Römppä, kekri, halloween, kaamos, kulvakkolauha

Tähtikirkas yö vaihtuu tuhruiseen aamuun, 12 asteen pakkanen lauhaan sumuun.

Kekrinä vaihdettiin entisinä aikoina työpaikkaa ja – joskus – muisteltiin vainajia.

Nyt kannetaan tonnikaupalla steariinia ja muovia hautuumaille ja noustaan ulos kurpitsasta (sellainen on virasto ja sellainen on omakoti/rivi/kerros-talo) imemään verta.

Ihan hyvä syy olla kirjoittamatta sähköistä päiväkirjaa, kun näin on.

Kunhan käväisin lokakuun loppuessa
– kertomassa että täällä ollaan ja
– laittamassa header-kuvaksi kunnianarvoisan eliittikoulun halloween-kisan voittajan luomuksen.

Arvelen käveleväni viikonvaihteen aikana hivenen ja kädet selän takana. Siellä hautuumaalla…

Carpe diem II

Joitakin tarinoita ei tarvinne kirjoittaa kahdesti.

Otan junan/bussin ja käyn Torunissa.

Palaan aikanaan ja asetan sitten käyttöönne tämän kirjoituksen headariksi torunilaisen kuvan.
Torun on Copernicus’een (1473-1543) kaupunki.

Hän uhmasi paavia, joka kostoksi vei kaupungilta oikeuden lyödä rahaa. Pääkaupunki siirrettin Krakow’een, jonne Hakkapeliitat eivät sata vuotta myöhemmin yltäneet.

Kerron joskus, mitä ajattelen Anna Cavaldan uusimmasta, 63-v-lahjaksi saamastani kirjasta Lohduttaja (Gummerrus 2009).

Sen takakannessa lukee (sovellan vähän):

”63-vuotias ylilääkäri viettää suuren osan ajastaan lentäen. Työmatkat vievät hänet Puolaan asti, paluulennot tuovat hänet takaisin Rovaniemelle unihäiriöisen vaimon ja tämän tyttären ja pojan luo…sitten jokin muuttuu”.

Malttakaa odottaa.

Ja käykää Rovaniemen teatterissa, Lapin alueteatterissa.

Leiri maailman laidalla on aluevaltaus, joka onnistuu. Tämän päivän ihmiselle:

carpe diem!

Pihamme huurtuneen ja jäätyneen nurmen tanhuvalla risteilee harmaantunut orava. Niin minäkin.

Lokakuun viime päivinä orava on vaihtunut jänekseen, mutta muut jyrsijät ovat poissa.

Kaksi kertomusta, yksi valhe, Kalliosta, Pitkänsillan pohjoispuolelta

Kävelin äsken Kallion kirkon vaiheilla (otsikkokuva blogauksen ilmestymisen aikaan kuvaa Kalliota sellaisena kuin se näkyy eduskuntatalon juurelta päin), minulle oudoissa maisemissa. Luin äsken kaksi Kallion tarinaa.

Kjell Westö: älä käy yöhön yksin

Mauno Saari: haavikko-niminen mies

Kolmaskin tarina sopii joukkoon

Henrik Meinander: Suomi 1944

Neljäs, näille malliksi, Töölöstä:

Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen

Kaikki kuvaavat suomalaisen, helsinkiläisen, jermun jeremiaadia 1900-luvun Suomen maailmassa. Tarkkanäköisesti ja hiljaista tämän päivän viestiä tulkiten.
Kari Hotakaisen Ihmisen osa kuuluu joukkoon kuin piste huutomerkin alle.

Kaikki viisi kirjaa liittyvät toisiinsa hyvin kiintein punoksin, hyvin kiintein ja joustavin, fleksiibelisti siten, että välittävä verkko – se tärkein osa joustoa – on lukija. Eivät kirjoittajat.

Vaikka Saaren Haavikko onkin kuin iltapäivälehden lööppi tai tv:n ajankohtaisohjelman mädäntynyt lautakasa, se sopii joukkoon, koska sekin paljastaa miehestä 1900-luvulta jotain, mitä nämä keskenkasvuiset maitoparrat ja jakkupuvut (ns journalistit) eivät tiedä eivätkä voi siis kertoakaan. Kyseessä on 1900-luvun perintö uuden vuosituhannen taapertajille.

Ottakaa tai jättäkää, mutta pysähtykää.
Edes hetkeksi.
Että näkisitte, missä tämä ihmisen maailma on ja mihin se menee.

Toivon hartaasti, että Norjan Nobel-komitea osui oikeaan arvottaessaan Chigagon Obamaa, vaikka tiedänkin, etteivät kaikkea valtaa käyttävät ase-konsernit nominaatiota näe oikeana: rauha ei ole niiden viesti, niiden sieluissa. Obama palkittiin ihmiskunnan tämän päivän toivon herättäjänä, ei rauhan tekijänä – mutta rauhan edellytyksenä. Ehkä viimeisenä joukossaan?

* * *

Kun Mauno Saari kirjassaan kertoo, että Haavikko-niminen mies mollasi Ahtisaarta norjalaiselle parlamenttivaltuuskunnalle, minä hiukan ihmettelin.

Selvitin (itse asiassa Jaska selvitti) asiaa: Ahtisaari ei nimittänyt Haavikko-nimistä miestä Taiteen Akateemikoksi ensi töikseen 1994, niinkuin ManeS kirjassaas (s 27) väittää.

Koivisto hoiti homman ilman nobeleita jo 1991. (lähde: PH/wikipedia). Olen toki – allaoleva mielessäni, korjannut wikiin moninkertaisena pujahtaneen virheen, koska

Toisaalta:

”18. maaliskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari nimitti kirjailija Paavo Haavikon akateemikoksi.” Tämä samaisen Wikipedian annaaleista, vuosi 1994.

(ei muuten nimittänyt ilman yskimättä, kertoo Mauno Saari ja jatkaa…)

On neidolla punapaula

Joku päivä sitten kerrottiin Anu Kaipaisen lähdöstä.
Kirjailijan elämää kuvaavissa uutisissa ei mainittu hänen Rovaniemi-teostaan On neidolla punapaula.

Tuo kirja on sielulleni eräs niistä asioista, joiden varassa ja kantovoimalla 1970-luvulla muutin pysyvästi pohjoiseen.

Tänään tuon kirjan eräs läheinen, Maija-Liisa Lauri, on lehdessä ristillä.

Kirjailija ja hänen tarinansa lähtivät yhtä aikaa.

En jää oikeastaan kaipaamaan näitä ihmisiä, koska heidän jälkensä ovat jo minussa.

Eivät ne minusta mihinkään lähde.

Kun tapasin Maija-Liisan joku aika sitten, hän oli entiseen tapaansa vaativa: ”Antti, sinun on tämä asia hoidettava ja minä kyllä katson, että sinä sen teet!”

Kunnioitan poislähteviä ja ymmärrän jo ehkä vähän, mitä siinä tapahtuu.

Hyvää työtä, Maija-Liisa ja Anu. Ja hyvää yötä…

Matkaan

Alkusyksy on takana ja talvirenkaiden vaihto on alkanut.

Demareiden puoluehallitus ja Kuntaliiton hallitus ovat minuun luottaneet, Valtioneuvoston* ja EU:n ministerineuvoston* päätökset vielä puuttuvat.

7.12. on viimeinen sinetti, jonka jälkeen seuraava viisi vuotta on kohdallani eräiltä osin ohjelmoitu: Alueiden komitean uusi toimikausi on 2010-14. Jäseneksi nimeämisessä on 5 porrasta, joista kaksi ylintä* eivät vielä päätöstään ole tehneet.

EU:n alueiden komiteassa voi vaikuttamistaan jatkaa se, jolla on kunnallinen luottamustoimi, joten kuntavaalit syksyllä 2012 ratkaisevat alkavasta kaudesta kaksi viimeistä vuotta (2013-14).

Alueiden komitean tehtävä on tuoda kuntalaista lähemmäs EU:n päätöksiä, niihin vaikuttamaan ja toisin päin: tuoda EU:n päätöksiä ja niiden valmistelua lähemmäs kuntalaista, ihmistä arjessaan.

Koska näin on, kertoilen näillä sivuilla jatkossa niistä asioista, jotka tuossa katsannassa ovat tähdellisiä.

Yksi niistä on kulttuuri. Se on alue, josta valtaosa kuntalaisista ei intensiivisesti välitä.
Riski siitä, että välittämättömyys johtaa kuntalaisen elämän huonompiin kantimiin, on aika iso.

Kunta ja elinympäristö ilman kulttuurin kaikkien kerrosten luovaa panosta on aika helposti aika merkittävissä vaikeuksissa. Ja kuntalainen.

Vaihdan kulttuurin kunniaksi tässä vaiheessa otsikkokuvaksi EU-matkoilla silmiin osuneen Joan Mirón (espanjalainen kuvataiteilija) mieltäni koskettaneen maalauksen.

Kertoilen harvakseltaan jatkossa, mitä kuuluu tuonne kansalaisten aika usein baabelin tornina pitämään ”turhake”-organisaatioon, Euroopan unioniin, jonka toimintaa säätelemään tarkoitetusta Lissabonin sopimuksesta päätetään lopullisesti lähiviikkoina.

Tänään, 2.10., on Irlannissa kansanäänestys tuosta sopimuksesta, jonka keskeisin tarkoitus on lisätä EU:in avoimuutta, tehokkuutta ja demokraattisuutta.
Sitten on vielä Tsekin sotamies Sveijk´it ja Puolan ”jaot” eli ”ne itepäiset”, kantoina kaskessa.

Sattumaako lie, että tänään on myös Suomen valtioneuvoston 200-vuotis-juhlaistunto.

Turussa!

Miksi Turussa?

Siksi, että 200 vuotta sitten Suomen suursuhtinaskunnan asioista päätettiin Turussa, ei enää Tukholmassa. Ei Porvoossa eikä Helsingissä – eikä erityisestikään Pietarissa tai Moskovassa! Saati Brysselissä.

Irlanti päättää Irlannissa (YES Lisbo) eikä Suomikaan päätä Brysselissä, Strassbourgissa tai Luxembourgissa – omissa asioissaan. Eikä Rovaniemi, omissa asioissaan. Siitä alueiden komitea pitää, siis minä mm, huolen!

Tapaamiin!