Joka viides meistä on asunut Kalliossa

Aion tänään mennä elokuviin.

Harjoituksen vuoksi perehdyin eilen suomalaiseen elokuvaan, jossa kolme miestä seikkailee kotimaakunnassaan,  Kalliossa.

Harjoitus tekee mestarin ja mestari tekee elokuvan.

Varmaankin Pussikaljaromaani on teos, jota on vaikea ylittää laadussa, opettavuudessa tai jälkimaussa.

Kun poliittinen eliitti nyt globaalisti miettii sitä, miksi autoja poltetaan, lapsia raiskataan tai kouluissa ammutaan, se voisi välillä katsoa tuollaisia elokuvia ja miettiä vähä, kuuluvatko poliisit jalkautettaviksi vai toisiaan syyttämään leivättömän pöydän ääreen.

Niin, se tämän illan elokuva?

TIME-lehti, joka ilmestyy ensi maanantaina, kertoo siitä seitsemän sivun verran mainitsematta kertaakaan ”vuosisadan rakkaustarinaa” (Antti Rokan vaimo ja Pohjanmaa-elokuvan sankari seukkaavat).

Ei, en minä nyt sekoita kahta suomalaista elokuvanäyttelijää (Jasper ja Samuli) vaan ylistän Pussikaljaromaani-elokuvaa. Kumpikaan ei ole mukana.

KKK-rainasta kerron, kun sen olen nähnyt.

Sen, jossa kerrottanee Perussuomalaisten, Sinisten ja Sverige Demokraterna´n tarinan ei-pohjoismainen versio.

Kimi Räikkönen asuu rintamamiestalossa.

Mainokset

Kahden auringon talvi

Kesä 2018 alkaa olla tässä.

Kahden vapaapäivän ajan annoin sielun vaeltaa ensi talvessa, joka on minulle seitsemäskymmenes kolmas.

Mietteet katkaisee Chopin, jonka neljäs balladi kertoo nimenomaan tähän linkittämässäni esityskerrassaan sen, mitä mieleen piirtyi.

Samaa viestiä on Lappeenrannan taidemuseosta löytämäni Caj Bremenin teos, tämän päivityksen kuvitus.

Jätän muun mietinnän ja tulkinnat lukijalle.

Hoffmannin Chopin kestää yhdeksän minuuttia, talvi yhtä monta kuukautta.

Gretsch

Elokuun sydämessä iltapäivänokosilla – ettonet, ruokaperäset – on erityistä arvoa ja sisältöä, vaikka kyse on vasta 72. elokuustani.

Päivällä minut saavutti tieto yhden rakkaan väärtin katoamisesta digi-aalloilta.

Tukea, oivallusta, tietoa, empatiaa, mutta ennen kaikkea ystävyyttä.

Ei sellaisia ihmisiä päntiönään tapaa, hänetkin vain jonkun kerran taipaleellani.

Lempeän karhun oloinen karvainen partiarkka. Kollega ja osaaja.

Herään ettoneiltani Jean Sibeliuksen Valse Tristen säveliin: radio on ”höyryradion” klassisella ykkösellä, sillä ainoalla ja oikealla Markus sedän ja Tarvan Aamukahvien kanavalla.

Käväisen ulkona asioillani, otan jalkapohjiani hellivästä apilamatosta ja sen kyynelistä kuvan ja tassuttelen takaisin tupaan.

Gretsch on  rumpumerkki, jolla Valse Tristen esittäjä ja nuoruuden kvartettimme rumpali kertovat omia versioitaan elämästä.

Hän, Rune, sentään elää.

Requiescat in pace, Sibelius, kesä 2018 ja Simo, Pyssykylän Partiarkka

Ukko-Luoston Faust

Olli jalosen tuore kirja Taivaanpallo sai vastineensa, kun syksyn konserttikausi Rovaniemellä avattiin Sime Rock ja Lapin Kamariorkesteri vetureinaan.

Henry Purcell, avangardisti 1600-luvulta tuo mieleen saman ajankohdan Ruotsin kuninkaan kansliapäällikkö Axel Oxenstiernan tunnetun tokaisun meidän päättäjien vähästä järjestä.

Chaconne g-molli (1680).

Faust (Goethe) seikkailee yhteiskunnan talousarvioiden, Kyöpelinvuoren noituuden ja sen toivon parissa, joka lopulta kaikkien vitsausten jälkeen Pandoran lippaaseen jää.

Ehkä tai varmaankin näin nytkin käy, kun valtiot, valtioliitot, maakunnat ja kunnat askaroivat tulevien vuosiensa toiminnan ja sen rahoituksen, siis vero-prosenttien parissa?

Ehkä vähälläkin järjellä sittenkin syntyy mahdollisuuksien matka ainakin hetkeksi aikaa.

Taiteellisen johtajan saatesanat päivityksen kuvituksena jättävät ainakin pari porttia auki – ja sen lippaan pohjalla muhivan toivon.

Uskaltajat

Siitä minä nuorissa, asemiinsa äänestetyissä poliitikoissa pidän, että he uskaltavat kertoa tavoitteistaan ja ajaa niitä, kun ovat tukea kerran saaneet.

Vanhoilla poliitikoilla on tapana kertoa, ”mitä olisin tehnyt nuorena, jos…”

Ehkä siitä voisi jotain oppia? Muistelmien lukemisesta äänikirjana, jos ei ole muuta tähdellisempää. Kuten nuorten haaveiden murskaamista.

Valeuutisia

Roman Schatz siteerasi suomalaista media-osaajaa helmikuussa ohjelmansa lopuksi. Ohjelman uusinta oli 6.8., Radio Yle 1.

Mediassa on kolmenlaisia uutisia

1) jyrkästi kielletty on totta

2) tiukasti vaiettu on tärkein

3) eniten jauhettu on yhdentekevin

Eilen seurasin Volvon ex-johtaja Gyllenhammarin haastattelua (YLE-Teema), jossa hän kertoi maansa menetäneen 1980-luvulla 700 miljardia, kun se ei antanut laajentaa hänen johtamansa konsernin (Volvo) tuotantoa Norjaan samalla sijoittaen Norjan öljyteollisuuteen.

Tänään kuuntelin suomalaista ydinfyysikkoa (Radio Yle 1), joka kertoi Ruotsin kehittäneen vielä omaa ydinasettaan, kun Suomi jo kokosi maailman johtajia ETYK-kongressiin etsimään maailmanrauhaa 1970-luvulla.

Eilen muisteltiin Japanissa – ja hiukan maailmallakin – Hiroshiman atomipommin räjäytystä 73 vuotta sitten.

Eräs politiikan huipulta väistynyt henkilö kertoo aamun lehdessä, että hänen kokemuksensa mukaan politiikassa toiminta on mieletöntä (HS 7.8., s A16):

”On ollut mieletöntä, miten Helsingissä on pystytty tekemään yhteistyötä yli puoluerajojen”

Kuvassa henkilö, joka torpan pojasta nousi asemaan, jonka tuottaman pääoman pohjalta Helsingissä avataan piakkoin uusi Amos Rex taidemuseo paikkaan, josta lapsuudessani lähti omnibusseja päivittäin kohden suomalaista maaseutua. Niin, ja palasi takaisin pääkaupunkiin.

Satakymmenvuotiaan kuolema

Viimeisetkin II maailmansodan aikaiset everstit ovat kuolleet. Heidän muistonsa katoaa heidän hautojensa kivien tullessa murskaamoon.

On turha muistaa heitä?

Minkähän arvoinen ihmisen pitäisi olla, että hänen hautaansa hoidettaisiin tai hänen toivomustaan tuhkan sirottelusta elämän mereen toteutettaisiin?

Sellainen maailma on konsensuksien verkko. Kukaan ei ota kunniaa, mutta kaikki edellytykset elää säilyvät.

Prionilla, kvarkilla ja ebolaviruksella siinä kuin muistolla satakymmenvuotiaista.

”Se ruusu on puhdasta purppuraa”

Salaperäinen ovi

Intiimeimmätkin piirteet ja salat ovat ihmiskunnassa julki, salaperäinen ovi on apposen auki ja jokainen meistä elävistä on korkeintaan 7 klikkauksen päässä kenestä tahansa.

Paavikin kirjoittaa twiitin.

Depressio on hyvin julma, kaksikasvoisena eräiden sisällä asuva ominaisuus.

Kasvojen välillä on tuo salaperäinen ovi. Toisella puolella asuu Hyde, toisella Jekyll.

Hoitaja vastaan julmuri.

Viisas oli se kustantaja, joka julkaisi Robert Louis Stevensonin maanis-depressiivisen kirjan Salaperäisen ovi nimellä suomeksi.

Poiketkaapa Hyvän omantunnon linnakkeessa ”i Viapori”. Siellä  Ryhmäteatteri vielä elokuun 2018 ajan näyttää, mikä on salaperäinen ovi ja mitä on päivityskuvani Simon Martimoaavan sateenkaaren tuolla puolen.

Totuutta ei ole, joten se pitää voida kumota

Kuuntelen radiosta ja luen diginä vaelluksellani keskusteluja mieltä kiihottavista asioista, mutta en osallistu niihin paitsi tuhahtelemalla kartanlukijalleni.

Se hänelle sopii, koska hän torkkuu helteessä ja auton ilmastointilaitteen uuvuttavassa puhalluksessa.

Vain kumottavissa oleva tieto on soveliasta keskusteltavaksi. (Popper, Tichy, Miller)

Kyllä kait sellainen väsyttää, missä lämpötilassa tahansa.

Muistelen lastenlaulua ”Pekka Naakka”.

Hautojen vilpoisuuden lisääntyessä.

Korkki kii

On paljon sellaisia astioita, joissa on korkki, jonka voi sulkea.

Vaikeinta korkkeja on kääntää tai napsauttaa kiinni sellaisista astioista, joiden sisällä on totuus.

Niinkuin Aladdinin taikalamppu.

Toisinpäin, että pitää asian suuta avoinna niinkuin pandoran lippaassa, on helpompaa. Jäähän lippaan sisälle viimeiseksi toivo.