Collateral Damages

”Sveriges Riksbanks pris i ekonomisk vetenskap till Alfred Nobels minne” jaettiin joku aika sitten suomalaiselle, USA:ssa työskentelevälle tutkijalle.

Häneltä kysyttiin viikko sitten suomalaisessa radiolähetyksessä kantaa nyt meneillään olevaan uuden ajan 13. pandemiaan, jonka ihmisuhrit ovat näistä pandemioista pienimmät niin absuluuttisina kuin suhteellisinakin lukuina.

Bengt Holmström vastasi täsmälleen samoin kuin minä vastasin tammikuussa, kun huomasin kaikkien kiinalaisturistien riisuneen Rovaniemellä maskinsa.

Myös ne riisuivat maskinsa, jotka tulivat sairaalaamme kahdeksi päiväksi kuvaamaan ajankohtaisen pandemiaksi kehittyvän virustaudin hoitoa.

Taudin nimi on Covin-9, sen aiheuttaja on sars-CoV-2 ja sitä kutsutaan koronaksi.

Holmström ja minä olemme huolissamme samasta asiasta.

Ei itse coronaviruksesta (joka on sitä paitsi täysin kuollut partikkeli, ikäänkuin pölyhiukkanen, joka saa kisssojen, minkkien ja ihmisten solut hamuamaan sitä kuin heroiini pahasti huumekoukussa olevaa).

Holmström käytti sanaa ”pelko”, samaa sanaa käytti Suomen kenties viisain infektio-opin (emeritus) professori Peltola. Hän muuten on erinomainen laulukuoron johtaja.

Itse olen alkanut pelätä kahta asiaa.

Ensimäinen on oma ääneni. En saata enää sietää sitä. Siksi kävelen pitkiä retkiä päivittäin, ettei minun tarvitse käyttää ääntäni ja sietää sitä, mitä se ääni sanoo.

Toinen on oma fyysinen olemukseni. Vastenmielinen, ylipainoinen, ruokkoamaton ja huonosti puettu 73-vuotias mies.

Ei ihme, että nuorten naisten hallituksemme Suomessa haluaa tällaiset ”collateral damages” – oliot pois joko näkyviltä tai päiviltä.

Kotikaupungissamme on valtavan kaunis niemi alueella, jossa Suomen kenties ”paras koskaan” kultakauden kuvataiteilija kuoli tarkoituksellisesti huonon hoidon seurauksena v 1909.

Alueen nimi on ”Sairaalaniemi” ja sinne aiotaan rakentaa monikerroksisia taloja.

Kyllä se pelottaa, siinä kuin tämän vuoden kevättulvakin.

Vain se tulva menee ohi, mutta pelko omaa ääntä, ulkonäköä ja Sairaalaniemen kaavoitusta kohtaan jää.

Sitä kutsutaan termillä

Collateral Damages

Kavalat, Ovelat ja Ylevät

53 vuotta psykiatrian töissä sisältää monia kokonaisuuksia, jotka vasta yhdessä luovat monsterin nimeltä ”Puskurikapasitoijan ammatillinen elämäntyö”.

Yksi osa yli kahden ikäpolven (ikäpolvi = 25 vuotta) matkaani on ollut Franz Kafkan ”Oikeusjuttu”.

Siinä liki käsittämättömiin ulottuvuuksiin ulottuva ja syvyyksiin tunkeutuva kirjoitus, näytelmä ja kuunnelma kertoo, miten yksi ihminen kohtaa järjestelmän vice versa.

Radio YLE 1 lähetti tarinan 2007 valmistuneena uusintana kuluneen talven aikana.

Tarina päättyy aika ikävästi, mutta ei siinä matkan varrellakaan yhtään kovin hauskaa kuultokuvaa ole.

Herra K ei ole enää keskuudessamme, joskin hän on meidän kaikkien hallintoalamaisten sielun osa ja hallintoverkkojen kohde.

Näitä tapahtumia olen 53 vuoden aikana nähnyt lukemattomia ja aika usein ollut niiden tiimoilta leivättömän pöydän ääressä, mutta en koskaan syytettynä tai syyttäjänä.

Aina olen kuitenkin onnistunut näkemään ennen syytettyä tai syylliseksi tuomittua syyn siihen, miksi ja missä mennään että syyhyn päästään.

Tämän päivityksen ydin onkin tässä.

Sen sijaan, että me ihmiskuntana tai sen pienempinä osasina aina yhteen ainokaiseen Herra K:hon asti etsisimme syyllisiä, meidän kannattaisi etsiä syytä.

Näin me emme kuitenkaan turhan usein tee.

Emme etsi SARS-CoV-2:ta vaan sitä, kuka sen teki tai kehtaakin sitä ja siihen liittyvää kauhua ja pelkoa levittää.

Vaikka lopulta – usein liian myöhään, koska Herra K jo kuoli – huomaamme, ettei syyllistä ole. On vain syyttömiä, rangaistuja, palkittuja ja osallistumattomia.

Niin, ja se SYY.

Ilkeyden korkea veisu

Katsoin helatorstain aattona TV-2-kanavalta pätkän elokuvaa, jonka olen jo aiemmin nähnyt: Tottumiskysymys.

Arvostelijoita nuo kuusi tarinaa ilahduttavat: Viisi tähteä.

Jätin katsomisen kesken tällä kertaa, koska olen melko työlääntynyt sars-CoV-2 – uupunut (en tartuntaa saanut, mutta 70v+ – invalidi ”viisikon” Suomessa).

Siirryin siis illalla sänkyyn lukemaan Antony Beevorin Toinen Maailmansota – kirjaa, jossa olen kohdassa, jossa japanilaiset, kiinalaiset ja venäläiset tappavat ja raiskaavat naisia ja lapsia.

Ennen uneen vaipumista muistelen kahta hiljattain kahlaamaani menneisyyden viestiä:
Genesis (Thomas Mann: Josefin tarina) ja Gilgamesh.

Olen työssäni tavannut kymmeniä tuhansia psykiatrisesti kärsiviä ihmisiä. Tapaamiskertoja on satatuhat-luku 53 vuoden aikana.

Mietin heidän tarinoitansa tuota elokuvaa, Beevoria, Genesistä ja Gilgameshia vasten.

Kultainen sääntö on: ”Rakasta lähimmäistä kuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken”.

Kaivan esiin kommunikaattorini uumenista ajatelman:

Ehkä kaikki mitä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niinkuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä Jumala joskus oli.
(Terry Eagleton: On Evil Suomentanut Riku Korhonen)

Tottumiskysymys

Maltin ja Tolkun aika

Kun tätä Suomea laitettiin kuntoon II maailmansodan jälkitilassa, siihen urakkaan sisältyi paljon malttia, tolkkua ja intohimoa.

Intohimon myötä maahan syntyi 1 300 000 lasta kahdeksan vuoden aikana. Se on 800 000 ihmisentainta (kaksi kolmannesta) enemmän kuin tavallisina aikoina.

Noita miljoonaisia ihmisiä varten rakennettiin koulut, terveystalot ja työelämä.

Loput saivat nuo ihmiset, joiden joukossa olen vaeltanut, hoitaa itse.

Kaksi asiaa siihen kuitenkin vielä sodissa eri tavoin kärsineet rakensivat ”varuiksi”.

Totalitaarisen maanpuolustuksen järjestelmän ja tavan erottaa jyvät akanoista mittaamalla kehittyvien ihmisten tolkkua ja malttia.

Ne, jotka rakensivat sodanjälkeistä Suomea, luottivat siihen, ettei tytöistä niin tarvitse välittää.
He osaavat hoitaa asiansa itse, isommin välittämättä.

Mutta pientä maata ja sen julleja suuren itäisen naapurin ja ahnaan lännen välissä ei voitu pitää yllä ilman totalitaarista maanpuolustusta.

Eikä Suomen miehiä saatu jaettua eri käyttöluokkiin ilman tolkun ja maltin mittaamista.

Lisäksi Suomen terveystaloille tarvittiin Mauri Sariolan mallilla rakennettuja opettajia ja lääkäreitä. Sellaisia kuin Pekka Peltonen ja Sariola itse.
(kts Ei loitsu eikä rukous, Gummerrus 1960)

He eivät olisi osanneet mitään ilman niitä naisia, jotka olivat – ja ovat – opettamatta sekä tolkkuja että maltillisia. Ja intohimoisia.

Poikia varten tarvittiin mittari, jonka nimi on p(alikka)testi. Sillä voitiin arvioida, kuka kuuluu esikuntaan, kuka töpinään ja ketä pitää vähän enemmän perään katsoa.

Nyt meistä ”mitatuista ja totalitaarisesti kasvatetuista” on jäljellä enää alle kaksi kolmannesta ja senkin intohimonsa jo menettämässä olevan joukon lähtölaskenta on hurjassa vauhdissa.

Meidän perillisiämme ei enää mitata p(alikka)testeillä eikä heillä ole repuissaan totalitaarisen maanpuolustuksen oppikirjoja.
He puolustavat koko maailmaa.
Kuka tolkusti, kuka maltilla, kuka kummallakin. Ja intohimolla.

Tässä kirjoituksessa keskeiset ihtohimo, tolkku ja maltti on syytä lopuksi määrittää.

Tolkku on ihmisen älykkyys, intelligenssi. Sekä IQ (matemaattis-hahmottamis-luovuus) että EQ (tunne-älykkyys muiden kohtelussa ja itsearvioissa).

Maltti on resilienssi. Se tarkoittaa ihmisen tai minkä tahansa elinsysteemin muovautumisvalmeutta kun intohimot, tsunamit ja koronat jylläävät.

Sekä IQ, EQ että resilienssi ovat mahdollisia melko luotettavasti mitata lyhyessä ajassa, jos mittaajan oman maltti ja tolkku ovat riitävät.

Useimmiten ei näin ole.

P(alikka)testi on tai pikemminkin oli kutsuntaikäisten älykkyyttä ja johtamisominaisuuksia mittaava kysymys-sarja (kts MMPI).

Intohimoa ei ehkä ole mahdollista mitata kuin jälkikäteen.

Erityisesti näin keväisin lintuja, jäniksiä ja muita luonnon luomia viedään kuin pässiä lieassa – tai mieluiten ilman.

”Paistettu bekkasiini” (Carl Michael Bellman, kevätlaulu).

Mistä tunnet sä ystävän

Olen laulanut mieskvartetissamme Ystävän laulua yli neljännesvuosisadan ajan. Olen oppinut pitämään Vladimir Vysotskin tarinaa aika synkkänä.

Ystäviä on harvassa.

Laulusta on kaksi suomennosta, joista lauloimme vain toista, mutta kummassakin sanoma on sama.

Ei ole ihmisellä ystäviä, ei. Paitsi se, joka seuraa sinua vaikeisiin paikkoihin.

”Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois”

Olen puoli vuotta ihmetellyt itsekseni erään harvoista ystävistäni katoamista maisemista.

Tänään kohtasin korona-lenkilläni tämän työ- ja ikätoverin.

Keskustelimme vaikeista asioista, joista aina olemme eri mieltä ja joista aina puhumme, joskus liki huudamme, toistemme suuhun.

Niin tänäänkin.

Tunsimme asian, tunsimme suorastaan henkilökohtaisesti sen eri katsantokantojen edeskäyvät puolustajat ja tiesimme hyvin kokeneina ammattilaisia, että ”kyl se sit siitä selvii”.
Aikanaan.

Kun erosimme, huikkasin hänelle:

”Ai hitto että tuli hyvä mieli kun edelleen olet olemassa ja hyvässä hapessa”

Häntäkin selvästi hymyilytti.

Emme olleet hävinneet pian pois.

Schmetterling

Kehittyneessä maailmassa – osin myös kehittyvässä – on menossa mielenkiintoinen jahti.

Sitä voisi kutsua myös sukupolvenvaihdokseksi.

Suurimittainen se ainakin on.

Vladimir, Donald, mitä niitä nyt onkaan, 1940-50-luvun taitteessa syntyneitä erkkejä.

Joukkonimitykseltään OKBoomers.

Jahti sai mielikuvitukseni liikkeelle, kun tulin Bond-uusintojen sijasta katsoneeksi Le Bureau – nimistä vakoilijatarinaa (YLE Areena).

SUPO sitä suositteli. Selvästi omassa asiassaan.

Olen elämäni varrella ollut sen verran tämän suomalaisen CIA/FSB:n toimijoiden kanssa tekemisissä, että kuuntelen heitä herkällä korvalla.

Lisäksi Simo-vaarini syntyi Ratakadulla 1908 ja oli siellä kuunneltavana 1945-46-taitteessa aseita kätkettyään.

Luulen, että SUPO halusi kertoa jotain niille, jotka eilisaamuna Radio Yle 1:ssa hiillostivat 1953 syntynyttä amiraalia tai sitä hiillostusta seurasivat.

Harvoin olen niin rajua ”mehän olimme kavereita – once upon a time”-kohtelua broadcastingissa kuullut.

Once Were Warriors

Paitsi amiraalia, on hiillostuksen kohteena ollut monta muutakin ”kissalan poikaa” A. Rädystä alkaen.
Jos on riittävästi valtaa, on myös riittävästi vihollisia. Omissa joukoissa.

Olen ollut aika monessa ”olipa kerran”-joukossa viime vuosina (20vuotta) kokemassa, miltä tuntuu, kun annettu tai taistellen hankittu valta otetaan pois.

Kokemukseni on niin runsasta, että olen opetellut myös sen, miltä tuntuu, kun annetun tai taistellen hankitun vallan antaa pois ennenkuin se otetaan.

Päivitykseni ydin tulee tässä:

Kyllä se tuntuu. Kaikissa dimensioissa ja mittakaavoissa, liki-senteistä maanosa-verkkohin.

On kyse elävältä nylkemisestä.

Kukin ihminen kokee sen omassa elämässään tavalla tai toisella (kts alla PaavoV, 40v).

Siksipä suosittelen arvoisille vierailleni oppikirjaa tässä elämän vaikessa vaiheessa ja lajissa.

Kirjoja on itse asiassa kaksi.

Fjodor Dostojevski: Idiootti
Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kyllä se sit siit, kun itse kukin lopulta tohtii uskoa siihen lauseeseen, jonka kohdalla aiemmin oli kyse vahingonilosta, nyt ásian oivaltamisesta (heureka!).

Paavo Väyrynen (s. samana vuonna, 1946, kuin edellä mainittu Donald):
”Voiko vitutukseen kuolla”
(1987, kun mies oli vasta 40-vuotias)

Ei voi.