Digikeskustelun trendeistä

Entinen poliitikko, nykyisin ansionsa/leipänsä muiden ohjailusta saava osaaja miettii 4.10. Helsingin Sanomissa pahansuopaisuuden lisääntymistä poliitikkojen, mutta myös muiden digikeskusteluissa.

Jos kirjoittaja ei olisi itse ilmiön ensimmäisiä harjoittajia ja hyödyntäjiä, asia olisi akkurat.

Nyt ”älkää tehkö niinkuin minä teen vaan niinkuin sanon” on hyvin demoralisoiva tapa heiluttaa etu- tai keskisormea – karttakepillä näpeille lyömisestä puhumattakaan.

”Maailmamme on muuttunut näinä viimeisinä aikoina. Lahjonta ja korruptio kukoistavat. Lapset eivät tottele vanhempiaan. Kaikki haluavat kirjoittaa kirjan. Lähestymme mitä ilmeisimmin maailmanloppua”.

Tyylitelty ja lyhennelty nuolenpääteksti lie 5000 vuotta vanha.

Kiveen kirjoitettu.

Kivi on museossa.

On esitetty pelkoja, että Venäjä/FSB pian kaasuputkien sijasta tuhoaa tietoverkkoja.

Paljon menettämisen ohella ehkä saamme kyvyn ja motivaation tehdä niinkuin Kalevi Sorsa, Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen.

Heillä on ollut tapana kirjoittaa tärkeitä asioita mustetäytekynällä postikortin kokoiselle pahvinpalaselle, sulkea pahvi kuoreen, liimata kuori kiinni ja läntätä päälle vastaanottajan nimi, osoite ja kirjepostimerkki.

Muuan ruotsalainen koululainen toimi joku vuosi sitten näin, mutta laittoi viestin pulloon ja sulki pullon suun heittäen sen mereen.

Nyt tuo pulloposti on löytynyt.

Toisaalla samassa lehdessä (Helsingin Sanomat 4.10.) kerrotaan uusimman lääketieteen nobelin saaneen Pääbo´n elämäntyöstä.

Oiva Ketosen mukaan (Rajalla) Sapiens sapiensin (viisas, muuta luomakuntaa tuhoava ihminen), edeltäjät, neandertal- ja denisoval- sapiensit ovat yhdessä suhteessa yhtä eteviä kuin simpanssit.

He kestävät paremmin korkeita paikkoja ja hyötyvät enemmän rokotuksista pandemioita vastaan.

Miksi?

Niillä on samaa paleontologista DNA:a.

Sen säätelemänä syntyy tosin luisu, ei korkea otsa, jota puolestaan jostain syystä pidetään älykkyyden merkkinä.

Jumankaude mitä nyt

Jahas, taas vanhaa viiniä uudessa leilissä, #sorisiit

Uutispäivä on verraton ja kertaan sitä autossa katsellessani iPhone 13 ruudulta kahta etusivun älähdystä.

Näiden hautomisessa ja pureskelemisessa menee sen verran aikaa, että päivän tekstin otsikkokin menee uusiksi.

Camus: ”Sivullinen” (1942)

Kafka: ”Oikeusjuttu” (1925)

Hiljattain ranskalainen laatulehti valitsi vuosisadan sata parasta kirjaa.

Vain yksi kirjoista oli valistuneesta ja demokratian läpitunkemasta, tasa-arvoisesti diskuteeraavasta Pohjolasta.

Tuo ainoa Le Monden valioiden joukkoon osunut skandi – kirja on Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket hanhiemojen seurassa (1906).

Yleisradion kuuluttajat ovat kirjan erästä versiota viime viikkojen arki-iltoina lukeneet (Radio Yle 1).

Hieno valinta.

Tänäkin iltana, kun peukaloinen, Nils Holgersson, on Matti Hanhikukon saattamana näkötornin parvekkeella kuuntelemassa kertomusta Jemtlannin jättiläisistä ja tarujumalasta.

Quic custodiet ipsos custodes

Liikkasen pikkuläski

Helsingin Sanomat on tehnyt jutun läskikirjailija Omaheimosta.

Jutun sisältö on sama kuin nuo jutut ovat olleet koko muistini ajan.

Toisaalta on Aila Rissanen & Pertti Mustajoki, toisaalta ”Suurin laihduttaja” (Rovaniemellä Hannu ”Köyhä”).

Koska blogini ei ole lääkäripalsta, totean tästä teemasta kaksi ei-medisiinistä asiaa.

Ensimmäinen on tuon HS:n artikkelin ”letterit”: keskustelu artikkelin jälkeen.

Koska lehti jostain syystä ei tapaa kommenttejani julkaista (ymmärrän ja hyväksyn lehden kannan), voin suositella täällä pistäytyjille noihin lettereihin tutustumista.

Siellä ei kerrota lihavuudesta vaan siitä yhteisöllisyyden puutteesta, jota ainakin itse olen aina omalla kohdallani – en potilaideni kohdalla – kokennut ja havainnut.

Toinen asia on kiusaaminen eli mobbaus, joka aina johtuu muista kuin kiusaajista tai kiusatuista (opettaja, esimies, vartionjohtaja, poliisi, pullo, poliitikko tai HS:n päätoimittaja jne jne)

Isoveljeni, Matti-vainaa, sai suuren kokonsa ja mahansa takia oppikoulussa liikanimen Liikkasen läski.

Kun minä tulin pari vuotta hänen perässään samaan kouluun, sain toivomani ”Tintti”-nimen sijasta oppia olemaan Liikkasen pikku-läski.

Siinä ei auttanut hoikkuuteni eikä laatuisa hiihto- ja keskipitkien matkojen juoksemis-harrastukseni.

1500m kipitin alle viiden minuutin, hiihtokilometrejä taitoin talvisin 1000-2000.

Toivon jatkossakin, että lääkärit keskittyvät hoitamaan sairaita.

Antaa THL:n (Terveydenhuollon ja Hyvinvoinnin Laitos) -entinen KansanterveysTIETEEN laitos, KTL – keskittyä ehkäisemään niitä. Primaari, sekundaari ja tertiaari preventio.

Sitä vartenhan ne siellä Mannerheimintiellä sotilassairaala Tilkan (ent) takana meitä kyttäävät.

Sano se selvemmin

En voinut eilistä päivitystä purkauksenomaisesti kirjoittaessani tietää, että Helsingin Sanomien painokoneissa jo jyskytti tänään eteeni printtilehdessä klo 03:10 tullut artikkeli.

Se on KULTTUURI-, ei politiikka-, hyvinvointi- tai Torstaisivulla.

”Oikeudenmukaisuuden kartta” ja siihen liittyvä karttamerkkien selitys:

HS 1.10.-22, sivut B2-3.

Tuon tekstin lukeminen edellytti kynän, järjen ja tunteen yhtäaikaista käyttöä eikä se olisi ollut mahdollista DIGI-versiona. Tuo teksti sisältää eilisen päivitykseni katkeranoloisen viestin, yksi-yhteen.

Kävin eilen Korundissa, Rovaniemen taidemuseolla, näyttelyn avajaisissa.

Taidetta tunteella

Suomalaista 1900-1960-lukujen ekspressionismia (120 taideteosta).

Näyttelyn paras teos on patsas, naisen pää, joka on otsasta vahvasti auki (Wäinö Aaltonen, 1924).

Pään sisässä ei ole mitään.

Poiketkaapa Rovaniemen Taidemuseolla, näyttely on avoinna 9.4. 2023 asti – siis yli eduskuntavaalien.

Näyttelyn mission voi lukea heti HS/DIGI, mutta oivallus saattaa tarkoittaa matkaa lehtikioskille.

Värikynät käteen ja lukemaan!

Lokakuu on alkanut ja Puolangalle (Pessimistien kunta) on satanut ensilumen.

Puolangan lukiosta on ylioppilaaksi valmistunut kaksi edelleen eduskunnassa istuvaa miestä, joista kumpikaan ei 9.4.2023 enää siellä istu.

Toinen on entinen pääministeri, toinen entinen kapteeni.

DilentANTTI vastaan PROfessionaali

Pidin tämän blogin ohella erikseen kynällä värkäten päiväkirjaa siitä, mitä tapahtui tammi-syyskuussa 2022 Euroopan sisällissodassa.

Toisella puolen oli Neuvostoliitto Turkin, Itävallan ja Unkarin kera, toisella Bryssel-Strassburg-uskovainen EKP- ja vapauspuolue. Pääasiallinen taistelukenttä tappamisineen on vanha kunnon Pultava ympäristöineen.

Nyt diletantti-blogien (mm APK) ohella myös ammattilaisten (PRO) päiväkirjoja alkaa tulla julki.

Samat ovat heidän vinkeensä: pohdittuja, tietorikkaita, etenkehaten ja kiireellä kokoon sutattuja ovat nämä ”Markuksen Evankeliumi”-teokset.

Rahastusta kuin Suur-Savon Osuuspankin tyhjillä kiinteistöillä.

No, mie en ole rahastanut enkä rahasta.

Sen sijaan joudun näkemään, kuinka tämä hyväosaisten Suomi kaikkein sensitiivisimmissä risteyskohdissaan syö solidaarisuuden ja heittää sen satakertamahoissaan sulaneina ja märehdittyinä jäänteinä virtsa- ja kakkikaivoon.

Esimerkkejä nimenomaan eläkeläis- ja professionaali-emeritusten/emeriittojen seurakunnista tulee silmiin ja korviin päntiönään ja runsastuen.

Vapaamatkalaisten määrä lisääntyy samaa vauhtia kuin avoin perälauta tiputtaa savisen maantien pintaan pinon alimmaisia.

Mistä tämä moraalin rapautuminen kertoo.

Joseph A Tainter antaa asialle ajallisen mittakaavan: 13 000 vuotta. Sama havainto ”Rajalla”-filosofilla (RIP). Se on minun tähänastisen päiväkirjani huippukohta (Oiva Ketonen).

Päiväkirjani ovat kierrelehtiöitä (niistä saa revittyä huomaamatta sivuja, ettei jälkipolvi näe kirjoittajan pahimpia mokia) ja niitä kerääntyi tässä A. Stubbin 080808-show´ssa kolme isoa satasivuista ja yksi pieni parisataasivuinen.

Lisäksi pidän erikseen sellaista päiväkirjaa kultateräisellä mustetäytekynällä, josta ei sivuja voi repiä pois – huomaamatta.

Jokaisen kierrelehtiöpäiväkirjan olen numeroinut huolella (sivunumerot, kirjoittamispäivämäärät).

Sopii siihen tulla toverien ja muiden keinoviisaiden katsomaan, vaikkeivät suomenateenalaisina evp-upseereina tosin tule saamaan harakanvarpaistani selkoa.

Sotilaan ei kuulu osata lukea tai kirjoittaa: hänen kuuluu tappaa (kts Kustaa Mauri Armfelt Mauri Sariolan kirjassa Suomalainen ratsastaja – Haminan taistelu)

Eikä ole syytäkään osata – lukea, kirjoittaa tai kirjoitettua ymmärtää.

Nimiä?

Osaava aikansa seuraaja poimikoon markusten evankeliumien kirjoittajat puhuvina päinä tv-ruuduiltaan, radiokanavien sarkastisista politiikan ”huumori”-ohjelmista ja fb/TikTok-sivuilta.

Suomi24, Vauva.fi ja twitterlandia kannattee jättää väliin.

Ei Kemppisen Kullervon pojan blogia.

Siellä näet on paljon hyviä nimimerkki-anonyymien ”lettereitä”, jotka ovat ”hyvän” tieteellisen artikkelin suola.

Minulle on vakuutettu Kultarannasta, että asiat alkavat selkeytyä lähimpien viikkojen myötä.

Tätä kirjoitettaessani lumi alkaa sataa maahan ja viikko 39/22 on loppumassa, kymmenes kuukausi alkamassa ja kaikki odottavat jännittyneitä kuuluisaa ”Mustaa maanantaita”.

Jake Sullivan, Dmitry Patrushev avec isi.

Yhden ”puhuvan pään” roolia alan arvostaa – ennestään arvostan Mikko Hautalaa.

Hän on Petäjäveden korkeaotsainen Mika.

Hän lanseerasi tänään lehdessä käsitteen ”torakka-rakkaus”.

Se tarkoittaa, että luottamuksensa menettänyt kansa (US, RUS, It, F, D, Fi jne) luottaa päättäjinsä vähemmän kuin noitaan, koirankakkaan, varpaankynsisieneen tai peräpukamiin.

Raja-arvo on 42% (kansan luottamus valitsemiinsa päättäjiin).

Suomen eduskunta käsittelee aborttilakeja vaieten.

Roknoosi

Kun potilas sairastaa, hän ja usein hänen läheisensä haluavat tietää, miten tämän taudin kanssa käy. Paraneeko vai onko kuolemaksi.

Kun ihminen, hänen asuinalueensa, maakuntansa, maansa, maanosansa tai planeettansa sairastaa, lienee ihminen – sapiens – ainoa, joka tahtoo tietää ennusteen.

Kuuntelin tänään Pekka Saurin haastattelua YLE:n kulttuurimakasiinissa.

Hän esitti väitteitä, jotka eivät ole evidenttejä ja tuntui elävän näiden väitteidensä varassa.

En ihmettele, että hän siinä sivussa on useiden vuosien ajan ollut mielestään masentunut.

Toinen ihminen, jota olen kuunnellut, nyt myös luonnossa, on petäjävetinen antiikin Kreikan nimiin nykyistä planeettaamme ja ihmiskuntamme tulevaisuutta ennustava.

Luottamus väheni kun hän sekoitti kaksi antiikin hahmoa: Ikaros ja Orfeus.

Ihmettelen näiden profeettojen määrää ja perusteita heidän julistukselleen, mutta en lainkaan halua heitä kieltää itseään ilmaisemasta.

Minua he, nämä puhuvat päät ruudussa, radioni ämyreissä tai älylaitteideni näytöillä, eivät vakuuta.

Eivät vaikka olisivat inarilaisen valkokenraalin tyttären lapsia, niinkuin Vladimir P:n, ”tveriläisen inkeriläisen”, on mainittu olevan.

Tuo Vladi julistaa ehkä huomenna sodan kaikille mielestään häntä vainoaville, mm meidän maallemme.

Eivät, vaikka olisivat ersiläisiä, suomalaisugrilaisia ikätovereitani – ja aika lailla kuvaani, mutta ei kaimaansa (Babitsin) muistuttavia.

Presidentti Vladi I:llä on kallis kello oikeassa kädessä, patriarkka Vladi II:lla vasemmassa.

Olin hiljattain Helsingin Vanhassakaupungissa sellaisten ihmisten parissa, joita aiemmin – yhtä lukuunottamatta – en ole kohdannut, muistaakseni.

Tämä yksi on emeritus-rehtori Espoosta, hiljattain leskeksi tullut.

Tuossa tilaisuudessa en kuullut yhtään tyhjää sanaa, mutta kuulin erinomaista sekakuoroa, jota johti lääkäri, jota mielelläni vertaan Heikki Peltolaan. Hänkin on kuoronjohtaja (YL) ja lääkäri.

Tuo kuoro on koottu ihmisistä, jotka ovat jäseniä suvussa, jonka sanotaan sen uudessa sukuronikassa olevan onnettoman epämusikaalinen.

Tahdonpa tavavata tuota sukua vastakin ja kuulla heidän kuoroansa:

”Jag sitter källä vid din strand och set på målnens tåg”.

En siis luota Mika Aaltolaan, Pekka Toveriin tai Helsingin Sanomien tämän päivän printtinumeron kansikuvapoikaan (Peter Nyman).

Korkeampia voimia jätän pohtimaan muotokuvansa raitiovaunussa taidevalokuvaajalla otattaneen vihreän radiopsykologin, joka rikkoi välinsä vanhempiinsa 2-vuotiaana ja kertoi sen tänään radiossa muistavansa.

Näillä sanoilla lupaan, että huuhailematta palaan tänne Arktiseen puskurikapasiteettiin kirjoittamaan.

Yhdestä en luovu.

Se on kryptaaminen.

Siitä olen pahoillani sekä 15 vuotta tästä taaksepäin (4474 päivitystä) että seuraavien blogausten ajan.

Älkää unohtako käydä katsomassa, mitä lukee kemppinen.blogspot.com – sivuilla. Kaksi vuotta minua iäkkäämpänä hänen ei enää tarvitse kryptata.

Eikä kai valehdellakaan.

30.11.

Suomi on kahdesti siirtynyt sotatilaan.

Yksin Antinpäivänä 1939, osana 25.6. 1941.

Ei taida olla kovin montaa ihmistä, joiden täysijärkinen muisti voi toistaa sen, miten tuohon tultiin.

Toisaalta ei ole kovin tavallista, että tämän päivän aikuisista avioliitossa olleista ihmisistä 50% haluaisi todistaa vielä itseään likempänä olevaa sotatilaa.

Kjell ja Mårten Westö haluavat tässä todistaa.

Suosittelen kirjaa Vuodet, koska siinä käsitellään Mika Aaltolan Peneposseolaissodat, 30-vuotinen sota ja Mauri Sariolan ”Suomalainen ratsastaja”-tarina.

Jokainen mediassa pääksi ruudussa joutuva vannoo nyt tarinaan.

Olen ymmälläni, koska minun tarinoideni joukossa ei ole, ei edes näiden neljän ja puolentuhannen päivityksen joukossa, sitä kertomusta, jota nuo puhuvat päät ruudussa toistavat.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen kuin muutama päivä sitten, kun eräs puhuva pää sekoitti Orfeuksen ja Ikaroksen toisistaan tai keskenään.

Minä en sitä uskaltaisi tehdä. Putin, Biden, Erdogan, Niinistö, Truss, Draghi, Modi, Bettel ja Hatta samassa uppoavassa laivassa.

”Ajoi jäihin Titanikki, meni koko paatti rikki, hukkui miehet, naiset, lapset, tosi syy ol…”

Seldon Adelson

Talvirenkaat

Pidän kirjaa jäiden lähdöstä, lehtien puhkeamisesta ja ensilumesta.

Viimeisinä parina vuotena ensilumi on satanut maahan Rovaniemellä lokakuun puolen välin paikkeilla.

Koska ihmiset Lapissa ja Etelä-Savossa, niin naiset kuin miehetkin, kuolevat ennen aikojaan verenkierto-, alkoholi- ja tapaturma-teitse, vaihdatutan renkaat ennen ensilumen satamista.

Eli huomenna.

1980-luvulla renkaat vaihtoivat vanhimmat lapseni vaihtoivat Range Roverin ja Simcan renkaat, nyt Peugeotin kitkat laittaa auton alle rajusti laajeneva rengas-konserni.

Mitä tarkoittaa, kun sadonkorjuun jälkeen tuleva ruskan sinfonia vaimenee ja siirrymme Arktikumilla mustan lumen talveen?

Ihmiset alkavat syödä hyvin epäterveellisesti, juoda alkoholia kohtuuttomasti ja kaatuilla holtittomasti.

Sanalla sanoen siis kuolla.

Kari Hotakainen on kirjoittanut ”Opetuslapsi”-nimisen kirjan, joka mielestäni on hänen 40 vuotta kestäneen kirjalijauransa paras.

Kun häntä tänään haastateltiin radiossa, hän kertoi kirjan kirjoittamisesta ja sen valmistumisen jälkeisestä lähipiiri-tapahtumista asioita, joita itse en kertoisi.

Ei hätää, ei kertonut Hotakainenkaan.

Mutta hän antoi eetterissä rivien välissä ymmärtää, että kuolema on häntä lähestymässä.

Itse asiassa on jo paikan päällä.

Mustan lumen talvi.

Poikkesin viikonloppuna kuuntelemassa Mika Aaltolaa ja opettelemassa kalsitoniinin merkitystä.

Peloponnesolaissotien Tukuytideksen ja A.J. Europaeuksen suvun narratiivit muodostavat viikonlopun vaellukseni motiivin, jonka ytimessä on tämän päivityksen jokaisella rivillä piilossa oleva lause.

Se ei ole ”Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa” (Stefan Zweig ennen itsemurhaansa).

Se on

Unohtaminen on iso osa muistia

Matkan loppu

Neljä vuotta sitten elämänikäisen ystäväni tuhka sirottui Trinity Bridgen sivuportailta Nevaan.

Yksi vaellus oli ohi siinä.

Kahden vuoden ajan olen nyt kulkenut niillä jäljillä, joita hänen kanssaan teimme.

”Tupaan en kuse, mutta kauaskaan en kävele”

Matka on käynyt Itä-Suomen ytimissä. Kuopiossa, Harjamäessä, Uudessa Valamossa, Taipalsaarella, Saariselällä, Lappeenrannan torilla, pitkin Pohjanmaan valtateitä, 1500-luvun ja varhemmillakin kartanoilla.

Useamman kerran olen poikennut vakuuttamassa rauhantahtoani hänen läheistensä luona.

Äitini tekopitäjissä jokainen katu ja syrjäpolku muodostaa osan yhteistä taivaltamme, vainajien reunustamaa. Ei tapettujen vaan kuolleiden sielujen valtatie, Pub Hopeatähdestä Speden Saluunaan, Suomen Tivolista Kaunispään palovartijan torniin ja Raja-Jooseppiin.

Tänään on aika syksyn viimeisen kulkurintien, junalla ja talsien.

Matkan kruunaa ennen Pohjanmaan rataa kohtaaminen sukuni viisaiden pakeilla, Vanhankaupunginlahdella.

Satojen vuosien tarina, johon vasta nyt olen liittymässä.

Everstien tarina.

Matkalukemisena mennessä on Westön veljesten, Kjell ja Mårten, armoton ja syvän porakaivon tavoin viisas, talven pakkasia lämmittävä keskustelu (Vuodet, Åren, Otava 2022), tullessa päivävaunussa istuen suvun uusin, juuri julkaistu tarina.

Viikonlopun muuttuessa arjeksi kolmen yön kuluttua astun junasta samalle asemalaiturille kuin 1960-luvun alussa.

Tsar Bomba, JFK, Kymmenen kärjessä, Suuret setelit, Mäenteis, Kanjoni Kalle, Parariisikuru, Sokostin laen valkoinen rommi ja humalaiset kärrinpyörät Ounaskosken leirintäalueen rantanurmikolla.

Tammukammi ja Rautulammin karhu.

Joutaahan näitä muistella,

Kun kylän viimein saavutti, hän mielipuoli olikin, tuo kurja kulkuri

Viimeinen säe tuo on Ilmari E:n runosta, joka purkautui 1916, ensimmäisen maailmansodan keskivaiheilla, 16-vuotiaan lukiolaisen märkänevästä sielusta. Joululahjaksi äidilleen.

Uudelleen ajankohtainen.

Kokijan vastuusta

Varsin painavien ja toistuvien viime päivien utelujen takia yritän uudelleen jatkaa tarinoista raportoivia kertomuksiani – narraatioista puhuu Sofi Oksanen. Muut narratiiveista.

Olen tehnyt paljon matkaa viimeisinä päivinä.

Kohteina ovat olleet Lauri Ingman, Juha Mieto, Mikko Hautala, Tove Jansson, Topenon kylä, Mannerheim, Suomen maavoimat, vuosien 1939-46 kokemusten traumojen mietintä ja niiden hoito.

Synnyin lokakuussa 1946.

Myös Akseli Gallen-Kallelan rooli kultakauden myytin välittäjänä tulee kuin sattumalta vastaan monella tapaa. Vanhankaupunginlahdella, Kalliorannantiellä, Espoon länsilaidalla, kunniamerkissäni.

Tärkeä vielä suurelta osin tekemistä vailla oleva pulma ja narratiivi on sen trauman seurausten hoito ja siihen liittyvän kivun lievitys, joka syntyy Nyky-Ukrainan itäosien ja Raatteen tien ajalliseen välimaastoon.

Meillä on, juuri haurastumassa olevilla II maailmansodan kokeneiden narratiivien viimeisillä suoraan todellisuuden kokeneilta kuulleilla – vastaanottaneilla – velvollisuuksia tässä.

Siksi viimeisten kymmenien vuosien runsaat vaellukseni ovat vaatineet kotiin palattua aika pitkän ja pitenevän ajan sen tutkimisen, mitä ”väliaikana muualla” on tapahtunut.

Lehtien lukua, päiväkirjojen kirjoittamista, keskustelua muiden ”köpöjen” kanssa. Inarissa, Sodankylässä, vinhaa kyytiä kiitävässä onnikassa, Pikku-Finlandian ja TEAMS-koulutuksissa, sukujen, kollegoiden ja kurssilaisten kokoontuessa tulisille miettimään talojensa tarinoita.

Kuten tämän päivityksen alussa totean, yritän vielä kerran jatkaa näiden päivitysten punaista lankaa, 15 + 1/2 vuoden pituista sarjaa.

Koska minulla ei näiden blogipäivitysten suhteen ole ketään elävää ihmistä, joka poimisi pahantahtoisesti selkään iskettyjä pikkuveittiä selästäni, jätän varauksen.

En ryhdy uhriutumaan tämän kanssa.

Aika kuluu jouhevasti myös uusien ja vanhojen kirjojen parissa.

Nyt on luvussa Mauri Sariolan 1977 kirjoittama ”Suomalainen ratsumies”-kirja.

Siinä kuvataan nykytilannetta Suomen ja Venäjän suhteissa aika osuvasti.

Kustavilaiseen tapaan.