Post Scriptum

Koska olen saanut jonkin verran palautetta (en tasavallan presidentin kansliasta sentään), kerron vierailleni, missä menen.

Lopetin kaikki toimintani poliittisissa luottamustehtävissä 50 vuoden jälkeen vuodenvaihteessa 2019 lähinnä raivatakseni tilaa nuoremmille ja luottamilleni henkilöille.

Vaihto on onnistunut ja kaikki ovat tehtävissään arvostettuina, täynnä tulevaisuuden uskoa ja voimaa toimia.

Olen myös yrittänyt päästä irti kaikkein aggressiivisimmista some-alustoista, joista erityisesti twitter on osoittaunut agendaksi, jossa viisaatkin ihmiset toistuvasti munaavat itsensä ja aiheuttavat lisää vaikeatakin epäjärjestystä: ikäänkuin haluaisivat Trumpiksi Trumpin paikalle.

”Minun jälkeeni vedenpaisumus”

Erityistä houkutusta minulle ei ole syntynyt täällä Arktisessa puskurikapasiteetissa jatkaa päivityksiäni.

Syitä on kaksi.

Jukka Kemppinen käsittelee minulle mieluisia asioita niin paljon laatuisammin kuin minä, etten tohdi kisata.
Toisaalta taas minä olen yli 4000 päivityksen myötä tyhjentänyt pajatsoni riittävällä määrällä ja laadulla: ei ole enää mitään tähdellistä kertomista.

Kolmas ja ehkä tärkein asia on, että olen asettanut itselleni työstäkin vähitellen luopuessani tavoitteen, joka ei ole some-verkoissa toteutettavissa.

Jätän siis vähitellen myös työuraani, joka on jatkunut maalausliikkeen tsupparista, metsänraivauksesta ja nippu-uitosta alkaen vajaan 60 vuoden ajan.

Nyt on aikani yrittää saada asiani yksiin kansiin.

Everstien tarina eli maailman meno ”eversti” Brennonista nyt potkut saaneisiin Ilmavoimien ”Charles L:iin, Ressuun eli Punaiseen paroniin ja Ikarokseen” asti on virityksissäni ollut jo usean vuoden ajan.

Hennalan kasarmit, Nietjärven taistelu, Saksalaisten aseveljien poisajamiset, Kemin kapina ja ”Tintin syntymä” ovat posteja, jotka haluan yrittää supistaa yhteen käsikirjoitukseen.

Yhdeksi tarinaksi.

En usko, että tarina koskaan niin pitkälle kehittyy, että sitä yksikään kustannustoimittaja saa pöydälleen.

Mutta yhdessä runossa tuo ”Everstien tarina” on, täällä jo kerran esitettynä, tiivistettävissä.
Alaotsikolla, jonka tarinan mukaan huudahti tuo edellä jo mainittu Brennon vuonna 392, eKr.

VAE VICTIS, voi voitettuja.

Ja yhdessä kreikankielisessä termissä, joka antaa toivoa lajillemme vaikka mihin, jos vaan maltamme.

Niinkuin uskon.

έκπληξη {f} (ékplixi)

Hämmästys

Kulkuri

(IER jouluna 1916)

Hän yksin yössä vaeltaa
Tuo kurja kulkuri
Vain hukat hällä seuranaan
Vain hirmu-haamut matkassaan
Korvessa kulkeepi

Ne häntä kovi pelottaa
Ne uhkaa monesti
Hän vaeltaa ja vaeltaa
Hän koettaa ne unohtaa –
Ne yhä kiusaapi

Hän eli ennen komeesti
Nyt kulkee mieron teitä…
Hän melusi, hän mellasti
Joi mässäs, vihdoin murhasi
Siks tuskat hän ei heitä

Hän maailmaa on paossa
Vaan ahdas hälle maailma

Yö kolkko, korpi mustana
Kaamoitti yksin kulkea –
Kun ulvoi hukat huuhkaimet
Hän näki kuolleet ihmiset
Hän vapisi, hän pelkäsi
Hän juoksi, juoksi ponnisti

Kun kylän vihdoin saavutti
Hän mielipuoli olikin
Tuo kurja kulkuri

kuva: lahja äidille, jouluna 1916

*

Ilmarinpäivän aattona 2019

Kiitos vierailleni

Antti Liikkanen
Arktinen puskurikapasitoija helmikuu 2007 – tammikuu 2019

Mainokset

Lätinän lopetus

Näissä Arktisen puskurikapasiteetin päivityksissä (4045 kpl) olen useamman kerran maininnut yrityksestäni kertoa ja kirjoittaa tarinaa, joka perustuu 1950-luvulla tuntemieni neljän everstin jutusteluihin.

DerArne, Jokinen, Kalle-Sulo ja Vaari hyväksyivät minut pullakahvivieraakseen torstaisin, kun palailin kansakoulusta iltapäivällä. Kävin koulua vuoroluvussa eli päivät alkoivat kymmeneltä ja päättyivät kahden-kolman maissa.

Kotimatkalla poikkesin tuossa pullakahvikerhossa juomassa Papulan Sittisoodaa ja syömässä räkäpullan. Voisilmäpullaksi sellaista nykyisin kutsutaan.

Everstit tarinoivat sodanaikaisista kokemuksistaan ja näyttivät unohtavan läsnäoloni.
Oleellinen osa tapahtumissa oli kahvit ja pullat besorganneella sotilaspalvelijalla, jonka isän hengen DerArne Tali-Ihantalassa oli pelastanut.

Tuon tekeillä olevan tarinan työnimi on ”Vae Victis”, joka perustuu erääseen taistelun jälkeiseen tilanteeseen Roomassa vuodelta 392 eKr.

Voi voitettuja.

Olimme joku vuosi sitten kahden taidehistorioitsijan kanssa tekemillämme Euroopan historiaa ja nykypäivää käsittelevillä matkoillamme tutustumassa kelttien maailmaan.

Sieltä taipaleeltamme tämä sotapäällikkö, ”eversti” Brennon tuli tutuksi.

Yritykseni pukea 1950-luvun voitettujen oppeja tarinaksi voi olla tuomittu jäämään yritykseksi, mutta ainahan kannattaa yrittää, eikö totta?

Sananvapaudella on mielestäni kolme ulottuvuutta. Oikeus ilmaista itseään vapaasti, oikeus tutustua esteittä tietoon ja oikeus vaieta.

Sain hiljattain palautetta nettitaivaalta. Palaute oli kriittistä ja aiheellistakin, mutta minua jotenkin sattui syvältä se, että se palaute toimitettiin erikseen paikkaan ja henkilöille, jotka käyvät ilmi tämän päivityksen kuvasta.

Katson oikeudekseni syventyä voittujen tarinaan: hankkia tietoa, pureskella sitä ja kirjoittaa sitä muistiin.
Sen sijaan en katso oikeudukseni tai velvollisuudekseni julkaista sitä.

Lisäksi oikeuksiini siis lukeutuu vaikeneminen.

Lätinän lopettaminen, jollaiseksi sitä myös on kutsuttu.

Kiitän seurastanne, arvoisat vieraani. Kuljen parhaillaan everstien tarinassa vuosien 1916 – 1921 välisessä ajanjaksossa.

Syvennyn ja rajaan, mutta täällä (twitter, fb, Arktinen puskurikapasiteetti) on mittani varmaankin aika täysi.

Jätän itselleni toki yhden kanavan, Instagram, koska se perustuu kuviin. Yksi otos voi olla enemmän kuin tuhat sanaa.

Ja ainahan voi kirjoittaa kirjeitä; minulla on jääkaapin ovessa vielä 10 Mauno Koivisto – postimerkkiä.
Tai voi lähettää postikortin.

Lopetin tämän blogin päivittämisen pari kertaa aiemminkin. Niin lopetin myös tupakanpolton, ainakin 1970- ja 1990-luvuilla. Hankkeet eivät tuolloin onnistuneet.

Nyt ajattelin onnistua. Yli 40 tupakoimatonta päivää on jo takana, eikä enää tee mieli sytyttää, ei edes nousuhumalassa.

Eiköhän se lätinän lopettaminenkin nyt jo onnistu.

Stefan Zweig, 1900-luvun eräs hienoimmista ajatteljoista, on mielestäni pukenut tunnelmani hyvin:

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa

Kolmas kahdeksatta ajastaika

En tietenkään voi muistaa, mutta ammattilaisena voin arvata, mitä tapahtui tai miltä tuntui ensimmäisten vuodenvaihtumusten mittaan.

En edes tiedä, onko sillä mitään isompaa väliä, koska tärkein ei ole aika vaan termodynamiikan lait, erityisesti se toinen.

Kun poliitikko tai edustusurheilija kohtaa tappion tai voiton, hänellä on tapana puhua nöyryydestä.

Minusta se on aika vastenmielinen tapa, joka sen lisäksi ei taida osua siihen tunnelmaan, jota nuo traumat herättävät.

Minulle tämä vuodenvaihde on katonharja.

Olenhan, muiden mitenkään asiaan vaikuttamatta, luopunut siitä palavasta pensaasta, joka 1960-luvulla sai minut yrittämään. Count Basie, Duke Ellington, Erick Dolphy, Charlie Parker, John Coltrane.

Tai ne ihmiset, joiden koin ottaneen vastuuta siitä, mihin suuntaan maata ja ihmiskuntaa olisi yritettävä ohjata.

Nyt minulle on jäänyt vain oma elämäni ja sen finaaliin liityvät paineet ja itselleni laatimani ”maalit”. Final decissions.

En usko, että alkanut vuosi olisi tässä kovin erityinen.

Mutta hiukan jo pelkään, että tämä voisi olla viimeinen mahdollisuus.

Siksi en hiljennä, en vähennä, en ”aja alas” vaan kuljen Teidän, vieraideni rinnalla niin pitkään kuin ikänään intoa ja voimaa riittää.

Itse asiassa tämä on laillaan aika hauskaa.

Tehdä blogistina, potilaideni lääkärinä, mutta ei enää halveksittuna valtaa ja kunniaa hamuavana poliitikkona, sen, mitä vielä voin.

Tervetuloa vuodelle MM XIX, jolle muissa kulttuureissa ja uskonnoissa on mitä erilaisimpia lukuja ja metaforia.

Ainakaan alku, omassa elämässäni, ei ole aiempia helpompi.

Päin vastoin.

Kuvassa ei Pororaidon ohjaajilla ole kasvoja. Miksi olisikaan. (Juho Kustaa Kyyhkynen, ”Pororaito” 1902; Rovaniemen hotelliksi ehdotetun kaupungintalon kaupunginhallituksen kokoushuone; talon esisuunnnittelu: Alvar Aalto)

Nietjärven taistelu

Kun Tuntemattomassa sotilaassa sanotaan:

”Elä sie polta, se on hitonmoist myrkkyy”.

Kun 30.12. 2018 on kulunut 61 vuotta siitä, kun Nietjärven taistelun (heinäkuu 1944) eräs sankari on kuollut.

Minulle tulee vähän outo olo.

Onko Pekka Puska ja Terveydenhuollon ja Hyvinvoinnin laitos, entinen Kansanterveystieteen laitos, Keskussotilassairaala Ykkösen (Tilkka, lopetettu) naapurissa, oivaltanut oikein sen, mistä suomalaisuudessa on kyse.

Mikä on se voima, joka Suomessa viimeksi on saanut aikaan sen, että maamme syntyvyys on sekä Suomen että kansainvälisen havainnon mukaan ollut korkeampi kuin koskaan tai missään maailmanhistoriassa?

Syyskuusta 1945 aina vuoteen 1952 asti.

Se voima ei ole ainakaan ollut #metoo tai tupakan ja rasvojen vastainen taistelu – mutta mikä se voima on ollut?

Arktinen puskurikapasiteetti jää vuodenvaihteen tauolle.

Tuntemattoman sotilaan pidemmän version (5 osaa, TV-1, Yle-Areena) kokonansa nautittuaan.

Sarjassa kiinnitti muun ohessa huomiotani kunkin osan alkumetreillä lueteltujen näyttelijöiden nimen ja taustakuvan synkronisointi.
Sen mukaan Stalinia näyttelee Eero Aho ja Hitleriä Aku Hirviniemi.

Meidän valintamme oli katsoa koko sarja kerralla.
En valintaamme kadu.

Kuva: Pohjoismaiden paras kirjailija kautta aikojen – jos minulta kysytään

Yhden sanan vihreet

Vuoden viimeiseksi päiväksi on luvattu Lappiin hirmuista lumimyrskyä. Yleensä sellainen on itsenäisyyspäivänä, jolloin Hornetit, Fougat ja Vihurit eivät pääse ilmaan. Eivät todellisessa eivätkä kuvitellussa taistossa.
Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä on pakkasta ja tyyntä. Ainakin näin aluksi.

61 vuotta sitten vallitsi majoissamme suru, jota en silloin oivaltanut, vaikka se taitaa asua minussa vieläkin.

Minulla on seinälläni taulu, jonka lasiseen kehykseen olen liimaillut avoimina lähetettyjä posteja, joita olen saanut ja joista jokainen voisi johtaa poliisitutkintaan. Niin uhkaavia ne ovat.
Mutta toisaalta bittitaivaani on täynnä sellaista sontaa, jota talikolla levittäessä haju kyllä lisääntyisi, ei viisaus tai rauha saati se, miksi hevon- ja lehmän-kakkaa säilötään ja levitetään: lannoitteeksi.

Joku päivä sitten käytin sanaparia analyyttinen – holistinen.

Analyytikko etsii virheitä vaikkapa potilaansa menneisyydestä, palkkiota vastaan ja Kansaneläkelaitoksen piikkiin. Holistinen taas raivaa apuaan kysyvälle polkua eteenpäin ja antaa takana viidakon kasvaa sen päälle, mihin ei ehkä tarvitse palata. Saati että menneisyyttä kannattaisi muuttaa.

Asia tuli mieleeni kun kävin nauttimassa elokuvasta Juice, jossa Leskisen tyttöystävä huudahti, ottaessaan käyttöön ihmisen tärkeintä (ainoaa?) tunnetta:

”Oikeesti!?”.

Ei tuollaisia huudahduksia Juice Leskisen nuoruuden Tampereella käytetty.

Eikä Mansessa muutoinkaan hämmästytty säikähtäin.

Jouluvirsi ei ollut Juicen ja Alatalon nousukauden aikana isosti 1950-luvulla syntyneiden kulutuksessa.

Mitä Missä Milloin – joululahjakirjan palkintokilpailua ratkoessani en tahdo millään löytää vastausta viimeiseen kysymykseen. Tiedän kyllä, mitä ”ramu” tarkoittaa (googletin sen: raivostunut mutsi), mutta en löydä sanaa tuosta ajastaika-kirjasta 2019.

Sen sijaan löydän sieltä 1951 alkaen ilmestyneestä vuosikirjasta tiedon, että tapaninpäivän 2004 tsunami-piispa on vihkinyt tasavaltamme presidentin ja hänen muusansa Aaro-pojan.

Osaan analyyttisyyden, mutta holistisuus minulta jää toistuvasti huonolle hapelle.

Onneksi sille työryhmälle, joka on tehnyt Jukka Karjalaisesta dokumentin, ei holistisuus ole outo (YLE – Teema 29.12.-19, löytyy myös YLE-Areenalta).

Parempaa aikalaiskuvaa minun elämäni kaarella tutuiksi tulleista asioista saa etsiä. Väinö, Väinö on myös mukana.

Oikeesti

Kuvassa kirjeenvaihtoa seinälläni, metaforaksi tärkeän Fuji-vuoren ja vielä tärkeämmän tsunamin juurella, Suomen Leijonan peitteenä.
Yhdessä liimalapussa lukee: ”Sit tibi terra levis”.
Se tarkoittaa, että ”olkoon haudallasi niin ohut maakerros, että kylän koirat tuoreeltaan pääsisivät luitasi kaluamaan”.

kepeät mullat

Vastoin parempaa tietoa

Illan kuluksi ja elokuviin menoa (Juice) odotellessa katse osui perjantai-iltana Enigma-elokuvaan kotikuusen juurella olevalla ruudulla.

Tarinan juoni perustuu tietoon, mutta käsikirjoitus mielikuvitukseen ja kaupallisuuteen.

Viesti on selkeä: homoseksuaalisuuden kammo aiheutti tarinan sankarin itsemurhan, vaikka hän neroudellaan pelasti kymmenien miljoonien eurooppalaisten hengen 1940-luvun melskeissä.

Tuohon Enigma-tarinaan liittyy suomalainen rönsy, jonka voi otsikoida nimellä Stella Polaris.

Stella Polaris taas liittyy asiaan, jota lauantai-aamun Lapin Kansa – sanomalehti pohtii.
Pohjan Poikien tarina.

Siinä tarinassa monituhatpäinen suomalaisten vapaaehtoisten nuorten miesten joukko auttoi Viroa itsenäistymään Latviasta ja Venäjästä 1919.

Pohjan Poiken tarinaan liittyy puolestaan erään lappilaiskirjailijan tuoreimman kirjan punainen lanka, jossa kahden asioissa mukana olleen everstin pari- ja yhteiskunta-suhde ajautui kriisiin.

Näihin edellä mainitsemiini menneisyyden historioihin olen ollut viehättynyt niin paljon, että olen kerännyt niistä melkoisen määrän tietoa.

Se tieto ei ole minulla ”tikulla, kovalevyllä, muistivihoissa tai päiväkirjoissa”.

Se tieto, Keväjärven kolttakylän ja Petsamon sataman 1920-luvun alun sekä Kemijokisuun uiton 1947 tapahtumia myöten, on vain minun päässäni.
Raihnaistuvassa 100 miljardin aivosolun RNA:n ja kvarkkijärjestyksen uumenissa.

Siellä tuo historia, 1600-luvulta alkaen aikakirjoista sirpaleina löytyvä, muhii ja alkaa pikku hiljaa muuntua samanlaiseksi mielikuvituksen ja luulojen maustamaksi tarinaksi kuin Enigma.

Sen alkupään löysin joku vuosi sitten taistelusta Roomasta 392 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Tuossa taistelussa sotapäällikkö, heittäessään miekkansa punnukseksi vaakaan, jolla kultaa taiston voittajalle mitattiin, antoi huudahduksellaan nimen minun kirjoittamattomalle, mutta jo olemassa olevalle sadulleni (Märchen):

Vae victis

Voi voitettuja

Kuvassa satuni eräs katonharja, jonka 28-vuotiaan ruhtinas Mihail Pertovitshin verestä kasvaneessa puussa asuu enää lintu ja sekin vain kesäisin

Thank God It´s Friday

1970-luvun lopulla olin useita vuosia kestäneessä hallinnon koulutuksessa. Tuossa prosesissa kysyttiin ensi aluksi, miksi siihen olin hakeutunut.

Kerroin kirjallisesti, että halusin nähdä, miten maa pyörii ja voiko siihen vaikuttaa.

Sain vastauksen koulutuksen aikana eräältä valtionvarainministeriön korkealta virkamieheltä, jolla oli tuuheat viikset ja harmaa puku:

”Kuulehan Antti, sinun on tajuttava, miltä tuntuu entiseltä huipputekijältä Lapinlahden siltojen alla ja samalla sinun pitää oivaltaa, miten itse et joudu sinne”.

Lapinlahden siltojen alla kokoontui sellainen klubi, joka oli menettänyt Suomea tehdessään kaikkensa eikä sieltä yleensä enää noustu kiitoon.

”Jotta tämä olisi mahdollista”, jatkoi neuvos, ”sinun on oltava yhtä aikaa avaruusaluksessa, Caravellessa, Cesnassa, Savon radalla ja Kuopion torilla”.

Olen viime vuosien mittaan usein miettinyt, oivalsinko elämässäni tämän mittakaavojen erilaisuuden ja velvoitteen itse viihtyä noissa kaikissa ”sfääreissä”.

Juha Hurmeen, Jussi Valtosen, Risto Isometsän ja Olli Jalosen Taivaanpallojen kera minä sitä olen miettinyt.

Neljän suomalaisen Finlandia-tason kirjailijan kanssa.

Kun välillä olen tarvinnut palauttamista arjen haasteisiin omassa elämässäni, olen tarttunut Katja Ketun tai Eeva Joenpellon tarinoihin. Oikein naattina kelpaa lääkkeeksi Eeva Kilpi.

Mutta yhtäkään sellaista kertomusta en tunnu sietävän, jossa minun oppilaan rooliltani edellytetään joko – tai – valintaa.

Siis niin, että minun pitäisi lääkärinä, lukijana, päättäjänä tai lasten kasvattajana (vaimon kasvatettavana) olla analyyttinen TAI holistinen.
Kaikkea syleilevä tai yksityiskohtien virheitä ja onnistumisia arvioiva.

Tuo vaimon kasvattaja-rooli tarkoitaa sitä, että hän valitsee kahdessa tapauksessa viidestä, mitä kirjaa milloinkin yritän lähteä kehittämään itselleni palavaksi pensaaksi.

Lapseni puolestaan antavat minulle joulu joulun jälkeen Mitä Missä Milloin – kirjan, ”ettei Papalta totuus unohtuisi”.

Aristoteles ja Carlo Lovelli:
”Aika on muutoksen mitta. Jos mikään ei muutu, aikaa ei ole”
(Helsingin Sanomat Viattomien lasten päivänä 2018, s B10)

kuva: Tekniikan Maailma 1 / 2019, jossa sivulla 17 kerrotaan: ”Thank God, It´s Friday”.

Siinä ei kerrota, että Jumala loi maan ja kaiken muun seitsemässä päivässä, ei viidentenä päivänä (It´s Friday)

Ylimielisyys

Suuri osa lukijoista Arktisessa puskurikapasiteetissa tuntee käsialani ja purkaa vaivatta kunkin aamun kryptat.

He myös tietävät, että ensi keskiviikosta alkaen olen luopunut 1968 alkaneesta poliittisesta vaikuttamisestani ”äänestäjieni piikkiin”.

Se tarkoittaa juuri sitä, mitä kirjoitan.

Olen jo jonkun vuoden kieltäytynyt kaikista taloudellisista ”hyvistä”, joita päättäjille on tarjolla (kokous-, vuosi- jne palkkiot), nyt kieltäydyn myös vaikutusvallasta.

Kaikki politiikassa mukana olleet eivät luovu vaikuttamisestaan eivätkä taloudellisista saamisistaan, joita asema suo, vaikka siitä laillani luopuisivatkin.

Heidän valtaansa voi seurata politiikassa mukana oleva havaitsemalla, että sitä on.

Usein se on arroganttia, ylimielistä.
Usein sitä pitää näyttää nimellä ja pahalla tarkoituksella. Ikäänkuin sen voisi taltalla hakata hautakiveen.
Vielä useammin sitä ei pidä näyttää.

Yritän tuota välttää, koska tiedän, että sellainen on mahdollista ja se voisi antaa tyydytystä.

Ei rahaa, mutta sitä valtaa.

”Mie sen tein”.

Lukiessani Pekka Seppäsen kirjoittamaa kirjaa ”Nyman” (Otava 2018) asia taas nousi esiin.
Lukiessani Hannun päivän suomalaista ja lappilaista printtimediaa, asia taas nousee esiin.

Osa meistä ei halua luopua vallastaan.
On se niin makeaa.

Ja pahansuopaa, kipeää tekevää, ylimielistä.

Suurin osa siitä vallasta, jota itselläni on kahden sukupolven aikana ollut, on kohdistunut toimintatilan raivaamiseen muille.

Nyt se ei enää ole mahdollista.

Laitan sukat aamulla jalkaan itse.

Aamun kuvassa on eräs porukka, jota voin auttaa käyttämättä valtaa.
Kiitos hyvistä peleistä.
Jälleen kerran.

You´ll never walk alone

Insane Buffalo

Ihmisen havaitun historian yksi tärkeimmistä juonteista on tarina, joka kerrotaan eläinten kautta.

Kymmeniä tuhansia vuosia vanhoja esimerkkejä syvissä luolissa on.

Suomalaisessa ”big journal”-genressä näitä tarinoiden iskijöitä on aina, myös viime vuosina ollut.
Viimeistään Agricolasta ja Topeliuksesta alkaen.

Mikko-Pekka Heikkinen on heistä eräs. Hän, Helsingin Sanomien toimittaja, on ratkonut saamelaisuuden ikiaikaista kysymystä kuin kreikkalainen eläinsatujen kertoja ikään.

Viimeksi amerikkalainen buffalo, oikeammin myskihärkä, pelasti poronhoitaja-perheet Utsjoella.

Toinen valtamedian kynäniekkajisto, Snellman-Saarikoski-family, puuttuu suoremmin maailmanhistorian elossa oleviin räyhä-vodeihin.

Omassa 50 vuoden kokemusmaailmassani erikoislääkärinä on ”tilanne ollut päällä” niin usein, että olen alkanut vaistota, milloin apuja pitää olla valmis toimittamaan paikan päälle vaikka Pasi-miehistönkuljetuspanssarilla.

Porkkalassa, Saudi-Arabian niemimaalla ja Syyriassa.

Yksi tällainen tarina kerrottiin televisiossani (Netfix) joulunpyhinä taitavasti laadittuna dokumenttina maailmankuulusta amerikkalaisesta rotuaktivistista ja soul-laulajasta.

Hän, huolimatta vaikeasta mielisairaudestaan, eli täyden elämän ja kuoli 70-vuotiaana narsististen omien solujensa (syöpä) uhrina.

Suomessa on vuosikaupalla mietitty, miten sellaiseen tilanteeseen voitaisiin puuttua, jossa ”keisarilla on uudet vaatteet” eli hän joko sairauttaan tai heikkouttaan toikkaroi tolkkua vailla vaarantaen hallinnoimansa kansan, joukon tai perheensä asiaa. (kts esim Pekka Seppänen: Nyman, Otava 2018)

Valmista ei ole tullut.

Sellaisia astaloita ei olekaan, jolla realiteettitajun menettäneen hevosen, buffalon tai inehmon saa kuriin ja nuhteeseen.

Tosin ihminen voi kapisen hevosen, koiran, napaketun tai buffalon ampua niille sijoilleen.

Mutta sitä ihminen ei voi tehdä, eikä edes eläinlääkäri, että omiaan alkaa isommassa mitassa mestata.

Ensin ”oma” pitää kehittää keinolla millä hyvänsä niin vieraaksi, että häntä tohditaan käsitellä niinkuin hullua koiraa tai mielisairasta mustekalaa, valkoista valasta, syömättömäksi opetettavaa hevosta.

Krematorio, itkumuuri ja Mauthausen.

”Juuri kun oppi olemaan syömättä niin kuoli”.

Aamun kuva on Kiveen kirjoitettu faabeli

Iter ter kuusi kuukautta

Joulun alla TV-1-kanavalla oli puhuva pää, jota tituleerattiin SITRAn vanhemmaksi asiantuntijaksi.
Hän on hammaslääketieteen tohtori.

Hän vaikutti optimistilta:

”Kyllä tästä hyvä tulee”.

Luin seuraavana päivänä lehdestäni artikkelin, jossa professori Tala arveli, että näin se voi olla:

”Kyllä tästä hyvä tulee”.

Kyse on Albert Einsteinin yli sata vuotta sitten tekemästä havainnosta, jonka mukaan vedystä voidaan tehdä rajattomasti energiaa ja ihmisen hyvällä tahdolla ja loputtomalla lahjakkuudella syntyy ratkaisuja, jotka pelastavat maapallomme elinkehän. Ratkaisut tuottavat Telluksemme miljardeille ihmisille riittävästi varallisuutta ruokaan, juomaan, asumiseen ja itsensä kehittämiseen.
Uskaltavat nuoret paremmin lisääntyä sitten, jotta meidän vanhojen hoitoon riittäisi tiloja sekä palkka- ja ruokarahoja.

Kun osaltani alan vähitellen vähentää sitä aikaa, jota olen käyttänyt muiden ihmisten auttamiseen heidän erilaisissa sydänsuruissaan ja huolissaan, olen alkanut käyttää yhä enemmän samaa termiä jota professori Tala Einsteinin kuuluisaa massan ja energian suhdetta kuvaavaa kaavaa soveltessaan käyttää.

Termi on ITER.

Tuo televisiossa ollut puhuva pää on osittain vastannut siitä, että voin tuota termiä käyttää vähentäessäni työssäni ihmisen kohtaamisia. Hän oli aikanaan Kansaneläkelaitoksen pomo. KELA kehitti lääkkeiden määräämiskäytäntöä.

1970-luvulla kohtaamisia minulla saattoi olla yli 5000 vuodessa, nyt lopetteilla olevana vuotena enää 1200.

Kun kirjoitan kärsimystä lievittävää lääkettä riittävän tutuksi tulleelle apuani hakevalle ihmiselle, voin iteroida reseptin siten, että lääkkeet riittävät hänelle kahden vuoden ajaksi: ”Iter ter kuusi kuukautta”.

Kun Talan ITER-värkki alkaa pyöriä Monacon lähellä jonkun vuoden kuluttua, se kykenee muuttamaan, iteroimaan, vedyn käyttövoimaksi lentokoneisiin, lämmityslaitteisiin, älypuhelimiin ja kuusenkynttilöihin.

Töpseli-voimaa.

1970-luvulla perheellä oli tapana matkustaa isovanhempien luo joulun alla. Autoradiosta sattui tuolloin joululahjavalvojaisissa usein kuulumaan hassu ja hymyilemään pistävä rallatus, jossa käheä-ääninen setä-solisti todisti:

”Ikiliikkuja se on”

Nyt sellainen sitten on muuttumassa todeksi.
Tähti, auringon tapaan, on syttynyt.

Toivottavasti.

Iter ter

Kuva: Sillan kaappaama kuu