Kukin voimiensa mukaan

Olen keskustellut maailmanrauhasta kahden aika tasavertaisen henkilön kanssa.

Toinen tekee lähes elämäntyökseen arjen ammattiaskareita kriisialueilla Nobelpalkinnon saaneen järjestön ”piikkiin” ja toinenkin on saanut Nobelpalkinnon.

Sekä järjestön vuokramies että ”The Elders”-jäsen kertovat yhtäpitävästi siitä, miksi he kehoittavat panemaan täällä Suomessa (siis kehittyneessä maailmassa) ”leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla”.

Molemmilla kumppaneista on myös näkemys siitä, miten sodat (Länsi- ja Keski-Afrikka, Lähi- ja Keski-Itä) voisivat loppua.
Ne voivat loppua vain sotimalla.

Minusta tuntuu, että tällaisia keskusteluja olisi hyvä itse kunkin käydä tai ainakin lukea niistä kerrottavia tarinoita.
Helsingin Sanomissa Jaakko Lyytinen kirjoitti viime viikonloppuna hienosti tarinoista lauantai-esseessään.

Ei minulla tästä nyt muuta ole kerrottavana.

*

Netikettiä:

Ratkaisu hölmöjen nettikirjoitusten ongelmaan ei olekaan verkon sulkeminen tai mielipiteitään esittävien rekisteröinti. Paljon parempi vaihtoehto olisi ihmisten opettaminen ajattelemaan. Sillä ei olisi samanlaisia haitallisia sivuvaikutuksia kuin sananvapauden rajoituksilla

(Häyry, HS 27.1. 2014)

*

Vieraisilla:

Kävin pitkästä aikaa lukemassa, mitä ”primus inter pares” on blogien maailmassa kirjoittanut.
Monen herkullisen ja muutaman jopa tökerön vasaman joukosta löysin mielestäni yhden, joka ansaitsee esittelynsä myös täällä, vähän vaatimattomammassa yhteydessä:

Mahtoikohan pääministeri Katainen saada Hymypojan? Miten lienee ollut Pekka Himasen laita ja kuinka Jorma Ollilan. Jos Ilkka Niiniluoto sen sai, voin vain ihmetellä. Niin kauan kuin olen hänet tuntenut, hän on ollut aamusta iltaan sen näköinen, että haluaisi olla jossain muualla.”

(Kemppinen)

Mainokset

Oskari Olematon

Yleisradion onnettomin osa (TV-2) lähetti sunnuntai-iltana reilun viiden minuutin todistuksensa siitä, että nauru on aina pahansuopa, jopa vähän tappavakin vuorovaikutuksen muoto.

Hyvä ilo on vahingonilo.
Jos ei suorastaan ainoa tai paras.

Liki tukahdus-hihitykseen asti sain seurata, miten äiti, isä ja kaksi lasta matkustivat Los Angelesiin pokkaamaan elokuvataiteen Nobel-palkintoa.

Ihminen on onnellisimmillaan, kun toinen on onnettomimmillaan.
Virtuaalisesti?

Kas, tässä se onkin, se jutun juoni.
Kuinka moni suomalainen nautti takavuosina, kun Ericssonilla meni huonosti?

”Veihän naapurimme viljan halla” (mielellään virkkeen ensi osa unohdetaan: ”Pane leipään puolet petäjäistä”)

Pitääkö mun kaikki hoitaa” (Selma Vilhunen, Joanna Haartti, Santtu Karvonen)

*

Kuten usein puskurikapasiteetissa poikenneet vieraani tietävät, olen aika perehtynyt Suomen ja Saksan historiaan erityisesti Saksan-Ranskan sodan jälkeiseltä ajalta.
Myös 1808-sota ja sitä edeltävät Iso- ja Pikku-vihat sekä 30-vuotinen sota aina Kustaa Vaasan poikiin asti ovat myös tutulla ”mukavuus-alueella”.

Olin äskettäin sellaisessa tilaisuudessa, jossa nuo epookit ”kuoriutuivat” mieleni pohjamudista tietoisuuteeni tunnelatauksen kanssa.

Minulle syntyi tilaisuus nähdä, mitä tapahtuu, kun Kumpujen yön haamut alkavat nousta.

Kylmät väreet ravistelivat varoen runoilijansielu-aluettani.

Yhdellä sanalla tuo iduilleen noussut metafora on kuvattavissa:

”Vorwärts!”

Surullista?
Ei oikeastaan, enää tässä iässä.
Pieni pettymys omaan itseen pukersi tietoisuuteen.

”Olisihan minun tuo pitänyt nähdä jo monta vuotta sitten”
Viimeistään silloin, kun luin kivitauluista paikan päällä, ketkä olivat ensimmäiset tapetut eräässä leirissä:
Mauthausen-Gusen (Itävalta)

Ikääntyneitä, naisia ja demareita.

Eleos, Phobos ja Katharsis

Odotan nykyisin enemmän lauantai- kuin sunnuntaiaamuja.

Sunnuntai tosin huomenna on poikkeus.
Iltamyöhällä tänään nimittäin poikkean elokuvissa (12 Years a Slave, Steve McQueen).

Huomiselta odotan mäkihyppääjän tarinaa (Arto Nyberg, TV-1, 19:45).

Tämän lauantai-aamun huippu ei ollut uudet kakkulat eduskunnan, ulkoministeriön ja EU:n komission tulevan jäsenen silmillä (TV-1, Ykkösaamu, A. Stubb).

Jaakko Lyytinen on vetänyt mutkat oikoisiksi ja voittanut lauantain ”Arctic Rally”´n minun mielessäni.

http://www.hs.fi/kulttuuri/Tarinat+ja+tunteet+jyr%C3%A4%C3%A4v%C3%A4t+tiedon+ja+j%C3%A4rjen/a1390607552993

Todellisessa viikonlopun rallissa, jonka ”trad name” on ”Marlboro Arctic Rally”, ajaa jo toista kertaa ikäiseni Claudio Picasso.

Hän on siinnyt suhteesta, joka sai alkunsa II Maailmansodan suurten ikäluokkien syntymisen osana ja ”syynä” (olen mukana babyboomersien syntisessä joukossa).

Claudio on Pablo Picasson poika, 67-vuotias.
Ikäni on 67 vuotta, isäni kirjoitti runoja.

*

”Sosiaalisen median aikana yleisön reaktiot ovat nopeita ja joskus raivokkaita. Joskus myös syystä”, kirjoittaa Lyytinen (linkki yllä).

Arktinen puskurikapasiteetti herätti ennen joulua kirjoittajaansa kohdistuneen raivon, mielestäni syyttä suotta.
Jos syy sitten ei ole se, että APK on aika kryptisesti laadittua, poukkoilevaa ja usein tarinoihin pyrkivää ”short story”-genreä.

*

Steve McQueen on tehnyt mestarillisen ohjaajatyön verkkaisuudessaan ja estetiikassaan.

Elokuvassa on minuutin-parin pätkä, jonka soisin jäävän elokuvan historiaan.
Siinä luottamuksessaan petetty päähenkilö polttaa kirjeen.

Toivon menetystä en koskaan ole noin hienosti nähnyt kuvatun.

Oscareita taitaa tulla?

Hallitsijan kynästä

Kun asiat ovat oikein huonosti, lähdetään seminaariin.

Näin arveli ”Naantalin Aurinkokuningas” eli TP Sauli Niinistö Selkärankaseminaarissa.

Tänään seminaariin lähtee meiltä kolme.
Sauli Niinistö, Jyrki Katainen ja Alexander Stubb.
Toivottavasti muistavat, että eivät astu (stig ombord) samaan lentokoneeseen.

Laivaa, metroa tai dösää Davosiin ei ole menossa.
Virka-autolla tässä kelissä ei ole matkaan asiaa.
Kun matkassa on Euroopan investointipankin entinen ”Jagge”-kuski ja kaksi komissaariehdokasta, eiköhän siellä tule jälkeä.
Ettei Olli Rehnin komissaariura pääse jatkumaan.

Urho Kaleva Kekkonen puhui voimakkaasti alkoholipolitiikkaamme vastaan ja marihuanan laillistamisen puolesta kahdesti presidenttikaudellaan. Nimellä ja nimimerkillä (Liimatainen).

Mitäs tässä muuta kuin nauttimaan. Kirsin on viimein kovetettanut suon. Härjän alla siis polku kestää takaniitulle reen edessä raahustamisen.
Pääsee se minotaurus hakemaan kuivaheinää lehmilleen ometassa.
AIV:n haitat vähenevät ja maidosta tullee parempaa.

Kippis, Minna Lindgren (51v) ja Riikka Lamppu (58v) tänään!

Atlantis – Triesten Freud ja Melville

Vietin pakkaskylmässä Särkänniemessä viime lauantaina jonkin tunnin miettien tarinaa, perinnettä ja ilmiötä, jota olen aikonut mennä elokuviinkin ihmettelemään.

Orjuus.

Elokuva on nimeltään 12 Years a Slave.

Näyttelyn nimi on AxME eikä se ole nähtävissä ensi sunnuntain jälkeen Sara Hildénin taidemuseossa (Tampere) Suomessa vaan Haus der Kunstissa (München, Saksa).

Ellen Gallagher ja Sigmund Freud ovat kohdanneet Triesten yliopistossa merten elävien parissa. Ajallisesti eroa heidän käynneillään on 110 vuotta (hiukan yli neljä sukupolvea).

Freud, Goebbels, Mengele, Gallagher ja Steve McQueen ovat sellaisella apajalla kalassa, jossa itse olen tässä blogissani viihtynyt kohta kuusi vuotta.

Jotain sellaista kulttuurin palavaa pensasta olen etsimässä omassa pienessä maailmassani, jossa nuo edellä mainitsemani luovuuden huiput ovat omassa sfäärissään kait onnistuneet.

Onneksi meillä kaikilla taitaa olla yksi yhteinen virtuaalinen sankari:

Kapteeni Ahab kirjassa Moby Dick – valkoinen valas (Herman Melville).

Antaapa pakkasen lauhtua.

Toinen kirja tähän teemaan:

Juri Rytheu: ”Kun valaat lähtevät

*

Vertailun vuoksi – sallin se itselleni.

Ehdin oppia tuntemaan ne maalaukset, jotka olivat esillä Rovaniemen kulttuuritalon Korundin seinällä tammikuun alussa 2014.

Ehdin nähdä Kalervo Palsan elävänä ihmisenä omassa ateljeessaan ja Reidar Särestöniemen omassaan.

Lisäksi olen kohdannut Reijo Raekallion Pöntsön Taivaallisen rauhan aukiolla sekä hänen galleriassaan että hänen erinomaisessa saunassaan (kotiseinillämme on useita lappilaisten taiteilijoiden tauluja, Poronlypsäjä Reijolta on kunniapaikalla – television taustalla).

Olen nähnyt Ryhmäteatterin Pengenkadun näyttämöllä Eduskunta I näytelmän sekä Helsinginkadun näyttämöllä sen jatko-osan, Eduskunta II. Pengerkatu on (kohta OLI) ylivoimainen ympäristö teatteritaiteelle.
Parasta Ryhmäteatteria kuitenkin olen kokenut 1980-luvun lopulla Suomenlinnassa:

”Taru sormusten herrasta”.

Kun siis viime viikonloppuna nautin Tampereen teatterin ”Les Miserables” sekä Näsinneulan juurella Ellen Gallagherin AxME:n, minä vertaan.

Eniten nautin Miles Davisin taidenäyttelystä (Finlayson-keskus, taidehalli TR 1, Tampere), koska taustalla soi Miles Davisin kvintetin musiikki. Olen sitä kuullut livenä Helsingin Kulttuuritalolla 1960-luvun alussa.

Sielussani tulen lyhyen jäljellä olevan elämäni aikana kuitenkin kantamaan isoa tuskaa AxME-näyttelystä, koska se paljastaa minulle minua itseäni.
Orjuuden ja orjan isännyyden.

Korundin kahvion seinältä poistetut taulut eivät merkitse minulle mitään. Eivät edes sen takia, että ne poistettiin. Tai jos niitä ei olisi poistettu. Monelle merkitsevät. Soromnoo.

Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa olivat ihmisinä minulle valtavan merkitseviä.

Joka kerta kun tapaan Reijo Raekallion, tulen hyvälle mielelle.
Jo siksikin, että hän on piirtänyt hienoja kuvia entisestä vaimostaan ja on paljon pienempi kuin nykyinen vaimonsa.
Tunne Reijoa tavatessa on sama kuin Jussa Lihtosen kanssa aikanaan kohdatessamme.
Tai Pekka Lintulan kanssa jutellessa.

Tulihan tämä nyt selväksi?

Santa Croce

Ihmisen maailmassa on isoja valuvikoja. Suurin osa niistä taitaa olla tiedossamme, mutta ei korjattavissamme.
Eliökehän kestokyky, pahisten ylivoima tai vallanhimon palkitsevuus ovat mielestäni hyviä esimerkkejä valuvikojen luonteesta.

Jos näitä ammottavia järjen ja välittämisen aukkoja aikoo lähteä korjaamaan, pitää remontti-ihmisen ensin etsiä vika itsestään, korjata se ja omien kokemisten pohjalla kääriä hihat.

Joku vuosi sitten katselin firenzeläisessä kirkossa remonttiin kyenneiden hautoja. Neljä kuulua toisella lailla ajatellutta ja toiminutta ”Leonardoa” siellä oppaan mukaan lepäsi.

Mietin edelleen, onko se, että ihminen maailmassa elää nyt kaksi kertaa terveempänä,
kaksi kertaa pidempään, määrältään monikymmenkertaisena,
näiden renessanssin propellihattujen ansio vai synti.

Jos jotain voi päätellä siitä, tunnistatko, hyvä vieraani nuo toimijat ja heidän roolinsa tämän päivän tupakka-, kuntarakenne- tai SoTerakenne-lakiuudistuksissa, vastaus jää ”lukijalle”.

Ja vastuu.

Turbelenssi vai kurimus

Olen tiukan pakkasen kunniaksi joutunut yllätyksekseni keskelle poliittista pientä turbulenssia eli kurimusta.

Sikäli empatiani vihreiden Guggenheim-käytöstä kohtaa ihan pikkuisen lisääntyi tai ainakin tarkkeni.

1987-88 olin ensi kertaa mukana poliittisessa turbulenssissa ja istuin illat äimän käkenä kotona miettimässä puolittaisena yksinhuoltajana, puolittaisena yhteishuoltajana sitä, mitenkä kokenut 42-vuotias lääkäri tällaiseen onnistui osumaan.

Myöhemmin tuo asia on valjennut hyvällä mentoroinnilla ja seuraus tilanteesta oli pelkästään hyvä.

Ehkä tämäkin pieneen paikalliseen tynnöriin noussut kurimus päätyy samoin:
Mentorit tulevat ja ylistävät, kuinka hyvää se tekeekään, että välillä sää vähän myrräköityy.

Mütter und Väter – televisiosarja palauttaa mieleeni, mitä on todellinen ja valtava poliittinen myllerrys.
Juuri lukemani kirja ”Kolmannen valtakunnan vieraat” sopii ohjelman oheislukemistoksi siksi, ettei kukaan jää luuloon, että suomalaiset jotenkin ovat osattomia siihen, mitä tänä iltana TV-1:n kanavalta tulee klo 19:00: ”Hitlerin synkkä karisma”, osa 2/3.

Muita aiheeseen liittyviä kirjoja:

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset
Timo J. Tuikka: Kekkosen takapiru
Antony Beevor: Berliini vuonna 0 ja Pariisi miehityksen jälkeen 1944-49
Antony Beevor: II maailmansota

Tuosta viimeisestä kirjasta huomaan mielenkiintoisen asian.
Siinä ei mainita Suomen sodasta 1939-1945 oikeastaan sanallakaan.

Odotan hyvillä mielin saunailtaa ja sen jälkeistä sänkyyn kömpimistä.
Yöpöydällä odottaa aloittamista Hannu Raittilan kirja Terminaali.

Soma lähteä siitä aamuvarhain tulipalopakkaseen kohden Ylämaita (Sodankylä)

p.s.
Aamulla, kiitos pilvilauttojen, onkin lämmintä, -23C

Ylä-TB:n Kallinen

Forssan seudulla vaikuttaa veljespari, joka on ikuistanut tuon savimaan henkilögalleriaa (Mali).

Lapissa elinkautisten maahan ja kuolemanjälkeiseen ”hall of fame”´een on jäänyt monta Nätti-Jussia.
Jari Tervo on Markku Torkon ohella näitä hahmoja kirjoittanut muidenkin nautittavaksi kirjoissaan.

Paljon on kuitenkin sellaisia todellisuudessa vaikuttaneita hahmoja, joita on vaalittu vain suullisessa perinteessä.

Heistä laulettu halullisten muistiin ja edelleen kuljetettavaksi Hovinpohjassa, Pistossa, Sampon ykköspöydässä, Pub Ylityössä, mutta myös TB-, Esso- ja Shell-huoltamokahvioissa.
Kansankadun Nestettä unohtamatta.

Tällaisiin paikallisiin ja maakunnallisiin kanteletar-kokoelmiin ei pyritä, sinne joudutaan.

Hahmoja ei kehitetä niinkuin munamiehiä ”Putous”-tuotteeseen.

Ne syntyvät itsekseen ja omilla voimillaan kertomaan, mitä ”petronellojen aikaan” on tapahtunut julkisuudesta vähän sivummalla, kämppien elämänluukkujen äärellä, purojen varsissa ja kapakoiden hämärässä.

Tavallisesta arjen elämästä ei hahmoja juuri tunneta, Huojuva talo ei siinä ole poikkeus.
Yhden asian ja ihmisen tarinat tarttuvat kansanlauluiksi kovin harvoin.

Osa folkloresta on niin arkaa vielä nykyhetkessä, että se painetaan tarkoituksella unhoon. Ketomellan murhat on tällainen, ILO 169-pitoinen saaga.

Muuan, Ylä-TB:n viheltävä Kallinen, on Nuuttiani valaissut.

*

Yksi maailmalla vastaan tullut tarina on Zrinskin legenda, jota en tässä ryhdy toistamaan.
Lähden sitä itse katsomaan myöhemmin keväällä, kun Lapissa hankikanto jo on muuttumassa jäidenlähtö-rospuutoksi, maa arktikumissa on kahdella karvalla.

Mutta tähän päivään ja suomalaiseen arvokeskusteluun sopii varmasti 1930-luvun legenda, joka sen ajan iltapäivälehtenä/arkkiveisuna levisi kulovalkean tavoin kansan keskuuteen asiassa, jota historiankirjoitus tuolta vuosikymmeneltä ei mainintaa enemmän käsittele.

Sievistä kuuluu kummia
Siellä liikkuu pilviä tummia

Asia ei oo turhasta
Vaan Saukon lasten murhasta

Voi niitä lapsiparkoja
Isä ja äiti ei olleet arkoja

Ne myrkyn piiloon peitti
ja siitä sopan keitti

Lapsille sitä antoi
Ja ruumiit sänkyyn kantoi

Ne ei saaneet elon tikkiä
Vaan saivat arsenikkiä

Satanut ei lunta
Ne nukkui kuolon unta

Suomessa ei oo lakia
Täytyi leivän takia

Herroja nyt opettaa
Ja omat lapset lopettaa

Tämän ”arkkiveisun” kirjoitin ylös sellaisessa muodossa kuin se nykyaikana Erottajan Esson kahvion tuppakkahuoneessa lausutaan.

Erottajan Essoa tosin ei ole enää olemassa.

Mutta niin vain Nuutin aamusta kävi, että sieltä tuo alussa mainitsemani Ylä-TB:n viheltävän Kallisenkin tarinan löysin ylösmerkittäväksi.

Raakaa peliä vai taitavaa politiikkaa

Tämän kerran Arktinen puskurikapasiteetti palatkoon tarkoitukseensa, jossa sen alunperin avasin (2007 eduskuntavaalien alla, jolloin olin ehdokkaana).

Leikkaan alle tänään Uuden Suomen keskustelupalstalle kirjoittamani kommenttipuheenvuoroksi tarkoitetun tekstin.
Sitä edeltää US:ssa eteläsuomalaisen nuoren demarin (”Krisu Siuntiosta”, 43v) perusteltu mielipide, johon en siis yhdy.

En varmaankaan asiaan tämän enemmälti palaa, koska olen pyrkinyt tuohon kommenttiini rakentamaan sen, mitä minulla on asiasta (henkilövalinnat ja sosialidemokratian/työväenliikkeen globaali ja EU-Suomen tila):

Olen demari vuodesta 1984.

Vanhaa valtasin ja Tehtaankadulla Tsekkien puolesta rähjäsin sitoutumattomana 1968.

Demarien pj-asiassa olen mietteliäänä katsellut nimiä Paasio(t), Sundqvist, Heinäluoma, mutta seurasin tilannetta aktiivina tiedonkuluttajateininä myös Skogin, Tannerin, Raunion & al aikoihin.

Demareilla on yksi voimavara, jota kannattaa pitää silmällä.

Puolueessa on hyvin iso partti ihmisiä, jotka ovat tottuneet vaikuttamaan, osaavat vaikuttaa ja joilla on vahva, historiaan ja kokemukseen perustuva missio.

Mutta heillä (meillä) ei enää ole päättäjähisseissä tulevaisuutta, jota pitäisi pelätä saati edistää: olemme uramme ”huipulla” (jos tätä sellaiseksi voi kuvata, heh) eli meidän ei tarvitse muodostaa kantaamme ajatellen, että miten ”noi” sitten jatkossa meitä kohtelevat.

Emme ole enää katsomassa, tuoko TY:n lähetystö kauniin puheen kanssa seppelettä haudoillemme.

Siitä asemasta ja 30 vuoden demariviisaudella olen sitä mieltä, että Antti Rinne ei ole puhdas pulmunen, mutta hän on kokenut taistojen mies (vertaan häntä mielessäni esim Matti Putkoseen, Lauri Ihalaiseen, Lasse Laatuseen tai Markku J Jääskeläiseen).

Suomessa on korkeakouluihin opiskelemaan pääsyssä aika korkeita kynnyksiä.
Eräs korkeimmista kynnyksistä on luokanopettaja-koulutukseen.

Sen Jutta Urpilainen on onnistunut ylittämään ja sitä kautta (muun muassa) hän on ”primus inter pares” alusta alken.

Pikkuhiljaa tästä leidistä on hioutunut timantti, mutta ei ”veritimantti”.

Lopuksi:

Olen demarimandaatilla EU:n pohjoisin poliittinen päättäjä ja luottamustoimen vastuullinen.
Tässä kymmenen vuoden urakossa (Alueiden komitea, CoR) minulla on näköalapaikka PES:n (eurodemareiden) koko kenttään.

Suomen demarit eivät ole kannatuslukuineen ollenkaan yksin.

Syyt demareiden (työväenliikkeen) kriisiin Euroopassa ovat kaikkea muuta kuin Jungneria, Heinäluomaa, Urpilaista tai Rinnettä.

Poliittiset vireet ja virrat ovat isolta osin globaaleja (kts esim Jyrki Raina), huomattavalta osin eurooppalaisia, mutta vain visseiltä osin kotikutoisia (kunta/maakunta/valtakunta).

Tätä kannattaisi pitää silmällä ja vaikuttaa siellä, missä tulosta on odotettavissa.

Tuulimyllyt pyörivät ilmankin – jos sattuu tuulemaan..”

Ja tuuliviirit

*

Vanha viisaus lie ”paras on hyvän ahkerin vihollinen”.

Parastahan olisi, jos kriisistä selviytymässä olevalla puolueella olisi pomo, joka täysillä voisi keskittyä pelkästään oman paatin ohjaamiseen.

Eri ihmiset sitten keskittyisivät koko maan pelastamiseen, joka ehkä kuitenkin olisi arvokkaampi ja tärkeämpi hanke niiden kannalta, jotka eivät puolueista niin tiedä (siedä).

Näin ollen sekä Kansakoulukujalla että Saariniemenkadulla olisivat täyspäisinä ja -päiväisinä chefeinä ei-ministerit Jan ja Antti.

Ja maata pelastamassa taas olisivat Jyrki ja Jutta.

Niin, kuten sanottu:
Se olisi tässä hurlumheissä se ”paras”.

Ja paras tässä lie sitten se hyvän ahkerin vihollinen.

Veikkaan, että joudumme valitsemaan hyvän.

McLean, David ja Ibn Sa´ud

Maailman ensimmäinen merkittävän suuri ikäluokka on Suomessa tullut elämänsä siihen vaiheeseen, jossa meillä on aikaa ja palavaa halua kirjoittaa Veijo Meren kirja ”Suurta olla pieni kansa” sekä sitä edeltävät kolme teosta.
Maassa taivaan saranat
Huonot tiet, hyvät hevoset
Ei tule vaivatta vapaus

Täällä Pohjantähden alla.

Kennedyjen tarina.
Donnerien sukuselvitys.

Kun Kjell Westö tekee sen, hyvä.
Sukujemme tarinat ovat opettavaisia – niille, jotka eivät enää opi.

Olen itsekin asiassa vähän värkännyt.
Kunnes löysin eräästä lehdestä seuraavan lauseen:

If it looks like a duck and quacks like a duck, then it might just be a duck

Jos vapaa on vain umpihanki, niin mikä täytisen pakko sitä on taaksepäin käydä tasoittelemassa?

Otsikosta avaten:

Abdu-l-’azīz ibn ’Abdi-l-raḥmān ibn Faiṣal ibn Turkī ’Abdu-llāh ibn Muḥammad Āl Sa’ūd