Ailo – Ajatuspaikan vasa

Tarinassani on viisi poroa.

Yksi on valkoinen ja nauraa. Sen on valokuvannut lähes naapurissani asuva galleristi.
Kaksi muuta ovat vastasyntyneitä vasoja, joiden jalat eivät alkuun oikein kanna.

Neljäs on suurikokoinen ajoporo, joka tuhosi punaisen, yli 30 000 €:n hintaisen, Strasbourgissa valmistetun autoni lunastuskuntoon joulun alla vajaa kymmenkunta vuotta sitten.

Alkuperäiskansan (koltat – olen heille DNA:n puolesta sukua) porokarjaan ei valkoinen poro kuulu, koska se houkuttelee kesäaikaan sudet, ahmat, ilvekset, karhut ja maakotkat paikalle erottuessaan vihreästä luonnosta.

”Tuolla on ruokaa”.

Naurava valkoinen poro kuitenkin leviää kuvana paraikaa ympäri maailman viestinään hyväntuulinen arktikum.

Arto Nybergin TV-ohjelmassa oli Ainon päivän illalla sukeltaja, josta on tullut ajan saatossa elokuvien tuottaja.

Hänen elokuvansa Ailo-nimisestä porosta saa ensi-iltansa tänä jouluna, talvipäivänseisauksen aattona.

Ailolla on luonnossa vihollisia. Niistä mainittakoon napakettu ja kätkä.

Eilen, siis Annan-päivänä, poikkesin Wiljami-nimisen näyttämön katsomossa nauttimassa tunnin verran tarinaa toisesta vasasta, joka sai jalkansa alleen ruotsalaisessa, meän maan kartano-poro-katraassa vasta, kun se oli yön ollut omistajansa sängyssä, hänen kehonsa lämpimässä.

Kolttien maassa talon kartanolla paimennettu valkea poro, tarinani viides, lähetettiin minulle Kuopioon Matkahuollon kyydillä verisenä vuotana yli 40 vuotta sitten jouluna.

Maksutta, mutta ei ilmaiseksi.

Viisi tarinaa viidestä porosta.

Kuva: erään vahvasti ahdistuneen ihmisen pojan pyynnöstäni piirtämät kuvat toimivasta porosta, polkupyörästä ja Paliskuntien sytyttäjästä

Mainokset

Hailla hampaat, julmat suuret

Suomen Televisio, se, jossa neljä joutsenta menee ristikkäin ruudun laidoille tai tulee sieltä, on hiljattain lähettänyt kahta mielenkiintoista saksalaisohjelmaa.

Valitettavasti Teija Sopanen ei ole niitä kuuluttanut vuorollaan alkaviksi.

Kumpikin sarja kertoo, miksi Berliinissä Die Mutti (64v) vaihtui eilen AKK:ksi (56v).

Ensimmäinen ohjelma, jota me suomalaisetkin olemme olleet suoraan tilaamassa ja maksamassa, kertoo Saksasta ja maailmasta ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä.

Toinenkin dekkari, jonka tuotanto on maksanut saman verran kuin Pelkosenniemen 10 vuoden talousarvio, sijoittuu samaan ajanjaksoon. Sitä emme tuottaneet (YLE).

Ohjelmien yhteinen tunnus on raha.

Vae Victis.

Ne, joille valta Telluksemme ihmisen todellisuudessa kuuluu ovat niitä, jotka mittaavat omien miekkojensa punnuksilla kultaa itselleen.

Metallia, jota turhempaa voi olla vaikea keksiä.

Kullalla on yksi hyötykäyttö: sitä ihmiseen ruiskuttamalla voidaan hänen reumatisminsa oireita ehkä hiukan helpottaa, joskin elimistössä seilaavalla kullalla on haittavaikutuksensa.

Erilaisissa sähkövempaimissakin Au-metallia tarvittaan, koska se on halvempaa kuin tehokkaammat ja harvinaisemmat metallit, joita pienet kätöset Kongossa kaivavat maan uumenista.

Kun Saksan kristillisdemokraatit eli sikäläinen ”Kansallinen Kokoomus” valitsi itselleen eilen johtajaa ja vaihtoi naisensa kahdeksan vuotta nuorempaan, oli ja on valinnalla väliä.

Mutta vielä enemmän on väliä sillä, mitä aseita tässä ihmisen maailmassa taotaan auroista, joista kuitenkin olisi isompi tarve siellä, missä ihmisillä vielä on nälkä. Siis siellä Kongossa.

Olisikin toisin päin: Miekoista auroja.

Asterixin ja Obelixin esi-isä, nimeltään Brennon, oli voittaa maailman herruuden reilut 2400 vuotta sitten.
Mutta hän valitsi toisin.

Huudahtaen ”vae victis” (voi voitettuja) hän heitti miekkansa punnukseksi vaakaan, jolla hänelle mitattiin kultaa.
Tuota turhaa ja käyttökelvotonta pehmeätä metallia.

Suosittelen tuon 10 kertaa Pelkosenniemen vuosimenon hintaisen saksalaisen televisiotuotannon seuraamista.

Siinäkin kulta on painoansa merkityksellisempi.
Berliinin Babelissa.
Pian koko maailmassa.

Tuon sotien välisen ajan teatteria kirjoittanut Bertol Brecht kirjoitti ”Kolmen pennin oopperassa” asian lyhyesti:

”Hailla hampaat, julmat suuret, niitä piiloon ei se saa, mutta Mackie julman puukon kyllä saattaa piilottaa”.

Suomeksi tuon lauloivat aikoinaan Olavi Virta ja Brita Koivunen.
Suomalaiset, sodasta hengissä selvinneet ja heidän synnyttämänsä (me) ”suuret ikäluokat” sitä sitten kuuntelivat.
Opikseen?

Aamuun kuva: miekka, tieto & tuli

Vihata – to Hate

73. itsenäisyyspäiväni on eletty. Suomelle se oli sadasensimmäinen.

Psykiatria tuli toive-ammatikseni noin kymmenvuotiaana.

Valinnan peruste oli – ja on edelleen – viha, jota koin ympärilläni.
Että jos sille voisi jotain.

Kymmeniä tuhansia potilaita ja satoja tuhansia potilastapaamisia on plakkariini kertynyt. Satoja, jos ei tuhansia tunteja luentoja, koulutuksia, työnohjauksia, mentorointeja.

Sekä annettuina että vastaanotettuina.

Yksi ei ole selkeytynyt. Viha, vihata. Hate, to hate.

Jokin käsitys minulla on siitä, mistä viha tulee, mutta ei käsitystä siitä, miten vihan syntyminen voisi estyä.
Tai miten vihaa voisi estää tai laannuttaa.

1977 syntynyt poikani pohti asiaa eilen päivityksessään:

Kävin tänään juhlistamassa itsenäisyyspäivää Ruandan Kigalin kansanmurhan muistokeskuksessa. Ensimmäisen 900 000 murhan tarinat pystyin vielä jotenkin käsittelemään, mutta viimeinen huone jossa oli lasten kuvia joiden mukana tiedot luonteesta, lempiruoasta, viimeisistä sanoista ja kuolintavasta veti hiljaiseksi, saattoi mennä roskakin silmään.

Ruanda ei ole mikään takapajula viidakossa, jota ei voi verrata Suomeen. Se kahtiajako mikä johti Saksan, Belgian ja Ranskan historiallisella avustuksella kansanmurhaan, kansainyhteisön kääntäessä selkänsä – on tapahtunut Suomessa – ja voi tapahtua uudelleen.

Natseja, kommareita, riistäjiä, mamuja, uskovaisia, ateisteja, tyhmiä tai viisaita, eikä ketään muutakaan voiteta vihalla, vaan kärsivällisyydellä, tiedolla, rehellisyydellä ja rakkaudella. Ollaan ihmisiksi keskenään ja yritetään muistaa, että Suomi ja suomalaisuus tulee vastaan nyt ja aina paljon monipuolisemmin kuin kukaan meistä voi ymmärtää. Ei yksi ihmiselämä riitä kaikkien tuntemiseen, mutta jokaisella on tunteet.

Ubumuntu”

Aamun kuva: ”Asetelma” (Heikki Tuomela, 1988)

Ten reasons we are wrong about the world

Suomi on tänään sata ja yksi vuotta.
Maailmassa, jossa kaikki on paremmin kuin koskaan.

Sitä ehkä on vaikea ymmärtää, jos ei ole kuollut uppsalalainen psykiatri.

Hänen nimensä on Hans Rosling ja hän oli kuolessaan yli kaksi vuotta nuorempi kuin minä.

Onnitteluni sata ja yksi vuotiaalle Suomelle ja kaikelle, mitä maamme päällään kantaa.
Myös vastuuta yli rajojen.

*

Poliitikon ”kymmenet käskyt”

(post festum):

1) hanki arvot peilistäsi, mutta muista kääntää kuvaa 180 astetta

2) löydä ja hanki kollegat, ystävät ja virkahenkilöt, joiden arvaat osaavan tehdä päätöksiä ja valmistelua noiden arvojen ”edestä”

3) raivaa heille tilaa tehdä tuota työtä pitkäjänteisesti

4) kiitä fiksulla tavalla niitä, jotka osaavat kohdat 2-3, mutta älä nolaa niitä, jotka eivät osaa (erityisesti, jos olet ollut mukana heitä tukemassa tai et ole estänyt heitä erehtymästä)

5) kun tämä kaikki on tehtynä siten, että kaivostasi ei enää sinne tyhjänä laskemaasi astiaan vettä ilmesty, väisty äläkä jää ihmettelemään saati selittämään, erityisestäkään sen veden loppumista, koska olet itse sen veden kaivostasi nostanut

6) kohdat 1-5 voivat viedä aikaa – minulla 50 vuotta – mutta jaksa, jaksa ja sitten – siirry miettimään muita juttuja ja vältä kaikin keinoin selittämästä

7) opettele pyytämään anteeksi sekä kahden kesken että julkisesti niin läheisiltäsi kuin tönimiltäsi tai unohtamiltasi

8) lopuksi kiitä, kiitä ja kiitä, mutta älä itseäsi. Itsesi löydät koska vaan peilistä, mutta muista se 180 asteen virheen korjaus: oikea on vasen ja vasen on oikea

9) älä kirjoita muistelmiasi äläkä myöskään anna muiden sellaisia tehdä, koska peili näyttää väärin ja toisen pitämänä lisäksi se näyttää aivan toista ihmistä kuin sinä

10) jos mitenkään voit välttää sanomasta tai kirjoittamasta sanaa nöyrä, voit paremmilla mielin mennä iltaisin nukkumaan ja odottaa kenties aamulla herääväsi katsomaan ”oikeaa” itseäsi siitä peilistä (180 astetta!!) – nöyristelemättä

Sivu- ja haittavaikutuksista – Side Effects vrs Adverse Effects

Kun maa on valkoinen The Sun – lehden tyydytykseksi tai kauhuksi, on aika palata perusasioihin.

Tupakoinnin lopettamisella (58 vuoden jälkeen) ja politiikasta vetäytymisellä (50 vuoden jälkeen) on sekä haitta- että sivuvaikutuksia.

Sivuvaikutuksena on esimerkiksi varpaiden ja eräiden muiden elimistön alueiden parantunut verenkierto.

Haittavaikutuksista erästä taas voi arvioida aamun kuvasta.

No, kaikkea ei voi saada kerralla – ei elämässä eikä oikein muutoinkaan.

Maltetaanpa!

(kuvassa vasemmalla päivystyslista, oikealla siihen tarvittava toimintavarmuus)

Viagra ja Laumasuoja

Helsingin Sanomissa 4.12. sivulla B 11 nuoruuteni opettaja, Heikki Peltola, kirjoittaa asiaa tilanteessa, jossa syntyvyys maassa laskee, Viagran kulutus nousee ja rokotesuoja lastentaudeille vähenee (sikotauti, hinkuyskä, tuhkarokko). Näistä sikotaudin (ei rokotteen) HAITTAvaikutus on poikalapsen hedelmättömyys.

Aika lailla on merkitystä saman lehden sivulla A17 julkaistulla kartastolla siitä, missä päin maatamme käytetään vahvoja ja laajakirjoisia antibiootteja ”varmuuden vuoksi”.
Tuossa kartalla Lappi, Kymenlaakso ja Keski-Pohjanmaa eivät esiinny edukseen.

Haittavaikutus lääkkeellä tai rokotuksella on aivan eri asia kuin sivuvaikutus.
Laumasuoja on mielekäs käsite, kun tarkastellaan eläimiä ja niillä tehtäviä kokeita tai joukkopakoa taistelu- tai ruttotilanteessa (kts Camus). Terveydenhuollon ja Hyvinvoinnin Laitoksesta viestitetäänkin, että pakko näissä asioissa on suunniteltu tilanteisiin, joissa terrorismi siirtyy levittämään mm isorokkovirusta.

Suomen syntyvyyden heikkeneminen voi liittyä haitta- tai sivuvaikutuksena siihen, että nuorison alkoholinkäyttö on vähentynyt ja yhä useammalla nuorella parilla on koira, kissa, undulaatti tai jokin muu eksoottisia viruksia, bakteereita, prioneita tai raivotautia levittävä lepakko.

Kuva: kartta ja kaksi otsikkoa HS 4.12. s A 17

”Suomalaiset käyttävät” (ei: suomalaisille määrätään)
”Antibioottia vaaditaan” (ei: lääkärit vastustuskyvyttömiä potilaiden vaateille)

Sivuvaikutus: ”Sildenafiilia tutkittiin aluksi sydän- ja verisuonitautilääkkeenä, mutta tutkimuksissa kävi ilmi, että SIVUvaikutuksena esiintyi miehillä peniksen verentungosta” (sildefaniili = Viagra)

Haittavaikutus: H1N1-virusta (vrt I Maailmansota ja Espanjantauti) vastaan rokotettaessa osa joku vuosi sitten rokotetuista sai unitaudiksi (narkolepsia) kutsutun pitkäaikais-sairauden, josta kaikki eivät ole vieläkään toipuneet

***

Niille, joita kiinnostaa, mitä taustalla tapahtuu ja on tapahtunut jo ainakin kymmenen vuoden aikana, oheinen linkki voisi johtaa ”oikean tiedon” lähteille, heille toivotan hyvää matkaa.

http://www.teos.fi/kirjailijat/tom-erik-arnkil.html

Mateen mätiä

Aamun viestin saa juurensa siitä havainnostani, että tällä viikolla avattavan kirjaston kohdalla oli aikanaan VR:n makasiinien kokonaisuus, jonka puolesta pääkaupunkiseudulla taistelivat poliittisesti pisteitä keränneet Vihreät ja Vasemmistoliitto, jotka henkilöityivät Osmo Soininvaaraan ja Paavo Arhinmäkeen.

Olen tavannut käydä Pariisissa viimeisten vuosikymmenien mittaan aika usein.
Olen yrittänyt välttää muutamaa tietämääni asiaa.

En ole mennyt sinne kun tilanne on ollut niinkuin se oli v 1968. Silloin minulle riitti, että kävin syksystä 1968 Vanhalla ylioppilastalolla ja Neuvostoliiton suurlähetystön edessä.

En yleensä ole lentänyt Pariisiin, koska sinne on päässyt halvemmalla ja helpommin.

Myös erilaiset mielenosoitukset on näin ollut kierrettävissä eli tuohon kylään voi päästä aikataulunkin mukaan. Junalla, onnikalla, Renaultilla.

Yksi asia Pariisiin matkatessa kannattaa muistaa. Se on ankka.

Ankassa on sellaista syötävää, jota pariisilainen arvostaa yli kaiken.

Siksi tuon minulle vastenmielisen evään kuljettaminen Pariisiin on hyvin herkkä asia.

Sitä kuljettavat tahot tapaavat varmistaa palkkojensa nousun uhkaamalla lopettaa moisen tahnan kuljetuksen juuri joulun alla.

Yleensä rekka-, lentokone- ja juna-liikenteen työnantaja eli shareholderi on uskonut uhkaa ja näin on moinen eväs jouluksi jokaiseen pariisilaiskotiin ollut saatavilla.

Mutta se on ollut saatavilla vasta, jos muutaman päivän lakko on lisännyt kuljettajien palkkoja sen verran, että taas on ankanmaksa kulkenut.

Asia tuli mieleeni, kun huomasin lehdestä, että Helsinkiin on lappilaisten rahoilla rakennettu kirjasto valtakunnan vastenmielisimpään maisemaan.

Siinä maisemassa on Bio Rex, eduskuntatalo, Musiikkitalo, SanomaOY:n talo, Postitalo ja modernin taiteen talo.
Lisäksi siinä on Ståhlbergin, Kallion ja Mannerheimin ratsastajapatsaat sekä linja-autopysäkki, josta pääsee parilla eurolla Turkuun tai Rovaniemelle.

Nyt tuohon Oopperatalon, Finladiatalon, Suomen Sokerin ja Rautatieaseman kortteliin on pykätty kirjasto.

Sen johtaja, joka on vihreän polkypyöräilijä Oden vaimo, oli illalla TV-1:ssa Arto Nybergin vieraana.
Kts myös Ryhmäteatteri, Pengerkatu: ”Eduskunta I”.

Hän sanoi, ettei kirjasto, siis Oden vaimon Oodi, ole sellainen paikka, josta lainataan kirjoja.

Minun mielestäni Pariisi ei ole kaupunki, josta pitää ostaa ankan maksaa vaan paikka, jossa voi nähdä Mona Lisan ja kiivetä Eiffel-torniin.

Pitäkää Oodinne.
Perkele!

Onneksi asia on oivallettu Ranskassa, josta toissapäivänä oli esillä maamme ainoalla kulttuurikanavalla hyvä elokuva siitä, kuinka muut kaupungit (Lyon, Bordeaux, Pointiers) kuin Pariisi ovat sittenkin parempia, vähän niinkuin Rovaniemi, Salo tai Kouvola.

https://areena.yle.fi/1-4521224

Kuva: Pariisin keskustan liikenneympyrä, Sacre-Coer, Panthenon ja Catherdale Notre Dame, keskellä Arc de Triomphe (taiteilija Antti L., 2015)

Tupaan en kuse, mutta kauaskaan en…

Kaikilla vähän vanhemmilla meistä on takanamme nuoruus.

Aika, jolloin oli syytä paaluttaa joitain asioita, joiden saattoi arvata myrskyissä pitävän paikkansa.

Matti-vainaa ja minä emme tässä olleet ”pekkaa pahempia”.

Kehitimme pari viisautta, joista ei ole tarvinnut luopua.

Toinen oli ja on ”Sanos muuta – sitä älä sano”, toinen ”Tupaan en kuse, mutta kauaskaan en kävele”.

Matista tuli insinööri, minusta lääkäri. Joka kerta tavatessamme kävimme elämämme tapahtumia läpi noiden kahden lauselmamme valossa.

50 vuoden lääkärin työssäni olen nähnyt lukemattomia kertoja sellaisia totuuksia, joiden kohdalla ”sitä älä sano” on ollut ”vara on viisautta”-tasoinen reunaehto.

Aina vain uusia totuuksia tulee tyrkylle siinä, mikä on ihmiselle oikein ja kohtuullista.

Mitä syödä, miten liikkua, miten kohdella itseään tai toista, mitä hoitoja hankkia, mitä taas kaihtaa.

Matti-vainaalla asia liittyi siltoihin, katuihin, taloihin ja perustuksiin. Mitä laittaa perustuksiin, mitä seiniin, mitä taas kattoihin.

Viimeksi tavatessamme, hiukan ennenkuin Matti kuoli kotipihassaan tuoretta, lämmintä munkkia ja lihapiirakkaa nauttien vaimonsa katsellessa tapahtumaa sisältä, akkunan läpi, totesimme muutamia asioita.

Ne liittyivät ilmastonmuutokseen, ruokaan, Venäjään, aurinkotuuleen ja ihmisen neljään perustaitoon (ahneus, saituus, naiminen ja valehtelu).

Kun Matin tuhka sitten hänen leskensä toimesta oli varisteltu Neva-virtaan Pietarin kauneimmalta sillalta (Trinity/Troitskiy), kertasin sen, mitä insinööri ja lääkäri varmuudella voivat luvata niille, jotka noita palveluita tosissaan tarvitsevat ja niistä meille myös ovat valmiita elantomme maksamaan.

Toinen on siis ”Sitä älä sano”.
Ensimmäinen on ”tupaan en kuse, mutta kauaskaan en kävele”.

Siinä ratkeaa niin ilmastonmuutos, sisä- ja ulkoilmaongelma, oikeat ruoka- ja liikunta-ohjeet, nautinta kuin syyllisyyskin.

Kuolema korjaa satonsa samoilla ehdoilla.

Kuvassa Spes Patriae, isänmaan toivot, 53 vuotta sitten: ”Sitä älä sano”

Päivän linkki (ehdottoman osuva):

https://areena.yle.fi/1-4549008

Vae victis – ”Woe to the Vanquished”

Minulla on ollut syksystä 1953 alkaen pakkomielle, joka syntyi tuon vuoden syksynä kolmannen divisioonan esikunnassa Kouvolassa.

Neljä everstiä, sodissa siipeensä saanutta, valitsi minut ottopojakseen ja ryhtyi opettamaan 7-vuotiaalle torstaisin, miten maailmanhistoria on kuin raiteilla kulkeva juna.

Myöhemmin, puolenkymmentä vuotta sitten, olen pukenut heidän opettamisensa ”voi voitettuja” muotoon.
Idea ei missään nimessä ole minun vaan näiden everstien.

Nyt voin tuon idean kertoakin, koska minusta mitenkään riippumatta kaksi suomalaista kirjailijaa on sen erinomaisissa kirjoissaan kertonut.

Toinen on Tampereen tohtori Olli Jalonen, toinen Jyväskylän maisteri Jari Järvelä. Molemmat Helsingissä syntyneitä, minua paljon nuorempia.

He avasivat tänä vuonna latenssi-ikäisen (5-13 vuotta) suomalaispojan sielua tavalla, jota itse olen miettinyt 1953 alkaen.

Nyt minun ei enää tarvitse asiaan palata.

Mutta mikä se asia on?

Brennon-niminen keltti-eversti valloitti vuonna 392 (BC, eKr, eaa) Rooman.

Hän luopui kaupungista saatuaan sen senaattoreilta lupauksen kulta-aarteesta.

Kullan määrää mitattaessa senaattorit alkoivat katua ja syyttivät everstiä petoksesta:

”Sinulla on väärät punnukset”.

Brennon tulistui ja heitti miekkansa punnusten joukkoon todeten:

”Voi voitettuja”. ”Vae Victis”. ”Woe to the Vanquished”

Osa historioitsijoista on sitä mieltä, että Brennon teki maailmanhistorian mitassa valtavan virheen.

Jos hän olisi kulta-lunnaiden sijasta pitänyt kiinni valloittamastaan Roomasta ja tappanut kaikki senaattorit siihen paikkaan, maailma olisi nyt yksi iso gallialainen kylä.

Meillä olisi druideja, pieniä koiria (Idefix), voimajuoman keittäjiä ja hiidenkiven kantajia. Sellaisia Asterixeja ja Obelixeja, jotka tietäisivät sen suurimman viisauden kaikista viisaksista:

”Hulluja, nuo roomalaiset”.

Koska Brennon kuitenkin äityi ahnaaksi ja säästi nuo hullut, me nyt elämme Putinin, Xi´n, Kim´in ja Trumpin valtakunnassa sen sijaan, että kuuntelisimme trubaduureja ja nauttisimme tarpeen mukaan taikajuomaa.
Kaikessa rauhassa.

2018 Finlandia-ehdokaskirjoissaan Olli Jalonen ja Jari Järvelä kertovat tämän tarinan.

Miltä maailma näyttää 7-vuotiaan silmin, hänen sielunsa peiliin heijastettuna.

Everstien tarina, 1953 kolmannen divisioonan esikunnassa kuultu, neljän everstin kertomana, on valmis.

Minun ei tarvitse sitä uudelleen väsätä.

”Miksi tästä ihmisen maailmastamme tuli mafioiden temmellyskenttä?”

Kuva: Everstien oppipoika

Tahdon saada suuren

30 vuotta sitten Suomi oli hektisessä vauhdissa, mutta eräät viisaimmista jo näkivät, mihin maa, kiitos Soros-nimisen sukulaiskansan edustajan, oli menossa.

Aivan siinä katonharjalla, kuplan ja sen puhkeamisen hetkillä, syntyi maassa ilmiö, joka on syvällä nuorimmaisten lastemme sielun syövereissä.

Tuo silloin syntynyt sukupolvi, myöhäiskasarit ja varhaisysärit, näki läheltä, mitä tarkoittaa kun hienolla autolla ajetaan täyttä vauhtia päin seinää shampanjahuurujen sumentaessa näön.

Tiedän paljon sellaisia suomalaisia, jotka pysyivät raunioissa huuhkajina, susilaumana, leijonina, ahmoina, ilveksinä, kärppinä ja haukkoina selvitellen sekä ”naattien että laakasten” koko vyyhden.

Homma oli hoidettu, kun ”det glider in”.

Sen jälkeen on tullut monta sellaista tiukkaa paikkaa tässäkin pohjoisessa paratiisissamme, jotka kaikki ovat ihmisen tekoa, ei muiden elävien, mutta siitä huolimatta varsin moni futuristi veikkaa maailmanlopusta virusten, prionien, aurinkotuulten ja CO2-molekyylien nimeen.
Muovipussit valaissamme.

Keskustelin eilen Australiassa poikenneen kollegani kanssa.

Hän kertoi, kuinka krokotiilit (tai jotkin muut liskot) ovat erään Austalian alueen elinkeino. Ne ensin rauhoitettiin. Nyt niitä viljellään, niitä tapetaan ja niistä tehdään matkamuistoja.

Minä puolestani kerroin hänelle, että melanooma on eräs Australian suurimpia yksittäisiä keski-ikäisten tappajia. Sitä vastaan voi taistella käyttämällä auringossa yli 50 suojakertoimen voiteita, joita tuossa maassa viljalti iholle rantareissuilla rusketusta hakeville jaetaan ja iholle levitetään.

Ongelma on se, että rasvat meriveteen joutuessaan tuhoavat Suurten Valliriuttojen koralleja tehokkaasti.

Maassamme, valkoisen miehen kulttuurissa on latinankielinen lause ”sit tibi terra levis”. Se (”kepeät mullat”) tarkoittaa, että kylän päälliköitä haudataan niin ohuen multakerroksen alle, että kylän koirat helposti pääsevät järsimään ennen niin suurten päälliköiden luita.

Päälehtiemme ja SoMe:mme täyttyessä kuolleiden, maamme lamasta toistuvasti nostaneiden ihmisten pilkasta ja ivasta ennenkuin edes heidän hautajaisjärjestelyistään on sovittu, kannattaa muistaa, mitkä ovat ne yritykset, joita johtamaan ovat kykeneet ne, joilla omassa elämänkaaressaan on seuraavanlainen, aikanaan hurjan suosittu laulu. Siitä pitivät niin jakkukansa, dongarit kuin hevaritkin.
Poikkeus riekkujaisista toki löytyi 27.11. HS:
https://www.hs.fi/talous/art-2000005912498.html

Aamun kuva: ”Mielenosoitus” (Tuomas Korkalo, 2016)

Mikäli liitteenä oleva klippi ei aukea, sen voi käydä poimimassa youtubesta: ”Fröbelin palikat (1991): Leijonaa mä metsästän – tahdon saara suuren”