Takinkääntö ja Inversio

Sää jäädyttää ajatuksia. 3810. kerran.
1968 ennen lääketieteellisen kemian tenttiä vielä tehokkaammin. Silloin oli Helsingin Bulevardilla -42C, vaikka Suomenlahti ei vielä ollut jäässä. Raitiovaunu 6 kulki Siltavuorenpenkereelle, tenttipaikalle, mutta sporan ovet eivät avautuneet, joten piti kävellä kokeeseen, jos halusi lääkäriksi.
Neljä kilometriä.
Sodankylässä 29.1.-99 kaikki 14 potilasta ilmestyivät vastaanotolle, niin myös muuan Fiat-kuski-kallonkutistaja Rovaniemeltä: -54C😳

Jos nyt Lapin Kansan etelän metialle irvaileva sää-pääkirjoittaja joutuisi kävelemään Lapin -25C:ssa 4 km, jäisi ”lehden kanta” ilmestymättä.
I quess.
Aamukone etelän pakkasiin lähtee ajallaan.

Politiikkaan läksin 1984 päättämään. Siitä pitäen olen pitänyt sen jäsenkirjan, joka silloin juhlallisesti luovutettiin minulle Pistossa.

Olen matkalla kohdannut useita, joita oma puoluevalinta on alkanut kaduttaa. Kun tunnen heitä läheltäkin, en arvoa takinkäännöille tai kääntäjille ole oppinut antamaan.
Avioero on helpompi ja reilumpi nakki.

On asioita, joissa en liki 30 vuoden aikana ole antanut piiruakaan periksi. Jotkin niistä ovat puolueen kannan vastaisia, mutta niin vain olen saanut niitä ajaa – hevosista puhua ja niillä ajaa.

Mutta tämä sää.
Kun on inversio, onkin ylhäällä lämmintä, kun laaksoissa palelee.
Sellaista se on.
Politiikassakin.

Aamun kuva: naapurin seinällemme kutoma röijy, ”haurautta”

Mainokset

Kuukin on taas kuumempi

Säätieteiljöitä ja heidän komeljanttareitaan (mediatalojen uutispäälliköt) harmittaa, kun ”tuuli kääntyikin”.
Ei tullut viikkoja kauhisteltuja tulipalopakkasia Putinin Siperiasta, tuli vain pehmoisen lämpöisiä pandakarhuja Xi´n Kiinasta tuhoamaan Ähtärin kuntatalous. -17.1C.
Bulevardilla marraskuussa 1968 -42C (Kutosen spora kulki, mutta sen ovet eivät auenneet joten piti kävellä 4 kilsaa Pitkän sillan juureen tenttimään lääkekemiaa – niitä tenttejä ei näet jätetty väliin, ei!!).

YLE-aamun kolumnisti on tähtitieteilijä, joka väitti eilen aamulla puhuvansa totta kertoessaan että Mars kiertää liki elliptististä rataansa auringon ympäri. Varmaan hän tarkoitti olla vilpitön.

Mutta hän ei ole lukenut Burroughs´a. Edgar näet kertoi, että Tarzan ja Marsin punaiset kanavat ovat totta ja siinä ei suomalainen älykkö ole kummoinen vastapuoli.
Mielikuva hallinnoi. Sillä saa Suomen TP-vaaleissa ääniä, ei ellipseillä.

Kannattaa muuten muistaa, että Burroughs´ia on kaksi eikä niitä kannata sekoittaa toisiinsa. Edgar Rice on se, joka tietää. William S. ”tietää”.

Niin, asiaan.

Heräsin terveyskelloni käskystä 30 minsaa etuaikaan. Kello oli jostain kuullut, että kuu tänään ja huomenna on taas suurimmillaan.

Mutta voi myös olla, että kello on saanut pilvestä (cloud) saman tiedon kuin minä sain eilen.

Sen mukaan ihmisen syvä uni, joka sijoittuu yön keskipaikkeille, on vaikutuksille altis. Siihen voidaa suunnata ns sinistä musiikkia paikallisesti ja ajallisesti täsmällisesti ja näin parantaa ihmisen muistia, oppimiskykyä, mielialaa, virkeyttä ja keskittymiskykyä.

Värkki, jolla tuo voidaan toimittaa, on tavallisten musiikkikuulokkeiden näköinen, joskin vielä hivenen kalliimpi. Saatavissa sekä mustana että valkoisena.

Puhunko höpöjä vai onko skitsofreniaan, alzheimerin tautiin, parkinsonismiin, ADD:een, OCD:en, BiPo:een ja ADHD:en nyt tulossa dramaattinen parantamis- tai lievittämis-keino. Sellainen, joka auttaisi Kata Kärkkäistäkin.

Jos oikein arvaan – enhän ole Radion Ykkösaamun kolumnisti Enqvist – tietoni ovat sinne päin.
Enemmän kuin Tarzan tai Marsin punaiset kanavat ja ihana prinsessa. John Carterin pelastama, muistattehan?

Aamun kuva (-aLii-) ei ole syväunistimulaattorista, vaikka itse asiassa se sitä on, tai ainakin lapsuudessani oli.

*

Kari Enqvistin kolumni

https://areena.yle.fi/1-4370315

Susivahti ja Koiranhetki

Uutiset pelottelevat arktisella helvetillä. Kirkonjyrhämällä se tarkoittaa pikkuista lumisadetta ja tuulahtelua, -8.4C

Sen jälkeen kun hankin kellon, joka rekisteröi uniani, olen alkanut nukkua aamukolmen ja -kuuden välin.

Se on siksikin hyvä, sudenhetken ohittaminen, että nyt tiedämme sinisen ja keltaisen musiikin hellivän aivojamme juuri koiravahdin aikaan. Olen aika varma siitä, että takan muurin hiljalleen luovuttama lämpö ja vapaa maanantai ovat juuri sellaista syvän unen sinistä musiikkia.

Jos syvä uni (STAGE 5) kuorrutetaan värillisellä musiikilla, ihminen käytännössä nuortuu vuosikaupalla. Sokeri- ja sydäntaudit paranevat, jopa Kata Kärkkäisen epävakaa persoonallisuus vakiintuu (kts Nyberg-puheohjelma 25.2.-18).

Ihmisen ”taikakello” sijaitsee chiasma-nimisessä tumakkeessa, aivan tuossa silmien takana.
Sitä kannattaa pitää silmällä ja helliä.

Jaksaa vapaapäivänä lähteä töihin.
Ylämaihin.

Aamun kuva

(-aLii-25.2.18) Sininen uni

Aamun sana (pitäisi kuunnella ennen ”tahdon”-ilmaisua kaikissa perheissä?):

https://areena.yle.fi/1-4342153

file:///C:/Users/AL/AppData/Local/Temp/Sleep-1.pdf

Kolme matkaa menneeseen

Sää lauhtuu, joten porot pääsevät tänään kisaamaan ajallaan. Eilen kilpailua piti tunnilla siirtää, koska ajajat palelivat. -16C.

Viihdyn lähes päivittäin eräällä suljetulla sivustolla, jossa olen usein ”persona non grata” kahdesta syystä.
Kryptaan eli kirjoitan rivien ja sanojen väliin (1) ja edustan arvoja, jotka eivät ole 1990 jälkeen tässä kulttuurissamme kelvanneet (2). Tarkoitan, Castroa lukuunottamatta, tätä ihmisen maailmaa. Kymmenet tuhannet, edelleen karttuvat päivitykseni todistavat jostain, jonka jätän vieraideni mietittäväksi.
Vaihtoehtoja on runsaasti.

Kävin Rovaniemen teatterin kellarissa illalla katsomassa näytelmän ”Veljet keskenään”, joka katseli Rovaniemen tarinaa Forssan kokouksesta (1903) tulevaan vappuun, hivenen ehkä pidemmällekin.
Tarinassa on paljon dokumentaarista. Ihmisiä nimeltä mainiten ja tapahtumia, jotka ovat näin menneet. Mutta tarinassa on myös haamu, Johannes Pöykkö nimeltään.
Näytelmän mukaan hän nyt on saanut rauhan, koska on päässyt siunattuun maahan Lassilan ja Kourin viereen.

Näytelmä kertoo rovaniemeläisen vasemmiston ja vasemmistoliberalismin tarinan tavalla, jonka Ruikan sukukin ehkä hyväksyy.

Olen tunti neljäkymmentäviisi kestäneestä kokemuksesta vaikutettu, vaikkei se päässytkään Helsingin Sanomien luetteloon 1917-18 kapinan teatteritaiteesta.

Samalla lehdellä on myös vastenmielisyys toista illan kulttuurimatkaani koskien. Lehden kulttuuritoimitus ei kelpuuttanut 25 merkittävimmän Viron kulttuuritoimijan joukkoon Jaan Krossia, Viron Mika Waltaria.

Toinen kulttuurieväs illalla on elokuva ”Nimet marmoritaulussa”, jonka YLE-Teema lähetti samaan aikaan kun pellet TV-1:lla höpöttivät siinä tyhjässä tilassa, jonka Tommy Taberman ja Jari Tervo ovat jättäneet poistuttuaan.

Elokuvassa koululuokallinen käy sotaa, joka huomattavasti muistuttaa Paavo Rintalan ”Pojat” tarinaa, mutta jonka elokuvan tekijät ovat muuntaneet haikeaksi arvoja miettiväksi vaellukseksi Pajun kartanon tienovilla, Tartosta lounaaseen.

1919, 29.1., virolaiset, 3000 suomalaisen valko-soturin, Hennalassa punaiset juuri nujertaneen koululaisen avustuksella, ajoivat latvialaisten puna-armeijan ulos 24.2. 1918 itsenäistyneen isänmaansa kamaralta.
Veli veljeä vastaan.

Lehdet moittivat elokuvaa, pohjalais-historioitsijat moittinevat Janhusen ”Esen” lappilaistyöväentalon tarinan viestiä, kirjoittajakaverit suljetuilla sivuilla ampuvat salanimillä selkääni, mutta poikkeamiset Kumpujen yössä on jälleen suoritettu.

Voin rauhassa jatkaa vuotta 2018 radio-ohjelmassa kuuluvien, Tapani Länsiön valitsemien ryhävalaiden äänten säestyksellä (Näistä levyistä en luovu).

Odottelen sitä juhlapäivää, joka selvittää, mitä suomalaisten ja saksalaisten välillä 1933-1945 tapahtui.
Mutta se on jo toinen juttu.

Kuva (-aLii- 25.2.-18): Suomen kartta

cmi – Õnne, Eesti!

-29,8C, joten arktinen kylmä taitaa purkautua Via Baltialle, ei Jäämeren radan millekään viidestä tulevasta reitistä, joilla juna ei voi olla kuin myöhässä.

Neuvottelu on sana, jonka inflaatio on kovin valitettava. Sen kantasana on neukkari, jossa tapahtuu firmoissa kaikki #metoo.

Neuvotteluissa olen ollut mukana viimeistään 1952 alkaen, jolloin tavoitteeni oli päästä pois Mo i Ranasta ja Helsingin Olympia-stadionin takakaarteen katsomosta.
Koska satoi.

Siitä alkaen olen neuvotteluissa onnistunut vain, jos olen niissä toiminut kenenkään muun kuin neuvottelijoiden tietämättä.
Etukäteen, paikan päällä ja jälkikäteen julkisuuden välttäen.

Joskus pelkäsin, että toimin väärin, mutta sitten eräs kovasti palkittu neuvottelija piti minulle parikin kertaa oppituntia asiassa.

Neuvottelija, mikään kolmesta (+) – osapuolesta, ei voi olla sankari, hän ei voi mennä rantalomalle, hän ei saa jäädä kiinni mistään, mistä häntä kadehtivat voivat häntä rangaista, hän ei saa lähettää kikkelikortteja eikä hän saa antaa naistelehdille haastattelua siitä, mitä hänen vaatekaapissaan, kenkäkokoelmassaan, kylmiössään, autotallissaan tai arvokaapissaan on.
Vielä vähemmän miestenlehdille.
Sellaisille kuin Suomessa ainoana patsastelee IMAGE.

Kun elämäntyöni alkaa olla takakaarteessaan ja liki joka aamu sataa, voin toki täällä yrittää harvojen ystävieni seurassa asiaa 1952 – 2018 välimaastosta vähän valaista.

Tärkein tulikin jo sanottua.

Neuvottelijoita, oikein hyviä sellaisia, ei ole. Jos olisi, ei tarvittaisi neuvotteluita.

Tämä tuli mieleen, kun katsoin perjantaina illalla TV-1:n poliittista räyhä-vote-ohjelmaa Pressiklubi, jossa toimittaja samanmielisine räyhä-voteineen vie mahdollisimman usein ja mahdollisimman totaalisti mahdollisuuden maamme, maanosan ja ihmiskunnan neuvottelijoilta toimia mesnestyksekkäästi ja maalle, maanosalle ja ihmiskunnalle kunniaa tai edes hyviä hedelmiä tuottaen.

Huoh, onneksi on sentään vielä Arto Nyberg. Sunnuntai-iltaisin.

No, radionhan voi laittaa kiinni, jos valkoista valoa taas aletaan näyttää ja Jumalasta pahoja puhumaan.
Mutta ei se pahuutta poista.

29.1. 1919 tiedän Viron saavuttaneen itsenäisyytensä, joka sinetöitiin Tarton ensimmäisessä rauhassa. Ei siinä häpeärauhassa. Siinä kuitattiin Suomen sisällissota.

Siitä saavutuksesta, vajaan vuoden kuluttua 100-vuotispäivää juhlivasta, minä ja samanmieliseni Viroa, Eestiä onnittelemme.
Tänään.
Sitä saavutusta ei tavoitettu neuvotellen.

Aamun kuva (-aLii- 24.2.-18): Neuvottelu- ja sää-lämpötilaa lähellä elohopean jäätymispistettä

Kauhistuksen Kanahäkki

-16C, vielä odottaa mediakuluttaja YLE:n ja HS:n ennustamaa Siperian jääkautta, joka katkoo putket ja raiteet.

Käyn läpi viimeisten hetkien tapahtumisia (media, omat aamuyöh unet) ja mietin, onko informaatioähkyä syytä Katajarannasta, Kirkonjyrhämän rannasta lisätä tänään.
Päätän, että ei ole.

18:15

Työpäivän päätyttyä odotan saavani lukea viikon Lääkärilehden ja Suomen Kuvalehden, mutta koska niitä ei laatikosta saati eteisestä löyty, keskityn Image- ja HS-lehtiin.
Sieltä opin lähinnä blogistina, en lääkärinä.

TIMEsta kuitenkin opin, että kohtuullinen alkoholimäärä, avantouinti ja osallistuminen uskonnollisiin tapahtumiin säännöllisesti lisäävät naisten terveitä elinvuosia.

Imagesta taas opin, että kirjailijan ja blogistin työt (Saara Turunen ja Veikka Lahtinen) soveltuu sellaisille, joilla on sekä tukka että elämä edessä – ei takana.
Image 2/18, s 55- kertoo myös tarinan siitä, mitä kuolemamme jälkeen ehkä voivat kohdata he, jotka jäävät. ”Isän kuolema”.

Lopuksi kuuntelen Saara Aallon Euroviisuehdokkaan N:o 3 (Queens): siinä kerrotaan rusketusraidoista ihan samalla tavalla kuin taannoisessa Suomi-iskelmässä (PMMP).

Eräästä some-päivityksestä taas huomaan, että PISTOssa on tupakkakoppi, joten taidan ennen Rovaniemen Teatteriin – Lapin Alueteatteriin lähtöä poiketa siellä sikarilla.
Jos tapaisi vaikka Jari Tervon tai Vänä Väänäsen.
Sitä yhtä takiaispalloa sieltä ei kuulema tapaa.
Se istuu Kansankadun Unionilla tai tekee vt-työtä naapurikaupungin palkeilla.

Teatterissa näytellään sitä itseään.
Sisällissotaa.

*

Aamun kuva: ne unet.

Kansansa näköinen eväs

Tiu pakkasta, pääsky ei kesää tee.

Ikäiseni ihmiset, joilla en nyt tarkoita Trumppia, Väyrystä ja Niinistöistä vanhinta, alkavat kulua edustuspinnoiltaan.
Tarkoitan toki itseäni.

Me vajaat miljoona taitettua indeksiä kiroilevaa suomalaista alamme pidäkkeettä yhä useammin julkisesti lausua sen, mitä mieltä me olemme.

Usein lausumiimme liittyy, niiden painoarvoa lisäämään, jonkinlainen luettelo siitä, mitä olemme saaneet aikaan. Circulus Vitiosus, CV.
Toen perrää curriculum vitae.

Eniten siinä luettelossa merkitsee nimi, jonka yhä useampi meistä räyhääjistä myös kertoo avoimesti.
Nimimerkkien käyttö vähenee, koska puheiden seurauksista ei tarvitse välittää.

Joskus on myös niin, että voimakkaat ulostulot on tarkoitettukin ”oman pesän likaamiseen” eli omien mitalien kiillottamiseen, etteivät perässähiihtäjät ja takapirut pääse kehumaan juurillaan: jokaisessa suvussa on hevosvaras, ilmaisee asian sukututkija.

Mietteeni syntyvät siitä, että olen ”siivonnut” verkoista, joiden pieni, mutta tuottelias solmu olen, sellaisia, jotka nimellään tekevät siloisista poskistani rokonarpiset, mustavalkoista julmaa tuomiota vaativia räyhää tuottavat.

Osallistuin eilen eräiden muistelmien laatimiseen omalta pieneltä osaltani.

Laatimiseen liittyi sellaista juurien etsintää, jossa oikea vastaus kertoisi, miksi muistelijan ja muistelmien laatijan todistus on mitä se on:

”Mitä oikeasti on tapahtunut”.

Päädyin väittämään, että Saarijärven Paavo, Sven Dufva, Katariina Suuri, Kustaa Vaasa ja Pähkinäsaaren käräjäkivien päättäjät (aD 1323) ovat aikanaan olleet tärkeämpi lähde nykyiselle sielumme pimeälle kerrokselle kuin haluaisimme myöntää.

Hyvän saa pyytämättäkin, mutta paha on sittenkin ihan pakko.
Vai meneekö se juuri toisin päin?!

aamun kuva: (-aLii- 22.2.-18) ”Presidentin näköinen eväs”

Jesu, meine Freude

-21,2C, mutta eteläsuomalaiset eivät tunturissa jäädy, eihän?
Hiihtoloma heillä on puolessa.

Olen narissut ystävien puutetta.
Onhan minulla yksi. Ronald Tumuhikye.
Tänä aamuna hän halusi tietää, miten Eurooppa voi.
Vastasin ”fine, rich, but unmoral”.
Hän kuittasi: ”Oh good”.

Kirjailija puhuu radio-aamuhartaudessa hyvin, hyvin viisaasti.
Minä en osaisi.
Siksi en ymmärrä enkä lähde Töölööseen katsomaan toista kertaa näytelmää, jota en ymmärrä – se edellinen oli Kasper Hauser.

Päätoimittaja rikkoo aamun lehdessä Chatman-house-sääntöä.
Sen minäkin olen monesti tehnyt, joten ymmärrän.

Otsikko on tänä aamuna radiossa pakonomaisesti soinut virsi, jota yleensä lauletaan kiirastorstaina ja pitkäperjantaina.
Niihin on vielä pitkälti aikaa, mutta niiden tunnelma on täällä, siis mielessäni, jo nyt.

Narsistiset, itseään ja loukkaantumistaan täynnä olevat nuoret ihmiset melskaavat toreilla ja turuilla aivan niinkuin minä omana aikanani.

”Päästä Barabbas” he huutavat ja niin viranomainen sen sitten tekeekin.

Kaupunginjohtaja kutsui sitä nollatoleranssiksi, joka on ollut ensimmäinen sääntö, jota hän tietoisesti ja toistuvasti sovelsi ja edelleen soveltaa.

Nollatoleranssi tarkoittaa sitä, että voi sietää itseltään oikeastaan mitä vaan ja samanmielisiltä vielä vähän enemmän.

”Ristiinnaulitse”, huutaa YLEn aamuhartautta saarnaavan Torsti Lehtisen kuvaama kansa joka pääsiäinen, pari kolme yötä ennen paaston loppumista.

Aamun kuva mitatkoon vieraideni politiikan- ja taiteenosaamista.
Kyseessä on kärsimysnäytelmä, vihjaan.

Arroganssi – oikeassa olemisen vaikea taito

Ei ihan niin kylmää kuin viikko sitten uhattiin, tyyntä.

-18.8C.

Olen seurannut kauhunsekaisella irvistyksellä median tapaa tulkita kansan tunteita tapauksissa Merkel, Väyrynen ja Soininvaara.
Erdogan ja Putin saavat sentään olla väärässä.

Oma elämäntaipaleeni on ollut tuollaista oikeassa olemisen tuskaa.

Siihen on moni läheinen polttanut hihansa, siihen on oma kunnianhimo sammunut tyysten ja toistuvasti, mutta yksi oppi asiassa on tullut.

Oikeassa olemisen arroganssi (kopeus, julkeus, röyhkeys) katkeaa vähintään neljä kertaa sadasta.

Jos lääkärinä, poliitikkona, perheenjäsenenä tai jalkapalloseuran hallituksen puheenjohtajana rakennan ja johdattelen sataa päätöstä – algoritmia, niinkuin niitä nykyisin kuuluu kutsua – niistä neljä menee metsään että rytisee.

Ja se on siis minimi, sen alle ei pääse edes japanilainen Toyota-mies.

Kun huomasin vuoden 2005 paikkeilla, että maailmalla on lähtenyt liikkeelle hurja SoTe-tsunami, aloin asiasta pitää oikeassa olevan saarnoja.

Minulla on ollut kosolti aikaa ja tilanteita, joissa olen voinut aloittaa: ”Muuten, tämä SoTe…”.

Olen vähän ihmetellyt, että asialle on lämmennyt kunnassani, työssäni, maakunnassani ja maassani aika harva.

Euroopassakin oikeastaan vain Tanska on ”ryhtynyt” ja nyt etsiikin Suomessa oikeuskansleria myöten väki, missä tuo Juuttiladia on erehtynyt.
Ei sitä, missä he 2007 onnistuivat. Ruotsin ja Norjan mokaamisille toki osataan hymyillä vinosti.

He onnistuivat SoTe:ssa. 3800 tietojärjestelmää, 300 kuntaa ja 21 sairaalaa muutettiin 98 kunnaksi ja viideksi tietojärjestelmäksi + sairaalaksi. Puolessa vuodessa.

Viimeisen parin vuoden aikana puhuva pää toisensa jälkeen on alkanut väittää ymmärtävänsä meillä Suomessa mistä tässä on kysymys.

Kun sitten istun katsomossa ja kuunetelen kiltisti, huomaan että ikään katsomatta (20-78 vuotta) ymmärrystä ei juurikaan ole.

Yksi poikkeus on.
Hän on Jyrki Katainen.
Viisi sairaalaa ja sata kuntaa.

No, muut sitten istuvat pöydissään toisiaan silmiin rakastuneesti tuijotellen ja ihmettelevät, miksi tämä näin meni.

”Kippis sille!”

Se meni näin siksi, ettei monella ollut tuota oikeassa olemisen tuskaista taitoa.
Kuka sitä nyt haluaisi olla päivät pääksytysten kopea, julkea ja röyhkeä.

Olipa nimi Väyrynen, Stubb, Matti Jämsén tai jokin muu eteläpohjalainen tintti elikkä itikka.

Yksi 70v+ – sukupolven ongelma on yksinäisyys. Mielestäni. En havainnossani ole kovin yksin.

Enkä oikein isosti ihmettele sitä, että demenssinsa vielä kohtaamaton besserwisser – syystä kyllä – jää yksin. Sitähän mie täälläkin olen jo monen päivän ajan kyynel silmänurkassa mourunnut.

Se on meille ihan oikein. Neljästi sataa kertaa kohden.

Aamun kuva (-aLii- 19.2.-18)
SoTe Rovaniemellä

PS
Kävin edelläolevan kirjoitettuani kadun varren laatikosta hakemassa aamun lehdet ja katsoin samalla kylmännoloisen sään takia ”oikeata pirtu”-lämpömittaria: -26,4C.
Tuo alussa mainitsemani -18.8C on siis aamun ensimmäinen virhe.
Vielä on kolme jäljellä.
Luvun poimin digimittarista ja se osoittaa sisälämpötilaa työhuoneessani (toki +18.8C).
Ulko-digimittarin anturi lie jäätynyt?

Kasvoin hiukan

Etelän hiihtolomasää, -20C.

Poikkesin eilen teatterissa vaimon ja pojan kanssa.

Se ei ollut kunnan teatteri, koska sen lippu maksoi 2€, siellä ei tarjottu väliajalla kallista evästä eikä vapaakulkua ollut edes jäsenille.

Teatteri kertoi, mikä on sellainen tarina, jonka sisällä nuoriso kasvaa aikuiseksi menettämättä ihmisyyttään tai raikkauttaan.

Ainoa pappaikäinen katsomossa ehkä olin, mutta en hävennyt yhtään.

Lapin Ylioppilasteatteri on kylämme ylpeys, onhan se käynyt Japanissa asti voittamassa kansainvälisiä palkintoja.
Se on enemmän kuin Suomen satapäinen olympiajoukkue samalla suunnalla, joka ei kultaa kotiin, ainakaan vielä, ole kantamassa.

Eräät ihmisistä, joita tunnen, ovat ylpeitä siitä, etteivät he ole koskaan käyneet ulkomailla Ikeaa kauempana. Osa heistä ei ole poikennut edes siellä.

Se onkin oiva kehun paikka.

Suomalaisuus, katsotaanpa sitä geeneistä (DNA) tai kulttuurista (Väinämöinen, Joukahainen, Kullervo, Lahtinen, Sven Dufva ja Aino) on hyvin ainutlaatuinen ominaisuus. Arktinen ihminen lajina pysyy elossa saalistamalla, suojautumalla, lisääntymällä ja tiedolla. Rumasti ilmaisten ahnehtimalla, saituudella, naista #metoo kohtelemalla ja valehtelemalla.

Ne rikkeet, joita suomalaisuuteen ovat raapustaneet päättäjämme, ovat anteeksiantamattomia.

Armfeldt Katariina Suuren, Ryti Ribbentropin, Lipponen EU:n ja nyt Niinistö NATOn kanssa ovat aika moitittuja edushenkilöitä.
Pettureita kairan mitassa.

Erityisen pahoillaan maanmiehet voivat olla sellaisista paskiaisista, jotka eivät edes sodi.
Hyvä edushenkilö heistä on Martti Ahtisaari, kuopiolais-oululainen kansakoulunopettaja.
Rauhan Nobel.

Kiitos, Lapin Ylioppilasteatteri ja sen kannattajat, joista eräs on 21 Cafe Bar, joka ei tosin Kansantalolla väliajalla tyyriitä juomia tarjoile.
Onneksi vieressä on Kansankadun Union ja Teatterigrilli (Musta Kissa), halvoin hinnoin.

Kerron sitten enemmän, kun olen käynyt Turun Kaupunginteatterissa toukokuussa ja Suomenlinnan kesäteatterissa heinäkuussa, miltä maailma Rovaniemen ulkopuolella oikein maistuu.
Kalevalaan perustuva Taru Sormusten Herroista Turussa ja Muurolan sekä Keroputaan sairaaloita kuvaava Yksi lensi yli käenpesän Suomenlinnassa.

Ehkä poikkean myös Savonlinnan Oopperassa, Kuhmon Kamarimusiikissa ja Porin Jazzeissa.

Mutta Sodankylän Luostolla en poikkea. Se kun ei ole pääministeripuolueen juttu – enää.
Luosto Classic teki pankrotin eikä Sodankylän kunnanhallituksen puheenjohtaja (kesk) puhunut asiassa mitenkään kauniisti.

Aamun kuva: LYT, kiitos!