Mistä löydät sä…

Kylmenee, etelän serkut vaeltavat rinteille – kuukkelit odottavat ja Kotamajalla on aniksen makuisia munkkeja. -10,5C.

Alkuviikosta etsittiin ystäviä, ameriikan, venäläisten ja suomalaisten malliin.

Houkuttelee taas kerran kelaamaan kaikki ystävät.
Kun nyt on paaston aika.

Onko heitä, ystäviä?

Sukulaiset pitää ohittaa. Samoin puoluetoverit. Kollegat eivät kuulu tarkasteltaviin.
Valitettavasti potilaitakaan ei voi ottaa mukaan, koska se olisi vasta varsin taitovirhe.

Mistä niitä Trumpin, Niinistön, Väyrysen tai Veksi Salmen iässä enää voi etsiä.

Ystäviä.

On ollut tapana väittää, että suomalaisella on vain yksi ystävä. Jos se on mies ja jos sen pitää pyytää kätkemään salaa kaadettu hirvi.

Suomalaisella naisella ystäviä ei ole.
Jos ei sitten homoseksuaalinen mies, joka varmuudella ei vonkaa #metoo.

Tapaan käydä iltasella autotallissa tupakalla.
Siellä puhaltelen sikarin savusta renkaita.

Kun saan aikaan kaksi perättäistä rengasta, seuraan niitä.

Ne sekoittuvat toisiinsa ja ajattelen heitä ystäviksi.

Hetken ovat he erillisiä renkaita, sitten kulkeutuvat toisiinsa ja savu katoaa näin kytkeytyneenä jonnekin tallin pimentoihin.

Noilla rajauksilla minulla ei ole ystävää.

Ei ainakaan jäljellä.

Annan asialle sen mielestäni oikean sisällön:

Aamun kuva: Hän ei enää ole täällä (I pääsiäispäivä Kalliossa, kun aurinko tanssii taivaan rannalla niille, joilla sellainen on)

Mainokset

Yksinäisen selvitytymisopas

Lehtiotsikot räjähtelevät tulossa olevasta arktisesta hiihtolomasäästä, mutta aamu aamun jälkeen ilmastomuutosta ennustava loska jatkuu. -1,6C.

Aloitan kotioloissa aamun heräämiseni usein miettimällä, miten voivat ikäiseni ihmiset noin yleensä.
Paavo Väyrynen ja Donald Trump nyt esmerkiks´.

Kun tein valintaani 7 vuotta sitten siitä, ryhdynkö eläkeläiseksi vai jatkanko työelämässä 56%:n vero-asteella, päädyin jälkimmäiseen ratkaisuun.

Vähensin työelämän osuutta hivenen juuri tuossa vuodenvaihteessa.

Siitä seurauksena on ollut lähinnä se, että menestymisen ja rahankeruun paineessa olevien työnantajieni palkanmaksukyky on romahtanut. Kaikki kolme yskivät ja valittavat, kun ei ole millä maksaa.

Olen riittävän varakas ollakseni isommin valittamatta osaani, mutta ilmiö on erikoinen.

Vakavaraiset, julkiset tai yrityspohjaiset suuret konsernit yskivät juuri siellä, missä algoritmien pitäisi olla huippuvireessä. Maksajan ja asiakkaan lähikontaktipinnassa.

Maassamme ja maanosassamme on kosolti konserneja, joilta puuttuu toimiva koneisto. Muitakin kuin Posti.

Äsken asiat vielä sujuivat, mutta nyt eivät aikataulut pidä, tavarat kulje ja rahankin kanssa on vähän niin ja näin.

Ilmiö on uusi. Enintään 400 ikäpolven aikana vähitellen terävöityvä.

Sen verran asia liittyy otsikkoon, että eläkeläisroolieni lisääntyessa sosiaaliset roolini vähenevät.

Ne ukkoköörit, joita kaupungilla kahvilla istuu, ovat ehtineet vakiintua, eivätkä siis houkuttele.

Ne keski-ikäiset työyhteisöt, joissa vielä 3-4 päivää viikossa autan ihmisiä, ovat sosiaalisesti jo muuttuneet aika mykiksi.
Ei tule pikkujoulukutsua.
Pitää opetella yksinäisyyttä.

Itse asiassa se on aika viehättävää. Pitää vain jättää yksi kiusallinen tapa toisensa jälkeen, mutta hyvin vähitellen.
Toisen tai toisen sukan vaihto, aamukahvi Erottajan Essolla, lumen kolaaminen katolta, takan lämmittäminen kun ulkona on lämmin…

Onhan niitä. Postin turha odottaminen.

Yksi yksinäisyyttä korostava ja sen eri puolia valaiseva keino on aamun Lapin Kansan ”blondin” (moraalismiaan tihkuva naistoimittaja) ihailema: luopuu kännykästä, luopuu läppäristä, luopuu www:sta ja hankkii lankapuhelimen.
Sanalla sanoen: pistää APK:n perään pisteen.

No, kaikkea ei voi.

Aamun kuva näyttää kaksinkertaisen dodekaedrin, jossa voisi olla sellainen tieto, mitä tapahtuu kun chiasma, aika-geeniemme pesä, alkaa tarkastella kellon viisarien kulkua vaikka vuosisadat ovat selvittämättä – menneisyydessä tai tulevaisuudessa

Aamun opetus:
Jos vähentää toimiaan työelämässä on – tasapainon nimissä (olen vaaka) – vähennettävä myös vapaa-ajan toimia. Muutoin voi kaatua.

Kafka

Alkaa kylmetä, niinkuin hiihtolomaviikoilla hyvin usein tapahtuu. Nyt se on uutinen, ei aiempien 71 vuoteni mittaan.

Poikkeaminen Helsingissä on kotimatkaa vaille valmis.

Kohokohtia oli kolme: SoTe-rakkaus Tauno Palon pöydässä, sapeliton leijona Karjalan vaakunassa ja Ryhmäteatterin versio Kafkan Muodonmuutos-näytelmästä.

Lyhyissä kirjauksissa ei noiden kolmen asian syventelyssä ole oikein mieltä ainakaan jos haluaa olla nöyrä. Sitä nyt haluan.
Jos osutte maan eduskuntatalolle, etsikää se sapeliton leijona.

Kotimatkan jälkeen odottaa kaksi työntäyteistä arkipäivää, joten eiköhän se tästä taas: illaksi saunaan.

Aamun kuvassa taiteilija Pekka Kauhasen näkemys Talvisodasta, juurella puskurikapasitoija Liverpoolin kannatuspipo ja kaulaliina päällään

Parlamentti

Nollainen sohjokeli. Tuhkaa tänä keskiviikkona sirotellaan hiuksiin ihan Funny Valentine.

Tilasin vahingossa matkan pääkaupunkiseudulle kuukauden liian aikaiseksi.
Nyt se on suoritettavana.
Oikean matkan aihe on rahoitus, tämän taas päättäminen.

Pisteenä iin päälle on Kafkan Muodonmuutos (Ryhmäteatteri).

Mitään yleisesti kiinnostavaa tällaiseen arkirutiinin katkaisevaan matkaan ei liity, mutta matkan taideosuuteen palailen loppuviikosta.
Aamun kuva puhukoon puolestaan.

Flimmeri – Lepatus

Pikkuisen uutta lunta, -5,2C, mardi gras!

Kun menen autotalliin tupakalle, niinkuin terveydestään huolehtivan tuleekin talvella tehdä, otan mukaan jomman kumman ”äly”istäni katsellakseni, mitä ammattitieteessäni (lääketiede) on uutta.

Tupakointi pakkasessa on jopa 20 kertaa vahingollisempaa sydämelleni ja keuhkorakkuloilleni kuin kylmiömme jäähdyttämisen jälkilämmmittämässä autotallissa.

Tällä kertaa googletin flimmeri-sanan, koska niin monella potilaallani ja ystävälläni sellainen diagnoosi on repussaan.

Sydän ei käy kuin kello, sen uumeniin muodostuu lumi- ja jää-kerroksia, polannetta.
Polanne voi lähteä liikkeelle ja aiheuttaa aivohaverin.
”Ajoi jäihin Titanikki, meni koko paatti rikki”, kuten O de la K asiasta 1960-luvulla runoili.

No, asia tuli googlettamalla kerrattua, kerran opittu.
Kovin tavallinen ongelma 70v+ -presidenteillä ja -virkaheitoilla mallasviskin ystävillä. Paras ystävänikin lähti tuon lepatuksen saattamana viime kesänä Trinity-sillalta Nevan virtaan. Ja se toinenkin Matti, 20 vuotta sitten.

Maanantai-illan päätti TV-FEM:n ruotsalais-dekkari, ”Matkan pää” (osa 1/3, ”Den döende detektiven”).
Leif GW Perssonin tarinaan perustuen sarjassa tunnutaan todistelevan, että vaikka sikari, viski, ylipaino ja hot dog tuhoavatkin ikätoveriani, jota Rolf Lasgård upeasti näyttelee, ongelmat Olof Palmen murhaajaa myöten selviävät.

Keskeinen hahmo tuossa hienossa, minun ikäpolvelleni hyvin passelissa juonessa on flimmeri, eteislepatus.

On se hyvä, että tulee käytyä tupakalla autotallissa.
Pysyy hengissä ja tietää, mitä dekkari sairastaa ja miten siinä sitten lopulta käy.
Matti-vainaille, eläkeläiskomissaareille ja oikeassa elämässäkin.

Asiaa liittyy hyvin mielenkiintoisella tavalla 200 ihmistä vuosittain Suomessa tappava vatsa-aortan laajentuman repeäminen ja siihen liittyvät elämäntapa- ja ehkäisy-kysymykset.
Palaan tähän asiaan joskun tuonnempana.

Aamun kuva on mitä ajankohtaisin.

Palaan asiaan, kun palaan Hesarilta, Helsinginkatu 25 tietämiltä. Siellä teemana on Kafkan Muodonmuutos.
Sopivasti.

https://areena.yle.fi/1-4255684

70v, mondaymorning

Kristityt aloittavat huomenna 40 päivän paastoa hernerokkatiistaina (mardi gras), 70-vuotiaat maailman valtaapitävät miehet (Putin, Niinistö, Trump, Kaarle XVI Kustaa) heräävät mardi gras – aattoon, on kymmenen pakkasasteen maanantai.

Elisabeth II (90+, The Crown) on nainen.

Aamun hartaudenpitäjä on nuori, sokea naispappi, joka kertoo, miltä tuntuu Lapin kaamoksessa kokea kirkas valo. BLT, bright light therapy.

Muuta minun tuskin tarvitsee kertoa?

-5,4C

https://www.cnbc.com/2018/02/10/treating-mental-illness-could-save-global-economy-billions-study-says.html

*

Kuuntelen monivuotisen tapani ohjaamana radiojumalanpalvelusta laskiaissunnuntaina, saarnaa pitää nuoren naisen välisavolais-murteellinen viestintä.

Suhteeni uskontoon alkoi ”levolle-laske-luojani”-pospotipoolla Kouvolan kauppalan Salpausselänkadun varrella olevan vuokra-puutalon yläkerrassa.
Sitten olikin jo rippipapin, sodassa karaistuneen kenttärovastin vuoro.

Viimeiset parikymmentä vuotta olen ollut maan suurimpiin kuuluvan seurakunnan päättäjänä, mutta myös kahta arkkipiispaa lähelle tuoneen prosessin osallistujana.
Aamuhartaudet radiossa ovat ohjanneet matkojani Lapin Ylämaihin. Mieleen on jäänyt monta laatuisaa törkyturpaa (arvo-, ei haukkuma-nimi).

Viime aikoina olen alkanut kuoria tuota sipulia nimeltä ”uskonto”, elämää vertikaalisesti lävistävää asiaa (Hannu-Pekka Björkman).

On haastavaa kohdata niitä uusia ”tuoksuja” ja purskahduksia, joita sipulia kuoriessa tulee hengittäneeksi (Günter Grass).

Tässä päivityksessä en käsittele don Padreani – palataan siihen sitten joskus.

Laskiaissunnuntain kuva (-aLii-7.2.-18): ”Kirkko” keskellä kylää

Kenen joukoissa seisot…

Vihmoo vettä eikä aamun lehti, jota juuri selailin netissä, vielä ole ilmestynyt painettuna postilaatikon kannen alle.
Sateelta suojaan.

Keittiön lämpömittari näyttää ulkolämpötilaksi -29C, sisään se osoittaa +8C.
Palaan takaisin vesisateeseen, jossa vanhan ajan termomeetterin sininen pylväs on -6C kohdalla.

Älähdin eilen twitterissä mielikuvahahmon kehaistessa toista:
”Tuppurainen tappuraisen takuumiehenä!”.
”Mitä Antti tarkoitat?”
Kryptasin vastauksen ja selitin yleisön edustajalle, mitä tarkoittaa ”Kakilla se syttyy, ka killa”, johon vastaukseksi sain hymiön.

1990-luvun jälkeen syntynyt world wide web on tuonut jokaisen maailman 7 500 000 000:sta ihmisestä korkeintaan 6 klikkauksen päähän toisistaan.

Kaikki juovat Coca Colaa ja kampaavat tukkansa niinkuin Cheek. Valtakunnan oikeusministeri ja A-studion miestoimittaja nyt ainakin.

Albert-László Barabási: ”Linkit, verkostojen uusi teoria” (2002), Antonio Damasi, Jorge Volpe, Günter Grass.

Kun Gilgamesh kirjoitettiin, ihminen (DNA) oli ihan sama kuin se on nyt. Kun world wide web kaatuu, vasta sitten ihminen murtuu (Harari, 2011, 2015).

Aika nopeasti olen liittynyt joukkoon digi-uppuroimaan.

Autossani oli puhelin (ARP) heti kun sellaisia valmistettiin, Corban kapula (Nokia 900) oli pian povitaskussani ja nyt operoin kahdella aina mukanani kulkevalla tietokoneella (android ja iOS), talossa on oma wlan ja neljä toimintakunnossa olevaa flap top – värkkiä sekä kaksi huonossa hapessa olevaa vanhusta tonkimassa DNA-näytteidensä tuloksia.

Kun tuo edellä mainittu eetterissä identiteettinsä luonut maisterisjätkä kysyi minulta twiitillä, mitä tarkoitan, menin tapani mukaan peilin äärelle, vessaan. En eteiseen, jossa peili on jaettu kuuteentoista neliöön ja peilipöydällä olevassa arpakuutiossa on dodekaedrillinen (12) tahoa.

Palaan Helsingin Sanomiin, josta luin artikkelia, jonka aivan pian saan eteeni Oulussa painettuna versiona.

”Kenen joukoissa seisot” tulee mieleeni myös lukiessani tv-ohjelmalla kuuluisuuteen nousseen hyväntekijän ”HÄN” – haastattelua Suomen Kuvalehdestä.

Useissa viime aikojen tämän blogin päivityksissäni huomaan enenevästi miettiväni yksinäisyyttä.

Tässä työväenlaulun vaativassa ”kenen jouikoissa” – katsannassa olen ollut valitsematta joukkoani ainakin 1980-luvun puolivälistä alkaen.

Aamun kuvan (-aLii- 10.2.-18) viesti on selitettynä sellainen, ettei kynttilä ole talon tai metsän sammutettavissa, mutta talon ja metsän se kykenee kyllä polttamaan tuhkaksi.
Kynttilän kohtalo on palaa loppuun.

Elämäänsä jatkava blogisti palaa ainakin näillä pikkutunneilla vain pohjaan.
Kainuulaisen metsonvalmistajan viisaus on, että pohjaanpalanut metto-paistin kastike antaa eväälle pikantin, elämään somasti kuuluvan lisämaun.
Riistan inhottava makukin peittyy.

Nakkilan kirkon vaiheilla

Lauhtuu -3C:een, tuulee ja sataa lunta, joten sammutin pihamme joulukuusesta kynttilät, ettei Luoja näe enää lisää lunta tasakatollemme lähettää.

Kun jokin asia on ”hiinä ja hiinä” eli ratkeamassa tai ratkaisemattomalla harmaalla vyöhykkeellä, on kielessämme sanonta: ”Se on siinä Nakkilan kirkon vaiheilla”.
Niinpä kirkkoja on ollut, niitä on ollut paljon.

Eräs niistä on Kittilän kirkko, muuan taas Kemin marjapuuronvärinen samanmoinen Herran huone.

Niissä kummissakin ollaan nyt veitsen terällä, katon harjalla, siinä ja siinä ettei…

Kittilän kirkon jättivät alppijääkärit syksyllä 1944 polttamatta kahdesta vaihtoehtoisesta syystä.
Joko he olivat otettuja kauniista ja haikeasta viimeisestä iltavesperistään ennen pakenemistaan Govan siidan valtakuntaan erään läheiseni komentaman patalojoonan ajamana, tai sitten oli rakennus niin hyvin hevostallina palvellut, ”ettemme kehanneet – nicht verbrennen, doch”.

Kemin kirkosta osaan sen verran todistaa, että sen juurella muuan kollegani on hiljattain tehnyt kynällään päätäntää, joka voi muodostua aika hankalaksi parille Kansakoulunkujan jättäneelle naiselle ja neljän kunnan veroa maksavalle, raskautetulle kansalle.

”Keisarille, mikä keisarille kuuluu”, saneli Vapahtajammekin 80 ikäpolvea sitten, ilmeisesti.

Kittilän kirkolla ollaan myös vähän niinkuin Nakkilan kirkolla. ”Vaiheessa”, kuten uudempi slangi asian ilmaisee.

Valtionossuuvet – siis valtion- ja arvonlisäveron tuotto – käytetään osittain näiden kirkkojen kunnossapitoon ja suojeluun.

Sitä kymmenystä, YLE-veron kokoista summaa, maksavat niin herrat kuin narritkin, niin jäsenet kuin pakanatkin, niin muslimit kuin kristitytkin.
Ja yrityselämä vielä sitten erikseen (se ALV).

On mielestäni todella hyvä, että asioita minun näkemissäni eri maailmoissa on Nakkilan kirkon vaiheilla.

Päätetyt asiat, niinkuin tasavallan presidentin tai arkkipiispan nimi sati kunnallisen alan virka- ja työehtosopimus, ovat jotenkin liian harmaita, ekonomisia.
Eivät yhtään niin seksikkäitä niinkuin on vaikkapa tv-sarjat The Crown tai Game of Thrones.

No – ehkä sentään.

Espoo ja Porvoo lausuvat kuulun sananparren ”Ecce Homo” eri tavoin – mutta kumpi on ”edistystä”.
Ennen äänestystä kaikkien 1500 ruotsin ja suomen taitoisten äänestäjien kannattaisi lukea uudelleen Finlandia-palkittu ”Is”, ”Jää” (Ulla-Lena Lundberg).

Siitä luku- ja lausumis-tavasta päättää 1500 ihmisen lasta.

#metoo niinkuin Väinämöisen Aino (aD 1899, ”om.” Erkki Liikanen SP, ei siis Ateneum) tai Goethen Nuori Werther (1774 jaa + 2000 perässähiihtäjää).

Ihan liian kuolleita ja lopullisia.

aamun kuva (-aLii- 9.2.-18) ”Kirkon vaiheilla” eli Espoo vastaan Porvoo, endgültige Erlösung 1.3. aD 2018, Turun tuomiokirkon suunnilla, ei vaiheilla.

Nihilointeja

Pakkaset ja vähittäinen lumentulo ovat sää.

Kirjailijat, jotka liikkuvat omassa tai vanhempiensa lapsuudessa, isovahempiensa elämänkaarella, tekevät sen aika vaivattoman tuntuisesti.
Varmaankin kaikki ne, jotka eivät tuohon yllä, ovat jääneet paitsi kustannussopimusta ja omaa esilukijaa graniittilinnojen kerroksissa.

Yhtä kaikki ihmettelen julkaistujen kirjojen näennäistä helppoutta. Se on aivan erilaista kuin omassa työssäni ihmisten kanssa tapahtuva vaellus.

1970-luvulla muuan minua viisaampi Matti opetti, ettei ihmistä pidä lähteä tosissaan auttamaan, jos ei hänen elämänsä arvoja voi seurata Ison vihan, nälänhädän ja Kämpin herraseuran kautta nykyhetkeen. Silloinhan se hetki oli ETYK ja punamulta.

Kun luovuin omasta tarinastani, ryhdyin poimimaan sieltä täältä taivaltani irtokarkkeja.
Niitä olen parinkymmenen vuoden aikana miettinyt niin täällä kuin ystävien kanssa tavatessani.

Kun ystäviä ei enää ole ja täälläkin on keskeisimmät menneisyyden roolit miehitetty ja niiden näyttelijät kuopattu, tulee vastaa arjen nihilismi.
Et ole mitään.

Heikki Aittokoski, Helsingin Sanomien erikoistoimittaja, nimeää tuon ”et ole mitään” – ilmiön äsken oppimallaan englannin kielen sanalla

floccinaucinihilipilification

Minulla on viime aikoina ollut alkuviikosta vapaata valveillaoloa ja niinpä poikkean talviaikaan etsimässä uutta keskustelu- ja kahvitteluporukkaa, kun entinen näyttää kadonneen taivaan tuuliin.

Noissa poikkeamisissa flokkinihiloiminen tulee vastaan: ystävällisiä naamoja, tympeitä peräänkatsomisia. Ryhmä-, työpaikka- ja perheterapiassa ilmiöllä on lyhyt nimi:

FLOP tai PLOP

Viime kesänä asia jo alkoi kiinnittää huomiotani kesäkahviossa istuessa. Jos ei sitten kaksi toistensa päälle puhuvaa valkotukkaa muodosta pullakerhoa.

1950-luvulla sellaisessa kerhossa oli Kouvolan Kymen Lukossa 4 miestä, virkapuvussa työpaikalla: Jokinen, Laakso, Haatanen, Liikkanen.

Aika usein minä hain pullat noille eversteille läheisestä konditoriasta.

Sattuu joskus, että olen valveilla sopivasti hakeakseni pian heräävälle vaimolleni tuoreen karjalanpiirakan ja korvapuustin Kansankadulta.

Aamun kuvassa (-aLii- 5.2.-18) kohtaavat henki, puu ja teräs