Nele Me Tangere

Eräs YLE:n parhaista toimittajista, Juho-Pekka Rantala, on ehkä jäämässä meneillään olevien sananvapauden jyrien ja tankkien alle (woke & al, kyllä te tiedätte).

59-vuotias, syntynyt Seinäjoella.

Hänen höyry-ohjelmansa (radio: Mikä maksaa) jo loppuikin, mutta ”Itse asiassa kuultuna”-haastattelu-ohjelmassa (IAK) on (TV) ehkä menossa viimeiset henkäykset.

Tuota en tiedä, mutta ”kaikesta päättäen Markussetä saa mennä”.

Uuden vuoden aatonaattona 2021 on sarjassa ”viimeinen patruuna” (onko se ase sitten anhiton?) Antti Aarnio-Wihuri.

Koska olen ollut samoissa ympyröissä kuin hän (kullan kaivuu, ”marlboro arctic rally”, Rovaniemen taidemuseon Korundi-hanke ja Wihurin rahaston kuvataidekokoelma), olin tavallista tarkempi, kun ohjelma ajettiin ulos (siinäkin meraforalla kaksoismerkitys).

Ohjelman studio on rakennettu valkoisesta. Valkoinen on kaikki spektrin värit ja väriviestiä rikkoo Rantalan oma pukeutuminen, joka on ihanasti kuin pubin nurkkapöydässä.

Ihailuni Rantalan uralle, hänen talouspoliittiselle osaamiselleen, pukeutumiskulttuurilleen ja norsujen hautuumaalle vaeltavien elefanttien löytämiseen kohteekseen tai sanansaattajiksi.

Rantala ei ole Karpo eikä Nyberg, hän on Rantala.

Antti Aarnio-Wihuri ei ole UPM-Kymmenen hallituksen puheejohtaja punaisissa housuissaan saati punahousuisen sokerijuurikasviljelijän isä, Hyvinkään Tahkon CEO.

Aarnio-Wihuri on oman genrensä viimeinen mohikaani?

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen viihtynyt vavahtamatta kulloisenkin Rantalan IAK – haastattelun ajan sohvassani, jossa muutoinkin olen tärkeimmät hetkeni viettänyt lokakuun lopulta 1946 alkaen (synnyin 19.10. 1946).

Antti Aarnio-Wihurille annan erityismaininnan siitä, miten hän käsittelee ohjelmassa puolisoaan, jonka omaishoitajana hän toimii lukuunottamatta arjen virastoaikaa (09 – 16).

Hän kertoo juuri sen, mitä jokaisen omaishoitajan tai miljardiluokan yrityksen hallituksen puheenjohtajan pitääkin kertoa.

Siihen alueeseen, missä henkistä perintöään Rantalan ohjelmassa jakavat toimivat, kuuluu yksi pyhänä pitämäni sääntö, jonka varassa ohjelmatuokio nousee tai kaatuu.

”Nele Me Tangere”, kerron itseni kansakunnan kaapin päältä VAIN omilla ehdoillani. Muutoin antakaa olla koskettelematta.

Se olisi nyt juuri hyvä boomereita ja heidän isosisaruksiaan käsittelevien oivaltaa. Esimerkki puhuttelee niin hienolla tavalla.

Kiitos, Antti Aarnio-Wihuri, ikäpolvensa ja Suomen talouselämän ”viimeinen partuuna”.

Kun se patruuna on ammuttu, aseen voi nostaa seinälle hirvensarviin roikkumaan, lukko poistettuna ja iskuri deaktivoituna.

*

*

*

Seuraavaksi vuoden MMXXI viimeisenä iltana ”Palkkasoturi”, Simo-vaarin everstinvirasta eläkkeellejääntijuhlan laulusolisti ja hänen aseettomuuden julistuksensa:

”patruunat pois”

TV-1, klo 21:05, ECT + 2

Helsinginniemi – Cape Fear

Alkulausettani (korj -aLii- 29.12.) täydentävä 30.12.-21

Emotekstissa mainitsen Lars von Trierin ja Tove Janssonin (”Melancholie”, ”Muumipeikko ja pyrstötähti”), mutta jätin tarkoitukella tälle päivälle Netfix-uutuuden ”Do not Look Up”.

Miksi?

Lue koko päivitys, avaa Netfix, huomaa Leonardo DiCaprio ja Meryl Streep, niin oivallat (ehkä?).

*

*

*

Katsoimme perhepiirissä ”Tervo on the Rocks”-tuotannon ja keskustelimme asiasta pikkulauantai-saunan lauteilla.

Olimme samaa mieltä, vaikka syntymäajoillamme on vuosikymmenen ero.

Keskeisin asia viimeistään Iivana IV:sta (”Julma”) alkaen on ollut ryssän-pelko.

Puolen vuosituhannen mittainen.

Minä pelkäsin ensi kertaa 1950-luvun alussa (isäni oli eversti), mutta sitten tuli 1951 ja ensimmäinen Aku Ankka, Olympialaiset Helsingissä, Peppi Pitkätossun isä ja Coca Cola. Helsingin kisoissa Neuvostoliiton alusmaiden voitot lievittivät pelkoa aika lailla.

Tsekkosslovakian Zatopec ja Unkarin Puskas.

Uusi pelko virisi 1950-luvun alkuvuosina, mutta se katkesi kuin kananlento Helsinginniemen vapautukseen eli Porkkalan palautukseen.

Heti perään tuli uusi pelko kun Kekkonen, neuvostovakoojaksi mielletty rintamakarkuri, valittiin väärällä pelillä presidentiksi, jonka jälkeisessä yleislakossa oli neuvostomiehityksen siementä nokko.

Tilanne vielä paheni yöpakkasilla, Tsar Bomballa ja Sikojen lahdella.

Syvimmillään pelko oli kun koulumme harjoitteli väestönsuojiin menoa ja pelkäsi Kekkosen uudelleenvalintaa ja Novosibirskin Hrutshevia.

Viimeinen neuvostopelko olikin sitten 1968, kun puna-armeija oli sekä Prahassa, Suomenlahdella että Suomen itärajalla, mutta sitten helpotti.

1969 alkaen ei Neuvostoliittoa enää ollut. Ei ainakaan pelon aiheeksi asti.

Tämän kaiken ”Tervo on the Rocks” esitti mainiosti ja totuudenmukaisesti – jos omia mieli- ja muistikuviani uskon.

1970-luvun alusta alkaen pelon aiheet ovat olleet Persianlahden ympärillä ja Formosaa vastapäätä.

Vielä kerran kiitos Tervolle ja hänen osaavalle taustatyöryhmälleen, mutta myös haastateltaville.

Heistä kolme oli minulle erittäin tarpeellisia, mutta muut varmaankin nauttivat toisista ”puhuvista ja viisaista päistä”.

Hyvä on jäädä odottamaan sitä pelkoa, jonka 1300-luvulta alkaen 14. ”rutto” ja ilmaston muutos herättävät.

Itse tosin pelkään enemmän oman aurinkokunnan ja ulkoavaruuden kappaleita.

Asteroideja ja komeettoja.

Se liittyy ehkä kahteen asiaan: ”Muumipeikko ja pyrstötähti” ja ”Melancholy”. Lars von Trier ja Armi Ratian ikätoveri Tove Jansson.

Kumpikaan naisista ei muuten pelännyt tupakkaa.

Mikähän siinä on, että pelkään enemmän taivaankappaleita ja naisia kuin sotilaita ja valtiomiehiä?

Mobbning – dålig chef

Olen seurannut hämilläni SoMe:ssa käynnistynyttä keskustelua ties monennestako Jari Tervon ulostulosta Katajanokan kodistaan.

Miehen julkaisu- ja esiintymisluettelo on häkellyttävän runsas.

”Väärin sammutettu” on kaunaisten, koulu-, tarha- ja työpaikkakiusattujen väärinymmärrettyjen nerojen viesti.

Vihreätä ja kovasti yleistynyttä woke- ja cancel-kaunaa (sitä kolmatta sanaa en enää kirjoita, en koskaan).

En ole yhdenkään oikeasti menestyneen ja terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen havainnut yhtyvän tähän sylkevään ja selkäänampuvaan laumaan, johon siitä huolimatta taitaa kuulua nyky-yhteisön jäsenistä noin viidennes.

Kaikki eivät kuitenkaan kirjoita SoMe:aan tai lehtien tekstaripalstoille.

He katkeroituvat muuten vaan, sairastuvat psykosomaattisesti ja lukevat torstaisin Helsingin Sanomien terveysartikkeleita, joissa heille kerrotaan, että vaikka he ovat oikeassa, he eivät menesty.

Eivätkän tule menestymäänkään.

Yhteinen syy meille väärinymmärretyille neroille on väärä suku, väärä isä, väärä äiti, väärä eno, väärä ryhmänjohtaja, väärä chef – dålig chef. Opettaja, vartionjohtaja, ensi- tai toisio-rakastettu.

Hyväosaisille neroille (Leonardo, Carvaggio, Franciscus, Elisabeth II jne) on ominaista, että he elävät jonkin verran onnellisempina ja usein varakaampinakin ja tarvitsevat harvemmin MIELENTERVEYSpalveluita. Toki psykiatrisiin sairauksiin (vakava masennus, pakko-oireinen häiriö, skitsofrenia, maanis-depressiivinen sairaus) hekin tarvitsevat HOITOA, mutta sellaisiin hoito kyllä tehoaa aika hyvin.

Tehoaa hyvin jos diagnoosi on oikea ja ongelma löytyy erikoislääkärin ja potilaan tavatessa, ei sieltä työhuoneen ulkopuolelta. Ei siis kaiken maailman tervoista lainahöyhenissään.

Niin, se huono johtaja.

Tällä kertaa se on Kekkonen, Koivisto ja heidän perässähiihtäjänsä tai perskärpäsensä. Nimi vaihtelee, mutta tyyli on sama.

Siis me.

Valtio, se olen minä (Ludwig XIV).

Tervo on the Rocks

Joulunpyhinä nautiskelin TV-sarjan, jota katsoessa tuli tuttu olo.

”Olen kokenut tämän ennenkin”.

Silloin kyse oli ”Sodan ja rauhan miehet”-nimellä (1978) esitetty Mattti Tapion tulkinta 1930-40-lukujen taitteesta Suomi-Neuvostoliitto-asiassa tai Arvo Salon Vallan miehet (1986), mutta myös Rauta-aika.

Kun nyt alkaa Kylmä sota – ohjelma olla lusittuna tulee mukaan toinenkin tuttu tunne.

Tätähän me taas elämme.

Suomessa.

En tarkoita kiinoittumista, en Pietarin trollitehtaita tai Ahvenanmaan myymistä saati Putinin ja Niinistön suhdetta.

Olisi tietenkin somaa, jos joku nyt kylmän sodan jäille kaataisi kuuman 2020-luvun havaintonsa.

Sulaisiko jää vai olisiko jälleen kerran syytä vaieta.

Kustaa II Adolfista, Kaarle XII:sta, Kustaa Mauri Armfeldtista, J.L. Runebergista, K.J. Ståhlbergista…

Jotain muuta kuin lapsuuden kirja ”Kumpujen yöstä”.

Pitäisikö tarttua kynään ja kirjoittaa Pirkko Saision uutukaiselle Passiolle rinnakkais-kirja ”Välskärin kertomuksia”, mutta kirjoittaa ja laatia se mediatuotteeksi, jota halutaan seurata, josta halutaa oppia ja jossa ”SAVE OUR SOULS” johtaisi tielle selvitymiseen tästä eteenpäin, ei tuolta tänne päin.

. . . – – – . . .

Suosittelen kaikkien hyvien historian oppikirjojen ja tv-sarjojen keräämistä yksille tulisille ja esitän, että niiden päälle rakennetaan maailmaa, joka ei vaadi sairaalloisesti toistoa vaan terveellisesti selviytymisen oppia.

Sellaista ei tähän mennessä, ihmisen historian aikana, yksikään Faarao tai Mooses tai heitä kuvannut Mika Waltari sati Thomas Mann ole vielä laatinut.

Palaan ”Tervo on the Rocks”-oopperaan vielä uudelleen, kunhan olen katsonut pari muutakin ”Kalevalaa”, joilla nykyisyyttä avataan menneisyyden opeilla.

Nyt kuitenkin KIITOS JARI TERVO & työryhmä, mie varsin nautin.

lähteitä:

Jaan Kross: ”Kolme katku vahel / Kolmen ruton välissä”, 1970-80; suom ”Uppiniskaisuuden kronikka”, WSOY 1983

Pekka Vartiainen: ”Ruttovuosi” (Avain 2021)

5. helmikuuta 2007

Arktisen puskurikapasiteetin ensimmäinen päivitys 4307:sta:

Kansallisrunoilija Runeberg takaa Suomen lipun tänään saloissa.
Sen kunniaksi, vaikka Runeberg kirjottikin ruotsiksi, on asiallista avata blogi.

Ensimmäiset viikot kuluvat politiikan, terveyspolitiikan ja kevättalven merkeissä, jatko varmaankin enemmän EU:n, seitsemän muun vuodenajan ja psykiatrian alueella.

Tervetuloa ja viihtykää.

Sää Rovaniemellä: -22C, kirpeä pohjoinen, aurinkoa

antti liikkanen

Tutu on kuollut

Viisi Suomen pääministeriä oli koolla etsimässä ja arvaamassa ”Elämän Biisiä”.

Yksi – vanhin – on keskipohjalainen, jossa uskonto ja Sperbank ovat oikeasti arvossaan.

Toinen on Etelä-Pohjamaalta, jossa Jumalaa ei pilkata

Kolmas on Pohjois-Savosta, jossa ilman Ukko-Paavoa ei kansan kanssa edetä.

Yksi on Tampereella, jonka Tuomiokirkon maalaukset (Hugo Simberg) on pakko opetella jos valtaa haluaa.

Ja hännänhuippuna on ihminen, joka tietää, miten tärkeätä Mäntsälässä on kapina Jumalan puolesta, ei häntä vastaan.

Ohjelman lopuksi pääministereiltä tiedustellaan, mikä joulussa on tärkeintä.

Yksikään ei miettinyt Mariaa, joulun lasta, paimenia tai etäisten maiden tietäjiä. Ei edes Joosefia.

Eikä – tietenkään (woke-woke) – Murjaanien kuningasta (Oulu ja SRK)

Näin se Suomessa pääministereillä, Lipposta ja Jäätteenmäkeä lukuunottamatta, menee, 1990-luvulta tähän päivään.

Hävettääkö?

No ei todellakaan.

Mutta ei tässä Teräsniskaa Rovaniemen kirkossa kaivata.

Lahtista ja konekivääriä tässä kaivataan. Tervo onneksi on jo paikalla (tänään klo 20:00, kahdeksan puolen tunnin pätkää).

Ainakin kaivataan, jos Kremlin suhdetta Suomen NATO-tilanteeseen käytetään taustoituksena (kts Ikitie-elokuva).

Kyllä jämmttti on nii

Kumpi soitetaan: Porilaisten marssi vai Lutherin virsi Jumala ompi linnamme?

Ehkä kysymme Wittenbergin Macciavellilta eli oman aikansa ”halla-aholta”.

Että kukako hän oli?

Philipp Melanchthon, joka ei koskaan eronnut paavinkirkosta.

1618-1648 (Münster, Westfalen):

”An nescis, mi fiji, quantilla prudentia mundus regatur”

***

.

Joulun 2021 rumin lahja

Olen seurannut elämäni kaikkien MMM-kirjojen virtaa, vuosi toisensa jälkeen.

Yksi viimeisten vuosikymmenten tapaninpäivän (Boxing Day) iso asia on tuon 70-vuotiaan aikakaus-kirjan palkintokilpailu. Siinä on tekijöiden kannalta muuan pointti: kisaaja tutustuu kirjaan.

Olen osallistunut kaikkiin aikuisikäni kisoihin ja voittanutkin kerran sadoilla euroilla Otavan kirjallisuutta.

Tänä boxing-day – aamuna avaan kuten aina aiemminkin, uusimman, vuoden 2022 kirjan.

Lapset niitä ovat viime vuosina Papalle pukin konttiin laittaneet, itse lahjoin omaa Vaariani samoin.

Siksipä painettujen MMM – kirjojen joukko on hyllyssäni ehjä ja kokonainen.

Tänä tapaninaamuna kukonpieremän aikaan, aivan yllättäen(kö?), tuli märkä rätti suoraan kasvoille: Kustantaja (Seitsemän tähden Otava) ilmoittaa luopuneensa perinteestä.

Ei kisaa.

Tästä lähin en osta mitään Otavan tuotetta. En Kanavaa, en Parnassoa, en Suomen Kuvalehteä, mutta en myöskään tuon Reenpäiden kioskin muita tuotteita. Sitä roinaa kustantaja tarjoaa liki viikottain postimyyntinä niinkuin Finnair Plus-kauppansa tuotteita VTV:n virkaheitolle CEO:lle.

Niillä on tuossa seitsemän tähden talossa piru irti enkä ole mukana, kun titanic uppoaa, tai estonia, tai wilhelm gustloff…saati mikään muukaan ihmisen hävyttömän piittaamattomuuden aiheuttama haaksirikko.

Osaan pitkään päättäjänä olleena ja nyt jo ”manan maille” menossa olevana 75-vuotisena kuluttajana lukea Otavan päätöksen taustat.

Eikä havaintoni ole ylevä.

Paperia ei enää Kaipolassa tai Kemissä tehdä.

Kirjat painetaan sekunda-puoti-paperille maissa, joissa työvoimalla on vain hetkellinen tykinruoan rooli ja käyttöarvo (Baltia, Balkan, koko visegrad, Kauko-Itä, pian Afrikka ja Etelä-Amerikka).

Olemme, me boomerit, jättämässä jälkeemme Tellusta, jossa on meidän toimestamme saatu aikaan uusi järjestys.

Siinä ei Sannan Viisikko saati Otavan seitsikko auta.

Paavi

Olen keskustellut EU-päättäjänä kokouksissani sekä roomalais- että kreikkalaiskatolisten, mutta myös islamilaisten ihmisten kanssa.

On kiintoisaa kuulla, miten tavallisia ihmisiä me olemme: agnostikot, Rooman kirkon, Turun Tuomiokirkon ja Konstanttinopolin joukot. Oikeastaan vain Kiina on vähän ulkona, vaikka sielläkin on sallittua miettiä pariakin suurta uskontoa, Intian tavoin.

Keskeisintä näissä keskustelijoissa on tavanomaisuus, jollei sitten muusta kuin uskonnollisista syistä kumppanilla ole kärjekäs suhde niin itseensä kuin toisella tavalla ajattelijoihin.

Siinä ei Buddha, Mooses tai Mikael Agricola määritä vaan ihmisen sisäinen palo.

Nykyisellä paavilla oli jossain vaiheessa omassa tallissaan Ford Focus.

Suomen niillä arkkipiispoilla, joita kasvokkain olen kohdannut, on lähes jokaisella ollut jonkinlainen kosla, fillari, potku/lauta/ri tai sukset.

Kävimme eilisen jouluaaton TV-1:n lähettämän Rooman kirkon pääsiäis-palveluksen innoittamana keskustelua siitä, mitä uskonto on.

Koska määritelmään ei kukaan halunnut saada tiukkaa pitoa, keskustelu eteni aika maltillisesti meidän kymmenkunnan joulunviettäjän kesken.

Jos keskusteluun halusi sähäkkyyttä, piti ryhtyä miettimään oman auton voimanlähdettä.

Ei ole kovin yllättävää, ettei akku-moottori ole meidän pohjoisen asustajien joukossa suosittu.

Jos paljon ajaa – työkseen tai huviksi – moottorissa palaa DÖ, jos taas vähän, 95E on ihan kelpo kuljettaja.

Onnikoita ja junia ei tarpeeksi Pohjois-Suomessa enää kulje, jos on innostunut kiertämään muutakin kuin tahkoa.

Lopuksi mietinnässä oli Pietarin kirkon kupoliin (Bramanti, Sangallo, Santi) tehtyjä vierailuja.

Kupoli on hyvin ahdas, paniikkiakin promosoiva paikka. Niinkuin neulansilmä kamelille. Sen sijaan harvalla meistä on ollut malttia jonottaa Sixtuksen kappeliin.

Yhdestä pienestä kappelista olemme ehkä yhtä mieltä.

Santa Maria della Vittoria.

Siellä ei ole tungosta ja siellä on kenties puhuttelevin taideteos koskaan.

”Pyhän Teresan hurmio” (Gian Lorenzo Bernini).

Hyvää matkaa – Roomaan!

Sinnehän kaikkien teiden sanotaan johtavan,

LIHIS

Ai kun pistää vihaksi, jos vihalle antaa vallan.

Ihan näin joulun alla ei ehkä kuitenkaan pitäisi.

Sodan käyneitten pennut, nyky”boomerit”, men/ivät/mme luistelemaan luikkarille: Stadissa Runeberginkadulle tai Kallioon ja Kouvolassa Kuntotalon taakse pesäpallokentän jäälle.

Sitten mentiin ”on koju missä mies myy halpaa makkaraa” ja ostettin lihis.

Piirakan välissä saattoi olla yksi tai kaksi nakkia, jolloin se voi olla nimeltään hampurilainen tai hodari.

Mutta perusasia on, että se on lihis.

Kun sitten Tali-Ihantalassa tai Nietjärvellä siipeensä saaneen poika meni Helsingin yliopistoon lukemaan valtio- tai lääketieteitä tai, jos oli oikein fiksu, Otaniemeen tupsulakissa Nokian insinööriksi, se tiesi rahan arvon siitä, paljonko lihiksessä Stadi Assalla oli täyttettä.

Ei siis tiennyt evään hinnasta, koska se oli noina aikoina säädeltynä aina sama, vaan sen painosta ja piirakan sisällön lihan ja riisin suhteesta sekä määrästä.

Kun nyt menen Assalle ostamaan Möttösen tai Kauppatorille Eromangan, vain hinta muuttuu. Tai, kuten Kauppatorilla, evään saatavuus. Snellman lopetti kahvikojussaa jo vuosia sitten.

Nyt siinä kojussa saa lihiksen, jonka sisällössä on jotain muuta kuin lihaa ja riisiä.

Vegeä ja punakalaa.

Ei sellaista voi syödä eikä vihreitä äänestää. Ainakaan samaan aikaan.

Lihapiirakka nakilla on sama, söitpä sen Rovaniemellä, Varsovassa, Leningradissa, Kouvolassa tai Sinisen talon (Helsingin kaupungintalo) rappusilla.

Myös Hagiksen torilla tai kauppahallissa sen voi syödä, jälkiruokana riisipuurolle (sokuria, punaista maitoa ja kanelia) tai eturuokana.

Eromanga, hampurilainen tai hodari, ihan sama se sille, mutta itse annos on SAMA.

Siinä on vähän sama kuin alakoulun joulu-, ei kuusijuhlan evankeliumissa Matteuksen mukaan.

Pilatus oli maaherra ja pesi käsiään pesemästä päästyään ja Herodes tappoi kaikki alle 2-vuotiaat.

Ei mikään kuusi/viisi/neljä-juhla vaan lihapiiras nakilla, sinapilla ja ketsupilla.

On koju pieni missä mies myy halpaa makkaraa, lapset ilmaiseksi ketsuppia saa

Tänään, elämäni 76. jouluaattona, paistetaan kinkku ja hunnutetaan se itse tehdyllä ”Tintin tuli” – sinapilla.

3,14159 26535 89793 23486 26433…

Joulun lapsi on Krista Kiurun kohdussa.

Hallituksen ohje season´s greetings – ajalle on monimutkainen.

Israel rokottaa väestöänsä neljättä kertaa.

Minä otsikoin season´s greetings päivitykseni ympyrän kehän suhteella sen halkaisijaan siksi, että sen matemaattinen (euklidis-lähtöinen) lukuarvo on päättymätön.

Se on myös r-säteisen ympyrän pinta-alan suhde r-sivuisen neliön pinta-alaan.

Neliötä siis ympyröi sekä Suomen hallitus että euklidinen geometria.

Omegaa seuraa kuitenkin Pii.

Omicronia kait pii-r-toiseen tai 2pii-r.

Uudelleen tänään toivotan rauhallista vuodenvaihteen aikaa ja ”koska viaton olen minä”, taidan palata näille selkosille vasta viattomien lasten päivänä.

En ennen.

Piin pelossa.