

Kohteeksi joutuminen on helppo aavistaa, mutta olen oppiakin käynyt saamassa.

F-Secure ja tuon kaltaiset ovat 2000-luvun mittaan asiasta pienissä piireissä opettaneet kädestä pitäen.

Tärkeintä on tiedostaa riski joutua ”vakoilluksi”.

Sen on minulle opettanut jo 1950-luvulla henkilö, joka joutui kiiruhtamaan Rauman kautta Ruotsiin ”jäähtymään”, ettei Ratakatu tulisi liian tutuksi.

Lisää oppia minulle tuli sotakouluissa ja erilaisissa harjoituksissa, mutta vasta 2001 alkoi sellainen oppikoulu, joka opetti sekä sen, miten havaita että sen, miten ehkäistä. Toki myös sen, kuinka vaikeata vahinkoja on korjata.

Nyt on tullut sellainen vaihe, jonka takia jään joksikin aikaa seuraamaan maailman menoa, mutta pidän julistamisessani taukoa.

Palaan, kun maailma taas myräkän ja tsunamin sijasta lupaa leutoutta ja vapautta.

Kyllä sellainenkin aika tulee.

Jos ei minulle (olen jo 75) niin ainakin nuoremmuksilleni.

Kiitos tähänastisesta seurasta.

Näitä kannattaisi omissa viesteissään seurata:

nolaa, piikittele, tee keskustelukumppanistasi pilkallinen meemi, luennoi, opeta, moralisoi, vaadi kumppania valitsemaan puolensa, heimouta, me vastaan ne, luo hiljainen enemmistö, älä ole sillanrakentaja, erityisesti identiteettipuheen kautta, opettele hyvin ”POLARISAATION PELIKIRJA”.

Mika Aaltola (21.1., fb-sivullaan):

Vapaa, vankka ja vakaa Suomi on sidoksissa eheyteemme

”Konfliktit saattavat olla kuin kulkutauti alkaessaan.

Laajemman alueellisen konfliktin mahdollisuus Euroopassa koskien myös Pohjolaa on varteenotettava seuraavien vuosien kuluessa.

Se ei vielä ole todennäköinen, mutta selkeästi varautumiseen pakottava.

Tulen sytyttäjänä on naapurimaamme Venäjä.

Tapahtumien vyöryn keskellä pitää pysyä kylmän viileänä juuri, koska tilanteen omaehtoinen vakauttaminen sitä vaatii.

Muuten valta kampailussa itsestämme valuun muihin käsiin.

Keskitytään nyt tyynesti käsillä olevaan.

Saatavissa olevilla resursseilla, eikä anneta syrjäpolkujen ja -kinojen häiritä.Suomen intressissä on estää tapahtumasarjojen eteneminen aktiivisella diplomatialla.

Puolustukseen satsaaminen on itsenäisen maan elinehto ja Suomessa onneksi historiallisesti ymmärretty välttämättömyys.

Tämä on kaikki on omissa käsissä. Se vakauttaa myös lähialueita.

Annamme painoarvollamme panoksemme kollektiiviseen vakauteen.

Kansainvälisessä analyyseistä Suomesta usein epäsuorasti viitataan, melko kunnioittavasti, stoalaiseen asenteeseen, mielentyyneyteen onnettomuuksien keskellä.

Puhetapa on tiukan vähäeleinen mutta, juuri siksi, painavasti sanova.

Tämä lakooninen tyyli joskus viestittää tiukasti, kuten presidenti Niinistö uudenvuoden puheessaan.

Puhe kiteytti kirkkaasti, liienmälti sanomatta.Kansalliseen inhorealismiin on aina liittynyt historiallisesta kokemuksesta kumpuavaa strategista taitoa.

Se on vähäeleistä kykyä kertoa paljon omasta periksiantamattomuudesta kansallisen edun suhteen ja vakauttaa tilanteiden kiihkeimpiä käänteitä.

Suomessa on aika-ajoin jouduttu kovalla hinnalla pakon alla mobilisoimaan koko väestö. Poliittiselle maantieteelle ei ole mitään voitu, tai pikemminkin ollaan voitu koska olosuhteiden loduttomuus on syvällä kansakunnan DNAssa.

Vähäeleinen muistuttaminen tästä luo pidäkkeitä ja kynnysiä.

Se kuuluu Moskovaan ja Washingtoniin.

Tässä pelissä ei ole varaa hapuiluun.Kansallinen inhorealismimme ei ole pessimismiä. Kaukana siitä.

Se kertoo pitkää tarinaa mielenrauhan merkityksestä lohduttomissa olosuhteissa. Tiivistetty ulkopoliittinen puhe, jossa ei selvennetä muuta kuin vapautemme, vankkuutemme ja vakautemme, on tapa kertoa tätä pitkää tarinaa.

Se saattaa jättää tilaa tulkinnoille ja politisoitua kimuranttina, niinkuin hermostuneessa tilanteessa saattaa helposti käydä.

Inhorealismiin sisältyy syvä optimismi, ehkäpä siksi olemme paradoksaalisesti onnellisia. Loppujen lopuksi, jotkin asiat säilyvät särkymättöminä.

Kaikki traumat ovat osa pitkää tarinaa, joka jatkuu, korjaten ja parantaen itseään. Nyt olemme historiallisen hyvässä asemassa Pohjolan kyvykäimpänä, joutuessamme geopoliittiseen jännitteeseen.

Nyt on hyvä muistaa tämä optimistinen oppi. Se opettaa hyveinä särkymättömyyttä ja kansan mielen eheyttä.

Sisäisten ongelmien ja ulkoisen härkkimisen aikakaudella Suomi on todennäköisesti vastustuskykyisempi osa Eurooppaa kuin moni muu läntinen demokratia.

Tässä suhteessa olemme demokratioiden etuvartio. Siksikin meitä kuunnellaan herkällä korvalla.Jos presidentti Niinistön perintöä jälkikäteen arvioidaan, keskeistä on ollut kansakunnan eheyttäminen ja eheys.

Oli kyse, mistä tahansa yhteiskunnallisesta ristiriidasta, presidentti on muistuttanut ymmärryksestä, että vain mahdollisimman eheä Suomi pärjää ulkoisesti yhä vihamielisemmäksi kääntyvässä ilmapiirissä pandemioista, ilmastonmutokseen ja konflikteihin. Suomi ei sisäisesti saa olla taistelukenttä. Maltti on valttia. Sisäpolitiikka tai perustuslain klappitilat eivät saa läikkyä maan ulkosuhteisiin.

Sen signaaliarvo korvaamaton.”

Intressi-alueilla

Jokaisella ikäiselläni on matkan varrella asioita, joita seuraa vaikkei pitäisikään.

Helmi & Heikki on silmiinpistävin katseenvangitsija.

Kun seuraamiaan asioita, joista muodostuu oman elämän jatkuvuus, kerää kulloisenkin mediaseksikkään tapahtuman ympärille alkaa tajuta.

Mika Aaltola (UPI, CEO) ohjasi tarkastelemaan historiaa eteenpäin nykyhetkestä, lopettamaan menneiden aikojen päivittelyn (Kylmän sodan Suomi, YLE ja Marjo Vilkko, 2021).

Mutta ei voi mitään.

Luin päivän printti-sanomalehtiä ja katsoin mitä se toi mieleen.

Sellaista, missä palapelin jokainen pala kuuluu puzzleen, joka tässä iässä on lähes valmis.

Katsotaanpas:

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus, Irma Kerppola, Hesperian sairaala, Ilpo Kokkila, Anne Berner, Itämeri, 5G, Roman Schatz, Teemu Selänne, SoTe, EPIC, Image-lehden etiikka, nuoruudenrakkauteni ja sen ”Nuori Werther – osuus” (kts myös Jörn Donner: Mammutti), Erkki Tuuli, hra Takki, opetusministeri, Koraani ja Anna Kortelainen.

Tämä siis Heikinpäivän aaton lista, ennen aamulääkkeiden ottamista, mutta printtilehtien lukemisen jälkeen.

Heikinpäivänä talven selkä taittuu.

Paitsi 28. – 30.1. 1999.

Me tägääjät

Itseään korostava kirjoittaja hakee lisää pontta sanoillee tägäämällä merkkihenkilöitä.

Se tarkoittaa, että nimen ilmaiseminen vie tägätylle tiedon, että häntä siteerataan.

Tieto siitä, onko siteerattu oikeassa yhteydessä tai edes oikein ei kuitenkaan kulje.

Sitä pitää tägätyn itse käytä katsomassa ja näin syntyy taas kirjoittajan tarinaan digimaailmassa uusi ”hitti” eli käynti-osuma.

Ilmiö – tägäys – on vastenmielinen, vaikka käytänkin itse tuota keinoa.

Vielä vähemmän pidän siitä, että osaan kirjoituksista saa lukija vastata anonyymisti.

Ilman nimeä tai nimimerkillä kommentoivien määrä on osassa blogistaniaa valtavirtaa.

Ilmiön tekee mielenkiintoiseksi se, että erityisesti vaativissa, kunnianarvoisissa keskusteluissa selvästi parhaat ja perehtyneimmät kommentoijat ampuvat puskista.

Tässä blogissa ei tägäyksiä tai nimimerkkejä ole näkynyt.

Itsekään en kirjoita kommentteja muiden nyöreihin kuin omalla nimelläni.

Yksi erityinen ilmiö on kirjoitusten arviointi plus- tai miinus-merkeillä.

Sehän on puskasta ampumisen törkein muoto, koska siinä kirjoittajaa kiusataan – mobataan – ilman että hänen on mahdollista tietää, kuka ja minkä takia ampuu selkään.

Mietin kiusaamisen eri muotoja ja niiden merkitystä kehittyneessä maailmassa, jossa moralistit heiluvat tunkion huipulla kiusaamis/mobbaamis-tavan vahvasti tuomiten.

Kait se on niin esimerkiksi woke- ja cancellaatio-kulttuureissa, että siitä on puhe, mistä on puute.

Omanarvontunnosta.

Siitä kaikki kärsikööt!

Esimerkki ehkä valaisee?

Muuan suomalainen puolue on meneillään olevassa alue-vaalikampanjassa ilmoittanut, että se käyttää ilmoittelussaan käsitettä maalaisjärki vain sellaisilla alueilla, josssa Suomen Keskustalla on vahva asema. Tuo puolue käyttää Uudellamaalla, ainoana alueena Suomessa, käsitettä terve järki.

Tämä saa minut miettimään, mitä järkeä on siinä, että Helsinki ei ole lainkaan mukana aluevaaleissa.

Onko se merkki siitä, ettei Helsingissä ole mitään järkeä?

Tiedän lukuisia esimerkkejä siitä, että näin todella näyttää olevan. Olenhan asunut Rööperissä, Bulevardilla ja Haagan kauppalassa lukuisia vuosia.

Paras oppikirja tässä asiassa taitaa olla Anna Kortelaisen (kuulun ja pätevän psykoanalyytikko-vankilapsykiatrin tytär) uutuuskirja, jossa sodassa menetetty Viipuri plaseerataan Urho Kekkosen johdolla maamme luoteisrannikolle.

Kohta, mihin 100 000 ihmisen uudis-Viipuri aiotaan rakentaa, omaa erittäin vahvaa symboliarvoa tämän päivän suomalaisissa keskusteluissa. En halua pilata mahdollisen lukijan kokemusta tägäämällä tuota aluetta täällä.

Emme elä historiassa vaan teemme tulevaisuutta eläen sen historiaa mottonamme ”emme osaa sanoa” (Mika Aaltola, HS/Visio 15.1. 2022)

Suosittelen Kortelaisen kirjaa (Gummerrus 2021, 261 s).

Musta kirja

Tämän päivityksen moton lainaan Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokosken eilisestä Kazackstanin tilannetta mietiskelevästä kirjoituksesta

”Šal ket!” kaduilla huudettiin. ”Ukko ulos!”

***

Täyttäessäni 75 vuotta viime syksynä, sain lahjaksi perheeltä mustan kirjan ja punapuulla päällystetyn mustetäytekynän, jossa on 24 karaatin kullasta valettu kirjoitusterä.

Kirjoita, jos on asiaa”.

Eilen muuan Suomen ulko- ja sisä-poliitikassa kaiken nähnyt konkari kertoi, että hän ei jatkossa enää päivitä verkkoihin mitään.

En tullut kysyneeksi, onko hänelläkin musta kirja.

Osaltani olen mustassa kirjassani siirtymällä sivulle 39.

Jouluna näytin kirjaa esikoiselleni:

Eihän tuosta saa mitään selvää”.

16.1. 2022 Helsingin Sanomissa on muistelus vuodesta 1973, jolloin vastoin lehden omistajan kantaa alettiin masinoida Suomen ja Neuvostoliiton suhteita takaamalla ensimmäiseksi 73-vuotiaan presidentin toimintavapautta EEC-sopimusta valmisteltaessa.

Jutussa toimittaja Laitinen, sittemmin Tamminiemen pesänjakaja, kuvasi Messuhallin tilaisuutta, jossa vastustettiin presidentin aseman vahvistamista.

Laitisen mukaan paikalla oli lähinnä mustiin krimiturkeihin ja kalleisiin koruihin pukeutuneita ruotsinkielisiä naisia ja Georg C. Ehrnrooth heimolaisineen.

Helsingin Sanomat (tässä: Erkon suvun viimeinen mohikaani) oli päättänyt, että ”Ukko saa jatkaa”.

16.1. 2022 samaan lehteen haastatellaan tutkijaa, joka yhtenä kaltaisistaan melkoisen ”äärioikealta” on viime vuodet tarkastellut Suomen asemaa Venäjän rajamaana. Hän käyttää samanlaista sananpartta, jota Laitisen HS-uutisessa koskee Messuhallin kansankokousta.

Se ero on, että kun 1973 Kekkosta piireissä kutsuttiin nimellä ”Ukko”, tuota metaforaa tai allegoriaa nyt tarjoillaan niille sadalle Ruotsin puolustusvoimien toimijalle, joita juuri on siirretty vastapäätä Venäjän läntisintä sotilastukikohtaa, Königsbergia, olevalle Gotlannin saarelle.

Näin JT sanoo, vaikka varmasti on huomannut, että on siinä jokunen Akkakin (kts Peukaloinen/Niels Holgersson) joukossa sotakoiria Visbyn kaduilla ulkoiluttamassa.

UPIn CEO piti eilen briiffausta Kiinan-Venäjän-ETYJ:n ja US-NATOn asiassa Suomen Television ja höyryradion ykköskanavilla.

Seurasin CEO:n esiintymisen herättämiä keskusteluja.

Jotain yhteistä keskustelijoissa ja heidän suhtautumisessaan on siihen, mitä HS tänään toisissa pohtivissa ja historiaa sivuavissa artikkeleissaan kuvaa.

*

Suomalaisen politiikan ytimissä toiminut päivityksen alussa mainitsemani konkari siis aikoo poistua eetteristä toistaiseksi.

Esimerkki on hyvä, vaikkakin asianosaiset vuodelta 1973 ovat minua ja muutamaa muuta lukuunottamatta kuolleet.

Kun HS kertoo, että Suomenkin aseellista valmeutta on nostettu, sama tapahtui erittäin rajusti 1967, juuri ennen Ukon neljänsiä presidentinvaaleja, kun ilmoitin päivystävänä upseerina eversti Rafael Bäckmanille: ”Herra eversti, prikaati siirtynyt täysivalmeuteen”.

Lumimyräkkä oli mitä melkoisin, joten ilma-, meri- että maaliikenne oli tukossa ja neuvostojoukot olivat koolla niin Leningradin oblastin maa- kuin Suomenlahdenkin meri-toimialueilla.

Edelliset Ukon TP-vaalit oli pidetty 1950, 1956 ja 1962 (Novosibirsk).

Bäckman, ”Tassu-Rafael”, toimi jatkosodan aikana Mannerheimin adjutanttina, 1967 hän oli Karjalan prikaatin komentaja.

Lempinimi tuli siitä, että hän kätteli jokaista vastaantulijaa.

Nyt sitä ei enää tapahtuisi, koska siitä asiasta Suomen sosiaali- ja terveysministeriö on samaa mieltä Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitoksen kanssa.

”Etäisyys”, ”hygienia”.

Tämän kirjoituksen myötä minäkin siirryn miettimään alussa mainitsemani konkarin tavoin pandemia- ja maailmansota-asioita mustaan kirjaan sivulle 39 ja siitä eteenpäin.

Arktisen Puskurikapasiteetin päivitysten tematiikan kanssa mietin vielä, mutta ainakaan NATO, Putin, Xi Jiping tai Suomen UPI saati TP UTVA eivät minusta tarkkailijaa saa.

Mustaturkkiset ruotsia puhuvat harmaat puumat voivat kiehua omissa liemissään.

Sama radiohiljaisuus koskee käsitteitä Covid-19, sars-CoV-2 tai omicron.

Yhä useampi hyppää liikkuvasta junasta

Varhaisnuorena kotikauppalastani oli tapana käydä 3.5 tunnin junamatkan päässä jazz-konserteissa. Konserttisali oli Alvar Aallon ainoa akustiikaltaan onnistunut, kommunistien Kulttuuritalossa Linnanmäen vieressä ja live-konserttien esiintyjät olivat maailman ehdottomia huippuja.

Duke Ellington, Count Basie, John Coltrane, Ella Fitzgerald, Modern Jazz Quartett, mitä kaikkia.

Juna kulki turvallista, hyöryvetoista vauhtiaan, sen vessat pelasivat ja konduktööriä piti liputtoman murtsikan välillä paeta vaunun katolle.

Liput konsertteihin välitti Lasse Liemola, jolla oli keikkkoja kauppalamme tanssisalilla ja rakkaus musiikkiin sekä sitä arvostaviin nuoriin.

Hän ei pyytänyt välityspalkkiota.

Tieto, kulttuuri ja musiikki kulki kunnes tulivat ne katastrofien vuodet.

Sikojen lahti, Kuuban kriisi, Novaja Zemlijan megapommi, DC-3-onnettomuudet, lopulta JFK:n murha ja kuin ennakkovaroituksena edellisen vuosikymmenen Kuurilan junaonnettomuus ja aasialainen pandemia (H2N2).

Maailma ei ”voitetusta” sodasta huolimatta ollut turvallinen paikka ja koulukkaat joutuivat enimmillään useita kertoja harjoittelemaan väestösuojiin siirtymistä.

Sinä aikana yksi oli porvariskodissa pläkkiselvää: kaikkeen oli sama syyllinen: Kekkonen.

Ei mitään lempinimeä, kylmästi ja vähän raivollakin Kekkonen.

Nyt tilanne on muuttunut. Syyllisiä alkaa olla muitakin kuin Corona-olutta juova pääministeri, kovasuinen sosiaali- ja terveysministeri ja yhä vain vihaisemmaksi ja raivokkaammaksi yltyvä valheiden lähde: SoMe ja iltapäivälehtien toimitukset, kärjessä kaikentietävät kolumnistit, entiset laatulehtien ja -radioiden toimittajat.

Yhä useampi ystäväni katoaa kumpujen yöhön lähtöviestinään ”SE OLI NYT TÄSSÄ”.

Ei twiittauksia, ei fb/meta-päivityksiä, ei Hommafoorumia sati Scriptaa, ei omaa blogia, ei edes tietoturvalliseksi sanottua WhatsAppia.

Jopa maaseutumullikoiden lukijoiden tekstari-palstat alkavat kuivua. Esko Fält vaikenee?

Tänään vietetään Suomen sanomalehdistön 251. syntymäpäivää. Ensimmäinen lehti oli, kuinkas muuten, Turussa ja ruotsinkielinen. Jos oli Kuopiossa, sen pahempi.

Saima (1844) ja Tindningar Utgifne Af et Sällsskap i Åbo (1771)

Juhlan kunniaksi ei pääkaupungin lehteä juuri tänään kotiin kannettu. Sen sijaan tuli kaksi paikallis/maakunta-lehteä.

Poroaapinen.

Niiden pääkirjoitus-sivulla väitettiin pohjalaispoikia terroristeiksi, väittäjänä kokenut toimittaja-nainen.

  1. pojat ovat raavaita miehiä, jotka on jo laskettu vapaaksi vankilasta – syyte kai kuivui?
  2. pojat olivat Satakunnan Kankoonpäästä, eivät Etelä-, Keski- tai Pohjois-Pohjanmaalta, eivät ruottinkielisestä Österbottenista saati ”rajalta” eli Teuvan Rivakasta, jossa tehdään presidenttejä ja pääministereitä.
  3. poikien tarina on kerrottu Paavo Rintalan kirjassa ja Mikko Niskasen elokuvassa Pojat ja Aleksi Mäkelän elokuvassa Pahat pojat. Kummassakin on pääosassa Vesa-Matti Loiri. Koko Suomen kansan oma poika. Turhapuro, joka laulaa että Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Vaivaiskoivukin.

Minä jatkan blogini päivittämistä, Kemppisen (s -44) blogin seuraamista ja perheen WhatsApp-sivuilla etäällä tekosijoiltaan asuvan perheeni kuulumisia ihmetellen. Entebbe, Kultaranta, Tarvaspää.

Pohjalaisia terroristeja, pah!

Päivän palturia laskevalle kahdelle Lapin Kansalle ja puuttuvalle la-Hesarille toivotellaan hyvää syntymäpäivää

”tarkista, tarkista, tarkista”

Ja ”toverini” Ylä-Savosta: pysy ainakin WhatsApp-aalloilla, ”äl yli päästä perhanaa”.

Media tanakkana

Kaleva-konsernin Lapin Kansa on (valitettavasti maksumuurin takana) tänään julkistanut Henripekka Kallion (ja työryhmän, I quess) aukeaman viikon kuluttua pidettävistä ”Arvo-vaaleista”.

Artikkelissa on ”kaikki kohdallaan”, jopa rivien välit.

Niissä väleissa todetaan, että aivan ilmeisesti vaalien jälkeen Suomessa on edessä hallituspula ja eduskuntavaalit kesällä 2022.

Miksi näin luen?

Olen ollut 1987 alkaen aktiivinen kunta-, seurakunta-, maakunta-, eduskunta- ja EU-poliitikko.

Siellä lappilainen oppii, mitä tarkoittaa yksipuoluejärjestelmä subsidiariteetti-Suomessa.

Ei siinä demareita, kommareita tai kokkareita tarvita. Riittää, että 1930-luvulta, jos ei ihan 6.12. 1917 alkaen maassa on vallinnut yksipuoluejärjestelmä itänaapurin tapaan.

Ehkä lavennan hivenen.

Taisi se yksipuoluejärjestelmä alkaa jo 1863 valtiopäivillä.

J.W, Snellman, tsaarin aateloima, ja katovuodet.

Aika moni kuoli, mutta viinaa ei enää saanut polttaa.

Tämän päivän kansamme kirkon teksti muuten kertoo, kuinka Jeesuksen ensimmäinen ihmetyö oli Ilmajoelle rakennettavan Koskenkorvan tehtaan perustaminen: vedestä tehdään siellä edelleen viinaa halvalla, koska viina on aina hintansa väärtti, ei Veikkauksen pelikone marketin eteisessä.

Maalittamisesta

Poikkeavina aikoina ihmisten viha lisääntyy, kuten Ukrainasta tai Kiuru-inhosta olemme havainneet.

Valtaa käyttävät ovat myös vihastuneet aiempaa herkemmin: poliitikot, omistava luokka, hengelliset johtajat, media-gurut.

Jätän nimet mainitsematta, mutta ”kovissa asemissa” he ovat.

Yksi vihan osoittamisen keino on mobbaaminen, kiusaaminen. Yksi kiusaamisen julmimmista muodoista on maalittaminen.

Muuan median maalittamisen kohde on poliitikko.

Petri Pykälä fiktiivisessä agentti-kirjassaan maalittaa sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö – naisen tapattamalla hänet julmasti rovaniemeläisellä järvenrantahuvilalla 20. lokakuuta v 2020.

Media on sen verran sopuleina, että kun yksi keksii, muut seuraavat.

Median herkullisin kohde näyttäisi olevan juuri nyt ministeri Kiuru, fiktiivisesti tapetun kansliapäällikön esihenkilö.

Toimittajat, nuo TP Koiviston linnan kellariin ketjuihin kytkemät sopulit, etsivät kilvan aina vain mehukkaampia ”nick-name”-luonnehdintoja niin kolumneissaan kuin mukamas asiajutuissaan kulloisestakin kohteestaan. Heistä erikseen kannattaa mainita Sanna ja Jyrki.

Asiajutut alkavat viisikon, mutta erityisesti Kiurun kohtalla muistuttaa Rahikaisen tietotoimistoa (Tuntematon sotilas): ”Töpinässä leivänvarastelun yhteydessä kuulin, että…).

Tällaiselle maalittamiselle emme mitään voi.

Sellaisen käsittely todennäköisesti lisää ilmiötä ja käsittelijä lopulta joutuu käsiään pesevän Pilatuksen eteen. Hän saa vaimonsa unia miettien kansan torilla valitsemaan Jeesuksen ristiinnaulittavaksi, Barabbaan vapautettavaksi.

Viaton olen minä tämän ihmisen vereen

Hyrskyn myrskyn ja tillin tallin saa ja pitää olla, kunhan muistaa, että Airo ja Mannerheim lopulta pelasivat asiat sittenkin niin, että YYA-sopimus 1990-luvun alussa saatettiin lakkauttaa.

Vai olisiko se ollut Ryti?

Radiossa Kalle Haatanen eilen oletti, että sankari on ollut Alli Paasikivi.

Mutta ei se ainakaan kukaan toimittaja ollut.

Antto Vihma, Suomen Kuvalehti 2/22, s 15:

(Sosiaalinen) media muistuttaa filosofi Gilles Deleuzen ja psykoanalyytikko Félix Guattarin näkemystä ihmismielen tiedostamattomasta:

Se ei ole teatteri, vaan tehdas

Arvovaalit 2.0 NEW DEAL

23.1. loppuillasta tiedämme, kuinka monen arvo-alueen johtoon tulee keskustalainen, monenko demarilainen, entä vassarilainen tai kokoomuslainen, entiseksi muuttuva kansanedustaja.

Veikkaan, että pinta-alallisesti Suomen Kestustassa on eniten kansanedustajien toimia avoinna. Sama koskee dirikan palleja: Tähän pystyy Maalaisliitto – ja nojaa (vrt 1956)

Siitä Lapissa äänestää 145 000 äänestäjää, käyttipä äänioikeuttaan tai ei.

Helsingin ulkopuolella sit sama juttu.

Muutama miljoona TODELLISTA VALTAA omaavaa.

Kovin moni vallan valtias pisti päänahkansa skalpeerattavaksi, Suomen todellisista ”vallan”-, mutta ei arvojen -käyttäjistä.

Kysymys: miksi TÄTÄ ei kerrota niille, jotka vasta miettivät, äänestääkö vai ei.

Aika moni äänestäisi ”negatiivisen” äänen: tuo pois ministerin-, kansanedustajan- tai muun vallan palleilta.

Arvo-johtajaksi tiun määräiseen arvo-alue-verkkoon.

New Deal

Siitä tärkein – Vartiainen (kok, ent sdp, sinipuna-diktaattori) – on jo valittu.

Juhana on ”kaukaa viisas”, mutta entä läheltä?

Arvovaalit

Olin alunperin miettinyt osallistuvani ehdokkaana huomenna ennakkoäänestyksellä alkavaan arvovaaliin.

Jostain syystä kaikkea pelkäävä eliitti ei kyennyt nimeämään tätä vaalia oikein, joten tein sen itse.

Kyseessä on niin puhtaasti ARVO-vaalit kuin ne vain voivat olla.

Ei siis maakunta-, alue- tai hyvinvointi-vaali.

Vaaleissa valittavat ja sitten valittujen valitsemat tekevät maan hallituksen niin salliessa päätöksiä, joiden keskeisin sisältö EI ole se, onko joka kunnassa tai kaupunginosassa oma kunnanlääkärin ja terveyssisaren vastaanotto laboratorioineen, kyläsairaaloineen ja lääkekaappeineen.

Keskeisin sisältö on se arvomaailma, jonka puitteissa kymmeniä miljardeja vuosittain Suomessa käytetään ihmisten sairauksien ja sosiaalisten vajavuuksien paikkausten hoitoon.

Tätä olen tähän mennessä huomannut painottaneen vain jokusen ehdokkaan.

***

Minkä takia olisin ehdolla.

Vastaus on ARVO.

1967 alkaen olen elänyt ihmisten sairauksien hoidon parissa siten, että ARVOT ovat sallineet tehdä työtä. Sellaisten arvojen osuus on viimeisinä aikoina alkanut muuntua siinä verkostossa, jossa masennus, mielisairaus, pakko-oireisuus, autismikirjo, niihin liittyvä kärsimys ja niiden hyvä hoito on ollut ykkösasia.

Tälle, että näin on käynyt, minä en ole enää jaksanut tai voinut mitään. Tahtoa ja osaamista, kokemuksesta puhumattakaan, olisi toki ollut. Mutta ei muskelia.

Ehkä parhaita sairaiden ja sosiaalisesti pulassa olevien käypiä hoitoja ovat sellaiset, jotka ovat kehittyneet tekijöiden oman, hyvin työnohjatun toiminnan tarkastelun kautta.

”Hyvän saa sitkeydellä, paras taas voi olla hyvän pahin vihollinen”.

***

Toivon, että näissä vaaleissa ihmiset jaksavat ensin äänestää ja sitten tukea äänestämiensä ihmisten tekemisiä siten, että he tekee parasta mahdollista työtä ja tunnistavat rajansakin ajoissa.

Toivon, että ihmiset jaksavat luottaa ja uskoa siihen, että ARVOT ohjaavat päätöksistä vastaavien tekemisiä eikä niihin arvoihin sisälly liikaa alkuvoimaista, arktista oman elämän piittaamatonta ylivoimaa.

Ihmisen vahvuus rajoineen on tuossa, mutta lisäksi tarvitaan mielestäni tärkeintä:

TIETO, paras mahdollinen ja koeteltu TIETO.

Koivisto, Suomen taannoinen tasavallan presidentti, voisi tästä jatkaa:

Kyl se sit siitä

Faktantarkistuksesta, kun Pandoran lippaan kansi lentää hitoille

Kuuntelin radion ykköskanavan vakiopaikalla olevaa freiburgilaislähtöisen sisällöntuottajan keskusteluohjelmaa.

Maammekirja.

Avec Roman, Elina, Harri.

Keskustelijat eivät koskaan tuntuneet päässeen ohjelman alaotsikon mukaiseen asiaan, mutta syyllisiä he kyllä löysivät sankoin joukoin (mea culpa, mea maxima culpa).

Faktojen kanssa – sars-CoV-2 – kaikki kolme olivat aivan liian usein tillin tallin ja hyrskyn myrskyn, mutta niin on media laajemminkin.

Minä arvaan, että faktojen kadotessa myös kunnon media katoaa (YLE, HS, KSML, KALEVA, KOUVOLAN SANOMAT, ITÄ-SAVO, mitä niitä nyt onkaan ollut olemassa).

Vähemmän kunnon media (Ilta-Sanomat, ILTALAHTI, MTV3, NELONEN, SEISKA, NETFIX & al) joutaakin mennä ja onkin jo mennyt vauva.fi:n ja Suomi24:n kanssa Hommafoorumin ja Scriptan taivaaseen.

Minulta.

Ei Romakkaniemeltä eikä Pentikäiseltä, ei Häkämieheltä eikä Wahlroosilta.

Mutta minä olenkin ”viimeisellä kvartaalilla” (75-100v).

Ei tämä johdu Ukrainasta, Valko-Venäjästä, Venäjästä, Kiinasta, Unkarista, Itävallasta, muista Visegrad-maista tai Etelä-Afrikasta.

Ei tämä ole Pol-Pot- tai Kim Il-sung – juttuja.

Eikä tämä ole satoja tuhansia vainajia tuottanut Balkan 1990-luku.

Yhtä rehellisenä pitämääni lausetta hyvästä mediasta kaipaan ja kun olen itse ollut mediassa aika usein kuultavana, puhujana, kirjoittajana, päänä telkkarin ruudulla, tohdin sen lauseen tulikirjaimin joka ilta sieluni silmiin piirtää.

Mutta kun emme tiedä

Niinpä: en todellakaan tiedä, mistä tämä sotku ja solmut johtuvat.

Mutta mietin.

Palaan asiaan, kun olen miettinyt, nyt ei ole Markku”Faktantarkistaja” Lehtolan ja kaltaistensa päivä.

Pakkastakin oli aamulla -32C.

***

Radiossa on siirrytty Sokrateksen kuolemaan. Siinä on jotain tuttua.

Länsimaisen kulttuurin itsemurhan alkukoti. Sama kuin Zenonilla, Arkhimedeksella, Zweigilla ja niillä tuhansilla suomalaisilla, jotka eivät ole kestäneet koti-, koulu- tai työpaikkakiusaamista.

Jos masentunut, aggressioidensa kanssa tuskaisen hukassa oleva ihminen tietäisi, kuinka vähän hänen itsetuho- ja eutanasia-kuolemaansa surraan, hän ehkä saisi elämänhalunsa takaisin.

2020-luvun Sokrates.

Kouluajoista alkaen ikäpolveni on ottanut kontaktia antiikin Kreikan taruihin. Siksi teki aika pahaa huomata tänään kuinka Pandoran lippaan kansi räjähti paikoiltaan ja valon lisäksi lippaasta alkoi tunkea vitsauksia.

Jokainen mahdollinen ”esto”, jonka varassa Suomi on suoriutunut paria kuukautta vaille kaksi vuotta mestarina tästä uuden ajan 14. pandemiasta, on nyt poistunut.

Aikuiset, koulutetut ja johtajavastuuta kunnialla kantaneet puhuvat kansakunnan Covid-19-päät huutavat ääneen: ”Vapaus”.

Tästä voi tulla useamman viikon helvetti.

Onneksi taru Pandoran lippaasta lupaa, että vasun pohjalle viimeiseksi jää toivo.

Mutta koska se toivo tulee näkyville – nyt mennään lujaa eikä välitetä.