Kulttuuria Lapissa 40 vuotta

Maaliskuu loppuu tänään, joten Iduksessa Caesar on Brutuksen hoidossa (et tu Brute) ja kukko kiekuu Yleisradiossa, i Rundradion.
RoPS voitti.
Kärpät voitti.
Santasport voitti.
Kulttuuri voitti.

Otan lääkkeeni, myös kolesterolilääkkeen, joka ei ole etsetimibiä vaan simvastatiinia.
Jään siis eloon, lupaavat radion kuuden uutiset.

Mutta tuota kalliimpaa popsivat (Ezetrol), jaa-a. Lukekaa lehtiä ja soittakaa lääkärillenne.

* * *

Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahasto täytti 40 vuotta. Rahasto siis perustettiin samaan aikaan kuin värillinen pappi (Martin Luther King) Amerikassa tapettiin. Niin se aika kuluu. Vanhaa vallatessa ja taistolaisvallankumosta suunnitellessa.

Siksikin syötiin pieni iltapala ja jaettiin puoli miljoonaa ihmisille.

Sodankylän elokuvajuhlat (Ari Lehtola) ovat asia erikseen ja niinpä sovimme, että vaikka pihkalla hoidamma haavat, sielua pehmitetään rainoilla. Samalla sovittiin, että Suur-Sodankylä perustetaan ja otetaan mukaan Pyhä-Luosto & Soklin kaivannaiset. Niin helppoa se on.

Hienompi juttu, nuo elokuvajuhlat, joten palaan asiaan. Kieslowskiin, Kaurismäkeen, Wilderiin, Vesa Suomalaiseen ja Masa Niemeen.

On näitä, pihkalla avitettavia…ja rainoilla.
Kaikki elämäni aamut.

Lassi Heininen, joka oli mukana jakamassa puolta miljoonaa asiaa tuntien niinkuin minäkin (meillä Lassin kanssa on millä mällätä, kun kansa on kerännyt), kirjoittaa Lapin Kansassa yhtä viisaita kuin Kalevassa. Viimeinkin (Lapin Kansa ymmärsi antaa Lassille tilaa, koska tilausta oli ennestään).

Tärkeä, tärkeä teksti,

LK maaliskuun viimeisenä, s 4.

* * *

Talvi taittuu, +2,1C, lumet lähtevät nyt. Kepeät mullat. Mutta jos kellä on lomapäiviä jäljellä, ottakaa ensi perjantaiksi vapaata. Silloin paistaa aurinko ja aamusta hanki kantaa isompaakin miestä. Lapissa.

Rovaniemellä pitäisi alkaa putsata kaavaa ja vähentää virkahenkilöitä. Sitä ennen: maanantai ei mittää, tiistai ei mittää…

Otanpa ja lähden. Loputonta tyytymättömyyttä ratkomaan ja sietämään. Hymyssä suin (kts Lapin Kansa 31.3. s 2). Iltalehti väittää, että nainen valehtelee seurakunnassa, ei Ike.
Sama lehti väittää, että ”Olli pelasti koiran”.
Toinen iltapäivälehti raportoi samasta asiasta: ”Olli tippui jäihin”.

Niin se on, että uutinen ei valehtele. Toinen tai toinen. Ike tai Johanna valehtelee.

Radiossa soi flyygeli (joku sai sellaiseenkin 6 donaa eilen, sellistin vaimo).

Lapsuuden perheessäni oli kaksi kokoomusta äänestävää. Heillä alkaa piinaviikko.

Siellä pilven longalla (kts myös eilinen bloggaus).

Mie voin rauhassa keskittyä Juttaan ja Ekiin. Hyviä, kumpainenkin, Mia-Petrasta puhumattakaan.

* * *

Kotila, H., kertoo aamuhartaudessa (reply 07.50) suhteestaan Tudorien paavinvastaiseen liikkeeseen, jota Rovaniemellä suosii naispappi, poikani rippipappi.
Tudoreiden tapa perustaa kirkkoa on kuin englannin keltainen lehdistö.
Kotila on nyt historiaton: Tudorit kylvivät spermaa ja kuolemaa, jos kohta paavi ei ollut yhtään parempi ja joutui pakenemaan Roomasta.
Jos sittenkin pysyttäisiin Lutherissa, Kotila. Ja Alaraudanjoki-Lehmus? Ei Martin Lutherissa – King – (sehän tapettiin 40v sitten) vaan Martti-Hanhessa.

Kehuin Rovaniemen kirkon tornin kelloa. Siksiköhän se pysähtyi, klo 08.05 lauantaina.
Ja käynnistyi sunnuntaina, taas samaan aikaaan, klo 08.05.

Nyt se on ajassa. Kiitos, Siré Turunen, se Henrin veli (vaiko isä?).

* * *

Ikebaanalta eräs fiksuimpia analyyseja osui silmiini tuosta:

* * *

Hyvää kuunvaihdetta,
eihän me tuohon, eihän?!?

* * *

Käväisy mielenterveysseuran kevätkokouksessa sai kruunuunsa jalokivet kotimatkalla.
Tarja Keinänen, upealla äänellään, luki apogryyfikirjoista Siirakin kirjaa.

Huh-huh, siinä sitä on liberaaliselle mössölle vaihtoehtoja.

”Tyhmä ja viisas, jumalaton ja järkevä, lapsi ja kasvattaja”. Ei siinä vitsaakaan säästetä.

Ottakaapa ja kaivakaa esiin, tulee hetkeksi sopivan ravisteleva olo. Niin isälle, pojalle, äidille kuin tyttärellekin.

Mutta varoituksen sana on paikallaan: teksti ei ole todellakaan sitä mössöä, jota kuulemme nimellä ehkäisevä mielenterveystyö tai psykoedukatiivinen debriifaus – saati myötäsukainen työnohjaus ja/tai jälkipuinti.

deer hunter

Hautajaisten tarina

Joko hautajaisia ei järjestetä, ihmiset eivät kuolle tai Tintti haluaa välttää hautajaisia.

Ensimmäisen kerran hän on hautajaisissa mukana vasta aikuisena. Eikä tällaista juhlaa osu myöhemminkään kohdalle, aikuisuudessa, edes yhden käden sormien vertaa.

Yhdet hautajaiset hän muistaa hyvin. Hän katsoo ne televisiosta ja nauhoittaa. Hän katsoo nauhan moneen kertaan, kunnes nauha katoaa. Narvan marssi on niiden hautajaisten kohokohta. Kekkonen.

Sitä hän miettii nyt, kun arkkua lasketaan kuoppaansa. Se arkki on vaaleaa puuta, sen kantoliinat ovat likaiset, saattajia on pieni joukko.

Kaikki tuntevat toisensa, mutta eivät muista sitä.

Tilaisuudessa ei soiteta Narvan marssia vaan ilmatorjunnan kunniamarssi. Senkin sanoma on kauhea.

Vainaja on ollut hyvä ihminen ja hän on elänyt hyvän elämän.

Kuoltuaan hän joutuu puolisonsa päälle tai viereen. Kohtalon ivaa on, että kuoppa on vain kymmenen metrin päässä ihmisistä inhottavimmasta.
Haudat ovat niin lähekkäin, ettei Tintti voi mitenkään ymmärtää, kuka tässä kostaa ja mitä.
Kaisla saa kärsiä eniten, sitten Tapio. Hän huomaa, ettei edes tiedä, missä Eeron tuhka on. Ja vaikka tietäisikin, hän tietää sen yksin. Yksin.

Ensimmäiset hautajaiset ovat sellaiset, joissa vainaja lasketaan hautuumaan aidan ulkopuolelle. Kirkkoherra ei suostu 1960-luvulla siunaamaan pohjois-savolaista nuorta naisvainajaa olettaessaan hänen tehneen itsemurhan.
Paavo Ruotsalainen, sen perintö, ehkä aiheuttaa inhon jo itsemurhan mahdollisuudelle.

Vain Tintti ja Pasi tietävät, ettei kyseessä ole itsemurha. Edes poliisi ei, epäilyistään huolimatta, tiedä. Poliisi Peltola, luokkatoveri.

Eikä asiaa vieläkään kerrota hänelle julki, koska kyseessä ei ole murha eikä tappo.

Kyseessä on varhainen kuolema. Se korjaa satonsa.

Toisissa hautajaisissa asia on aivan samalla tavalla asettunut.
Kirkkoherra ei tule siunaamaan Kaislaa vaan lähettää kappalaisen, koska kirkkoherra arvelee vainajan tehneen itsemurhan. Eikä poliisi muuta väitä.

Mutta saattoväessä on taas joku, joka tietää, että tämä ihminen kuoli aivan samalla tavoin kuin ensimmäisten hautajaisten siunaamaton nainen.

Ei hän siis tappanut itseään tai hypännyt liikkuvasta junasta. Sadonkorjuuna hänkin kuolee.

Ihmiset kuolevat Tintin mielestä vahingossa. He eivät tahdo kuolla. Nämäkin kaksi naista ovat kuolleet vahingossa.

Tiilitehtaan nainen, jonka hautajaisiin Tintti ei mene, ehkä haluaa kuolemallaan hyvittää. Se sopii Tintille.

Mutta nuo kaksi ensimmäistä naista, jotka opettavat kuoltuaan ja tahtomattaan, mistä hautajaisissa oikein on kyse, eivät tehneet itsemurhaa eivätkä halunneet, että hautajaisissa on syyllisiä tai syytöksiä.

Sitäkin isomman merkityksen näissä viimeisissä hautajaisissa saa se, että niissä kuitenkin syytetään.

Että niissä on syyllisiä.

Mutta ne syylliset eivät ole saattoväen joukossa vaan siinä kuopassa, joka on kaivettu auki ja siinä kuopassa, joka on tiukasti lumen peitossa. Kymmenen metrin päässä.

Näissä viimeisissä hautajaisissa, hyvän elämän eläneen miehen hautajaissa, vainajan esikoinen johtaa seremoniaa.

Vielä arkkua laskettaessakin hän käyttää komentoääntä ohjaten talvitakkinsa likaisilla liinoilla tahraavia kantajia.

Siitä huolimatta käy huonosti. Arkku ei pysy tasapainossa vaan romahtaa vainajan aiemmin kuolleen vaimon viereen tai päälle. Kolahdus kuulostaa karmealta, mutta arkun kansi pysyy kiinni.

Tintti käy katsomassa hautaan ennen kuin tilapäinen armeijanvihreä lasikuitu-päällys asetetaan kuopan katteeksi.
Arkku on haljennut pitkin pituuttaan, mutta pysyy koossa.

”Sielu pääsee tuosta raosta vaivatta”, miettii Tintti hymyillen. Mutta niin, ettei saattoväen johtaja, vainajan komentoääninen esikoinen, näe hymyä.

Hautajaiset osuvat sellaiseen talveen, jonka pääsiäinen on aiemmin kuin koskaan on ollut.

”Kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä ensimmäisenä sunnuntaina Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti. Vai oliko se elämällä elämän?”.

Taas Tinttiä hymyilyttää. Hän miettii, olisiko hänen tehtävä uusi matka näille haudoille, joissa katkerat vihamiehet ja -naiset makaavat kymmenen metrin päässä toisistaan. Pääsiäisenä.

Siinä voisi nähdä ja kokea tai ainakin mieltää, miten nuo ihmiset nousevat haudoistaan. Hyvä ihminen tulee sieltä tietenkin vaivatta, koska arkku on halki.

Mutta nuo keskenään vihalla elämänsä tahranneet, he pääsevät ylösnousemukseensa siksi, että arkut ovat jo maatuneet.

Hautojen hoitosopimukset, kuusisataa euroa vuodessa, on irtisanottu.

Hautakivet ovat sammalen peitossa ja vainajan kasvojen päällä kasvaa kesäisin villejä rikkaruohoja.

Haudan rintamuksessa olevan ruohon seurakunta jättää kuin uhmalla leikkaamatta, vaikka se aiheuttaa leikkurin käyttäjälle aika paljon ylimääräistä vaivaa.

Hänen on tehtävä jyrkkä mutka tuosta sivuun, tuosta suoraan ja sitten taas sivuun.

Haudan päälle on nyt saatu asetettua kansi. Kukkalaitteet lasketaan uudelleen.

Itse asiassa ne lähes viskataan kannen syrjälle eikä niitä ole niin montaa, että lasikuituinen kansi lähellekään peittyisi.

Nämä hautajaiset ovat ehdottomasti parhaat kaikista, Tintti miettii.
Hän innostuu pitämään muistotilaisuudessa puheen, joka saa kiitosta. ”Vainajat ovat kiitollisia”, sanoo hän itsekseen.

”Mitä sinä oikein mumiset?”, kysyy vieressä istuva etäisempi puolisukulainen.

”Vainajat ovat kiitollisia”, sanoo Tintti nyt ääneen.

Ihmiset, saattoväki, kääntyvät katsomaan harmaatukkaista pohjoisen miestä.

Suut avoinna he katsovat eivätkä oikein ymmärrä, mitä jo vanhuksen uraa selvästi aloitteleva mies tarkoittaa.

Tintti miettii seuraavia kunnallisvaaleja. Niitä ääniä, jotka ovat mullan alla. Katoavaa kunniaa, lisääntyvää mainetta ja hautojen asukkaiden keskinäistä vihanpitoa.

Toivottavasti nämä ovat viimeiset hautajaiset. Koskaan.

On tämä niin hyvä kalaasi. Arkkukin halkesi.

EOK

Olin eilen lobattavana. EOK lobbasi.

Mutta entä sitten?

En ole sataan vuoteen – siis koskaan – nukkunut lauantai-aamuna ilman erityistä syytä tai syystä niin pitkään kuin tänään.

Pitkän unen päälle aamun uutiset eivät kiinnosta. Ei painetussa eikä sähköisessä muodossa.

Uskon, että muillakin on sama havainto. Silloin tällöin.

Syököön lapset kaurapuuron, mie palaan asiaan.

Ensi yönä Partosen mukaan – viimein joku on kanssani samaa mieltä – menetettävä tunti _on_ terveyshaitta ja lisää sairautta.

26.10. sen takaisin saaminen ei paranna kuntavaalien legitimiteettiä.

Erityisen paljon muun ohessa minua huolestuttaa se, että Rovaniemen kirkontornin kello on ollut oikeassa ajassa jo viikkokaudet.
Miten sen käy ensi yönä klo 03.00.
Taidan pistää kellon soimaan je mennä seuraamaan asiaa?

Nih!

* * *

Sellainen harvinainen nautintokin tuli osaksi, että saatoin katsoa TV-1:n Lauantaiseuran suorana.
Mitä opin?
Sen, että demareilla on hyvä herraonni, mutta se huomataan liian myöhään.
Ei tota jätkää kukaan samana korvaa vaan tilalle tulee joku, joka joutuu opettelemaan saman, jonka Eero ehti, mutta liike ei.
Asia on yleisemminkin niin (kysyy häntä vaikka Salolaiselta, Jäätteenmäeltä, Anderssonilta tai Pekka Vennamolta).

* * *

Kuopuksella on ruoanteko-vuoro (koulun köksän kotitehtävä). Seuraan mielenkiinnolla, kerron jälkiruoan jälkeen. Lähetän hänet ostamaan perunoita, sipuleita, rahkaa ja vissyvettä. Poro on ennestään pakkasessa silvottuna.
Ongelma on hella: neljästä levystä kaksi toimii ja nekin vain ”vuorollaan”. Kun vaihdan sulakkeet (niitä on vaihdettava kolme kerralla), toimii useampi levy, parin minuutin ajan.
Uusi liesi on tilattu ja luvattu toimittaa ennen pääsiäistä…

Kuopuksen poronkäristys oikialla pottuvoilla, suolakurkkujen-salaatin-puolukan saattamana vei kielen ja jälkiruota (hedelmärahka kermavaahdolla) mielen.

Yli 2 tuntia sitä pykättiin, keskisormi oli aika usein pystyssä, mutta nyt on soma olla köllöllään: ettonet, tupluurit, ruokaperäset, nokoset…
Täysi kymppi, vaikka loppukommentti on: ”Ei koskaan enää ruoanlaittoa ja ettin sellasen miehen, joka tekee pöperöt pitäen turpansa kii”.

Ja huomenna: hautajaisten tarina.
Kypsyttelen sitä vielä, muhennan, haudutan, potkin ja siloittelen.
Kaunis juttu siitä tulee.

Pääsiäis-sää

Uutisia tutkiessa tulee mieleen, mitä mahtaisi Massaliike (Kemijärvi) haluta Karviselta (StoraEnso, 1M€/v).
Meinaan:

”Pääsiäissaarten pormestari Pedro Edmunds Paoa ehdottaa, että korvan menetys olisi sopiva gaistus moai-patsaan korvaa veistelleelle suomalaismatkailijalle.
– Silmä silmästä, hammas hampaasta, niinhän sitä sanotaan. Korva korvasta, se olisi minun mielestäni oikeudenmukaista, totesi pormestari Edmunds Paoa chileläiselle Cooperativa-radioasemalle torstaina.”

Kaikki ehkä eivät tiedä, että Kemijärven kaupunginjohtajana toimii Timo E Korva.

Ja kokoomuksella taitaa olla menossa sellainen ”korva-vai-Kanerva-projekti”?

MEP Piitu Kauppi Kalevassa kirjoittaa mainion kolumnin Kiinan kiinalaisesta tilanteesta eli on pitänyt rouva korvansa auki. Lukekaa, ette luule!

* * *

Kysymys on myös rahasta: miksi palkka ei aamulla ollutkaan tilillä, vaikka piti?!

Ja keneltä ”korva-korvasta” Hammurabin mukaan otetaan siitä hyvästä ja mitä? Nallelta kartano? Ei riitä! Pikku-Limpulta eläke? No joo, se alkaisi riittää.
On siinä demariksi ex postipankkipomolla niin iso eläke, ja puheet! Sopii lainata, korko???

* * *

Suomen menestysmahdollisuus olympialaisissa sen kun paranee: Ruotsi, Piitun EU:n lisäksi, aikoo keskustella kisojen boikotoinnista. Se tarkoittaaa huippukuntoon valmentautuvalle urheilijalle…niin: mitä?

* * *

Torstain sää Lapissa oli kuin entivanhasena pääsiäisenä. Perjantai aukeaa kirkkaana, tyynenä ja kylmänä, -12,8C.
Yö on pakastunut ja aamulla jälleen Huotarinen, piispa Mikkelistä hartaudessa puhuu vakuuttavia RadioYle-1:ssä. Ambrosius ja Huotari vuorovedolla. Erikoista. Halleluja!

Aikoinaan Martti Simojoki oli Mikkelin piispana samaan aikaan kun itse olin kesäleirillä tonkankokoisena Partaharjun kristillisessä leirikeskuksessa.
Otimme vahvasti ärrää sorauttavan piispan kanssa sitten yhteen. Tasapeli. Piispa voitti kuin Wolsey Tudoreissa ja minä niinkuin Ranskan kuningas.
Kovaa peliä, heh.

Lapinlyömät jatkavat HS:n 27.3. sivun D8 hengessä, sarjakuvat-rules (Fingerpori, käykääpä bongaamassa). Tänään klo 16, Lapin Radio: suorana.

Sitä ennen toivotan itse kullekin säädylle kevättä, joka valaisee päivä päivältä paremmin.

Aamun musiikki ykkösellä on vaihteeksi aika vaikeata eikä niinkään barokkia. Vaihteeksi.

Viking Isabellan mutuuri paloi Arkkipelagissa, rintamamiestalo Espoossa. Vain toinen jätti tappamatta. Niin, ja pappilan väentupa Pudasjärvellä.

Vaihtakaapa joutuun palovaroittimienne paristot. Joka ikinen.

Palovaroittimet kokonansa pitää vaihtaa rapian kymmenen vuoden välein. Niissä oleva säteilyvaarallinen aines nimittäin kuluu – säteillessään. Kotonamme. Kyllä.

Vaikka piispa Huotari suosittelee nuotion sytyttämistä (Tiberiaksen rantanuotion malliin), älkää sytyttäkö. Kun savolainen ryhtyy, vastuu siirtyy kuulijalle.
Pois ne tulitikut! Heti!

* * *

Aamun aviisi kertoo, että Lappiin on ryhtynyt Kolmos-kehän sisäpuolelta muuttoliike. Espoosta, Kauniaisista, Vantaalta.
Innokkaita, pieniä yrittäjiä ja heidän yrityksiään.

Tervetuloa, täällä on oikeat säät ja varakkaat ostajatkin lähellä (ihan tuossa vieressä, Kuollan nimemimaalla, kaikki Ladatkin ostivat meiltä jo heti 1990-luvulla, vain Tennilä ei myynyt).

* * *

Annan vihjeen Teille, arv lukijani, mutta antakaa Te minulle sitä vastaan neuvo.

Jos käytätten hands-free-blue-tooth-laitetta, älkää käyttäkö sitä sosiaalisissa tilanteissa.
Ihmiset eivät pidä siitä ja aloittavat vinoilun ( kts kotisivuni kansikuva, http://www.anttiliikkanen.net ).
Vaikka siinä säästyykin säteilyltä jokunen aivosolu, vinoilu tuhoaa enemmän: ”Katos, sulla on torakka korvassa” jne. Kts myös korva-jutut päivän bloggauksen alkumetreillä!

Ja se neuvo: miten saisi yöllä nalkkiin jäätyneen sähköisesti avattavan auton etu-sivu-ikkunan aamulla avattua raolleen?
Ei auta silikoni, pitää olla parempi neuvo. Jään odottamaan. Niksi-Pirkka voisi olla oikea julkaisuagenda.

Saisio seurakunnassa?

Yöllä on tullut aika lailla puhdasta, hötyä lunta. Aamusta ei enää sada, ei tuule.

Sale, Saukki, Sauli: nimipäiväsi. Onnea!

Katselin illalla Punainen lanka ohjelmaa. Siinä sekä haastattelija että haastateltava olivat valinneet kirkuvan punaisen värin kostyymiinsä.

Muu ei ollut punaista. Muu oli mustanpuhuvaa.

Vanhat, viisaat naiset kauhistelivat. Vain ennakkoluulojako?

En moiti Saision kirjallisuutta enkä teatteriuraa.
Tunsin saavani etuottoa seuraavasta:

”Tänään vietetään Maailman teatteripäivää. Juhlan kunniaksi teatterit tarjoavat ilmaisia esityksiä ja avoimia harjoituksia pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella, Lahdessa ja Porissa.

Tapahtumalla Teatterikeskus haluaa kiinnittää huomion Suomessa toimiviin itsenäisiin ammattiteatteriryhmiin.”
”ilmainen teatteri-esitys”?

Ystäväni kirjoitti asian blogiimme näin:

”Nykyajan yksi tunnuspiirre on se, että asioitten ajatellaan olleen ennen
paremmin. Ennen kuin toivo meni. Toivossa taas uskottiin sellaiseen, jota ei
koskaan olisi voinut tullakaan.”

Odottaako minuakin sama kohtalo? Että kykenen vain oman epookkini ja sukupolveni tekojen jälkikäteiseen ylistykseen tai parhaassa tapauksessa selittellyyn.

Tintin tarinoissa olen yrittänyt sanoa toisin. Vaikka hiukan kaipaankin mennyttä, en suostu näkemään sitä parempana tai pahempana.

Jos maassamme nuorten itsemurhien määrä on romahtanut, jos heidän terveytensä ja odotettavissa oleva elämän pituutensa nousee kuin raketti ja jos maan psykiatriset hoitojärjestelmät kumisevat tyhjyyttään (niistä sairauksista, joita varten ne on suunniteltu ja rahoitettu), onko sitä lupa tai tilaus kauhistella.

Mikä oikeus meillä suurilla ikäluokilla, jotka tuhosimme lähimmäisiämme ja vanhempiamme, sittemmin lapsiammekin, minkä ehdimme – arvoja, sieluja, haavoja, oikeudentuntoa, uupumusta ja romahduksia – on niitä ampua selkään, jotka ovat vasta aloittamassa?

Mielestäni ei kummoinenkaan oikeus.

Jos nämä 70-90-luvulla syntyneet – joita tunnen aika lailla – haluavat luoda oman tapansa syödä, liikkua, surfata ja kohdella toisiaan, soromnoo.

Missään tapauksessa he eivät saata ulottua siihen amok-kohellukseen, mihin me suuret ikäluokat kykenimme.

Me babyboomersit kykenimme ja kykenemme aika lailla tuhoamaan vanhempiamme, isovanhempiamme, lapsiamme ja lapsenlapsiamme. Historiammekin.

Samalla menee maksa, haima, aivot ja perhe, luonnosta puhumattakaan.
1990-luvun alun kansantalouskin taisi olla meidän wahlroosiemme raunioittama.

Toivottavasti tätä 1940-luvulla (hiukan vielä 1950-luvullakin) syntynyttä ”älymystöä” ei montaa kertaa päästetä punaisiin lankoihin taivastelemaan sitä, kuinka uudet sukupolvet eivät poltakaan Bio-Bion korkkitaulua hasana, aja ladoillaan (nyt jo bemareilla ja opeleilla) olemassaolevaa murskaksi, töni lähimmäisiään avantoihin ja hirsipuihin tai metsästyskiväärien piippuja omiin suihinsa.

* * *

Ambrosius (metropoliitta, Helsinki) on aamuhartaudessa radio ykkösellä. Hän jatkaa ortodoksien pääsiäisen helluntaihin asti (viimeksi vain helatorstaihin).

Schumann ja Schubert ovat aamun säveltäjänimet. Karvinen – ei se kissa – näytti kilin munia kemijärviläisille.

Jopa Greenpeace ja WWF olivat nöyriä nyt:

”Stora Enson toimitusjohtaja Jouko Karvinen joutui käymään tunteja kestäneen puolustustaistelun yhtiökokouksessa Helsingissä keskiviikkona.
Se tiedettiin jo etukäteen, että Karvinen joutuu selittelemään yhtiön päätöstä lopettaa Kemijärven sellutehdas. Esille nousi kuitenkin vahvasti myös Stora Enson onneton seikkailu Yhdysvalloissa.

Sen sijaan ympäristöliike ei ollut iltaan mennessä esittänyt tavanomaisia protestejaan hakkuista Lapin ikimetsissä.”

Kukahan kantaa vastuun siitä, mitä on tapahtunut Kataisen, Vanhasen, Pekkarisen ja Häkämiehen valtaa käyttävissä aivoissa kuorikerroksilla tai niiden alapuolisissa mielen kerroksissa (motivaatio-kerrostumat) viimeisten muutaman kuukauden aikana?

Tietenkin voi olla, että 2011 eduskuntavaaleissa Vanhanen, Katainen, Pekkarinen ja Häkämies saavat huutia äänestäjiltä.

Entä jos eivät saa?
Äänestäjän muisti on 3 kuukautta, mutta kuinka pitkä on noiden 50-60-luvuilla syntyneiden narsistien (vaaleilla valittu on aina narsisti) muisti. Sorsalla ja Kekkosella muisti pahassa oli loppuelämä, mien lie näillä?

* * *

Olemmehan me aikalaisia pirkkosaisioita, me seuraavaksi hautoihimme vaipuvat.

Kuvitellemmekohan, että sieltä nousemme katsomaan sitä, mitä ihanteidemme tinkimätön ajaminen saikaan aikaan.

Kun se tulee, joka meidät haudoistamme herättää.

Entäs jos ei sellaista tulekaan?

Entä jos lapsemme ja heidän jälkeläisensä kantavat vastuun meidän myllerryksestämme ihan yksin?

* * *

Olin illalla ylityössä. Siellä pohdittiin, mikä osuus Lapin puolen miljardin matkailutuotosta jää maakuntaan.
Siis 500 000 000 eurosta?
Arv vastauksianne odotellessa muistutan, että matkailurakentaminen ja -tuotanto on sukua sellunkeitolle, paperikoneen pyörittämiselle ja teräksen jalostamiselle.
Kuinka iso osa Lapin matkailubusineksesta on niinkuin Revontulikeskus tai Kampin liikekeskus?

OK:n vastaus keskustelu-palstan puolella on optimistinen, mutta oikean suuntainen.
Hiukan ilmaan huitaisevan tutkimuksen mukaan Lappiin jää lainattua investointirahaa.
Miksiköhän?

Muuten, väärti laittoi tulemaan leikkeen 27.3. HS:sta, koskien sivua D8/Fingerpori.
Kemi, Chigaco ja Rovaniemihän ne siinä, tapioräihöineen, ossirepoineen, maurigardineineen.

Pääosan leikkeessä kuitenkin ottaa ESA. Aatteleppa!

Grieg vrs Huotari

Kun aamu alkaa RadioYle 1:ssä Griegin ja piispa V. Huotarin tahdittamana, on se valmiiksi urallaan. Huotari ei ole pätkääkään piispallinen vaan järkevän, rauhallisen maanläheinen. Että oikein Mikkelistä!
Sikäli kuin tunnen vastavalittua uutta Tampereen piispaa, tulevat hänenkin aamuhartautensa olemaan yhtä soppeleita.

”Tampereen hiippakunnan piispaksi valittu teologian tohtori Matti Repo, 49, tunnetaan bändiharrastuksestaan. Basistina mainetta kerännyt Repo sanoo piispankin olevan kirkon orkesterissa pikemminkin basisti kuin solisti. Piispa antaa perusrytmin ja -sävelen, mutta ei tuo itseään huomion keskipisteeksi, hän linjasi vaalin jälkeen järjestetyssä tiedotustilaisuudessa.”

Tekisi ihan sen takia mieli taikoa jostain tarina. Ei Raamatun tarina, se on Revon, Huotarin ja Paarman juttuja.

Mutta tuo myräkkä on Etelä-Suomessa. Esikoinen yrittää sinne tänään. Turhaanko?

Kokeillaan nyt kuitenkin uhmallakin. Tarinaa.

* * *

Mursu, Pelle ja Pingo eli Suuri Pohjan retki

Taiteilija Rytkönen istui Jalostajan Antin kanssa ikkunapöydässä. Kuuluu perinteisiin, että jokainen vuorollaan yrittää juottaa Antin, mutta Antti juottaakin yrittäjän. Pöydän alle.

Mistä se johtuu, jää maallikolle ymmärtämättä. Jos otsalohkoa ei ole, ei tule humalaan, mutta haima kyllä loppuu. Aikanaan. Tämän tietää paikalla olijoista vain Tintti.

”Näin puhui Zarathustra”, yrittää Asla-Uula sanoa Riihimäen lasípurkin läpi. Purkissa on suolasiikoja ja jokainen vuorollaan kastaa.

Ennen kuin Jaakko ja Tintti ovat päässeet tähän asti Olhavan lammen jyrkänteeltä, on tarvittu paljon. On pitänyt juoda viinaa, kuunnella jazzia ja muuttaa maalta kaupunkiin.

On pitänyt kestää vanhempien rappio, ikätovereiden itsemurhat ja Lapualaisoopperaa seuraava kulttuurikansan kokoontuminen Hansaan. Hansan häädön jälkeen, 1968, Kosmokseen.

On pitänyt opetella tosissaan sekä kuuntelemaan että soittamaan, mutta myös menestymään. Ilmaiseksi ei nimittäin Suurta Pohjan Retkeä voinut ajatellakaan tehtävän, tai lahjaksi.

Ja että sen saattaa tehdä, pitää olla mukana kolmas, koska kahdestaan Jaakko ja Tintti eivät Olhavan retken jälkeen enää kyenneet erämaissa olemaan.

Pojat ottavat vaellusnimensä sarjakuvasta, joka ilmestyy Piski-nimisessä lehdessä. Sarjakuvassa ovat Pelle, Pingo, Mursu ja Nalle.
Tintti on itseoikeutettu Mursu, Pelle suorastaan synnynnäinen pelle. Pingona Jaakko taapersi jo tonkankokoisena Apulin ja Epulin jäljessä räjäyttämään dynamiittia tarinassa, jossa Kienzle-niminen kello pysähtyy. Pingo on pingviini.

Matkaa Suureen Pohjoiseen on tehty Tintin autolla, joka jätetään odottamaan Repokairan ylittäjiä erämaajärven rantaan.

Repokaira jää pojilta ylittämättä, mutta kuolema voitetaan syksyisessä lumimyrskyssä piekanan varoittavan huudon ansiosta.

Vaellus päättyy lopulta Volga-merkkisen taksin takapenkillä Tintin punaisen Simca 1000:n noutoon. Häntä koipien välissä, epäonnistuneina.

Siinä suhmuroinnissa myös Asla-Uula tarttuu matkaan jäniksiä syövän koiransa Liekon kanssa.

Asla-Uulalla on viiden litran Riihimäen lasipurkillinen Inarin suolasiikaa.
Pojilla on useampi pullollinen Finish dry Vodka – juomaa. Perinteiden mukaisesti.

Taiteilija Rytkönen ja Jalostajan Antti kertovat tarinaansa. Pojat kuuntelevat hiiren hiljaa suolasiikaa maistellen ja palanpainikkeeksi vodkaa naukkaillen.
Ravintolan henkilökunta ei puutu tähän, koska se tuntee poikia lukuun ottamatta asiakkaansa.
Mieluummin rauha maassa kuin laki noudatettuna, ajattelee majan hovimestari ja välittää käsityksensä tarjoilijoille.

Saliin laskeutuu hiljaisuus ja tarinat loppuvat, kun sisään astuu nainen. Hän ei kuulu joukkoon, ei millään lailla.
Hän istuu miesten pöytään ja aloittaa vuodatuksensa. Hän iskee silmänsä ja sanansa vuoronperään kaikkiin paikallaolijoihin. Myös siikoihin ja vodkapulloon.

Kuluu vain pari vuotta, kun kaikki Tintin tarinat on purettu, silvottu, tyylitelty ja järjestelty uuteen uskoon.
Eikä tarvita kymmentäkään vuotta, kun tarinoiden maailma on murskana.
Vain rauniot savuavat.
Zarathustra, Eero, Tapio ja Kaisla katoavat kartalta. Vain muisto jää ja hautautuu.

Sen muiston kaivaminen esiin ei kannata, sanoo Tintti itsekseen kun tuo nainen on ikäänkuin hävinnyt verkosta vajaan puolentoista vuosikymmenen kuluttua.

Viimeinkin, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen, Tintti nukkuu hyvin. Kasinotalouden kukoistaessa.

Seuraavan kerran uni Tintille alkaa maistua hyvin vasta kun sydän oikeasti on pettänyt. Se pettää helmikuussa 2008.

Tintin tarinat on kohta, silausta vaille, kerrottu.

Niiden kantama tieto yhden vuosisadan ajanjaksosta on kapea, mutta yleinen. Niissä eläminen on ollut yli puolen miljoonan ihmisen asia.

Niistä kuoleminen kuuluu jokaiselle sodan jälkeen Paasikiven aikhan syntyneelle.

Kun Suomen presidenttinä on Juho Kusti Paasikivi.

Kun maan ja kansan suurin missio on lisääntyä.

Kun syntyneiden ihmisten ja heidän synnyttäjiensä suurin tehtävä on luoda Sinuhe, Lapualaisooppera, Tuntematon Sotilas, Nokia ja Maa on syntinen laulu.

Mengele, historia ja myytti

Samana toisen pääsiäispäivän iltana peräjälkeen TV-1:ssä lappilainen taiteilija pohtii myyttiä (Seitajoki) ja tsekkiläiset kaksoset absoluuttista pahuutta. (TV-1 klo 21.55-puoliyö)

Siihen loppuu pääsiäinen.

Alkaa arki.

Viime vuosituhannessa on paljon outoa. Alkaneessa on rajuja mullistuksia. Ilmasto, islam, väestö, talous.

Syöksytään kevääseen.

Pyhän Teresan hurmio, kun miekka syöksee hänen sydämensä läpi. Olen veistoksen roomalaisessa kappelissa nähnyt.
Kuvataiteen onnistunein orgasmi, mutta vasta neitsyen kuolemassa.
Väkisin samaistus Idols-tyttösen kuolemaan on mielessä.

Median, itsensä vai huumemarkkinan uhri? Koskee myös Teresaa (Paavin edustama media/narisismi/uskonto-huume-trilogia oli renesanssin aikaan ilmeisen totta).

Taas kerran Ignatius Loyolan tuskien taival, sen narsismi ja masokismi: pitääkö tällainen taival tehdä että tulee pyhitetyksi?

Tiistai -19,2C, kirkasta.

Puolalaista pianomusiikkia.

Nyt sitten matkaan: Murmask, Arkangelsk, pääsiäinen ollut rauhallinen. Median kertoman mukaan. Vain Kanervalta on – Iltalehti 25.3. – huumorintaju kadonnut.

Kun Lapin Kansa n pääkirjoittaja killaa kansanedustajia – huom! ei kaupunginvaltuutettuja, jotka jäävät edelleen lappilaisen älymystön ampumasektorille – niin Kaleva pohtii historian näkemystämme.
Viro saisi omaansa tarkistaa (lehden pääkirjoittaja), ja Suomen koululaitos (Juhani Suomi Kalevan alakerrassa).

Kumpainenkin lehti on oikeassa sekä valittujen että valitsematta jääneiden pääkirjoitus-sivun aiheiden osalta. Sellainen on median lupa ja valta. Räty lataa tuttuun tyyliinsä (Lapin Kansa).

Meiltä kotoa käsin puolustettiin valistunutta näkökulmaa vanhaan rovaniemeläiseen rakennuskantaan, mutta sitä lehti – siis Lapin Kansa – ei julkaise. Ei ole mediaseksikästä tai on naisen kirjoittama, soromnoo.

Aamulla parissakymmenessä pakkasasteessa vastaan ajeli moottoripyöräilijä. Siinä on sitä intoa, huh ja heh!

Veli JR vaaran laelta keskustelee (kts kommentit) vielä Mustasta joutsenesta.
Kirjassa on sama vaatimus kuin Kansallisen Tuntemattomassa. Se on ensin luettava ja nähtävä, Mannerheimin Haulitornin seikkailun jo näimme.

Imre-niminen nobelisti laittoi Unkarista käsin keskitysleiri-maailmansotaa paperille. Sekin on luettava ennenkuin tekee historiasta myytin veroisen.

* * *

Arki nyt, joka tapauksessa, alkaa.
Minä alan arjen.

Mutta ortodoksit eivät aloita. Heidän pääsiäisensä kestää Vappuun (silloin on helatorstai ja vasta sitten on pääsiäinen, kristikunnan suurin juhla, ohi).

Tämän asian pääsiäisestä kertoo aamun hartaudessa Ambrosius, isä Mitroa kunniallisemmin edeltänyt ortodoksisuuden lähettiläs, piispa.

Siksi kunniallisemmin, ettei Ambrosius kerro autoistaan, resepteistään jne – enää.

Mutta hänen kertomuksessaan oli tänä aamuna viesti, jonka kuulee ja vaistoaa sellainen, ”joka on itsekin ollut”.
Ikäänkuin Vesa-Matti Loiri pääsiäisenä kuullussa Ristinsaatossa, sen loppuminuuteilla, oli Ambrosiuksen puhuminen.

* * *

Himalajalla oli vaalit. 44 47:stä eduskuntapaikasta meni harmoonisille, demokraatit (kuninkaan serkut) saivat siis vain 3. Demokratiaa!

Sellaista samanlaista kuin Vanhasella: NATO ei ole Suomelle turvallisuuskysymys vaan rauhanturvaamiskysymys.
Afganistanissa ei näin muodoin (tulkinta minun) haeta sotaa vaan rauhaa.

* * *

Sampopankin tietojärjestelmäuudistus sujui hyvin, raportoi STT klo 07. Sampopankin tietojärjestelmä kaatunut, raportoi STT klo 10.

Että sellaisia.

* * *

Tiistai, protestantin ensimmäinen arki, alkaa vaipua mailleen.

Se onneksi ei ole erityisesti opettanut mitään.

Jos ei sitten sellaista, että asioiden kärjistyessä on viisas se, joka pitää suunsa kiinni eikä avaa blogiaan. Asiasta onkin Turun Sanomissa tänään päätoimittajan mainio kolumni (Aimo Massinen). Suosittelen.

Itse kullekin suvulle siis hyvää yötä, päätä pielukseen ja mieltä balanssiin.

Oravan päivä eli s.t.t.l.

Suomen historian aikaisin pääsiäinen alkaa olla tsempattu.
Jeesus ilmestyy tänään läheisilleen (kuuluvatkohan Markku Koivisto tai Ilkka Kantola agendaan?), aurinko edelleen tanssaa taivaanrannalla, Tsaikowskin Joutsenlammen tahtiin (Radio Yle 1:ltä hyvä valinta klo 05-6).

-12,2C, Joutsenlampi siis soi radiossa, yötä on pitänyt päivystysjengi pirteänä soittelemalla.

Poika kertoo, kuinka langaton hiiri ei häviä/katoa. Sidotaan se narunpätkällä tietokoneeseen.

Hän kertoo myös, miten orava lintulaudalta häviää.
Laitetaan pähkinöiden joukkoon Tintin dosetin päivän annos eli Papan Marevanit.

Arkeen pitää alkaa asettautua.

Kerronpa päivän mittaan, mitä se tarkoittaa.

Se alkaa kuitenkin pojan kuljettamisella ilma-onnikka-asemalle morsionsa kera. Kiitos käynnistä!

Miniä viedään illasta juna-asemalle, vaimo huomisaamusta Murmaskin asemalle, toinen poika tyttärensä kanssa sitten keskiviikkona ilma-onnikka-asemalle ja vauvat (13 & 14v) kouluun heti huomenna. Palauttamaan väliarvostelut (taso 4-).

Mitäpä mie? Työhön. Joka jatkuu vuorotta, mutta uusin ehdoin. Minkälaisin?

Jaha, sanokaas muuta.
Viimeiset Tintin tarinat ainakin pitää rakennella (kahden jo valmiin lisäksi). Yksi voisi olla otsikoltaan hautajaiset. Yksi Vappu.

Joka tapauksessa kevät on ja ulkona vaalenee jo tähän aikaan (05.15), joten hyvää toista pääsiäispäivää!

* * *

Cit tibi terra levis oli aamun matkustelun opetus. Hyvä niin, samoin käsien läpytys requiemin jälkeen Hetan kirkossa! Joku palkkio taiteilijankin pitää saada (Hetan musiikkijuhlat eivät taida isolla rahalla maksaa?).

Pääsiäisen tarina

Antti ja Tintti olivat heränneet pitkäperjantai-aamuna yllätykseen. Heidän löytämänsä hautamuistot olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Aikansa synkkinä ja vähän peloissaankin asiaa pohdittuaan he laittautuvat matkaan. Kuljettavaa Savitaipaleelle on jäljellä vielä yli kolme peninkulmaa. He päätyvät siihen, että toinenkin yö saattaisi olla hyvä viettää jo etukäteen katsotussa Saimaan saaressa, jossa tulipuut vuosi sitten on katsottu.

”Reput pykälään ja matkaan”, toteaa Antti ja polkee tulisijan siistiksi.

”Onpa erikoisen näköinen aurinko”.

Todellakin. Jo varsin ylhäälle kiivennyt keltainen valaisija on saanut seurakseen kaksi muuta aurinkoa. Kaikkia ympäröivät laajat harsomainet renkaat..

”Tuo tietää sään muutosta” sanoo Tintti.

Kun pojat ovat kulkeneet teräksenkovaa hankikantoa tunnin verran aurinko yhtäkkiä häviää tumman pilviverhon taakse. Äsken vielä raikas, mutta auringossa lämmin sää tummuu parissakymmenessä minuutissa reilusti plussan puolelle..

Pojat ovat tämän ilmastonmuutoksen tapahtuessa kulkemassa pitkin jäätietä, jota pitkin harvakseltaan kulkee pilkkijöitä ja muuta luonnon väkeä. Mopoilla, polkupyörillä, autoilla. Jäätie kulkee salmesta, jossa poikien kesäisen kokemuksen mukaan virtaa aika vahva vuo.

”Hei, varo, tuo auto ei ole oikein…” huudahtaa taakseen vilkaiseva Antti.
Viime hetkessä pojat saavat väistettyä heittelehtivää Moskovitsh-autoa jäätien penkalle.

Auto pysähtyy parin sadan metrin päähän ja alkaa keulaosastaan kadota näkyvistä.

Liki iltaisen pimeässä mustanpuhuvassa säässä pojille tulee kiire.He juoksevat Mossen luo juuri kun se alkaa hävitä jäähän ilmestyneeseen aukkoon. Autosta kömpii ulos nuori mustalaisnainen vetäen perässään pientä lasta. He jäävät veden varaan auton kadotessa virran syönvereihin.

Pojat kehittävät nopeasti reppuista ja niiden hihnoista heittoliinan, josta nainen saa otteeen. Samalla hänen kädestään kiinni pitänyt tyttönen päästää irti ja häviää veden pinnan alle.

Antti pojista vahvempana ja nopeampana on hetkessä hypännyt perään ja kohta ovat kaikki neljä avannon laidalla.

Kuluu pari tuntia, ennekuin poikien kyhäämän tulen äärellä kuivatteleva nelikko saa apua. Mopolla paikalle kurvaava lähitalon isäntä saa soitettua paikalle apuvoimia ja äiti tyttärensä kanssa pääsee sairasauton kyydissä Lappeenrannan sairaalaan.

Pojille kyyti ei kelpaa, koska heillä on kuivat varavaatteet ja onpa vaelluksestakin vielä loppuosa tarpomatta.

Hetken mietittyään pojat rakentavat yösijan nyt jo hyvin palamaan alkaneen nuotionsa vierelle.

Havulaavu on hetkessä pystyssä ja äsken tapahtunutta pohdiskellaan iltapuhde niin väsyksiin asti, että uni yllättää pojat jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Aamulla pojat heräävät vesisateeseen. He toteavat, ettei aiottua liki kolmenkymmenen kilometrin taivalta ole toivetta saada kuljetuksi. Hankikanto on hävinnyt eikä yllättäen romahtanut jäätiekään kulje sinne, mihin pojilla on matka.

Niinpä pojat kohta ovat hankkiutuneet pikkutieverkostolle, jota pitkin he kulkevat takaisin kohden lähtöpistettään.

Sieltä he arvelevat pääsevänsä linja-autolla tai liftaamalla takaisin kotikaupunkiinsa pääsiäiseksi.

Pääsiäislautantaina he yöpyvät vielä suuren ikikuusen juurelle syntyneessä luonnon havulaavussa.

Uni ei oikein tule, joten kipinävahdista ei ole pula.

Mutkikas ja uuvuttava kävely saavuttaa heti seuraavana aamuna päämääränsä.
Vesisade jatkuu solkenaan, pojat ovat läpimärkiä. Samoin heidän varusteensa.

Kun pojat tulevat leirintäalueen kohdalle Taipalsaarelta päin, he kuin yhdestä suusta huomaavat: ”Hei, se hauta!”.

Hetkessä he ovat kahlanneet reittä myöten upottavassa hangessa kiirastorstai-illan tapaturmapaikalle, josta koko tämänkertainen seikkailu sai erikoisen alkunsa.

Ja siellähän se on. Hauta.
Tikapuut haetaan tutusta paikasta..

Pojat laskevat tikkaat tuttuun kuoppaan ja laskeutuvat taskulamppujen kanssa alas.

Hauta on tyhjä.

On pääsiäisaamu

Taru sormusten herrasta

Pitkäperjantai vaipuu mailleen. Olli Rehn on onnistunut mahdottomassa – Kyproksella. Lankalauantai sarastaa, lähes italowesterni-tyypin musiikilla: oiva löytö, RadioY-1!

Löydän itseni Pequodin kannelta.

Etsin Ahabia.

On olo niinkuin Sinuhella, Ismaelilla. Lentävän Hollantilaisen, Tintin tarinoiden ja Aarresaaren maailmoissa, mutta samalla Günter Grassin Sipulia kuorimassa.
Mitä syvemmän kerroksen tavoitan, sen herkemmin kyynel vierähtää poskelle.

* * *

Hämmentyen huomaan ympärilläni aina vain kiireisempiä vaatimuksia aina vain pikaisemmista ratkaisuista.

Tekstiviestit vaihtuvat lauantai-iltana Mikaelin kirkon (suunn Lars Sonck) ristinsaattoon, mutta olemassa on toisiakin, minulle syvempiä ristinsaattoja.

Ei niin, että Kantolaa ja Kanervaa pitäisi kieltää. Päin vastoin.

Paavi kuitenkaan ei ristinsaatossa tänään ristiä kanna. Hän pelkää, että siinä kävisi kuin Ryan air´n koneelle viime yönä Keski-Ranskassa. Miten sille kävi? Sanokaas muuta. Liukui pois radalta. Ei saksalais-paavilla sellaiseen ole varaa, kun al Quaidakin on vastaan.

Hän, baijerilainen, moittii Kiinan katolisten kohtelua.

Kumpi on tärkeämpää?

Paaville, sen vallalle, maailmankaupalle, dalai-lamalle, medialle.

Tätä asiaa selvittää matkakirjassaan Jerusalemiin Ignatius Loyola, espanjalainen ylimys (ex).

Ehkä myöskin taistelupari Heikki Tuomi-Nikula – Esa Tikkala voisi vastata.

Jälkimmäinen sieti vaieten koko tähän astisen elämänsä ajan valiolaisten maalaisliittolaisten korkeita pystöjä Lainaan rannassa, ensinmainittu ei tunnu sietävän lappilaisia tuhansia vuosia elossa pitänyttä yhdistelmää saalistus-suojaus (= kateus).

* * *

Niistä toisenlaisista ristisaatoista puhuivat perjantaina päivällä radiossa, ykkösellä, Hannu-Pekka Björkman ja Kalle Holmberg.

Venäläisen, pietarilaisen, leniniläisen, hitleriläisen ja mannerheimilaisen epookin mestarikuvaajat.

Samassa tai paremmassa sarjassa kuin Olavi Paavolainen.

Kuinka Titon** Trawenmündenin Hitler-tapaaminen vertautuu Mannerheimin voitonparaatiin Esplanadilla 1918, molemmat todistaen.
Kansa niihin antaa voiman ja kaiun, ei sen kärjessä kulkeva. Colliander, ei Siitoin tai ruotsalainen uusnatsi.

* * *

Aina ei äly ja oivallus riitä. Pitää olla, useimmiten, tietoa, kokemusta ja kykyä kärsiä, sietää.

Tätä tämä aika ei siedä, ei halua. Se haluaa briifausta ja debriifausta, se haluaa löydä ja tulla lyödyksi, mutta myös hoidetuksi: heti. Kustannuksia ja omaa hyvää säästämättä.

Se haluaa oikeuttakin heti: leivänvarastajan se lynkkaa edes huomaamatta sitä ennenkuin jälkeen päin.

Tito Colliander** voisi olla todistajanani, ”huh hah hei ja rommia pullo”.

Jatkan surullisena omaa ristinsaattoani kohden pääsiäistä ja sen tarinaa.
Tiedän hyvin, että tänään Iken alttari on verhottu mustaan. Ei enää sunnuntaina, silloin alttari on, aurinko tanssii ja hauta on tyhjä.

Yritän oivaltaa, ettei äly, oppineisuus ja oivallus riitä kun ”tuu pois, siel on sota” kuuluu katsomosta.

Sittenkin siis surullinen, ettei ihminen edes pääsiäisenä yritä pysähtyä. Tai saata vauhtiaan edes hiljentää.

Aiemmin, päiviä sitten, viikkoja sitten, siteerasin Horatiusta täällä. Kun edes itse oppisin.

Carpe diem.

* * *

Tuolla tämän kirjoituksen alussa etsin Ahabia, mutta en soisi löytäväni kaskelottia. Valkeata.

* * *

Metaforista ja allegorioista

Helpottaakseni bloggaustani heittäydyn ajoittain metaforien ja allegorioiden ryteikköön eli kryptiseksi.

Se johtaa näemmä – taustahälystä eli back-stage-reaktioista päätellen – lukijoissa ärtymykseen.

Minulla on tällaiseen tilanteeseen neuvo.

Koska 61-vuotias ammatikseen kynää käyttävä ei juuri muutu, on lukijan viisaampi väistyä.

Turha rassata itseään, jos ei pysy mukana ajatuksessa.

Ottaa viinilasin käteen, Horatiuksen tavoin, istuu lämpöiselle kivelle ja lakkaa murehtimasta menneitä (ne eivät muutu) tai huolehtimasta huomisesta (se on Mustan joutsenen vanki – ”sattumaa ei ole”).

Pakkoko näitä, Tintin tarinoita ja metafora-ryteikköjä, allegorioista puhumattakaan, on talsia.

Pysyvät ja syntyvät ne tänne ilmankin.

Hyvää lankalauantaita, jonka aloittanut vapaakirkollinen aamuhartauden pitäjä (Radio Yle 1) otti aiheekseen sädekehän. Mutta unohtipa yhden. Neitsyt Marian pään ympärillä olevat 12 tähteä.

Varsinainen metafora ja allegoria jäi häneltä tavoittamatta.

Mie jatkan.
Vielä kerran: onnea, Olli Rehn. Kyproksen pääkaupungin kauppakadun raivaaminen miinoista on ansio, joka viimeisellä tuomiolla (ei allegoria vaan metafora EU:n uuden komission jne nimeämistä ajatellen) noteerataan.

* * *

OK:n kommentti (Wiion laki) keskustelussa tuolla ylhäällä on niin herkkullinen, että postasin sen välittömästi jokaiselle tuntemallani muutoskonsultille. VassoKOO!