Resilience and Walking

Hyvin nopealla aikataululla ihmiskunta on laitettu opettelemaan käsitettä muovautuvuus – resilience.

Kyseessä on ominaisuus, joka historian epäluotettavien lähteiden mukaan loppui Aleksanteri Suurelta tilanteessa, jossa hän oli jo voittanut kaiken: maailman.

Resilienssin loppuessa loppui suurelta 32-vuotiaalta johtajaltakin elämä.

Olen tutkinut työssäni jokaisen vastaanotolleni tulleen resilienssia jo yli 20 vuoden aikana. Jos aihetta näyttää olevan, lähetän ihmisen tarkempaan tämän(kin) asian arvioon.

Saman näyttää tekevän Arto ”Tintti” Nyberg suositussa TV-1 – keskusteluohjalmassaan osalle vieraistaan.

Tulos on helppo saada, tutkimus on yksinkertainen ja pidemmällä seurannalla johtopäätös on hyvin luotettava eli ”oikeassa” (sic! falsifikaatio-varaus).

Joudun itse aika ajoin ikäni ja elämäntyöni kuluttamana mittaustilanteisiin.

Äsken sellaisia on ollut kaksi.

Heikentyneellä 74-vuotiaan joustavuudella tulen toimineeksi reaktiota edellyttävissä tilanteissa oikein, mutta ah niin väärin.

Kaikki vihamielisyyden elementit syttyvät hetkessä liekkehin (salamannopea puolustautuminen, hyökkääminen, väistäminen ja hidas toipuminen).

Resilienssi ei siis ole enää parhaimmillaan, mutta iällä on yksi erinomainen puolensa: kokemus ja oma työ tuottaa malttia ja keinoja selviytyä silloin, kun se ei näyttäisi alkuun olevan mahdollista.

TV:ssa näytettiin äskettäin dekkari, jonka tarina kulki Pohjois-Pohjanmaa – Aurinkorannikko – verkoissa.

Dekkarissa 74-vuotias lääkäri joutuu tilanteeseen, jossa hänen resilienssinsä tulee mitattavaksi.

Covid-19-paniikki, globaalina, on viimeistään opettanut monen meistä löytämään ne hiljaiset sillat, jotka vievät yli ongelmallisten virtojen (brige over troubled´nd silent waters).

Olen kiitoksen velkaa sille, että olen uskonut kokeneempia, kovemmissa paikoissa olleita ja ymmärtänyt myös kysyä niiltä, joita sota ei koske (oman elämäni ahtisaarilta, halosilta, lipposilta, mäkisiltä, anderssoneilta, lönnqvisteiltä, huttusilta, storeilta, satuleilta ja haavistoilta, med flera).

Mentoroinniksi sellaista kutsutaan.

Kaikki tiivistyy yhteen Nummelan trubaduudin laulun kertsiin hänen uransa alkutaipaleelta:

Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin…”

Voiko lojaliteettia ostaa

Suomen TV-1 lähettää parhaillaan – 28. – 31. 12. 2020 – kirjailija Jari Tervon neli-osaista haastattelusarjaa, jossa hän tunnin kerrallaan viettää suurissa nojatuoleissa ennestään itselleen tuttujen ihmistensä kanssa.

Ohjelma on ikäänkuin saletissa, jos keskustelut on vuosikymmenten varrella jo käyty?

Vesa Vierikko, Anni Ylävaara, Soile Yli-Mäyry ja Tapio Bergholm.

Vesa Vierikko tuo esiin mielenkiintoisen asian.

Kun hän näyttelijänä joutuu Salingerin roolissa kieltämään Jumalan(sa), hän ostaa itselleen uuden siksi aikaa, kun yleisö, Salinger ja Vierikko ovat kolmion kärkinä. Hän nimeää tämän asian ”kaupallisuuden jumala”-käsitteellä.

Olen siinä elämänvaiheessa, jossa jo pääsen lopullisesti mittaamaan, onko tuollainen mahdollista.

54 vuoden kokemus elämänurista liki vaativimmassa – psykiatri Viktor Frankl´n jalanjäljillä – ja 75. vuodessa meneillään oleva kokemus elämänkaarista ylivoimaisesti haastavimmassa eivät voi hedelmöittää final decision – pistettä.

Mutta roolit kahden isän poikana, kahden veljen perässäkulkijana, yhden äidin lapsena, kahden äidin raskauttajana ja viiden lapsen kasvattajana edellyttävät tarkastelua.

Pääsen otsikkoon:

Voiko lojaliteettia ostaa.

Ja jos voi, mikä on kauppaväline, jonka sekä kaupallisuuden jumala että Vierikon Jumala hyväksyvät.

Koska helppoja vastauksia ei ole ja tutut ikiviisaiden lausahdukset täällä on jo yli 4200 blogauksessa 14 vuoden aikana lueteltu, tästä tulee aika torso päivitys.

Kaikki menee ohi paitsi menneisyys

Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa.

Totuus- ja sovintokomissiota tai sellaisen jäsenyyttä en enää yritä.

Ehkä tämä kelpaisi:

Deo volente

Minkä kerran menettää, läheisyyden lojaliteetin, sitä ei ole ostettavissa, minkään valtakunnan kauppalopoilta.

”Tässä ihmisen maailmassa”

Tabu

Koska nettikeskutelujen käyttäjistä merkittävä osa on ”vapaamatkustajia” eli emme maksa yhteisöjemme jäsenmaksua enää koskaan, mutta nautimme kaikista vanhan liiton SoTe – eduista, en pidä outona, että niin moni juoste täyttyy kannanotoista, jotka juontavat modernin ajan Sigmund Freudin impakteista, jotka hän on johtanut ihmiskunnan tiedossa olevasta historiasta antiikin tarinoita painottaen.

Suomessa eräs vähiten suosituista Freudin näkemyksistä on 1913 ilmestynyt ”[i]Toteemi ja tabu[/i]”.

Freudin väite on, että perheessä (suvussa, kansassa, kulttuurissa…) pojat liittoutuvat isäänsä vastaan tappaen hänet.
Merkittävin motiivi on ratkaisematon rakkaus-draama ja tragedia omaan äitiin.

Ihmiskunta elää aikaa, jona suuri osa merkittävistä ”johdatuksista” syntyy sellaisten isien ohjauksessa ja sallimuksesta, joiden monen nuoren soturin mielestä kuuluisi olla jo kuolleita.

Norjan, Ruotsin, Tanskan, UK:n, Venäjän, Kiinan, Saksan, Vatikaanin ja USA:n pääMIEHET (Elisabeth II, Margareeta II ja Die Mutti ovat joukon naiset) ovat edustavia esimerkkejä.

Viime vuosina yhä useampi tuntemani tarinaansa kertova kärsii tästä asiain tilasta, mutta ei saa ”kaiken maailman Vastaamoista” apua tai ymmärrystä asiassaan tai tuskassaan.

Juha Hurme, Kjell Westö, Tommi Kinnunen….

Psykoteapiasta, KELAn sadalla miljoonalla vuosittain tuetusta, on tullut ”ratkaisukeskeistä” ja sen oleellisimmat elementit voimme lukea viikottain naistenlehdistä tai Helsingin Sanomien torstain ja lauantain numeroiden ”terveys ja perhe”-sivuilta.

Sekä tabu että toteemi ovat ainakin suomalaisessa tai ”valkkareiden” kulttuurissa aivan ilmeisesti vaiettavia – niinkuin Freud asian kirjoituksissaan ennustikin.

”[i]Koska huomaan olevani vanha[/i]” ja [i]”Papan eläkepäivät ja -yöt”[/i] olkoot niiden muutaman nettiavaruuden Homma-, Vauva- ja Suomi24-sivuille kirjoittavan metusalemin julistamina kalpea näyttöni siitä, että näin voisi olla.

Neuvo?

Ei ole minulla tähän neuvoa.

Omien neuvojieni muistoksi vein Rovaniemen hautuumaan ”vieraskivelle” eilen lasteni ja lastenlasteni kanssa muutaman kynttilän.

Siellä niistä tulee osa maailman valtamerten mikromuovin ja CO2-peräisen ilmastonmuutoksen perhosensiiven iskuja,

Vuoden vähin valo

Oi haavehikas, haikee hämyvalo

Sun rauhallista raukeuttas lemmin

Ain haihtuu silloin rinnan raivopalo

Ain syän sykkii silloin rauhaisemmin

Ain sielu silloin unelmihin vaipuu

Rakentuu maasta onnensaaren silta

Katoaa kauas kaikki kaiho, kaipuu

Oi, hetken onnen hieno hämyilta

(jouluna 1915, talven selän seisahtuessa, IER)