Zum Andenken

27.1.
Olet juutalainen, kristitty, hindu, buddhalainen… Olet pakana, sinulla ei ole oikeutta elää, jos et käänny ’oikeaan’ uskoon. Mutta kyllä me yritämme elää aivan tavallisesti ilman pelkoa.”

Mainokset

Kolmetkymmenet vaalit – ja risat

Ensimmäinen vaalini ehdokkaana oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaali (1967).

Eräät eduskuntavaaleistani olivat keväällä 2007, joiden takia avasin, vaikuttamaan tarkoittaen, tämän Arktisen puskurikapasiteetin.

Viimeiset vaalini ovat juuri meneillään. Ne ovat ammatti-tiede-järjestön (Suomalainen lääkäriseura Duodecimin valtuuskunta) vaalit.

Tätä APK:a en niissä vaaleissa enää hyödynnä.

Kun jätin poliittiset luottamuspaikkani vuosi sitten (EU:n alueiden komitea) ja nyt juuri vuodenvaihteessa, on vielä yksi jäljellä: 28.1. -19 oletan Lapin liiton hallituksen myöntävän minulle eron liiton hallituksen jäsenyydestä.

Kun seuraan sitä kuumentuvaa keskustelua, joka nyt edeltää 14.4. eduskuntavaaleja ja niitä seuraavia EU-parlementin vaaleja (26.5.), olen aika hyvällä mielellä, etten enää ole mukana noissa vaaleissa (ehdokkaana).

Äänestämässä toki käyn.

Eduskuntavaaleissa en ole vielä valinnut ehdokastani, mutta EU-vaaleissa valitsin henkilön yli vuosi sitten ajaessani seuraajakseni EU:n Alueiden komiteaan (onnistuneesti) Mikkel Näkkäläjärven.

Toivon häneltä, mutta myös muilta näissä kahdessa vaalissa ehdolla olevilta, pysymistä niissä asioissa, joista Suomen eduskunta tai EU-parlamentti päättävät.

Ne säätävät lakeja.

Tähän asti tänä vuonna kohtaamani vaalinaluskeskustelu ei kovin hyvää lupaa.

Ihminen toisensa jälkeen, lillukanvarsista huipulle saakka, päästää kynästään, suustaan tai digi-sivuillaan kannanottoja, jotka liian usein aiheuttavat minulle myötähäpeän tunteen.

En ole palaamassa päivittämään Arktista puskurikapasiteettia ja juuri siitä syystä, että tähänkin alustaan on kohdistunut poliittisesti ladattuja ja asiattomia kannanottoja, joilla ei ole juurikaan tekemistä sen elävän elämän kanssa, jossa psykiatrina, isänä, pappana ja kymppi-kerhon jäsenenä päivittäin toimin.

Sen sijaan suosittelen oheisen linkin avaamista ja lukemista sekä sen miettimistä, mihin minun mielestäni nyt juuri kannattaisi kiinnittää huomiota – muutoksen aika?
Tosin en usko, että tässäkään asiassa mitään lainsäädäntää on tuloillaan: maku-sote esimerkiksi kohtelee psykiatriaa kuin veljenpoikaa, kun olisi velanmaksun aika.

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005973382.html

Post Scriptum

Koska olen saanut jonkin verran palautetta (en tasavallan presidentin kansliasta sentään), kerron vierailleni, missä menen.

Lopetin kaikki toimintani poliittisissa luottamustehtävissä 50 vuoden jälkeen vuodenvaihteessa 2019 lähinnä raivatakseni tilaa nuoremmille ja luottamilleni henkilöille.

Vaihto on onnistunut ja kaikki ovat tehtävissään arvostettuina, täynnä tulevaisuuden uskoa ja voimaa toimia.

Olen myös yrittänyt päästä irti kaikkein aggressiivisimmista some-alustoista, joista erityisesti twitter on osoittaunut agendaksi, jossa viisaatkin ihmiset toistuvasti munaavat itsensä ja aiheuttavat lisää vaikeatakin epäjärjestystä: ikäänkuin haluaisivat Trumpiksi Trumpin paikalle.

”Minun jälkeeni vedenpaisumus”

Erityistä houkutusta minulle ei ole syntynyt täällä Arktisessa puskurikapasiteetissa jatkaa päivityksiäni.

Syitä on kaksi.

Jukka Kemppinen käsittelee minulle mieluisia asioita niin paljon laatuisammin kuin minä, etten tohdi kisata.
Toisaalta taas minä olen yli 4000 päivityksen myötä tyhjentänyt pajatsoni riittävällä määrällä ja laadulla: ei ole enää mitään tähdellistä kertomista.

Kolmas ja ehkä tärkein asia on, että olen asettanut itselleni työstäkin vähitellen luopuessani tavoitteen, joka ei ole some-verkoissa toteutettavissa.

Jätän siis vähitellen myös työuraani, joka on jatkunut maalausliikkeen tsupparista, metsänraivauksesta ja nippu-uitosta alkaen vajaan 60 vuoden ajan.

Nyt on aikani yrittää saada asiani yksiin kansiin.

Everstien tarina eli maailman meno ”eversti” Brennonista nyt potkut saaneisiin Ilmavoimien ”Charles L:iin, Ressuun eli Punaiseen paroniin ja Ikarokseen” asti on virityksissäni ollut jo usean vuoden ajan.

Hennalan kasarmit, Nietjärven taistelu, Saksalaisten aseveljien poisajamiset, Kemin kapina ja ”Tintin syntymä” ovat posteja, jotka haluan yrittää supistaa yhteen käsikirjoitukseen.

Yhdeksi tarinaksi.

En usko, että tarina koskaan niin pitkälle kehittyy, että sitä yksikään kustannustoimittaja saa pöydälleen.

Mutta yhdessä runossa tuo ”Everstien tarina” on, täällä jo kerran esitettynä, tiivistettävissä.
Alaotsikolla, jonka tarinan mukaan huudahti tuo edellä jo mainittu Brennon vuonna 392, eKr.

VAE VICTIS, voi voitettuja.

Ja yhdessä kreikankielisessä termissä, joka antaa toivoa lajillemme vaikka mihin, jos vaan maltamme.

Niinkuin uskon.

έκπληξη {f} (ékplixi)

Hämmästys

Kulkuri

(IER jouluna 1916)

Hän yksin yössä vaeltaa
Tuo kurja kulkuri
Vain hukat hällä seuranaan
Vain hirmu-haamut matkassaan
Korvessa kulkeepi

Ne häntä kovi pelottaa
Ne uhkaa monesti
Hän vaeltaa ja vaeltaa
Hän koettaa ne unohtaa –
Ne yhä kiusaapi

Hän eli ennen komeesti
Nyt kulkee mieron teitä…
Hän melusi, hän mellasti
Joi mässäs, vihdoin murhasi
Siks tuskat hän ei heitä

Hän maailmaa on paossa
Vaan ahdas hälle maailma

Yö kolkko, korpi mustana
Kaamoitti yksin kulkea –
Kun ulvoi hukat huuhkaimet
Hän näki kuolleet ihmiset
Hän vapisi, hän pelkäsi
Hän juoksi, juoksi ponnisti

Kun kylän vihdoin saavutti
Hän mielipuoli olikin
Tuo kurja kulkuri

kuva: lahja äidille, jouluna 1916

*

Ilmarinpäivän aattona 2019

Kiitos vierailleni

Antti Liikkanen
Arktinen puskurikapasitoija helmikuu 2007 – tammikuu 2019

Lätinän lopetus

Näissä Arktisen puskurikapasiteetin päivityksissä (4045 kpl) olen useamman kerran maininnut yrityksestäni kertoa ja kirjoittaa tarinaa, joka perustuu 1950-luvulla tuntemieni neljän everstin jutusteluihin.

DerArne, Jokinen, Kalle-Sulo ja Vaari hyväksyivät minut pullakahvivieraakseen torstaisin, kun palailin kansakoulusta iltapäivällä. Kävin koulua vuoroluvussa eli päivät alkoivat kymmeneltä ja päättyivät kahden-kolman maissa.

Kotimatkalla poikkesin tuossa pullakahvikerhossa juomassa Papulan Sittisoodaa ja syömässä räkäpullan. Voisilmäpullaksi sellaista nykyisin kutsutaan.

Everstit tarinoivat sodanaikaisista kokemuksistaan ja näyttivät unohtavan läsnäoloni.
Oleellinen osa tapahtumissa oli kahvit ja pullat besorganneella sotilaspalvelijalla, jonka isän hengen DerArne Tali-Ihantalassa oli pelastanut.

Tuon tekeillä olevan tarinan työnimi on ”Vae Victis”, joka perustuu erääseen taistelun jälkeiseen tilanteeseen Roomassa vuodelta 392 eKr.

Voi voitettuja.

Olimme joku vuosi sitten kahden taidehistorioitsijan kanssa tekemillämme Euroopan historiaa ja nykypäivää käsittelevillä matkoillamme tutustumassa kelttien maailmaan.

Sieltä taipaleeltamme tämä sotapäällikkö, ”eversti” Brennon tuli tutuksi.

Yritykseni pukea 1950-luvun voitettujen oppeja tarinaksi voi olla tuomittu jäämään yritykseksi, mutta ainahan kannattaa yrittää, eikö totta?

Sananvapaudella on mielestäni kolme ulottuvuutta. Oikeus ilmaista itseään vapaasti, oikeus tutustua esteittä tietoon ja oikeus vaieta.

Sain hiljattain palautetta nettitaivaalta. Palaute oli kriittistä ja aiheellistakin, mutta minua jotenkin sattui syvältä se, että se palaute toimitettiin erikseen paikkaan ja henkilöille, jotka käyvät ilmi tämän päivityksen kuvasta.

Katson oikeudekseni syventyä voittujen tarinaan: hankkia tietoa, pureskella sitä ja kirjoittaa sitä muistiin.
Sen sijaan en katso oikeudukseni tai velvollisuudekseni julkaista sitä.

Lisäksi oikeuksiini siis lukeutuu vaikeneminen.

Lätinän lopettaminen, jollaiseksi sitä myös on kutsuttu.

Kiitän seurastanne, arvoisat vieraani. Kuljen parhaillaan everstien tarinassa vuosien 1916 – 1921 välisessä ajanjaksossa.

Syvennyn ja rajaan, mutta täällä (twitter, fb, Arktinen puskurikapasiteetti) on mittani varmaankin aika täysi.

Jätän itselleni toki yhden kanavan, Instagram, koska se perustuu kuviin. Yksi otos voi olla enemmän kuin tuhat sanaa.

Ja ainahan voi kirjoittaa kirjeitä; minulla on jääkaapin ovessa vielä 10 Mauno Koivisto – postimerkkiä.
Tai voi lähettää postikortin.

Lopetin tämän blogin päivittämisen pari kertaa aiemminkin. Niin lopetin myös tupakanpolton, ainakin 1970- ja 1990-luvuilla. Hankkeet eivät tuolloin onnistuneet.

Nyt ajattelin onnistua. Yli 40 tupakoimatonta päivää on jo takana, eikä enää tee mieli sytyttää, ei edes nousuhumalassa.

Eiköhän se lätinän lopettaminenkin nyt jo onnistu.

Stefan Zweig, 1900-luvun eräs hienoimmista ajatteljoista, on mielestäni pukenut tunnelmani hyvin:

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa

Kolmas kahdeksatta ajastaika

En tietenkään voi muistaa, mutta ammattilaisena voin arvata, mitä tapahtui tai miltä tuntui ensimmäisten vuodenvaihtumusten mittaan.

En edes tiedä, onko sillä mitään isompaa väliä, koska tärkein ei ole aika vaan termodynamiikan lait, erityisesti se toinen.

Kun poliitikko tai edustusurheilija kohtaa tappion tai voiton, hänellä on tapana puhua nöyryydestä.

Minusta se on aika vastenmielinen tapa, joka sen lisäksi ei taida osua siihen tunnelmaan, jota nuo traumat herättävät.

Minulle tämä vuodenvaihde on katonharja.

Olenhan, muiden mitenkään asiaan vaikuttamatta, luopunut siitä palavasta pensaasta, joka 1960-luvulla sai minut yrittämään. Count Basie, Duke Ellington, Erick Dolphy, Charlie Parker, John Coltrane.

Tai ne ihmiset, joiden koin ottaneen vastuuta siitä, mihin suuntaan maata ja ihmiskuntaa olisi yritettävä ohjata.

Nyt minulle on jäänyt vain oma elämäni ja sen finaaliin liityvät paineet ja itselleni laatimani ”maalit”. Final decissions.

En usko, että alkanut vuosi olisi tässä kovin erityinen.

Mutta hiukan jo pelkään, että tämä voisi olla viimeinen mahdollisuus.

Siksi en hiljennä, en vähennä, en ”aja alas” vaan kuljen Teidän, vieraideni rinnalla niin pitkään kuin ikänään intoa ja voimaa riittää.

Itse asiassa tämä on laillaan aika hauskaa.

Tehdä blogistina, potilaideni lääkärinä, mutta ei enää halveksittuna valtaa ja kunniaa hamuavana poliitikkona, sen, mitä vielä voin.

Tervetuloa vuodelle MM XIX, jolle muissa kulttuureissa ja uskonnoissa on mitä erilaisimpia lukuja ja metaforia.

Ainakaan alku, omassa elämässäni, ei ole aiempia helpompi.

Päin vastoin.

Kuvassa ei Pororaidon ohjaajilla ole kasvoja. Miksi olisikaan. (Juho Kustaa Kyyhkynen, ”Pororaito” 1902; Rovaniemen hotelliksi ehdotetun kaupungintalon kaupunginhallituksen kokoushuone; talon esisuunnnittelu: Alvar Aalto)