Vaatimattomuuden kaunistamat patsastelijat

+5C kirkkaassa säässä muistuttaa talvesta enemmän kuin kesästä. Lehtiä noutaessa lentävää ilmatilaa hallitsevat varis, räkättirastas, laulujoutsen ja 5 minuuttia etuajassa lähtevä Brysselinkone.

Opiskelukaverini Hyvinkäältä, Bruno Taajamaa, lähestyi paketilla. Siinä oli kolme kappaletta kirjaa, joka kertoo eräästä hänen elämänvaiheestaan, jossa olin mukana. Kyseessä on lääkäriksi opiskelevien orkesteri, joka yhden ikäpolven ajan keräsi rahaa lapsille ja oli mukana rakentamassa opiskelija-asuntolaa.

Toinen tärkeä orkesterin sisältö oli muutaman kymmenen lääkäriksi valmistuvan tapa viettää aikaa ja opetella itseään mitä erilaisimpien projektien, ystävien ja kavereiden kanssa.

Tuossa orkesterissa nimeltään Medisiinapumppu Valkotakit oli esikunnan tapainen vetäjäporukka tukemassa johtajaa, jonka aktiivisuus ja osaaminen takasivat sen, että tulosta syntyi.

Strauss, Sibelius, kansanmusiikki ja itse hankittu Haavurikukko-ooppera kuvastavat orkesterin musiikkia. Vielä enemmän sitä kuvasti johtaminen. Leikkisä, päällekarkaava, jäitä murtava ja harmaan kiven lävistävä.

Tärkein johdettava voimavara kokoonpanossa kuitenkin oli se joukko, joka eli ja toimi vaatimattomasti, mutta soitti hyvin. Patsas nousi jalustalleen ja pysyi siellä oman aikansa vain siten, että pohjatyöt tehtiin hyvin ja niille riitti tekijöitä.

Vaatimattomuuden kaunistamaa joukkoa.

Itse en kuulunut vaatimattomien joukkoon, mutta en myöskään ydinjohtoon. Vaeltelin kait laiskuuttani tai herkkyyttäni jossain skyllan ja kharabdiksen rajamaastossa.

Nyt on jo helppo huomata, että kyse on ominaisuudesta, jonka jaan kait ihmiskunnan erittäin suuren enemmistön kanssa. Riittävän utelias ja riittävän korkealla, jotta voin hahmottaa, mitä, miksi, kuka – ja miten tästä jatketaan. Riittävän arka, jotta pää jotenkin on pysynyt harteilla.

Steven Hall on haastateltavana kesäkuun viimeisen päivän Helsingin Sanomissa. Hän tuntuu katkeralta siitä, että hänen Helsingin keskustaan suunniittelemansa Kiasma-museon 20-vuotisjuhlaa vietetään häntä kalaasiin kutsumatta.

Yhden aika mielenkiintoisen vertauksen hän esittää: ”Jos olisin ymmärtänyt, että Mannerheim on Suomen Abraham Lincoln, olisin aikanani toiminut toisin – tai ainakin sanonut toisin”.

Kun olen läksyni lukenut ja tunnen sekä Lincolnin että Mannerheimin ”ihmis”-elämänkerrat, tohdin päätellä.

On aika paljon onnellisempaa ja mielenkiintoisempaa elää ja miettiä elämäänsä, jos ei patsastele vaan etsii kauneutta vaatimattomuudesta.

Ei, en ole onnistunut kummassakaan taiteen sektorissa.

Mutta jälkiviisaus onkin viisauven makkein laji.

 

Aamun kuvassa Medisiinapumppu Valkotakit, vaatimaton patsastelija tunnistettavissa

…on kuollut rakastettuni…

Navakka tuuli pyörittää koivujen larvaa koko yön, vettä tulee myöhemmin, +11C.

Saunan jälkeen illalla katselin ja kuuntelin kolmea eri teemaa: Asfalttilampaat, Käpy selän alla ja Täällä Pohjantähden alla, osa 2.

50 vuotta sitten.

”Niin liikkuu pehmeä kätesi”, ”On kuollut rakastettuni” ja ”Akselin ja Elinan häävalssi”.

Ruudussa pyöri tuo keskimmäinen, mutta kehossani kaikki kolme, kunnes Beatles ja Yesterday armeliaasti saattoivat minut unten maille.

Suomessa on mietitty sadan vuoden takaisia asioita, mutta sodan tekemät ikäluokat taitavat olla miettimisissään vasta puolessa välissä: Viisikymmentä vuotta siitä vasta on kulunut, kun me otimme paasioilta ja raunioilta, simeliuksilta ja nenosilta, simojoilta ja juvilta vallan alkeiden oppitunteja ja ryhdyimme isiksimme ja äideiksemme. Korsimo opetti konstit, mutta Kekkonen motivaation. Pitsinki ja Tanner uhrattiin, Fagerholm unohdettiin pian ja oikeastaan vain Virolainen jaksoi koko maratonin.

Vaikka opiskelinkin lääkäriksi Waltarin antamilla motoilla, opiskelin samalla miettimään kuolemaa tavalla, johon ei eutanasia tunnu istuvan millään.

Waltari opetti lääkärin olevan valmis vasta sitten, kun hän nöyrästi tunnustaa itsellensä, ettei todellisuudessa tiedä mitään.

Toisaalta, sama Waltari opettaa: Valta on kuin ruoko ihmisen käsissä. Ruoko katkeaa, mutta viisas lintu hypähtää ajoissa keinumaan toisen kaislan nenään.

Tiistaista tuli eilen pikkulauantai eli saunailta, koska tänään on muuta miettimistä ja hoitamista, josta ei saunaan ehdi, ei sitten niin mitenkään.

Loppuviikoksi luvataan vähän taas lämpimämpää.

Aamun kuva, 50 vuotta vanha, saksalaisella Altixilla Jenan optiikan läpi äitini ottama, on vain puolet alkuperäisestä. Toinen puoli, Syysprinssin äiree, lukee tämän.

 

Homma, Ploki, NYT ja D-Twiitti

Yö lämpeni, aamusta kuiva luonto saa janoonsa. ”Lunatic”-päivä, kuuhullujen juttuja.

Ihmisen tietoverkottuminen on yllättänyt varmaan jumalatkin.

Se, mikä ennen luettiin Mooseksen ensimmäisestä kirjasta (käskyt ja Aatami) Perhe- tai Vihki-Raamatusta tai kirjailijan Uutisvuodon lattialle viskaamasta Koraanista, luetaan nyt ulkoministeri Soinin Plokista, Donald Trumpin twiitistä ja Halla-ahon Hommasta.

Reaktioista ja vaikutuksesta päätellen valta on uskottavalla tavalla siirtynyt savuisista, salaisista ja it-eristetyistä PeV:n kokous-luolista digimuodossa ilmatilan ottaneeseen ärhentelyyn.

Yksi digi-keskustelujen lempiaiheista on, miten taas tänäänkin Lapin Kansa, Kaleva, Helsingin Sanomat ja New York Times ovat mokanneet: ”Lehdissä painetaan väärää ja valheellista tietoa” sanoo kansa Torikahvilassa ja Erottajan Tepoilin paarissa.

”Kyllä kansa tietää” se sanoo ja katsoo googlesta.

Minkä kansan mikä perustuslaki – tai EU:n, YK:n, WTO:n, WBU:n – on säädetty niin, että kohtelustaan Lidlin kassalla kiihtynyt nainen ja hänen puolisonsa, jonka auton alusta on vahingoittunut kunnan hoitamatta jättämällä mökkitiellä, saa asiansa kuntoon ja oikaisuun, kun hän sen julkaisee facebookissa, Arktisessa puskurikapasiteetissa tai Soinin Plokissa.

Ei, ei muutu Irlannin laki  eikä kunnan tekninen virasto.

Mutta niin vain maailma reagoi kuin sen olisi muututtava.

Jos Plokissa lukee, että irkut äänestivät väärin, se tulkitaankin Suomen hallituksen kannaksi ja jos twiitissä lukee, ettei Donald tapaa Pohjois-Korean johtoa tai siis tapaa kuitenkin, se on USA:n kansan virallinen ja vaihtuva kanta.

Mielestäni on arvokasta, että Pisto-nimisessä Jari Tervon hallinnoimassa olutravintolassa voi pelata Tuppi-nimistä korttipeliä. Siinä on joko kerättävä pisteitä tai vältettävä niitä (rami tai nolo).

Mutta minunsta ei ole arvokasta, että digi-keskusteluun aletaan luottaa niin paljon, että se heiluttaa hallituksia ja maailmanrauhaa. Lisäksi se ei ole edes oikein.

Minusta on paljon somempi aloittaa aamu ja lopettaa ilta lukemalla painettua tekstiä kuin surfaamalla neteissä. Missään niistä. Lisäksi tästä ei ole säädetty lakia.

Isoveli tai -sisko ei pääse valvomaan, ei vaikka halu olisi suurta. Siis valvoa ja/tai tulla valvotuksi.

Kuva (-aLii-29.5.2018) sisältää enemmän kuin tuhat sanaa. Paljon enemmän.

(lehdessä präntättynä olevaa ei pääse muuttamaan, mutta tämän aamun APK-päivitystänikin olen oikonut pilkku- ja painovirheiden osalta viidesti)

 

Laavasta jähmettynyt siru

Sää pysyy muuttumattomana.

Vaimo laittoi illalla tyynylle lehden ja lausui taikasanan Heikkilän Jaakko.

Lehdessä, jonka nimi tarkoittaa laavasta jähmettynyttä sirua, kerrotaan Akseli Heikkilän kynällä tarina Jeesuksesta, joka seisoo Ruottin puolella.

Tarina liittyy erääseen Jaskan käyttämään lausahdukseen ja valokuvanäyttelyyn.

”Äidin pää nytkähti kuin olisi kuullut miesten puheet”.

Hyvää lukuhetkeä, tarina löytyy linkin alta sivuilta 10 ja 11.

 

(kuva -aLii- 27052018: Se, mitä tulivuoresta jää)

Uusi orkesteri

Valoisaa ja kylmää.

Olen aika vähän elämäni mittaan vaihtanut. Erityisen vähän olen vaihtanut elämänkumppania, asuntoa ja työpaikkaa.

Politiikassa en ole vaihtanut  puoluetta, mutta olen vaihtanut orkesteria, missä kulloinkin soitetaan. Niitä on ollut niin monia, etten edes yritä laskea: 1984-2018.

Uuden orkesterin kokoontuessa on tilaisuus arvioida. Onko ”das Kapelle” hyvä, onko se kehityskelpoinen, ovatko ensiviulisti ja kapellimestari ihmisiä paikallaan ja ennenkaikkea:  onko bändin roudari osaaja.

Nyt on taas ollut tilaisuus nähtä täysin uusi reilu 60-jäseninen pohjoisen säätäjä.

Rutiinilla katsoin nuo ylläolevat asiat. Onneksi roudari olikin ennestään tuttu.

Iän myötä tärkein arvioitava ei enää voi olla muiden osallistujien joukko vaan se yksilö, jonka näkee peilistä hampaita vieraassa hotellissa illalla tai aamulla pestessään.

Aamun kuva ehkä parhaiten viestii, mitä uusissa laumoissa huuhaileva arktinen puskurikapasitoija tällä kertaa peilissä kohtaa liki satapäisessä uudessa karjalaumassa.

Etelän Hetelmiä

Sama sää kuin eilen, yötön yö laskeutuu yhä ”alemmas” eli kohden etelää. Etelä on siis jotenkin alhaisempi, pohjoinen ylempi ja ylhäisempi.

Demokratia on jossain määrin epävarmojen tietojen mukaan kotoisin Kreikasta ja Islannista. Kun universum on 14 000 000 tuhatta vuotta, demokratia on 2.

Näinollen perustuslakivaliokunnan tietovuoto ja 1988 lapsilisien nostaminen ovat aika äskeisiä asioita eikä Singaporessa kahden viikon päästä kohtaa kaksi demokratiaa vaan kaksi päättäjää, joiden mielestä muita tässä ei nyt oikein tarvittaisi.

Irlannissa mietitään, onko raskauden keskeytys murhaa, perisynti vai tapa ratkaista jokin iso ongelma ja niinpä kansa siitä on eilen päättänyt. Aivan äsken siellä päin tapettiin aikuisia.

Suomessa 200 ihmistä miettii, onko lääkärin soveliasta tappaa potilaansa, jos tuo sitä osaa tuskiltaan oikealla tavalla pyytää.

Kotikaupungissani rakennetaan murmanskinvärisiä kerrostaloja kylämme arimmalle paikalle ja jotta kansa ne varmasti näkisi, kaadetaan tönöjen edestä kymmeniä seitsemänkymmentä vuotta vanhoja kuusia ja mäntyjä.

Sellaista se on, demokratia. Yksi päättää ja muut miettivät, miksi se aina päättää väärin.

Etelän hetelmät (aamun kuva keittiömme pöydältä keskiyön auringon valaistessa) ovat sellaisia, joiden antaman evään ja terveysvaikutuksen voisimme saada kaurasta, ohrasta, lantusta, kaalista, omenasta, mustikoista, raparperista ja lihapiirakoista made in arctikum, siis täällä ylhäistössä.

Mutta onhan ne etelän hetelmät aika nättejä.

John Coltrane: Africa

Sää näkyy aamun kuvassa ja aamun kone lähtee aikanaan, juuri näitä rivejä kirjoittaessani, sylissään vaimoni (joka myös näkyy aamun kuvassa, -aLii- 25.5.2018).

Asuin lapsuuteni pienessä Kymijokivarren kauppalassa puutalossa, jollaisen kaksoiskappale on nykyisen Kemijokivarren kotikauppalani Kansankadulla.

Ohi kävellessäni katsonkin talon yläkerran oikeanpuoleiseen ikkunaan. Näkyykö siellä Tinttiä?

Nyt asun tiilivuoratussa puutalossa, jossa meitä enimmillään on ollut kahdeksan, kaukaisin Uudesta Seelannista. Hänelle tulee vieläkin postia, vaikka aikaa on vierähtänyt yhden sukupolven verran.

Jossain vaiheessa olin useiden vuosien ajan nykyisen kotikyläni Konserttiyhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja. Järjestämissämme Tähti-konserteissa esiintyi maailmankuuluja muusikoita. Joka puolelta palloamme.

Yksi näistä vieraistamme on Karita Mattila, varsinais-suomalainen sopraanolaulaja. Onnistuneen konsertin jälkeisellä iltapalalla tervehdin vierastamme lämpimäsi halaten (cheek-to-cheek vas.-oik.-vas -inhoan sitä tapaa) ja mainitsin, että olen nauttinut hänen esiintymisestään kovasti: ”Lauloitte miltei kuin uusiseelantilainen Kiri Te Kanawa”.

Kabinettiin laskeutui jäätävä hiljaisuus, jonka sitten rikkoi yhdistyksemme puheenjohtajan naurahdus: ”Tämä meidän Anttimme on psykiatri, tiedättehän”.

Torstai-iltana, siis eilen, oli Lapin Kamariorkesterin vieraana kainuulaislähtöinen viulun virtuoosi, upea lavailmestys ja -esiintyjä Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch. Konsertin jälkeisellä iltapalalla menin tähteä jututtamaan: ”Vivaldin Concerto grossossa (D-duuri, RV 562, 1716) Te soititte kuin John Coltrane 1961 Kulttuuritalolla ´African´, jonka myöskin näin livenä”.

”Etkö sie Tintti koskaan opi”, mumisin itsekseni, kun siitä pian läksimme kotiin ja jätimme juhlaväen pitämään ”Suomen parhaan oboensoittajan” läksiäisiä. Markku Moilanen sai tilaisuudessa Kuntaliiton kultaisen ansiomerkin ”ansioista kunnallisen hallinnon kehittämisessä”.

Sekä Kymijoki- että Kemijokivarressa piilee paljon syvää ja hienopiirteistä sivistystä, osaamista ja huippusuorittajia.

Minäkö? Ei, en kuulu joukkoon.

Mutta nautin kun sellaista kohtaan.

 

Kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy

Sentään plussalla, +2,6C.

Tämä ihmisen maailma on varsin tyytymätön itseensä. Kohtaan asian peilissä ja arjessa, pyhässä ja unissani. Jänisten maailma vaikuttaa onnellisemmalta.

En saata aavistaakaan syytä henkiseen, sosiaaliseen ja biologiseen mouruamiseen, joka taitaa kuulua kauas taivaisiin saakka. En keksi mistään historiasta sellaisia kulkuja, joiden avulla voisin opastaa tai suunnistaa yhtään etäämmälle tulevaan.

Otsikon tokaisu on Eino Leinon kynästä.

Mitäpä niistä sen pidempään.

Kuva (-aLii-22.5.2018) vähän lohduttaa

Näillä jaloin

+5C, kirkasta.

Illalla Victorian joulun ja hänen orjiensa jälkeen (BBC:n televisiosarja) istuksin yöasussani kotipihan lämmössä ja seurasin, kuinka kesän ensi sääsket yrittivät löytää paljaista, kalvakoista ja jo ohentuvista sääristäni särvintä voidakseen ryhtyä lapsentekoon.

Sääreni muistuttavat Simo-vaarin sääriä.

Jos hän eläisi, hän olisi eilen ollut tasan 110-vuotias. Eli ei minulla enää ole pitkä matka hänen tavoittamisekseen.

Hyttynen ei evästä saanut ja siirtyi verevälle kyynärvarrelleni ja johan pelitti! Kunnes  sen imukärsä sattuu tuon  piene närree kohal, ni sillo hänel tullookii noutaja.

Kykenen kuitenkin verettömillä jaloillani päivittäin kävelemään yli 10 000 askelta. Ja jopa toteutan tuon tavoitteen silloin tällöin. Pari kolme kertaa viikossa.

Tällaisia samanlaisia hyttysille kelpaamattomien sääriparien kantamia on mielessäni  kaksi.

Toinen täyttää aivan pian 72 vuotta, toinen syyskuun alussa. Silloin tällöin pälkähtää päähän verrata, koska itsellä sama rajapyykki on edessä lokakuulla.

Tältäköhän Donaldista ja Paavostakin tuntuu herätä uuteen aamuun?

Käyvät laatikolta lehden, ottavat aamulääkkeensä, antavat vaimon vielä tutua ja ryhtyvät kirjoittamaan promemorioita maailman, kotimaan ja -maakunnan tai nuorisopsykiatrian kuntoutuskodin asioissa.

Siitä olen saletti, että jos hekin huomaavat, ettei heidän kalvakkojen sääriensä veri enää kelpaa edes naarashyttyselle, hekin vähän ja kevyesti huokaisevat.

Tällä tavalla hiljaa, ettei vaimo herää eivätkä henkivartijat ryhdy:

huoh, täytyypä tästä… ryhtyä päivälle

*

Nuoruuteni lempikirjailija Philip Roth on kuollut. Sit tibi terra levis

Kuva

+10C, aamukone keskiyön auringossa lähtee etuajassa.

1950-luvulta alkaen kaikki arvostamani vanhemmat, myöhemmin myös iästä riippumatta, ihmiset painottivat, että elämän tarkoitus on helpommin höylättävissä tai hiottavissa, kun hakeutuu paikkoihin ja lähteille, jotka katsovat sisältä, muttta paikkoja ja lähteitä pitää olla monia.

Ei, nyt ei tule luetteloa, tulee epilogin alkua.

Kuva itsestä on tarkin kuva koko asiasta. Ne, mitä omaan plakkariin on kertynyt, on hyvä, oikeastaan välttämätöntä, kyetä näkemään itsestä.

Lähdekritiikin aika minun elämänvaiheessani on ohi. ”Näillä mennään”.

YLE pohti eilen onko matkailu muuttanut Lappia. Kaksi nuorta naista älähti somessa: ei ole. Minä en älähdä vaan menen peilin eteen (180 asteen optinen virhe mielessäni eli kaikki on juuri toisin päin).

Matka Kankaan kansakoulun ensimmäiseltä luokalta Kirkonjyrhämän rantaan aamukonetta ja lämpömittaria tiirailemaan on se kuva.

Olkoon vaikka maailmankuva, mutta ei ole. On se laajempi. Arkkipiispoista Paarma opetti aika paljon takkatulen äärellä virkauraansa lopetellessaan, seuraavaksi eniten on opettanut varmaankin tämän blogin kirjoittaminen.

Eniten opetusta ja kuvaa kirkastavat omiin läheisiin liittyvät mietteet. Opettajat, lapsuuden ja aikuisuuden perhe ja ne yli 30 000 ihmistä, joita työssäni olen tavannut tilanteessa, jossa he syystä odottavat apuani.

Mikähän se kuva on? Mikähän se opetus on? Ja onko se lähelläkään ulkoakatsoen oikeata vaikkapa tosiasioiden ja vuorisaarnan kannalta. Harvardin tutkijoiden mukaan 90%:lla ihmiskunnasta näet vuorisaarna on pohja, jolle ihmisen arjen ja poikkeustilanteiden yhteydessä asetutaan miekka tanassa tai kirja kädessä.

Kuva, jonka saan näistä, on erilainen kuin kuva, jonka näen ”peilissä”.

Ei ole siis tullut valmista, ei likikään.

Aamukuvassa Kouvolan Kankaan kansakoulu, jonka toisen kerroksen kolmen kotinipuoleisen ikkunan takana syntyi  vuosina1953-57 tämän päivän auki olevia kysymyksiä