Potkuja Krimiltä ja vapauden aukioilta

Viime vuosikymmeninä on paljon tapahtunut aukioilla.
Ei pelkästään Kauppatorilla, jossa tasavallan presidentti sai juoppoja maailmanmestareita iholleen.

Vallankumoukset eivät enää aikoihin ole tapahtuneet barrikaadeilla saati takahuoneiden hämärissä Tampereen torin paikkeilla (Lenin).

Ne tapahtuvat vapauden aukioilla ja ne tapahtuvat voimalla, johon kukaan ei tunnu saavan mieluistansa suuntaa.
Taksim-raivolla.

Jalkapallkokentiltä ei vallankumouksia ole lähtenyt, ei myöskään olympiastadioineilla.
Niille tosin on usein kerätty tapettavia hävinneitä.

Kun tänään tapasin Alpeille kiivetessä pienessä rähjäisessä kahviossa kaksi miestä ”hankkijan-lippis” päässään, päätin ryhtyä juttusille.
Ranskaksi?
Kyllä.

Tänään – tätä kirjoittaessa – Ranska pelaa valkoisissaan Nigerian vihreitä vastaan.

Kysyin noilta ”Esson baarin viisailta”, kuinka käy (nyt tilanne on vielä 0-0).

He totesivat, etteivät he enää katso jalkapalloa.
Se on niin korruptoitunutta ja siinä on liikaa rahaa ja urheilun ulkopuolisia juonitteluja.

Samat miehet, jotka Ranskan voittaessa maailmanmestaruuden takuulla olivat viim3eiseen asti Platinin & Co takana, ovat nyt luopuneet.

Tour de France´n kanssa sama juttu?

Oui!

Mitä jää jäljelle?
Kentille, stadioneille, aukioille.

Ei mitään, mihin voisi laskea tulevaisuuttaan edes sinne päin.

Alpit katselevat auringossa seuruettamne, joka on ehtinyt liki 3000 m:n korkeudesta laakson syliin ja ihnettelevät Hannibalin norsujen tavoin, mihin tämä ihmisten maailma on menossa.
Hannibalin aikaan norsuja oli vielä satoja eri lajeja.

Nyt on jäljellä vain Intian ja Afrikan norsut sekä se kuuluisa vaaleanpunainen elefantti, joka varoittaa moottoritien varrella liikennejuopumuksesta opastaulussa Lionin ja Nizzan välillä.

Kirkot ovat tyhjillään, luostarilaitos kuihtuu, viimeiset syvästi uskovat joutuvat toistuvasti rankasti pettymään laumojensa edeskäyvien sysimustia/verekarvaisia syntejä (kaikki seitsemän kuolemansyntiä ovat esillä joka päivä kaikissa tiedotusvälineissä – myös Suomessa).

Kapakoissa vielä löytyy ihmisiä, mutta hekin tulevat niihin valmiiksi kotona peruskännin hankkineina eikä välinekuntoilun kulttuurin ulkopuolella oikeastaan kukaan edes liiku: pääministerimme briljeeraavat kuntomittarikelloillaan ja tiedeyhteisöjen huiput ihmettelevät alma materien muuttumista markkinapaikoiksi osto-myynti-tulos-liikkeineen.

Maailman matkailu on nopeasti lisääntymässä.
Siellä valitaan niitä kohteita, joissa matkalaisen käteen ei jää ostettua tuotetta vaan muistiin tarttunut kokemus.
Ehkä siinä on se jokin?

Me emme halua aukioiden ja torien saati savuisten takahuoneiden maailmanmestaruuksia juopuaksemme niistä.
Me tarvitsemme kokemuksen, jonka muistamme.

Lopetan päivän epistolani kun tilanne edelleen on 0-0.

Tarkistakaa itse, miten kävi.

Jalkapallo-ottelu ei enää ole kokemus, se on ortopedinen ja koiranpuraisusta tuulta siipien alle saava tuote.
EVVK?

Huomenna Mont Blanc ja vuoristotauti.
Sen ainakin muistaa?

No joo, Ranska teki maaiin, toisenkin ja asuinlinnamme alakerrasta kuuluu hillitöntä karjuntaa.
Saamme illalla ehkä kylän bistrossa ruokaa?
Vai joudummeko syrjään paikallisen teutoonimatkailuköörin edessä: Saksa-Algeria.
Siis valkoiset vastaan vihreät, Eurooppa vastaan Afrikka.

Tuttua.

0-2, Kiina voitti

Kultahammasrannikko

Ranska elää menneisyydessä ja sekin on lyhyt.
Loistava menneisyys on vielä lyhyempi.

Pitkä loistava menneisyys on foinikialaisilla, assyrialaisilla ja egyptiläisillä.
Niin, ja afrikkalaisilla.

Tulevaisuus Ranskalla on synkkä.
Assyriasta en tohdi arvioida, mutta Charles de Gaulle oli frankkien & gallien viimeinen auringonnousu ja -lasku.

Saksa taas kärsii menneisyydessään.

No, meillä on matkallamme edessä CH eli Sveitsi.

Maa vailla menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta.
Sillä siis voisi olla varaa menestyä.

Kun tänään katselimme Matissea, Chagalia ja nopeasti rapautuvaa Cote d´Azur´a, tuli lähinnä tyhjä mieli.
Ne muodit, joita täältä on saatu ovat jo passé.

EU:sta on tänne (Ranskaan, Espanjaan, Portugaliin, Italiaan, Kreikkaan ja Itävaltaan) otettu kaikki liikenevä irtain raha ja ”pistetty haisemaan”.

Kuten vuoden takaisesta vakituiset vieraani tietävät, on Englannin menneisyys myös lyhyt: vuodesta 1066 se alkoi, huippuna 12. vuosisadan Magna carta.

Niin, se tulevaisuus, kenelle se avautuu ja kuka siitä saa kiehittyä uusia Matisseja, Chagalleita ja de Gaulleja?

En todellakaan osaa vastata.

1957 alkanut Euroopan matkailuni on kuitenkin näyttänyt jatkuvaa moraalista, eettistä ja humaanista alamäkeä, jota jarruttamaan on Haagiin ja Luxembourgiin, Strassburgiin ja Unescoon, perustettu valtaisia byrokraattien armeijoita etsimään virheitä sodasta, rauhasta, prosesseista ja tasa-arvosta.
Nyt myös tupakanpoltosta.

Seurueemma matka ulottui tänään Matissen, Chagallin ja Grimaldien maailmaan, joka on valoisa vain peilistä katsoessa.

Huomenna vankkurimme suuntautuvat Alppien soliin, joita pitkin Puunilaissotia yritettiin ratkoa 2300 vuotta sitten koukkaamalla.

Ehkä siellä, minareetit kieltäneessä Sveitsissä ja rahat keränneessä Liechtensteinissa, joku sellainenkin näkymä avautuu, joka jättää lastenlapsillemme mahdollisuuden?

”Yes, my dear Joan, we will create a unique work in the world that will remain in time and in minds as evidence of our civilization that through wars, social and scientefic upheavals will leave humanity one of the purest spiritual and artistic messages of all time. Those are the stories I want to make visiable to the generations that follow us and to show our grandchildren that in our materialistic age the spirit remained present and very effective – thanks to men like you”

(galleristi ja taiteensuosija Aimé Maegth viestissään Joan Mirolle 29. elokuuta 1959)

Erehtyminen on inhimillistä – vai onko?

Kun toisen kerran huomaa tehneensä ensimmäisen virheen, on hymy vähemmän herkässä.
Kyseessä tietenkin ovat pienet asiat ja niitä voi korjata, mutta että toisen kerran.

Kalenteri matkalaisillamme toimii ihan normaalisti, samoin kellot.
Mutta minulla matkan taustatoimijana ei toimi – aika.

Mietin tapaa, jolla ruhtinas Dolgoruki ja Sandels asiaa korjasivat Iisalmella Kustaa IV Adolfin kirkolla 1808 lokakuulla.

He tapasivat kirkon pohjoisepuolella, näkivät tulevan taiselukenttänsä ja tarkistuttivat kellonsa, koska aselepo oli päättymässä ja Koljonvirta odotti.

Ongelma oli sikäli vähän työläs ratkaista, että herroilla oli eri kalenterit.
Toisella lännen, toisella idän kalenteri.

No, Dolgoruki sai surmansa Koljonvirralla, samoin sydämeltään lämmin Sven Tuuva, mutta Sandels selvisi voittajana ja sai patsaansa paikallisen mielisairaalan pihaan.

Katson vielä kerran kalenteriani ja huomaan, että nyt on 28. kesäkuuta ja meidän pitäisi ollä tänä iltana 300 km päässä täältä itään.
Mutta kun minun kalenterini mukaan meidän pitäisi olla siellä vasta 29.6.

Ans kattoo, miten äijän käy (tämä on tällä matkalla jo toinen vuorokauden kokoinen heitto – aiemmista selvittiin säikähdyksellä).

Alpeille aiomme oikeaan aikaan – toivottavasti ei sada.

Miksi kirjaus näin pienestä arjen seikasta?

Lohduksi vierailleni ja muistutukseksi siitä, että paitsi mietinnän ylevyyttä arktisessa blogistaniassa eletään myös arjen ankeutta.
Matkoillakin.

*

Yöpymispaikallamme – Nimex, entinen Ximex – on roomalaisten rakentama kaupunginmuuri, jossa on mm Augustinuksen portti (”Kaikki kansa on verollepantava”, muistattehan).
Viimeksi roomalaisten rakentamalla hyväkuntoisimmalla säilyneellä ”Colosseumilla” on pidetty härkätaisteluja v 2006 (sitten tuli EU-direktiivi ;>/ ).

Tuo havainto kaivaa oppikoulun historiastani – T. Kalervo Keranto – tämänvuotiselle matkallemme moton:

”Quod licet Iovi, non licet bovi”

Jatkamme semifinaaleihin, jotka katsomme toisaalta Nizzan liepeillä (Biot), toisaalta alpeilla Hannibalin ja norsujen kulkemien solateiden varsilla (Route de Nice Jausuers, linna-hotelli Chateau des Magmans).
Kannatamme Sveitsiä ja Alankomaita.

”Ehkä Saksa, miksei Belgiakin, mutta yöpymismaan mukaisesti Ranska, historiansa puolesta Algeriakin kelpaa – kunhan eivät metelöi hotelimme akkunan alla).

FNL rules

Kun Ranska ja Espanja nyt ovat liekeissä jalkapallon takia, monella on pallo hukassa.
Kuinkas se näin voi mennä?

Nyt kannattaa miettiä vähän.
Mitä tapahtui Ranskalle Algeriassa, mitä Vietnamissa.

Kun Ranskan voittoisan joukkueen tähti valmentaa Algeriaa, joka tiputtaa Venäjän jatkosta, on Tunisia, Egypti ja Libya syytä pitää mielessä.

Työttöminen, syrjäytyneiden ja isänmaattomien koti löytyi jalkapallokentältä ja tulitikku on tippunut ruutitynnyriin.
Mutta onko tikku tulessa?

Putin joukkoineen on hyvä vihollinen, mutta Espanjan ja Ranskan yhteiskunnat eivät ole.
EU ei Euromed-verkkoineen taida tähän ehtiä.

1960-luvulla vaelsimme Suomenlinnaan patongin ja Algerialaisen punaviinin kanssa.
Nyt vaeltaa ihan toinen porukka – mutta säännöt eivät ole muuttuneet.

Tänä yönä monessa kaupungissa palaa sama tuli kuin Pohjois-Afrikan kaduilla aivan äsken.
Mutta nyt on kyseessä Eurooppa.

Kulttuurin helmi

1900-luvun alussa eräällä hollantilaisella liikemiehellä meni komeasti.

Hän osti keskeltä Alankomaita useita tuhansia neliökilometrejä metsästysmaita, kun taas hänen vaimonsa osti tauluja.

Lähinnä vaimo osti vain yhden taiteilijan töitä.

Nyt nuo metsästysmaat ovat, liikemihen sorruttua Wall-Street-katastrofissa puille paljaille (1920-luku, muistattehan) säätiön hallussa.
Samoin taulut ja kuvanveistokset.

Poikkesin tuolla alueella eilen.

Ajelin siellä polkypyörällä, joita sai ottaa vapaasti käyttöön, mutta joiden oheisvarusteina ei tarjottu kypärää saati kyynär- tai polvisuojuksia.

Kröller-Müllerin taidemuseo (perustettu 1977) on nyt tuttu.
Vincent van Koch, mutta myös esim Picasso ja Lègér, Christo sekä pointtillistit (mm Seurat), ovat vain puolen tunnin pyöräilyn päässä autostamme.

Polvi toki on asfaltti-ihottuman merkitsemä, mutta sielu on yhtä ainutlaatuista kokemusta rikkaampi.

Niin, ja Alankomaat, ”Oranjes”, ovat jatkossa Brasilian kisoissa.

Tauluja katsellessa tuli mieleen sekin, mistä liikemies Kröller rahansa aikanaan teki.

Olisiko Indonesian raaka-aineilla (ihmiset ja maaperä) mitään tekemistä asian kanssa?

Ainakin yksi on Euroopassa nyt seljennyt vähän tyhmemmillekin.

Se pääoma, jonka avulla vanha Eurooppa on noussut loistoon, haettiin täysin puolustuskyvyttömiltä alueilta niiden kulttuuria samalla tuhoten.

Nyt niiltä alueilta tulee vanhaan Eurooppaan velan perijöitä, joita vastaan Eurooppa on täysin puolustuskyvytön.

Englantiin, Alankomaihin, Belgiaan, Ranskaan…Mutta myös Suomeen.

Me Suomessahan emme alkuperäiskansoja koskaan ole hyödyntäneet?
Saamelaisia, siirtomaatavarakauppoja, Nokiaa, sellua.
Ei, emmehän me.

Velka kun on veli otettaessa, mutta veljenpoika maksettaessa.

Oranje´n voimaa

Aika moni lomamatka on osunut (4 vuoden välein) siten, että olen voinut paikan päällä seurata, kuinka eurooppalainen patriotismin raju muoto kukkii edelleen kuin konsanaan Sarajevossa 1914.
Ranska, Saksa, Hollanti jne.

Suomen ”kokoonnumme Kauppatorille” on siihen nähden peanuts (maapähkinöitä).

Nyt on jälleen se aika (ei lomamatkan, mutta MM:ien jalkapallon – eläkeläinen ei lomia enää pidä, mutta matkustaa silti tukka putkella).

Hollantilaiset (”Oranjes”) nauroivat teutoonit suohon Grimaldin omistamalla ja Cosa Nostran rakentamalla Finnmaid-kaukalolla Itämeren rikittömiä aaltoja halkoessamme toissailtana.

Teutoonit taas ajelevat autoillaan ympäri-ämpäri Saksan kelta-musta-punainen lippu autonakkunasta liehuen tuhatta ja sataa.

Ranska, Sveitsi ja Belgia ovat vielä näkemättä ja kokematta (odottavat lähipäivinä).

Eniten odotan tietenkin 13.7. iltapävää, jolloin – jos Saksa on finaalissa – asemoidun Kotkanperäsn tietämille Bertchtesgadeniin ihmettelemään, vielä elää schäferin henki (nimikin on tiedossa, mutta jätetään mainitsematta).

Niin kauan kuin on ”homo ludens”-mahdollisuuksia, saa tämä into puolestani jatkua.

Mutta jos se ei enää riitä (Kiina ja Intia eivät missään tapauksessa ole loppuottelussa, mutta III maailmansodan ne saavat aikaan melko vähänllä vaivalla – sovittelijoilla ei siinä ole sijaa).

Voisikohan tehdä niinkuin YK:ssa ja Euroviisuissa?

Suurimmat maksajat ovat ilman karsintoja loppuottelussa niinkuin ovat YK:n Turvaneuvostossakin.

Siis jalkapallossa, ei mäkihypyssä, keihäänheitossa tai jääkiekossa.
Tai Nord-Westfalenin ja Niedersachsenin pesäpallokierroksen loppuotteluissa.
(kyllä, ne todella pelataan!)

No kerrotaan sen koiran nimi.

Fuchsl, vaalea pikku terrieri, brittisotilaan hylkäämä.

Blondi, Saksan paimenkoira, oli terrierin ”perillinen”: se, joka koemastoi toukokuussa 1945 isäntänsä myrkyn.

Kuusikymmentä viisi tänään

Kaveri oli jättänyt valokuvan juhannukselta 1945.
Kuva löytyy fb-sivuiltani.

Kuvassa vanhin on Kannaksella vatsaan haavoittunut eversti, jonka haavat Mikkelin lääninvankilassa syvenivät rajusti (asekätkentä).
Toinen kuvan liinatukka toimi Stella Polariksessa: loppu hänen elämästään on historiaa.

Pikkuiset Lappalanjärven etelärannan Waaraman huvilan laiturilla ovat kukin oman taakkansa kantaneet ja heistä vanhin kuoli Tanskassa hyvin vahvasti hyljättynä everstiluutnanttina.

Kuvan ottamisen jälkeen sytytettiin sateessa juhannuskokko. Se vaati bensiiniä, jonka jälkeen kutsuttiin ambulanssi.
Everstin ihosta 20% oli palanut.

Tuon kuvan ja vuoden 1949 opetus istuu nyt tässä postauksessa.
Jatkamme matkaamme kohden Saksaa, joka oikeastaan oli tuonkin kuvan pahan alku ja juuri.

Ehkä juuri siksi kuvan pellavapää vajaa 3-vuotias everstin sylissä nyttemmin matkaa Saksaan vuosi vuoden jälkeen.

Olisiko se siinä, että Saksaan mennään laivalla (S/S Oihonna ja sen perilliset).

Tiistaina matka Trawemündesta jatkuu, hakusessa on Puunilaissotien Hannibal ja hänen norsunsa.
Mutta mielessä on kesä 1944, kevät 1946 ja juhannus 1949.

Kerron sitten.

Tohtorien taisto

Professori Jussi Huttunen, entinen THL:n pääjohtaja, on hiljattain käyttänyt painavan puheevuoron medikalisoidun lääketieteen siunausta tuottaneesta ja tuottavasta toiminnasta kärsivän ihmisen maailmassa.

Samansisältöisiä puheenvuoroja ovat käyttäneet varsin monet käytännön potilastyössä pitkän ja perusteellisen päivätyön tehneet ihmiset.

Sitä oudommalta tuntuu, että tohtori (mutta ei lääketieteilijä) suomi juhannusaattoaamuna radiossa lääkäreiden työtä arroganssilla ja moraalilla, jonka soveltaminen puolestani voisi keskittyä katekismuksen ja Mooseksen viiden kirjan pohdintaan – miksei myös psalmeihin, Jobiin, Joonaan ja ilmestyskirjaan.
Matteuksen voisivat liperikaulat jättää rauhaan (hän oli näet lääkäri).

Vähän pahoilla mielin olen oman elämäntyöni kanssa usean kymmenien tuhansien ihmisten auttajana kun näitä myllykankaita ja kopakkaloita aina vaan enemmän sikiää julkisia puheenvuorojaan käyttämään.

No, Englannin, ei Liverpoolin, menestys jää Italian varaan ja minun menestykseni on mitä on.

Niin,se ”Akaan tohtorin” (Kulhia) älähdys löytuu alla olevasta linkistä jostain heroiinin ja Jumalan välimaastosta kuin Pietari hiilivalkealta.

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2308933

Siirinpäivän sade

VES/TES- ja hallitusnevotteluissa on yksi selvä ero: ”Deus ex Machina” saapuu scenelle eri aikataulussa – ja muodossa.

Yhteistä on, että kummissakin neuvotteluissa se tulee.
Toisissa ”kolme kohtaa”-muodossa, toisissa ”at noon / round about midnight”-muodossa.

Midnight express on EK:n ja SAK:n juna, jossa heillä on vakiopaikka tenderissä (kuka tietää, mikä on tenderi?). Sehän voisi olla Kauppatorin kahvio Eromangalla, Keisarinnan kiven juurella.

Mikä juna sitten sopisi sellaiselle, jolla on Finnairin ja SAS:n (One World & Star Alliance) korkein kortti.

Inton päivänä meidän junamme vislaa, mutta vasta Ahtin päivänä se ”vislas jus pois Kouvolasta”.
Tosin jyskyttelee Mikkelistä pois päin.

Toivottavasti Paula saa nimipäivänänsä varmuuden siitä, että ministerinpesti jatkuu (jos se nyt niin tärkeätä on – mielestäni ei).
Grüner Jäger on paikka, jossa asiasta saan tiedon.

Hyvää lyhenevän päivän aikaa – jouluun on ensi tiistaina kuusi kuukautta.
Sitä ennen kesäpäivän tasaus on Ahtinpäivänä: ”Siniristi salkoon”!

Arjen loppu

Kun eilen painoin työpaikan oven kiinni, hartioilta poistui painoa.
Kun tänään avasin toisen työpaikan oven, painokin palasi.
Kun huomenna painan kaasua ja ajelen kolmanteen työpaikkaan, painaa kaasujalta, ei hartia-kuorma.

Mutta kun ylihuomenna lähden etsimään Hannibalin (Puunilaissodat, 264-146 eKr) ja yhden norsun polkua Rhonen ja Alppien yli, uskon olon olevan keveän.
Onhan mukana tuttu kööri ja edessä kokemus siitä, että ”ack, men tiden, tiden, när den är förliden, kommer ej igen”.

Se koski aikanaan niin Hannibalia kuin Augustinustakin, liki 500 vuotta myöhemmin – sama maisema!
Viimemainittu sanoi väitteen mukaan näinkin osuvasti:

”Ajat ovat niinkuin me olemme – me olemme ajat”.

Sanat lausuttiin tilanteessa, jossa barbaarit jo olivat vallanneet Rooman ja sanoja itse juuri oli erkanemassa tästä elämästä.

Ehkä tämä oli tässä?
Tapionpäivän postaus.