Sairaus

Haaveillessani poikasena Mauri Sariolan ja saksalaisen salaneuvos Sauerbruchin yllyttämänä lääkärin ammatista haaveilin erityisesti siitä, että oppisin parantamaan sairauksia sekä niihin liittyviä kipuja ja kärsimyksiä.

”Primum est non nocere”, tärkeintä on auttaa vahingoittamatta.

Kun olen 50 vuotta alalla ollut, olen surukseni huomannut, että nyt parannetaan terveyttä.

HyTe (hyvinvointiterveys) on eräs tekeillä olevan SoTe- ja maakuntauudistuksen kärkihankkeita.

Jonkin sairauden ehkäisy on halpaa ja tehokasta, jos sen syy on selvillä.
Voi kun olisikin, tiedossa.

Mutta terveyden vaaliminen ei ole se minun juttuni. Paitsi tietenkin raskausaikana: silloin en tupakoinut.

Ne opit, joita olen suorastaan janoisesti itseeni kerännyt, liittyvät siis sairauksien ja niihin liittyvien kärsimyksien parantamiseen tai edes helpottamiseen.

Se puskailu, jolla suuri osa sairaiden hoitoon tarvittavia varoja nyt käytetään, ei minua innosta.

Jatkan, nyt jo aika ajoin aika terhakkaasti sairastaen, vielä matkaani ammattilaisena, ihmisen sairauden ja sen parantamisen parissa.

Ehkäistä ei erikoisalallani juuri voi. Koska me emme todella tiedä, mistä psykiatrian suuret ongelmat eli sairaudet syntyvät (mielisairaudet ja tietyt ei-mielisairaat kärsimykset).

Toki jotain jo osataan tehdä ihmisen sielun sairauden parantamiseksi ja siihen liittyvän tuskan lievittämiseksi, mutta siinäkin osaamisessa on jatkuva pelko siitä, että nämä ”ehkäisijät ennallistetuissa puvuissaan” hyökkäävät selän takaa pikkuveitsiä käyttäen todistaen ”väärin sammutettu”-luuloillaan, että parantaminen ei aina viralliselle verkostolle ole se juttu.

Arktinen puskurikapasiteetti lähtee nyt etsimään uusia parantamisen muotoja ja katselemaan niihin liittyviä kulttuureja sisältä käsin. Viimeksi se tapahtui 1985. Vieläkin ihastelen tuon oppikoulun anteja.

Palaan puskurointi-paikalle, kun en enää tupakoi ja marraskuu on käsillä – kuoleman kuukausi.

Tänään viimeksi oli soitettava 112, jotta sairaus ei tappaisi.

Ei siksi, että terveys ei riittänytkään.

Mainokset

Median lukutaito

Toisella tavoin kirjoitettuna – yhteen – asia on selvä kuin pläkki.

Medianlukutaito on siirtynyt niille, joilla on ruotsin, englannin, saksan ja ranskankielen taidot hyppysissään, parhaat tarvitsevat myös espanjan, portugalin, kyyristen kirjainten, mandariinin ja japanin osaamista.

Me tavalliset tallaajat ja babyboomersit, niinkuin Lipponen, Kääriäinen, Pekkarinen ja Riepula, olemme aloittaneet Suomen Yleisradion, Uuden Suomen, Helsingin Sanomien ja paikallislehtien huussipaperiksi kelpaavien printtiversioiden kanssa emmekä me niistä enää mihinkään pääse: tietopohjamme haisee ja on syvällä (-ltä) suomalaisessa maaperässä.

Käsittelen siis suomalaista median lukutaitoa.
Osaako media lukea?

Kaksi ääripäätä on ollut seuraamisessani jo pitkään. Ellun Kanat ja Harri Saukkomaa.

Muitakin seurattavia on, mutta heitä on vähintään joukkueellinen, ehkä parikin (jalkaväkijoukkuessa on muutama kymmenen taistelijaa huoltoineen).

Sortin sakki.

Lukutaitoinen media ymmärtää riittävästi, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan ja välittää maksua vastaan havaintonsa niille, joilla ei ole (ollut) riittävää tai osuvaa kokemusta, siis medianlukutaitoa.

Lukutaitoinen media osaa ottaa mediaa haltuunsa niin hyvillä tehoilla, että media vaihtaa kantaansa taustalla, lukutaitoisten ohjastamana.

En ole asiassa osaaja vaan epäonnistuja.

Toistuvasti löydän itseni rajapinnoilta rähjäämästä ja sitä kautta menetän jotain, mitä en enää tässä iässä, paria päivää vaille kaksikahdeksatta, oikeastaan kaipaakaan.

Se hyvä puoli on ”no news – good news”.

Lukutaitoinen media osaa ohjata, mitä voisi yrittää, jos rajapinnassa (media – sen kohde) alkaa olla savua, ei ilman tulta.

Edellä mainitsemistani osaajista toinen on sellainen, jolla osaaminen taitaa olla hanskassa. Jätän mainitsematta, kumpi, mutta kumpainenkin on ollut minun medialukutaidollani aika pitkään ”katsossani”.

Fingerpori, Helmi ja Heikki, Kieku ja Kaiku, Karlsson sekä valitettavasti pitkällä virkavapaalla oleva Kalevan Jari ovat myös mainioita seurattavia silloin, kun Kanava, Parnasso, Jari Tervo ja Katja Kettu ovat joskus liikaa.

Pysykää, nuoremmat, siellä netissä ja toivokaa, että Google-Traslator kehittyy riittävän nopeaksi ja laatuisaksi.

Toivokaa myös, että revontulet eivät muutu auringon sähköpulssikai, joka kaataa planeettaamme osuessaan verkot.

Sähkö ja tieto: ne ovat sitten siinä.

Kuva: puskurikapasitoijan median lukutaito- ja medianlukutaito-välineistöä

Ymmärrettävyydestä

Läheiseni huomauttavat riittävän usein, että kirjoitukseni avautuvat vaikeasti ja ovat liian moniselitteisiä.
Olen samaa mieltä.

Mutta yritän selkokieltä.

Ilmastonmuutos, merien muovi ja ikijään sulaminen edellyttävät tekoja.

Jos kaikki ihmisen tekisivät tarpeensa luontoon (vrt lehmät, kissat,koirat,elefantit) suoraan eivätkä keräisi koiriensa jätöksiä muovipusseihin, säästyneen meren, puhtaan veden ja ilmastoa kuormittavan jätteenkäsittelyn osalta syntyisi säästöä aika lailla.
”Paskahuusit takaisin”

Uusimmat huusit tarvitsee tyhjentää neljän vuoden välein ja sitä tekemään voisi määrätä yhdyskuntapalveluna niitä, jotka tuottavat nokea (esim tupakoitsijat, napolilaisen pizzan paistajat, takanlämmittäjät ja hiiligrillillä kärtsäreitä kesäillassa touhuavat).

Jos siis lisäksi kaikki ihmiset lopettaisivat ruoan ja lämmön tuottamisen avotulella, säästöjen ja ilmaston tila olisi vielä parempi.
Ei loistelohta, ei savusaunaa, ei leivinuuneja, ei napolilaista pizzaa.

Tupakoinnin täydellinen kieltäminen voisi vähentää noen määrää niin paljon, että Grönlannin ja napojen sulaminen hidastuisi.

Olikohan tämä nyt riittävän selkokielistä?

Kaurismäki Ryhmäteatterissa

Synnyinkylästäni oli lyhyt matka Suomen vähemmän tunnettuun Stadiin (Remu Aaltonen: ”Tunnetumpi on Rovaniemi, nykyinen kotikyläni”).

Siellä vähemmän tunnetussa Stadissa olen tavannut käydä teattereissa pienestä pitäen. Liki kaikissa niistä. Asuin jopa Oopperaa vastapäätä vuoden. Sitä ainoata oikeata oopperaa.

Momentum elämässä osui kovin usein Pengerkadulle tai Hesarille. Usein myös Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeeseen.
”Taru Sormusten Herrasta”, ”Eduskunta”, ”Paniikki” jne jne.

Mika Kaurismäki on dokumentoinut elämääni tältä osin ja niin vain kyyneleet valuivat sielussani sisäänpäin lauantaina iltamyöhään, kun seurasin YLE-Teemalta tuota tarinaa (omastakin) elämästä.

Olen seurannut läheltä nykyisen kotikyläni teatteritaisteluita kyynelten valuessa poskille – ei kaihosta eikä ilosta vaan myötähäpeästä ja -syyllisyydestä viestien.

Jos KOM-teatteri tulee kiertueellaan Kemiin, olen varmasti paikan päällä. Juuri muuta asiaa ei Kemiin minulla ole viime aikoina ollutkaan.

Mutta se ei enää tule Rovaniemelle. Miksi tulisikaan?

Kotikyläni päättäjistä keskustalaisin osa on päättänyt, että Ryhmäteatteri ei ole meidän juttu. Kärkenä tässä offensiivissa on liki paras tuntemani näyttelijä, jonka live show´ta ”21” on ollut tuskallista seurata.

Eräs Ryhmäteatterin merkittävistä voimista on ollut Vänä. Sama mies, joka oli poliisina Kemijärvellä taivaan ollessa tulessa ja Tuntemattoman sotilaan Lammio.

Elämän teatterissa kuitenkin tärkeimmät voimat ovat he, joilla on taitoa ja sen tuomaa menestystä populismiin. Viiden tähden miehet ja naiset.

Heistä Juhani Aho on kirjoittanut hyvin osuvasti.

https://areena.yle.fi/1-4510727

Kuva: Kotikyläni vierailu-näyttämö

Nimimerkki ”Huolestunut kansalainen”

Aamulla selasin paikallis-, maakunta- ja valtakunta-lehdet ja vein ne tavan mukaan puolisolle sänkyyn paikalle, jossa itse äsken vielä nukuin.

Postilaatikossa löytyivät myös viikolla jakamatta jääneet Moottori- ja Hyvä Terveys – lehdet, joihin syvennyin aamupuurolta huoltikselta palattuani.

Yksikään noiden kahden liitupaperille painetun lehden tiedoista ei saanut aamuäreätä sieluani pehmenemään. Tulin yhä vain huolestuneemmaksi.

Ne ongelmat, joita liikkumisessa autoilla maailmassamme on ja ne ratkaisut, joita niihin tarvitaan, eivät avautuneet. Ne ongelmat, joita kehossamme, sielussamme tai verkostoissamme on, eivät valaistuneet ”lähes lainkaan”.

Kuitenkin ”mä lehden luin” ja avasin radion aamu-uutisille.

”Kolme nuorta kuoli liikenneonnettomuudessa”.

Siinä se on: ”Moottori” ja ”Hyvä Terveys”.
Hyödyttöminä pöydällä.

Vaimo tuossa sanomalehdet äskeiseltä nukkumasijaltani löydettyään ja luettuaan keittelee kahvia ja rakentelee aamun mehukoktailia.

Ei yhtään hyödytön asia.
Siitä en olekaan huolestunut.
Aamun kuvasta.

Antti 135 vuotta

Osuin juhlimaan Helsingin kattojen yllä kaimani vuosipäivää.

Samalla vietimme ICE:n kera kihlajaistemme 26-vuotisjuhlaa.

Kalaasissa pidettiin monta puhetta, joista mieleejäävin on palkitun toimittajan tarina hiiristä ja ankoista.

Jos Mikki Hiiri ja Aku Ankka eivät yhdessä nyt löydä tapaa ratkoa suuriäänisen ja syrjäytyneen ihmisjoukon ongelmia, syntyy sisällissota.

Sellainen kuin Suomessa oli 100 vuotta sitten ja Amerikassa vielä aikaisemmin.

Sopuun tarvitaan sekä Obama että Trump, sekä Rinne että Suomen yrittäjien edeskäyvä, sekä Xi että Erdogan.

26 vuotta sitten tuore kihlapari heitteli sormuksiaan pitkin hotellihuoneen seiniä.
Yhdessä Aku ja Minni sitten etsivät kultaiset kahleensa ja vielä tänä aamuna ne näkyvät kiiltelevän vasemman käden nimettömissämme.

Kiitos, kaima, kulttuurin ja tieteen tukemisesta. Kiitos, Laura Saarikoski mikkien ja ankkojen tarinasta ja kiitos me (Hilkka & Antti) kuuntelemisesta ja keskinäisestä ymmärtämisestä.

Kuva: Valoilmiö Helsingin kattojen yllä

Ruokavirasto

Sunnuntai täällä arktikumilla, Ultima Thulen porteilla, on paperiton: lehdet on luettava ”digi” tai tyydyttävä edellisen päivän printteihin.

Sieltä sitten löytyykin päivän ainoa hyvä uutinen.

Digistä löytyy vain huonoja uutisia.
Unto Hämäläinen (HS), Anna Kontula (Kuukausiliite), Savukosken Mustiksen lynkkaus.

Mikä on se hyvä uutinen.

Evira on tuonut mieleeni Argentiinan itkevän ja aika falskin naispresidentin tai lapsuuden kateuden kohteen: naapurin Evinrude-perämoottorin, jossa oli pakki. Omassa Crescent Marinassa ei ollut ja lisäksi se upposi Lintu-Kymiin.

Se hyvä uutinen on, että Eviran nimi muuttuu vuodenvaihteessa.
Siitä tulee Ruokavirasto.

Kirkkaassa kulvakkolauha-vuodenajan pakkasaamussa on siis jotain muutakin hyvää kuin Yle Radio 1:n kaksi laatuohjelmaa.
Tarinatarha (ennen yhdeksää) ja Horisontti (puolelta päivin).

Kulvakko = rykinyt hirvas
Kulvakkolauha on Lapin kahdeksasta vuodenajasta erityisesti naisille raskain. Siksi sitä kutsutaan myös Mustan lumen talveksi.

Kuvassa kuitenkin Kulvakkolauha.

Sanna Ukkola osuu härjänsilmään

On tapanani lauantaisin ”Muistojen bulevardin aikana” pitää itselleni lehtikatsausta viikon mittaan lukematta jääneestä printti-pinosta.

Sen seurauksena aion lopettaa Suomen Kuvalehden tilaukseni: en halua viikosta viikkoon lukea karkeita loukkauksia siitä toimestani, jota 1987 alkaen olen päättäjänä ”idel ädel adel”-sielullani harjoittanut.

Seiskakin on suvaitsevampi. Sitä en tosin lue kuin parturissa, jossa taas en ole 1991 alkaen käynyt: vaimo leikkaa kuvanveistäjän taidollaan perheenpäästä tukan.

Löydän tänä aamuna Sanna Ukkolan: ”Joulupukin hahmo on toksisen maskuliininen – ja vielä vitivalkoinen” (YLE).

Kuin pisteenä iin päälle (tai huutomerkin alle) löydän kirjallisuuden intoisana kuluttajana upean lauseen, joka osuu omaan nilkkaan.

Olin nimittäin Armi Harjun aikhan (Lapin Kansan kulttuuritoimituksen äkeä ämmä anno dazumal) lehden kirjallisuuskriitikko. Kirjoitin pari sataa arviointia, joista huippu taisi olla Sonja O – kirjan totaali teilaaminen.
Tuohon aikakauteen palaa mieli, kun luen seuraavan virkkeen:

Uskottavan arvostelutoiminnan ainoa perusta on oma lukukokemus – ja sen rehellinen välittäminen lukijoille”.

Lause sopii omaan lääkärintoimeeni kuin nyrkki silmään.

Laatiessani lausuntojani ihmisten sairaudesta aiheutuvasta työkyvyttömyydestä sosiaalivakuutuslääkäreiden lusittavaksi asia tulee vastaan ehtimiseen.

Nuo lääkärit kun eivät ole ”omaa lukukokemusta” potilaastani kokeneet ja niinpä n 25%:ssa tapauksista käsitykselläni pyyhitään ns persettä. Prosenttiluku näet vaihtelee kansantalouden kulloistenkin roknoosien rajoissa (positiivinen korrelaatio).

Ymmärrän sekä kirja-arvostelijoita, jotka arvioivat tarinoita niitä isommin lukematta ja vakuutusyhtiöiden lääkäreitä (usein eivät ole laillani 50 vuoden kokemuksella varustettuja psykiatreja), jotka antavat kymmenien, jopa satojen tuhansien arvoisia päätöksiä ihmisen talouden ja terveyden tuhoksi, mutta virman kulurakennetta suojaten.

Mutta se EI tarkoita, että hyväksyisin kaiken, mitä herra tai rouva siellä yksinäisessä kammiossaan vakuutusyhtiö-palatsin marmoriseinien sisällä katsoo kohtuulliseksi yhtiön vastaisen menestyksen nimissä.

Sitä kutsutaan shareholder-toiminnaksi. Eikä sitä kuulema esiinny.
Paitsi että esiintyy. Aivan pakko esiintyä.
(onneksi olen asemistani käsin tästä näyttöä hankkinut, 1971 alkaen)

Lähteet: aamun otsikkokuva

Tunnetaanko?

Äsken ilmestyi laatuisa, huolellisesti ja syvällisesti tehty selvitys ihmisten jakautumisesta neljään eri tyyppiin.
Vetäytyjät, takarivin taavit, itseään arvottavat ja roolinvaihtajat.

Muuan ystävä takavuosikymmeniltä kuoli.

Mietin, että tunsinko minä hänet tai tunsiko hän minut. Vastaus kumpaankin kysymykseen on vahva EI.

Miete jatkui: kuinka moni ihminen on minulle tuttu siihen asti, että voin sijoittaa hänet johonkin lokeroon. Melankolinen, koleerinen, tavallinen, vetäytynyt.

Työn ulkopuolelta ei löytynyt montaakaan leimakirvestä tarvitsevaa tai sellaisella osutettavaa. Olisiko ketään?

Mitä tuntemattomampi ihminen minulle on näytön kanssa nimettäväksi, sen somempi hän saattaa olla läheisenä.

Menisikö se toisinkin päin?

Jos joku niin hyvin tuntee minua että osaa ”jakaa neljään”, ei hän ainakaan ole ensimmäisenä niiden joukossa, joita kutsun hautajaisiini.

Niin: minähän en niitä kutsuja lähetäkään.

Mutta menee se toisinkin päin. En yleensä käy hautajaisissa.
Siinä tuntuu, että aina on vähän myöhässä.

Ensilumen päivä Napapiirillä tänään.

Kuvassa kardinaalinväriset hautajaiset, AmosRex

Syysprinssi

Suomi on niin pieni maa, että aktiiviselle toimijalle julkisuuteen nousseet isot keskustelunaiheet väkisin ovat useammalla tulokulmalla tuttuja.

Kone OY, Nokia, Eutanasia, Hansa, Elite, Turkka.

Eilen seurasin sivusilmällä ruudulta elokuvaa, jonka tuoreeltaan, ensi-iltaviikolla, katsoin teatterissa.
Syysprinssi liittyy sekä nuoruuteeni, työuraani, kulttuuri-sieluuni että voimakkaisiin sturm und drang – tuntemuksiini koko pian 72-vuotiaan elämäni varrelta.

Saan palata ajatuksissani Paasikiven aikaan ja aina vain on tuo metron alle heittäytyneen runoilijan tapaus vaikuttamassa.

Arvostelijat olivat ja ovat naisohjaajan esikoiseen tyytyväisiä. Syystäkin.

Mutta nykyisessä SoMe-mölinässä, johon yllättäen on yhtynyt eräs genren aktiiveista (Saska Saarikoski) ei Anja Kaurasen hienosyinen tarina istu.

Onneksi Haapasalo on saanut seuraajia.

Juuri nyt pyörii puolityhjille saleille elokuva Tyhjiö.

Eagletonia ja Riku Korhosta vapaasti soveltaen:

Ehkä kaikki mitä ystävyydestä on jäljellä on käänteinen jälki siitä ja se tunnetaan ilkeyden nimellä. Niinkuin jostain suurenmoisesta elokuvasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan loppuessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä ystävyys ennen oli

Kuva: Los Angeles @AmosRex