Puolustus on paras hyökkäys

Maailmamme parissa sadassa maassa ja muissa vallan verkoissa on nyt juuri poikkeuksellisen paljon osaamisen etsintää: miten vetäytyä vallasta.

Viisaus ”hyökkäys on paras puolustus” ei enää tunnu toimivan.

Yritys- ja johtamishautomot, nämä ellunkanat&al, joutuvat etsimään ratkaisuja kaiken maailman trumpeille, putineille, pekkarisille ja miksei myös liikkasille.

Miten vetäytyä vallasta. Sen sisimmistä kammareista tai niiden laidoilta, perskärpästen maailmasta.

Sodassa asian luulisi tulevan selväksi, mutta ei.

Juuri vetäytymisvaiheessa ratkaistiin Englannin valta (Hastingsin taistelu aD 1066) ja sitä varhemmin Caesarin voitto kelteistä (51 eKr).

Ei hyökkäysvaiheessa.

Vetäytyessä voi joko yrittää valita strategian tai tyytyä kohtaloonsa.

”Kasakka ottaa kaiken, mikä ei ole kiinni”

Matti ja Olli eivät valinneet, eivät myöskään Tali-Ihantalan tai Nietjärven sankarivainajat.

Aika usein vetäytyjä tekee työnsä rumasti, Après nous le déluge eli ”jälkeemme vedenpaisumus”-hengessä. Juuri nyt näen Suomessa tällaista.

Sitä kutsutaan oman maan polttamisen taktiikaksi.

Elimistömme, autoimmunologiaksi kutsutuin säädöin, tekee juuri näin.

Isompi paha tuhotaan pienemmällä pahalla, jota sitten kärsitään sairauksina loppuelämä.

Reuma, sokeritauti, syöpä, astma, SVK, HTA, MS, ALS, BiPo, SCH, OCD…: koko sote-maku-1-projektin taustan julmat vaatijat ovat jonossa:

”Minä olin ensin, minut on hoidettava ensin”.

Kuva
Rovaniemen museotoimi järjesti näyttelyn entisten asetovereiden vetäytymisen muistolle joku vuosi sitten. Vetäytymistä voitoksi muuntaessaan toverit polttivat ystävyyden.
Kaikenko siitä?
Voittivatko?

Mainokset

Tosikoita vai Veitikoita

Jos Kolme Katku Vahel (Uppiniskaisuuden kronikka) kirjoittaja eläisi, hänellä olisi kirjallisuuden nobelpalkinto ja hän olisi tänään 99-vuotias.

Otan uusiksi edellisen päivitykseni, koska näin tuntuu vieläkin olevan.

Kuuntelin radion höyrykanavalta rovaniemeläis-lähtöisen 39-vuotiaan ihmisen haastattelua.

Hän kertoi joka päivä Aleksanterinkadulla taxissa istuessaan kaipaavansa takaisin Rovaniemelle.

Ei ihme, onhan hänen sukunimensäkin Tervo.

Kaipaan päivittäin Mustapartaista miestä. Aimo Kairamo ei enää ole kirjoituskoneensa äärellä. Jukku Ukkola on yhä harvemmin Aleksis K.

Ostin kaksi paksua kirjaa. Toista saatoin lukea 25 sivua, toista 316 sivua. Mutta en voinut lukea noita loppuun.

Öö, öö, öö.

Eräs saksalaissyntyinen toimittaja haastattelee maanantaisin höyryradiossa suomalaisia vieraita, joista liki kaikilta on kadonnut oma Mustapartainen miehensä tai Ryppypemppuinen autonsa.

Ksantipalla (Maija-Liisa Heini) sellainen oli.

Minä haluan lisää näitä 39-vuotiaita tervoja, joiden tekee mieli takaisin kotikuntiinsa jossain kaukana Alensanterinkadun lakkautettujen kirjakauppojen maisemista.

Tervoa ja Höyheniä.

Ehtisin ehkä itsekin oppia takaisin kreikkalaisten viisaiden tärkeimmän osaamisen, hämmästyksen.

Jouluvirren (N:o 21) ensimmäisen säkeistön:

Enkeli taivaan lausui näin / Miks hämmästyitte säikähtäin

Thaumazei

Kyllä, Aurora-elokuvan tarina ja sen luonut porukka on juuri sitä, mitä mie tahon.

Ryhmäteatterin, KOM-teatterin ja Q-teatterin tämän kevään jätän väliin. Siis

Hakaniemen kauppahallin Eromangan, Sikalan, Kosmoksen, Ahvenen ja Eliten. Kuoppaahan ei enää ole.

Teatteri Pieni Suomi oli kohdallaan kun se esitteli Romeon ja Julian.
Rovaniemen teatteri, Lapin Alueteatteri tiesi, mitä se teki, kun ”Kiviä taskuissa”.

Kun Paasikivi lonksutti hammas-proteesejaan.

V-Day

Hyvää, sanoi Mustapartainen mies, huomenta.
Kirjoittaja tuossa oli Olli.

Toinen tottuuven torvi on Aleksis K, joka peitenimellä Jukka Ukkola kirjoittaa suomalaiseen Otavan kustantamaan viikkolehteen.

Viikko sitten Aleksis K epäili, että suomalaisia huijataan aina vain lyhyemmin välein ilmestyvien skandaalien avulla.

Tänään on yksi sellainen päivä. V-Day.
Tuo lyhenne tarkoittaa niin kovin montaa eri asiaa.
Vaaleanpunaisista verenpunaisiin.

Runo on vahva ase missä tahansa tarkoituksessa.

Muuan suomalainen runoilija on valittu Kustaa III:n perustamaan Akatemiaan valitsemaan suomalaisia kirjailijoita palkittaviksi.
Ollaanpa siitä ylpeitä.

Mutta muutoin.
Tänään on V-päivä ja sille on runo, joka on käännetty venäjästä suomeksi.

kuva: Suomen Lääkärilehti 4/2019; vsk 74, s 216: Ulla Järvi

Kello lyö

Olin tiistaina Rovaniemen Arktisen keskuksen Polarium-salissa, BuSP-projektin loppukongressissa, puhumassa itselleni rakkaasta asiasta: Arktinen rauha, Pax Arcticum.

Kokouksesta palatessani kuuntelin radion keskustelua Unkarista, jossa on meneillään sama kehitys kuin Romaniassa, Bulgariassa, Puolassa ja Baltiassa. Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Ruotsissa.
Tanskassa, Isobritanniassa ja Pohjois-Irlannissa.
Espanjassa ja Balkanilla.
”Halla-aholaisuus”.

Kun olin lapsi, ensimmäinen saamani kello oli vanhempieni Saksan-matkaltaan tuoma Kinzle.
Ruskeapohjainen, kullatut viisarit.

Mukana tuli myös kertomus siitä, mitä 1933 vaiheilla tapahtui Unkarissa ja Saksassa. Ja kehoitus valita oppikoulussa pitkä saksa: tottelin!

Kävin tuon kertomuksen vielä erikseen useaan otteeseen kertaamassa siellä, missä sitä oikeassa elämässä on eletty.
Nuo tarinan maat, joissa poikkesin, on edellä lueteltu.

Eilistä esitelmää valmistellessani törmäsin kahdesti nimeen Michael Gorbatshov.
Hänen kuvansa on aamun tekstin kansikuvan yhdessä kelloista.

Sekä Akrtisen Keskuksen Markku Heikkilä (Lapin Kansa 12.2.) että suurlähettiläs Jari Vilén (Helsingin Sanomat 23.1.) mainitsevat Gorbatshovin esimerkkinä valtiomiehestä, jonka tavoite oli rajaton kulttuurin, luonnon ja rauhan Arktikum.

Tuon tavoitteen Neuvostoliiton tuolloinen johtaja lausui vahvasti ”kenkäänsä pulpettiin lyöden ja Nokia-puhelin kädesään” vuonna 1987.

Ennen Beriinin muurin sortumista.

Aamun kuvassa on pajon aineksia sotaan, ihmiskunnan haaksirikkoon, mutta on siinä kellojakin.

Gorbatshovin kello.

Uuden maailman kadulla.

Puoli viiden paikkeilla.

Shrink

1950-luvulla olin päättävinäni, että minusta tulee lääkäri.

Haave alkoi toteutua 1960-luvulla ja lisenssi toimittaa Sinuhen työtä annettiin käteeni Lääkintöhallitusessa 1970-luvun alkupuolella.

Päätökseeni arvelen eniten vaikuttaneen äitini tahto, mutta myös kolme lääkärikirjaa. Mauri Sariolan Ei loitsu eikä rukous, Ferdinand Sauerbruchin muistelmat Elämäni kirurgina ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Olen käytännössä tehnyt koko urani ajan työtä eri lääketieteen erikoisalojen kohtaamisalueella niin terveyskeskuksissa kuin yleissairaaloissakin. Yksityisvastaanotonkin olen toimittanut tiloissa, joissa päivittäin tapaan muiden erikoisalojen lääkäreitä.

Niinpä minusta ei ole tullut otsikon mukaista ”shrink”-lääkäriä.

Kehittelin 1970-luvun lopulla opettaessani tulevia sairaanhoitajia itselleni oman erikoisalan:

Psykoneuroendokrinologista autoimmunologiaa sosiaalivakuutusfarmakologisessa yksilövastuisen hoitotyökulttuurin vuorovaikututteisessa kenttäverkostossa psykodraaman keinoin.

Olen työssäni tavannut apua tarvitsevia ihmisiä kymmenin tuhansin, satoja tuhansia kertoja. Autoa olen ajanut potilaideni luo vajaan kolme miljoonaa kilometriä.

Kun iän myötä itse olen alkanut tarvita eri erikoisalojen lääkäreitä, olen ryhtynyt yhä useammin miettimään, mitä ”tauteja” eniten, mitä vähiten olisin kohdalleni toivomassa.

Se on sikäli helppo rasti, tuo mietintä, että kaikenlaisia parannettavia tilanteita on vastaan ehtinyt tulla ”riittävän usein” omalla työhuoneella, mutta myös omassa elimistössä.

Niitä sairauksia ja vaivoja, joita helpoiten ”sietäisin”, olen jo pääosin lusinut. Sydän, suolisto, verenkierto, luut, nivelet, silmät, korvat, hampaat, nokka ja iho.

Ne taas, joista en niin välittäisi, ovat vielä kiertäneet 72-vuotiaan, ylipainoisen ruhoni ja ylikokeneen sieluni aika tarkkaan.

Kokemiani ahdistuksia, masennuksia ja pelkoja en tässä nimeä sairauksiksi, joskin niistä on syntynyt kokemuskirjo, joka siunaa sieluani empatialla: osaan jotenkin asettua niiden ihmisten asemaan, joille sielun tuskat ovat liki tai täysin olemisen kykyä tai halua tuhoava taakka.

Aika usein olen noissa tilanteissa voinut olla avuksi, mutta harvassa eivät ole nekään kerrat, joina se, että tunnen muiden lääkäreiden erikoisosaamista, on ollut ihmisilleni siunaukseksi. Sydän, maksa, suoli, nivelet, haima ja aivot kunnostamalla sielukin usein ottaa ja kohenee.

Miksi tämä päivitys?

Siksi, että tiedän aika tarkasti ne heikot kohdat itsessäni, joiden en soisi ihan heti pettävän.
Eivätkä ole pettäneetkään, vielä.

Raporttini työstäni ja terveydestäni päättyy tähän.
Trump ja muut johtajat ja ikätoverit hoitakoot omat raporttinsa.

*

Minulta on kysytty, mikä lääketieteen erikoisala minua eniten opiskellessa viehätti.
Vastaus on aina sama:
”Nylands Nation”, tuttavallisesti ”Natsa”

78 päivän ja yön sota

Tämä on muistokirjoitus minulle.
Tasan yksitoista vuotta sitten, tähän kellonaikaan, olin kuollut, mutta professori Mäkikallio työnsi nivustaipeestani minuun vaijerin ja näin heräsin henkiin – tai siis sydän.
Kiitos vaan: 11 ylimääräistä vuotta on ollut ihan tolkun aikaa.
Vain KeVa on yskinyt, koska sen rahastot ovat vajuneet.
Toisaalta olen kyllä veroni ja eläkemaksuni hoitanut siten, että yhteiskunta vakuutuslaitoksineen ja -rahastoineen on vielä voiton puolella.

*

En ole koskaan pitänyt moralismista.

Moralismi tarkoittaa, että jollakin on käsitys oikeasta ja väärästä, jota hän vaatii myös muiden noudattavan.

Pidän eettisyydestä.
Se taas tarkoittaa, että ihminen omaksuu tai saa itselleen äidinmaidossa arvoja, joita hän noudattaa parhaansa mukaan itse, mutta ei tyrkytä niitä muille.

Ammatissani lääkärinä kovin moni asia, terveydenhoidoksi kutsuttu, on ladattu vahvalla, jakkupukuisella moralismilla.

Siinä läkärin työssä, josta itse pidän, sairaahoidoksi kutsuttuna, ovat lataukset toiset.

Kreikkalaisen Kosin saaren asukkaaksi väitetty historiallinen hahmo,Hippokrates, on huhu- tai muistitiedon mukaan sanonut asian yhdellä lauseella:

Tärkeintä on auttaa vahingoittamatta.

Primum est non nocere.

Terveydenhuollon moralismi on oman työni sektorilla ”mielenterveystyö”.

Media ilmaisee tässä arassa asiassa pakonomaisesti asian käsitteellä ”mielenterveyden häiriöt”.

Muilla erikoisaloilla puhutaan reilusti sairauksista, mutta eihän mieli voi olla sairas.
Se on vain järkkynyttä mielenterveyttä.

Lopetin tupakanpolton 78 päivää sitten.

En lopettanut 58 vuotta jatkunutta tupakointiani siksi, että se olisi terveysriski tai sairauden syy, koska se ei sitä minulle koskaan ole sellainen ollut.

Lopetin tupakoinnin siksi, että hyvä ystäväni, tutkija, liki 10 vuotta on pyytänyt minua jatkamaan tupakointia, jotta hän voisi havaita, aiheuttaako se minulle keuhkosyöpää.

Nyt hän haluaa nähdä, kannattaako tupakointi lopettaa siksi, että suuri big-pharma-yhtiö voi lopettamisella tehdä tulosta (Pfizer ja sen ”lääke” Champix).

Sattumoisin tuon lääkkeen laaja käyttö on myös toimivaa ja tehoavaa ammatissani. Se auttaa parantamaan osaa psykiatrisista sairauksista: primum est non nocere.

Sairaanhoitokäytössä lääke on potilaalle halpa, mutta tupakoinnin lopettamisen yhteydessä se on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Aion jäljellä olevat elinvuoteni olla tupakoimatta.
Mutta tässä erikseen kiitän sellaisia henkilöitä, jotka eivät tiukan paikan tullen lopettaneet.

He piirsivät Saimaa- tai Työmies-askin kanteen suunnitelmiaan siitä, kuinka ryssän kanssa pärjää Nietjärvellä ja Tali-Ihantalassa häviämättä ihan kokonaan.

He sytyttivät sikarin ja kaatoivat itselleen viskipaukun, kun vastapuolella oli itsensä ja vaimonsa 56-vuotiaana ampunut raivoraitis vegaani.

Asioilla on puolensa.

Kuvassa etualalla tupakointivälineeni moraalin, mutta ei etiikan hengessä

θαυμάζειν

Näinä päivinä Arktinen puskurikapasiteetti tulee ilmestyneeksi 12 vuoden ajan.

Keskeinen suunta päivityksissäni on hämmästys (θαυμάζειν).

Se on Aristoteleen opetuksen mukaan tunne, joka lähes ainoana kuljettaa ihmistä kohden parempaa.

Viimeisten, lähinnä some-vetoisten kohujen osalta en ole hämmästystä itsessäni löytänyt.

”Mie tämän jo tiesin ja siitä kirjoitin APK:ssa silloin ja silloin”.

Yli 4000 päivityksessä ehtii näet kaikkea hämmästyä.

Etukäteenkin.

Vakavimmat hämmästymiseni ovat olleet luonteeltaan aika tumman sävyisiä.

Niitä on aika lailla ohjannut kolme kirjaa: ”Sapiens, ihmisen lyhyt historia”, ”Factfulness” (Faktojen maailma) ja ”Viiden meren kansa”.

Nyt juuri niiden rinnalle on pyrkimässä muutama äskettäin ensi-iltaan tullut elokuva, joiden ydinviesti on toivo. Pari esimerkkiä. ”Green Book”, ”Aurora”.

Minua tapaamassa kävi äskettäin ihminen, jonka suvun nimissä tuo Toivo toistuu.

On helpotus 35 vuoden poliiittisen ”uran” ja 50 vuoden lukemattomien vaalien ehdokkuuksien jälkeen huomata, ettei itselläni nyt enää ole mitään lupaamista.

Mutta se toivo.
Se on lupaamattakin.

”…miks hämmästytte säikähtäin…”

*

Älkää unohtako tätä:

Matti Mäkelä: ”Näin kävi, minkäs teet”
(Parnasso 1/2019, 36-41)

Zum Andenken

27.1.
”Olet juutalainen, kristitty, hindu, buddhalainen… Olet pakana, sinulla ei ole oikeutta elää, jos et käänny ’oikeaan’ uskoon. Mutta kyllä me yritämme elää aivan tavallisesti ilman pelkoa.”

Kolmetkymmenet vaalit – ja risat

Ensimmäinen vaalini ehdokkaana oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaali (1967).

Eräät eduskuntavaaleistani olivat keväällä 2007, joiden takia avasin, vaikuttamaan tarkoittaen, tämän Arktisen puskurikapasiteetin.

Viimeiset vaalini ovat juuri meneillään. Ne ovat ammatti-tiede-järjestön (Suomalainen lääkäriseura Duodecimin valtuuskunta) vaalit.

Tätä APK:a en niissä vaaleissa enää hyödynnä.

Kun jätin poliittiset luottamuspaikkani vuosi sitten (EU:n alueiden komitea) ja nyt juuri vuodenvaihteessa, on vielä yksi jäljellä: 28.1. -19 oletan Lapin liiton hallituksen myöntävän minulle eron liiton hallituksen jäsenyydestä.

Kun seuraan sitä kuumentuvaa keskustelua, joka nyt edeltää 14.4. eduskuntavaaleja ja niitä seuraavia EU-parlementin vaaleja (26.5.), olen aika hyvällä mielellä, etten enää ole mukana noissa vaaleissa (ehdokkaana).

Äänestämässä toki käyn.

Eduskuntavaaleissa en ole vielä valinnut ehdokastani, mutta EU-vaaleissa valitsin henkilön yli vuosi sitten ajaessani seuraajakseni EU:n Alueiden komiteaan (onnistuneesti) Mikkel Näkkäläjärven.

Toivon häneltä, mutta myös muilta näissä kahdessa vaalissa ehdolla olevilta, pysymistä niissä asioissa, joista Suomen eduskunta tai EU-parlamentti päättävät.

Ne säätävät lakeja.

Tähän asti tänä vuonna kohtaamani vaalinaluskeskustelu ei kovin hyvää lupaa.

Ihminen toisensa jälkeen, lillukanvarsista huipulle saakka, päästää kynästään, suustaan tai digi-sivuillaan kannanottoja, jotka liian usein aiheuttavat minulle myötähäpeän tunteen.

En ole palaamassa päivittämään Arktista puskurikapasiteettia ja juuri siitä syystä, että tähänkin alustaan on kohdistunut poliittisesti ladattuja ja asiattomia kannanottoja, joilla ei ole juurikaan tekemistä sen elävän elämän kanssa, jossa psykiatrina, isänä, pappana ja kymppi-kerhon jäsenenä päivittäin toimin.

Sen sijaan suosittelen oheisen linkin avaamista ja lukemista sekä sen miettimistä, mihin minun mielestäni nyt juuri kannattaisi kiinnittää huomiota – muutoksen aika?
Tosin en usko, että tässäkään asiassa mitään lainsäädäntää on tuloillaan: maku-sote esimerkiksi kohtelee psykiatriaa kuin veljenpoikaa, kun olisi velanmaksun aika.

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005973382.html

Post Scriptum

Koska olen saanut jonkin verran palautetta (en tasavallan presidentin kansliasta sentään), kerron vierailleni, missä menen.

Lopetin kaikki toimintani poliittisissa luottamustehtävissä 50 vuoden jälkeen vuodenvaihteessa 2019 lähinnä raivatakseni tilaa nuoremmille ja luottamilleni henkilöille.

Vaihto on onnistunut ja kaikki ovat tehtävissään arvostettuina, täynnä tulevaisuuden uskoa ja voimaa toimia.

Olen myös yrittänyt päästä irti kaikkein aggressiivisimmista some-alustoista, joista erityisesti twitter on osoittaunut agendaksi, jossa viisaatkin ihmiset toistuvasti munaavat itsensä ja aiheuttavat lisää vaikeatakin epäjärjestystä: ikäänkuin haluaisivat Trumpiksi Trumpin paikalle.

”Minun jälkeeni vedenpaisumus”

Erityistä houkutusta minulle ei ole syntynyt täällä Arktisessa puskurikapasiteetissa jatkaa päivityksiäni.

Syitä on kaksi.

Jukka Kemppinen käsittelee minulle mieluisia asioita niin paljon laatuisammin kuin minä, etten tohdi kisata.
Toisaalta taas minä olen yli 4000 päivityksen myötä tyhjentänyt pajatsoni riittävällä määrällä ja laadulla: ei ole enää mitään tähdellistä kertomista.

Kolmas ja ehkä tärkein asia on, että olen asettanut itselleni työstäkin vähitellen luopuessani tavoitteen, joka ei ole some-verkoissa toteutettavissa.

Jätän siis vähitellen myös työuraani, joka on jatkunut maalausliikkeen tsupparista, metsänraivauksesta ja nippu-uitosta alkaen vajaan 60 vuoden ajan.

Nyt on aikani yrittää saada asiani yksiin kansiin.

Everstien tarina eli maailman meno ”eversti” Brennonista nyt potkut saaneisiin Ilmavoimien ”Charles L:iin, Ressuun eli Punaiseen paroniin ja Ikarokseen” asti on virityksissäni ollut jo usean vuoden ajan.

Hennalan kasarmit, Nietjärven taistelu, Saksalaisten aseveljien poisajamiset, Kemin kapina ja ”Tintin syntymä” ovat posteja, jotka haluan yrittää supistaa yhteen käsikirjoitukseen.

Yhdeksi tarinaksi.

En usko, että tarina koskaan niin pitkälle kehittyy, että sitä yksikään kustannustoimittaja saa pöydälleen.

Mutta yhdessä runossa tuo ”Everstien tarina” on, täällä jo kerran esitettynä, tiivistettävissä.
Alaotsikolla, jonka tarinan mukaan huudahti tuo edellä jo mainittu Brennon vuonna 392, eKr.

VAE VICTIS, voi voitettuja.

Ja yhdessä kreikankielisessä termissä, joka antaa toivoa lajillemme vaikka mihin, jos vaan maltamme.

Niinkuin uskon.

έκπληξη {f} (ékplixi)

Hämmästys

Kulkuri

(IER jouluna 1916)

Hän yksin yössä vaeltaa
Tuo kurja kulkuri
Vain hukat hällä seuranaan
Vain hirmu-haamut matkassaan
Korvessa kulkeepi

Ne häntä kovi pelottaa
Ne uhkaa monesti
Hän vaeltaa ja vaeltaa
Hän koettaa ne unohtaa –
Ne yhä kiusaapi

Hän eli ennen komeesti
Nyt kulkee mieron teitä…
Hän melusi, hän mellasti
Joi mässäs, vihdoin murhasi
Siks tuskat hän ei heitä

Hän maailmaa on paossa
Vaan ahdas hälle maailma

Yö kolkko, korpi mustana
Kaamoitti yksin kulkea –
Kun ulvoi hukat huuhkaimet
Hän näki kuolleet ihmiset
Hän vapisi, hän pelkäsi
Hän juoksi, juoksi ponnisti

Kun kylän vihdoin saavutti
Hän mielipuoli olikin
Tuo kurja kulkuri

kuva: lahja äidille, jouluna 1916

*

Ilmarinpäivän aattona 2019

Kiitos vierailleni

Antti Liikkanen
Arktinen puskurikapasitoija helmikuu 2007 – tammikuu 2019