His Master´s Voice

Miinus/Plus nolla, pienen pieniä räntähiutuvia leijailee maahan, joka on kahdella karvalla. Peippo kotipihan koivupuussa jatkaa reviirinsä merkkaamista.

1950-luvun levykokoelmassamme oli useita, joiden keskiympyrässä kiersi lautasella ruskea kuva vanhan ajan vedettävän levytoittimen äänitorvesta, josta levytettyä isäntänsä ääntä kuunteli soma koira. Olisiko kettuterrieri?

Uskollisen oloisena. 78 kierrosta minuutissa.

Parempaan (?) musiikkiin siirtyessämme kierto hidastui: 45 ja 33 / minuutti.

Nyt kiertoa ei enää ole ja levyt makaavat Valkealan Rapojärven pohjassa. Sinne ne singahtivat 47 vuotta sitten, kun elämässä ei enää ollut pelkkää nuoruuden riemua. Nuori Werther väritti elämääni mustaksi ensi kertaa. Jatkoa on seurannut. Ehjää, surusta ja toivottomuudesta vapaata vuodenkiertoa ei ole kohdalle osunut.

Yksi keskeisimpiä mustan murkun taustatekijöistä on uskollisuus milloin minkin masterin äänelle, kulkeminen väärien palavien pensaiden perässä.

Jostain syystä johtajat itselläni ovat vaihtuneet niin tiuhaan, ettei ”die Fahne hoch” ole kertaakaan vienyt minua pitkospuille sellaisille letoille, joihin sitten olisin hukkunut.

Kirkkoisiä ja heidän edustajiaan varten reunamerkintä: en käsittele tässä hengellisiä johtosuhteita, vain psykologisia ja aatteellisia – valtaa ja sen rapauttavaa vaikutusta.

Mutta aina näitä mastereita on ollut pyörimässä savikiekon vinhaa tai vinyylin vähän hitaampaa, long play – tahtia.

Tähän ikään mennessä kenestäkään Zhuxi´sta, maailman-, kansan-, maakunnan- tai kunnanjohtajasta ei ole tullut minulle pysyvää perässähiihtämisen tai takapiruilun leaderia tai manageria.

Johtajattomuus, pysyvän johtajan puute, on usein siunaus arjelle. Erityisesti riemujuhlan jälkeisen krapulan ehkäisijänä.

Kun tapaan kuitenkin taajaan ihmisiä, joille ei ole ollut tarpeen vaihtaa sitä levyä, joka levysoittimen tuutista välittää isännän äänen palkiten ja rangaisten, en heitäkään ole alkanut sääliä saati taivastella.

Kukin tarpeidensa mukaan.

Aamun kuva (-aLii- 21.4.-18): ”Sielutieteen vaikeampi rasti” (Pekka Knuuti, rip, 2001), patsas pihassamme.

 

Mainokset

On sovittu – It´s a Deal

Nollakeli kaataa lehdenhakijan kotipihan liukkaalla, lumisade ei ole vielä alkanut. (itse asiassa tekstiä oionlukiessa lunta jo ilmassa on,  maahan siitä jää 10 uutta senttimetriä)

Maailmassa on muiden sopijoiden ohella kaksi otsikoissa olevaa diili-pelaajaa. Trump ja Harkimo. Vain toisen olen tavannut, joten en käsittele heidän henkilöitään vaan agendaansa: sopiminen.

Sekä elämässä laajasti että poliittisella taipaleellani olen välttänyt diilit. Jos jotkut muut sellaisia tekevät, on helpompi kulkea, jos voi itse päättää, lähteekö kulkemaan perässä vai valitseeko oman tiensä. Ei tästä haittaa ole ollut, mutta monta porttia on jäänyt avautumatta. Näin kalkkiviiva-iässä vaikuttaisi, että linja on ollut hyvä.

Vastaani on tullut useita tilanteita, joista näen ”on sovittu”. Ei se ole tuomion tai halveksunnan paikka, mutta jotenkin sellainen surettaa. Kaksi osapuolta on halunnut kirkon keskelle kylää eikä kumpikaan tuuleta. Kolmannen korvapuustia minä suren. Diilitilanteissa näet tarvitaan siitä ulosjääneitä tai -jätettyjä osapuolia. Luokkaantuminen syrjäytetylle on kait se pienin paha ja haitta. Isompi ongelma on ”plop”-ilmiöksi kutsuttu. Perusteletpa miten vaan, sinulle todetaan, että olet tosin oikeassa, mutta…

Näitä mustan vääntämisiä valkoiseksi kutsun mielessäni valkeaksi kalkitun seinän käytännöksi. Jos tuollaista seinää raaputtaa pikkuisenkin, valkeaan tulee ruma punainen alla olevan tiilen (siis diilin) väri. Joskus paskanruskea.

Koska tämä ihmisen maailma ei ole mustavalkea, olkoon se sitten kirjava. Olisi tietenkin mukavaa, jos se olisi riemunkirjava, mutta ei se ole. Se on kirjava kuin tikka.

Onnea vaan, Töölön Kisaveikkojen mies, valitsemallanne tiellä. Sille toiselle diiliohjelman vetäjälle en toivota mitään. Ja vaikka toivottaisinkin, ei se rapakon taakse kantautuisi.

Aamun kuva (-aLii-19.4.-18): Erään diilin anatomia eli 43

Syy parka

Pienikin pakkanen pitää hankikannon yllä, joskin Pohjanmaalla vesi on noussut jo neljä metriä. Tuossa akkunan alla se lainehtisi, jos pääsisimme Lapissa samaan.

Havahduin illalla veteliläissyntyisen poliitikon ääneen:

”Tämä on maa, missä mitää suurta ei saa päätettyä”.
Maan huipulta syytetään itse johdettua, omaa maata.

Pian tämän jälkeen ruudussa on EU:n ainoan alkuperäiskansan edustajan pää, joka myhäillen toteaa:

”Jos maassa olisi vähemmistöhallitus, oppositiokin olisi kutsuttava mukaan valmistelemaan päätöstä”. Maan maantieteelliseltä huipulta tarjotaan ratkaisua sen alapäähän (maantiede!).

Eli saahan tässä maassa päätettyä. Jos se tehdään yhdessä?

Maakunnan ainoaksi kutistunut Kymmenen virran maan pää-äänenkannattaja huutaa tänään otsikossaan: ”Valtio vie meitin, se pettää meitin, se ryöstää meitin”.

Maan valtalehti, joka ei vielä omista meän maakunnan valtalehteä, jonka omistaa kilpaileva maakunta, jonka kanssa ei yhteistyötä päättäjä tee, toteaa Stadionin tornin juurelta vietävän paperirahaa jununvaunulasteittain maan pohjoisimpiin maakuntiin.

Siis vain yksi puhalsi yhteiseen hiileen, muut lorottavat. Kuka pylly, kuka pili edellä. Hiili savuaa ja sammuu?

No ei sentään.

Onhan meillä pyyteettömät ja vähään tyytyvät kiinalaiset.
Ihan tuossa rajan takana.
Tiedän, olen nähnyt.
Ugandassa.

Aamun kuva (-aLii- 13.7.2016): Pukki Ugandasta ja sen suuret sarvet

Mahler 5, Adagietto

-3, kirkasta, työviikon ytimessä. Hanki vajuu, mutta aamusta kantaa.

Lapin Kamariorkesteri (LKO) siirsi Mahlerinsa tiistaille.

Kun yleensä on perjantaina selviteltävä itsensä torstai-illasta, nyt on haastetta tässä.

Ylämaista eilen palatessa kohtasin talven sortamaa ihmisen tekemää. (kuva: -aLii- 17.4.-18)
Vuosi sitten samalla kohdalla oli rekan yliajama pöllö – tai huuhkajahan se oli.

Kaiken vastaan tulevan uhoamisen kanssa vielä pärjään, mutta hiljaisuuden kanssa ottaa vähän enemmän aikaa.

Siksi Adagietto kannatti säveltäjän sijoittaa kahden uhoavan väliin.
Vaativa.
Mann, Visconti, Kuolema Venetsiassa.

Kiitos LKO

Vihan tyyssijoita

0-kelissä nukuttiin, Lapin satakieli säestää lehdenhakua taivaan pilvien alla ja matka käy Ylämaihin: ei sada.

Osa ihmisten välisessä elämässä on näemmä mahdollista vain sellaisella vihalla, jonka pohjalla on saalistaminen, suojautuminen, lisääntyminen ja näistä kolmesta vallitsevan kulloisenkin tiedon kätkeminen.

Vihaa kohdatessani pyrin tuon ”neliapilan” miettimään ennenkuin itse raivostun.
Raivostuminen näet kertoo, että minulta joku uhkaa ottaa jonkin kätkemäni pois tai suorastaan väittää, etten tiedä.

Viime aikoina tässä on ollut malttamista.

Onneksi osa ihmiskunnan viisaimmista uskaltaa vakavalla naamalla väittää, ettei ole sen onnellisempaa ihmistä kuin vuonna 2018 tähän ihmiskuntaan syntyvä.
Ja vielä tohtii yrittää todistaa sen.
Steven Pinker: Enlightenment Now (Viking 2018)

Joulua sanotaan rauhan juhlaksi.
Kerrotaan esimerkiksi, että maailmansodissa asemavaiheessa viholliset saattoivat pitää tulitaukoa ja laulaa samaan aikaan jotain kaunista joululaulua eri puolillä ”ei kenenkään maa”-aluetta: Maa on niin kaunis.

Voihan se olla, että tuo ei ole aivan totta, mutta toki se on soma tarina:
”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen”.

Mitä jos Vuorisaarnan opetusta vähän käänneltäisiin totuuden tulessa:
”Vihatkaa lähimmäistänne kuin itseänne ja ennenkaikkea Jumalaa”

Sytytin pihamme kuusen kynttilät maanantai-iltana kun pienet asiat niin pistivät vihaksi (aamun kuva)

Isiä ja poikia

Miinus yksi. Weather forecast hälyyyttää tulossa olevasta jäätävästä sateesta. Kirkonjyrhämän varispariskunta soidinmenoissaan ylitseni lehdenhakureissilla liihottaessan laulaa kraak-kraak, kun yksinäinen tuleva isävaris vielä eilen puun latvassa sanoi harvakseltaan kvaak.

Ranteessani on Nokia-niminen sievä kello, joka kertoo, että makuuhuoneessani on liikaa valoa, mutta päivässäni riittävästi askelia.
Satonen (99€ + posti) siitä piti maksaa, että saa keinoälyn vahtimaan arjen arktista etiikkaansa.

Olen viettänyt lapsuuden ilman isää ja siskoa. Miehiä ja poikia perheessä oli, mutta vajaan miljoonan suomalaisen lapset syksystä 1944 alkaen jäivät laillani ilman isää.

Sellainen hahmo katosi kuningatar Victorian perillisten aiheuttaman ensimmäisen maalimansodan tuottaman toisen maailmansodan syövereihin.

Hitlerin ja Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin plakkariin. Ei tullut jungilainen synkeä ja kumara suohahmo koskaan sieltä pois.

En osaa arvioida omasta kokemuksestani, mitä isän poissaolo merkitsee tyttärille, koska kasvoin tytöttömässä kodissa, jossa äiti teki työtä kuollakseen.
Niinhän siinä sitten kävikin.
Kun hän lopetti työt, hän kuoli.
Minä jatkan työssä.

Mutta isien vuosien sotien työ, se piti heidät poissa kotoa lähes kaikilta 1945-1952 syntyneiltä.

Jos pojalta isä puuttuu, se voi estää soturin valan siirtymisen, mutta sen sijaan antiikin tarinoihin perustuviin psykoanalyysin tulkintoihin en oikein osaa suhtautua.
Niin harvoin oikeassa elämässä (yli 100 000 potilastapaamista) olen kohdannut Oidipuksen, Ikaroksen tai Narcissoksen.
Jopa Deus ex machina on aika usein äiti, vaimo, sisko, tytär.

Antiikin taruolentoja tuntuvat tapaavan vain oman Freudinsa ja Junginsa löytäneet, Kohut´n ja Kernbergin opetuslapset, 1900-luvun alussa vaikuttaneiden chr-sibeliusten rautaisessa kurissa kasvaneet kollegat.

Jos ja kun suurilla ikäluokilla ei ole ollut isää, onko siitä voinut kasvaa sitten poikiakaan.
Isakin, Abrahamin, Kainin, Kullervon ja Lemminkäisen tapaan?

Vai onko siitä kasvanut vain liki miljoonainen suomalaisen miehen porukka, joka nyt alkaa olla finaalissa.

Armeijakunta, jonka keskeisin vihollinen ei enää ole isä, koska sellaista ei lapsenakaan ollut käytettävissä.

Häpeän valaisema sankka, hiljaa kohden hautaansa horjuvien miesten levydeltään satametrinen, pituudeltaan peninkulmainen vuo.

Ei maista kunniaa.

Suomi on tiedonvälityksen eturivissä tässä ihmisen maailmassa.
Kukaan isätön poika ei voi välttyä huomaamasta, että suurten ikäluokkien miehet ovat syyllisiä.

”Mea culpa, mea maxima culpa” – tunne saattaa peruskoulu- ja kansanterveyslait pojilleen säätämiä rahjuksia. Pojilleen, joita pisäisi motivoida säätämään eutanasiasta ja naisen – äidin, siskon, tyttären – kunniasta ja turvallisuudesta.

Onneksi ajat ovat sellaiset, että niin terveys-, sosiaali- kuin koulutus-asioistakin maassamme ja pohjoismaisessa hyvinvointikulttuurissa säätävät naiset.
He myös toteuttavat palvelut.
Halvalla, suupielet alaspäin, hampaat ja kieli terävinä. Kaulin tanassa.

Miehet istuvat ruutujensa ääressä seuraamassa Räikkösen, Kärppien ja huippukalliiden sotakoneiden täsmätappavaa leikkiä tässä ihmisen maailmassa.
Piispan ja keisarin vaalia, paavin ja ortodoksikirkon patriarkan ”Notre Dame”-taivastelua.

Kuva osoittaa, että vasta 10% on suoritettu – tai enää jäljellä

Tsekkauslistat

Edelleen sää sama.

Iän, ei muistin, karttuessa tsekkauslistat tulevat tarpeellisemmiksi. Pian ne vaihtuvat liimalapuiksi.

Illalla mietin ensi elokuuta ja niin vain huomasin, että yhdestä kohden almanakkaa puuttui ”done”.
Sama näyttää koskevan lokakuun loppua.
Yksi ”done” tai ”tsek” uupuu ja sen myötä rakennelma uhkaa nitisten kaatua.

Mietin asiaa kun TV-uutiset kymmenettä kertaa antoi ranskalaiselle lentskaritehtaalle ilmaista promootioaikaa eilen.
”Noita kun juntit ostatte, niin jo pysyy Putin herran nuhteessa, jovain!”

Joka kone, joista kaikki taidettiin näyttää, oli käynnistetty tseking-listan kanssa.

Onhan se melkoinen siunaus, että viikossa on niin monta aamua, ettei ole ”done”-vihkoa pöydällä.

Vierotusoireita on vähemmän kuin hengitystilaa siinä ajankohtaisessa elämänvaiheessa, jossa täyteen lastatun koneen nousu ilmaan on epätodennäköisempää kuin sen palaaminen matkoillaan lastinsa ampuneena takaisin kentälle tai tukialukselle.

Itsensä puhki sotinut siipi-ihminen, on se kevyt. On.

Aamun kuvassa alkuräjähdyksessä matkaan lähtenyttä palaili eilisiltana takaisin – jos oletamme, että maapallo on kaiken keskus

No onkos tullut joulu, nyt…

Yö oli kuulas, pakkasta vain jokunen graadi, mutta hankikanto siitäkin syntyy. Ainakin aamupäiviksi.
Illasta sose.

Matkustamisen Lapissa ja Euroopassa osaltani vähentyessä ja etäisyyden poliittiseen eliittiin kasvaessa alkaa syntyä tilaa nähdä.

Historian intohimoisena miettijänä se tilani ei täyty menneisyydestä kuin yhdessä alkamassa olevassa virityksessä.
Tila sielussani ei myöskään ole tungokseen asti pullollaan tulevaisuutta.

Carpe diem, tartu hetkeen.

Mitäs siinä on?

Koska poliittinen taipaleeni alkoi vasta yli 40-vuotiaana, pohja on sitoutumattoman vapaa. Ei synny kytkentöjä Sorsaan, Koivistoon, Lipposeen tai Heinäluomaan, mutta yksi solmuistani tuntuu vahvistuvan.
Usko siihen, että yksi pääsky voi tehdä kesän.

Sellainen tästä päivästä löytyy ja vahvistuu ja sitä säestää eilinen havaintoni kevään ensimmäisistä pulmusista.

Se havainto on kevät toisensa jälkeen hyvin lohdullinen, syvältä hyvästi tuntuva.
Hyvää matkaa Siperiaan!

Se yksi pääsky, se on ihminen, joka on asettanut itsensä alttiiksi heikoille joutuneen puolustajana.

Sellaisia ei sen paremmin työelämässäni kuin yhteiskunnallisen vaikuttajan reviirilläni ole juuri tullut vastaan.

Ehkä tämä maailma on taas entistä parempi kun uudelleen ”kuusi kynttilöitä taas ryhtyy kukkimaan”.

Aamun kuva kertoo, miten kuusen kynttilät loistavat kevätaamun auringossa.

Victorian rospuutto

Pikkupakkanen median harmiksi. Jos olisi yökin lauha, saataisiin kunnon tulva.
Ja uutinen.

Seuraan veronmaksajien 500 vuosi-M€:n kanavalta (TV-1, BBC, 2. tuotantokausi) Victoria-nimistä historiallista rakkaustarinaa.

Ohjelman tunnussävel jo koukuttaa. ”Halleluja”.

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan käytännön maailmanhistorian retkeilyni tekee televisiosarjan seuraamisen hyvin vaikeaksi tunne-elämykseksi.
Tarinassa kuvataan 1800-luvun maailman napaa, Lontoota.

Siinä ei kerrota, että yhdestä epäsäätyisestä (termi päin hittoa) parisuhteesta syntyvät kersat ja ronjat toimillaan ovat vastuussa ensimmäisestä maailmansodasta ja liian läheisten sukulaisten keskinäinen lisääntyminen saattaa olla merkittävä syy tähän kalabaliikkiin, joka edelleenkin jatkuu Välimeren itäisessä päässä.

Siellähän lätti, keskisaksalainen ja Turkin sulttaani (Vladi, Aku ja Suleiman) jakavat saalista, jota ovat aiemmin yrittäneet kaikki maailmanhistorian suuret kalifit: Sinuhe egyptiläisen tarina, jos muistatte?

Putin on lätti, Donaldin juuret ovat Keski-Saksassa, Erdogan ei eroa osmannien Suleiman ”The Julma”sta, Atatyrkin edeltäjästä, armenialaisten joukkomurhaajasta kuin pahempaan suuntaan.

Sanotaan, että maailmanhistoriassa on kaksi mielenkiintoista momentumia.

Toinen oli, kun Brennon ei ymmärtänyt tappaa (390 eaa) kaikkia roomalaisia, erityisesti senaatin jäseniä ja muita johtajia.
Toinen oli, kun Victoria…
Mitä eroa on Theresialla ja Victorialla.

No.

Viime yönä taivaalla jossain Otavan ja Pikku-Karhun tähtikuviosta luoteeseen singahteli yhden maailmanvallan jäännöksiä Telluksen ilmakehään. Sinisiä, punaisia, mutta erityisesti vihreitä.
Tiuhimmin niitä voi nähdä 26.4. yöllä, joskaan silloin yötä ei napapiirillä enää sen vertaa olisi, että näkisi.
Hajonneen taivaankappaleen ikiaikaisia jäänteitä.

Aloitin säästä. Päätän säähän.
Lumi sulaa katoilta joten teiltä ja aitovierillä on rospuutto.

Otin siitä aamun kuvan. Vaivansa kullakin.

Il Capitale Unamo – Kapitaatio

-3C, kylmää sielua kylmää.

Katsoimme illalla saunan jälkeen YLE:n Teemakanavalta italialaisen nerokkaasti käsikirjoitetun elokuvan Berlusconin maailmasta. Siis pohjois-Italiasta (Forza!)

Samaan aikaan seuraan hallituksen SoTe-”tyttöjen” harteille lasketun painavan viitan alta kuuluvaa vaikerointia.

Mitä tarkoittaa, että ”RAHA SEURAA POTILASTA”? Kapitaatio.

Sekä Paolo Virzin trillerissä että Sipilä-Orpo-kapitaasiossa kyse on saman rahan ja siihen liittyvä ahneuden (kts Machiavelli: Ruhtinas, Firenze 1532) määrättömästä vallasta ja vaikutuksesta.

Ihmisen arvo hänen kulloisenakin elin- tai kuolinhetkenään on laskettavissa ja sillä käydään aivan aikuisen oikeasti kauppaa.

Häneltä ei kysytä.

Suomen Helsinginniemen kallioissa löytyy helvetinkone, jossa me olemme laskettuina ja delfatoituna jokaisena hetkenä, reaaliajassa.

Ostan Osulasta askin pikkusikareita. Maksan vihreällä kortilla. Askin hinta ja vaikutus minuun, hoitoni hintaan ja ympäristööni voidaan lisätä Senaatintorin alla olevan algoritmi-hirviön softaan.

Se vähentää arvoani, mutta toisaalta lisää sitä.

Tätä Suomessa korkein päättävä elin parhaillaan miettii, että paljonko.

Ei sitä, että miksi. Se aika meni jo.

Teeman elokuva Ahneuden hinta on nähtävissä kuukauden ajan YLE-Areenalta. Verovaroin jo ennalta kaikille suomalaisille ostettuna (500 M€/vuosi)

Jos minä olisin Suomen eduskunnan luottamusta nauttivan kabinetin SoTe-Tyttö, katsoisin nyt tuon elokuvan.

Kyllä ne Ilmarisessa, Kunnallisessa Eläkevakuutuksessa ja Wahroosin Bron älykössä ( = älykännykkä) katsovat sille sisällön ja suunnan, mutta elokuvaa katsellessa voisi päästä arvioimaan myös laadun.

Juhana Vartiaisen kapitaatioarvo on aika lailla edullisempi osto- ja myyntikaupassa kuin minun.
Juhana toisaalta, toisin kuin minä, valitsee puolueensa vaihdellen sen mukaan, mikä on hänestä edullisempaa ja toisaalta harrastaa ahkerasti hyviä elämäntapoja.
Hiljattain hän käveli jonkin päivän ajan Macronin Ranskaa kohden Santiago di Compostellaa (ESP) ja raportoi retkestään SoMe:ssa valokuvien kera.
Miljoonat, jopa kymmenet miljoonat muutkin tekevät sen.

Suojelkoon katolisen kirkon ”liki” pyhimys, Kristoforos, ”Jeesuslapsen kantaja”, meidän vaellustamme. Vaeltajien pyhimys.

Pyhän kapitaation veljes- ja sisarus-kuntaa, jonka taivaanrannassa siintää palava pensas.

Ahneuden hinta – Il Capitale Umano

Aamun kuvassa (-aLii- 12.4.-18) oivalluksen valo kuvastuu hankikannon pintaan – pian sitä ei ole
(siis hankikantoa)
*
Käsite ”SoTe-tytöt” tuli korviini hiljattaisella pääkaupungin retkelläni. Sen esitti hallituspuolueen suht vaikutusvaltainen taho hyvin meikattuna, korvakorut kilisten.