Etana, etana, näytä sarves, tuleeko huomenna pouta

Suomessa on tällä hetkellä vain yksi henkilö, jolla aika ja taival kulkevat kuin otsikon etanalla.

Euroopassa tilanne on sama.

On ihan sama, montako tappaja-etanaa vaeltaa metaforien pelloissamme, jos nämä kaksi eivät sarviaan näytä.

Pörssit lihovat odottaessa, samoin mielentila- ja mielipide-tutkijoiden kukkarot.

Vanhemmiten ihmisen aika, kuten Albert Einstein ennusti, alkaa kulkea joutuisammin.

E = mc2

Eilisiltanakin kun asetuimme ICE:n kanssa TV-uutisten jälkeen katsomaan viikko sitten tulleen ohjelman jatkojaksoa, huomautin että edellinen jakso tuli aivan juuri.

Kymmenen vuotta nuorempi vaimoni totesi, että se tuli viikko sitten eikä se ole ”aivan juuri”.

Minä en sääli näitä kahta ihmistä, joiden aika kulkee nyt kuin etanalla ja joiden ei kukaan oikeasti toivo näyttävän sarviaan.

Että tuleeko huomenna pouta.

Se vaikenemisen toive, omerta, varmaankin liittyy siihen, ettei poutaa taida olla tulossa.

Sellaisessa tilanteessa ihminen kait haaveilee kuumista kesistä (1939 ja 1955), mutta ei toivo sateisen ja kylmän ensi kesän vielä osoittautuvan todeksi tai edes todennäköiseksi.

Ai niin, ketkä ovat nämä kaksi sarviaan näyttämätöntä etanaa?

*

Edelläoleva kysymys on siis vielä vastaamatta, joten siirryn ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan (globaali, Eurooppa ja Suomi).

Minulle on 1980-luvulta alkaen muodostunut elävä ja kyliin asti ulottuva kontaktiverkko sekä EU:n 28 jäsenmaahan että erityisesti ”vanhaan Neuvostoliittoon”.

Sitä verkostoa pitkin Jugoslavian hajoamissodat tulivat jo ennen alkuaan – 1980-luvun puolessa välissä – tulkituiksi metaforalla: ”Koko Eurooppa yhtyy ja maanosaan jää yksi yhtenäinen valtioiden verkko + viisi Jugoslavian entistä osavaltiota”.

Nyt tuo verkko on jälleen raporttia antamassa.
Pitäydyn tässä NATO- ja Venäjä-kärkiin.

Venäjällä on 080808 puhjennut liike, joka vahvasti isänmaallisena (isänmaa tässä = Neuvostoliitto, joka voitti II Maailmansodan) on saanut todella vahvasti ilmaa siipiensä alle.
Kyseessä on suurvallan kokoinen Ikaros-ilmiö, jossa Iivana Julma, Katariina Suuri ja Pietari Suuri antavat siivet, joiden varassa Georgian ja Krimin voittaja nyt lentää.

Se lentää, koko kansan liki in corpore kannattamana kohden aurinkoa, meren pinnassa tai sitten – herra suokoon – siinä ja välillä.
Ikaroshan lensi oman tuhoisan lentonsa kun voitto Minotauruksesta, koko sen ajan ihmiskuntaa uhkaavasta härjästä, oli plakkarissa.

Riittääkö isä-kuninkaan (Iivaja, Katariina ja Pietari) varoitus suitsimaan Ikaroksen lentoa vai ei, on Suomen turvallisuuspolitiikan kynnyskysymys.

Tällä hetkellä Suomi on ystävä venäläiselle kansalle Moskovan ja Pietarin metropoleissa, mutta sitä se ei enää etäämpänä noista suurkaupungeista ole.

Miten Suomen tulisi tässä asiassa – ulkopoliittisin keinoin – toimia, että saisimme toimia rauhassa, sotimatta?

Pitääkö pukeutua sotisopaan jotta varoituksen viesti ehkä estäisi punakoneen atakin vai pitääkö ottaa neuvottelu-asenne (lääkärinä, ei tuomarina)?

En vastaa, mutta nostan siis kysymykset pohdittaviksi.

Sotahan on aina epäonnistuneen ulkopolitiikan (diplomatian) jatke.

Niin, ja sodan jälkeen tulee taas ralphenckelien vuoro.

Miesten vuoro

Kemiläiset paperityöläiset tekivät jokin vuosi sitten loisteliaan kertomuksen pohjoisen miehen taipaleesta läpi keski-iän.
Myös musiikki, kuorolaulu, osui ja upposi.

Vähältä piti, ettei Miesten vuoro päässyt jakamaan Oscareita.

Nyt Friman & al on rakentanut saman tarinan uusiksi rovaniemeläisten kevättä maustamaan.
”Huhtikuu on kuukausista julmin”

Hän esittää Kesäpaikassa – nykyisin Valdemari – kolmen muusikon kanssa hyvin, hyvin koskettavan ja todentuntuisen tarinan, jonka omassa elämässäni olen kohdannut kerran, mutta työssäni satoja, tuhansia kertoja.

Suomalaisen miehen elinikä on loppupäästään 10 vuotta lyhyempi kuin naisen.
Molemmat sukupuolet syntyvät toki samanikäisinä.

Suomalainen mies alussa mainitsemani elokuvan mukaan kertoo syyn tuohon 10 vuoden epätasa-arvoon saunan lauteilla.

Tosiasiassa ei näin käy?

Ihminen – mieskään – ei ole niin yksinkertainen, että hän ehtisi yhdellä, kahdella tai kolmella löylyttelykerralla kertoa oleellisen.

Jos ei ähkimistä kovassa kuumuudessa sitten tulkita oleelliseksi?

Ehkä näin pitäisi tehdä.

Ei sanoja vaan irvistys, hiki ja ääärrggghhhh!

blood, sweat´nd tears

*

http://www.lapinkansa.fi/Kolumnit/1194970660343/artikkeli/sonja+huhtaniska+kiusaajaa+ajaa+usein+pelko.html

amp;set=a.10153175888957328.1073741828.826912327&type=1&theater

http://www.hs.fi/paivanlehti/30032015/mielipide/Ihmisarvo+on+kansalaisuudesta+riippumaton/a1427596202655

Linnut

Muutuin linnuksi 1940-luvulla.

Kylmänä talvena päälleni puettiin isän sotaturkista pienenetty lammasnahka-takki, jossa karva on ulospäin.

Tonkan- tai oikeastaan päälärin-kokoinen, henki höyryten taapertava poika näytti käsien sivulla jäykästi viuhtoessa lentoon pyrkivältä pikkulinnulta.
Antti vääntyi muotoon Tintti.

Tinttinä olen kiinnostunut linnuista.
En ole kiinnostunut eri lintujaleista vaan linnuista asiana.

Lintu ei ole minulle toteutumattomien haaveiden kohde. ”Olispa mulla kotkan siivet” on huokaukseni vain jatkosäkeensä kanssa: ”Mitäpä niillä tekisin”.

Kolme poikkeusta linnun lajeista Tintin lisäksi kuitenkin on.
Kukapa Tintti sitä ei itsestään olisi kiinnostunut.

Ensimmäinen on se piekana, joka lensi kolmen kymenlaaksolais-pojan päällä kun kiipesimme ylös Repokairaan 1971 syyskuussa.
Se selvästi varoitti meitä, mutta emme tuota karmealta kuulostavaa kiiiik-ääntä kuunnelleet emmekä ainakaan totelleet.

Toinen on alppinaakka, jonka kohtasin viime kesänä Berchtesgadenissa Saksan diktaattorin majalla reilun tuhannen metrin korkeudessa.
Tuo keltanokkainen ja punajalkainen lintu näki kanssani saman maiseman, jossa ei ollut mitään rauhoittavaa, mutta paljon kammottavaa.

Kolmas lintu tuli taas vastaan tänä aamuna, kun hain lehteä laatikolta tuntia köyhempänä. DST, Daylight Saving Time on viime yönä taas astunut voimaan.

Tuo lintu on Lapin satakieli.
Terävä, särisevä tsäääk-tsäääk-tsäääk on sen viesti.

Näkymättömän ja vaatimattoman linnun ääni tuo mieleeni asioita, joiden kanssa en ole oikein ”sinut”.

En kadehdi linnuilta niiden lentotaitoja, muuttoja, ääniä tai kevään riemuja.
Mutta pidän niistä, kivinokkalintua myöten.

Tuota kivinokkaa olen arvellut joskus vielä käyväni katsomassa.

Ti-ti tyy!

*

Tintti on sukupuolineutraali nimi (Tintti Wegelius & al)

Säälivihaa

Ammattimainen oman yleisönosaston kirjoittajaminäni kysyi taas tänä aamuna, kun on nollakeli ja maahan on tullut sentin verran valkeata lunta, miten tänään suhtautuisin.

Johannes Linnankoski rupattelee taustalla pakeliittiradiossani ”viisaita” (päivän mietelause).

Niin että säälisinkö tänään itseäni vai vihaisinko muita (media, tyhmät tai äksyt ihmiset, taloni edustalle kuseksivat koirat).

Ei taida olla nyt(kään) syytä kumpaankaan.

Antaa tulla lunta tupaan tai ainakin sen katolle.

World-hour-day, huomiseen on tunti vähemmän (DST ensi yönä 03:00).

*

Olen yli 40 vuoden ajan ollut työssäni vastakkain itsemurhien kanssa.
Toteutuneille tragedioille olen löytänyt yhteisiä piirteitä.

Kaksikin kreikkalaista antiikin filosofia päätyi itsemurhaan.

Myös Rooman keisarien vastustajat tekivät usein itsemurhan ennen kiinnijäämistään seurannutta oikeudenkäyntiä.
Japanilaisessa ja Siperian alkuperäiskansojen kulttuureissa itsemurhaa pidetään joskus asiaankuuluvana sankari- tai hyvitystekona.

Elokuvan ”The Grand Hotel Budapest” pohjana olevan kirjan tekijä, Stefan Zweig päätyi laajennettuun itsemurhaan (vaimonsa hän ”otti mukaansa”).

Itsemurha on varsin usein ”laajennettu”, eli joko kuoleva haluaa kostaa tai ottaa mukaansa itselleen merkityksellisiä, joskus aivan sivullisia henkilöitä.

Goethen eräs kuuluisimpia teoksia on ”Nuoren Wertherin kärsimykset”, saksalaisen nuoren miehen itsemurhan kautta tuohon kulttuuriin pysyvän jälkensä jättänyt rakkaustarina.
Preussilainen Romeo ja Julia.

Suomessa tehtiin varsin paljon itsemurhia 1970-80-luvuilla.
Merkittävä osa kuolleista oli nuoria miehiä.
Itsemurhia päätettiin ryhtyä ehkäisemään.
Tuon ryhtymisen seurauksena 1990-luvulta alkaen maassamme on tehty tuhansia itsemurhia vähemmän.

Yksi asia on ammattilaisille jäänyt selvittämättä.

Miksi romaanihenkilö Aue, pitsitehtailija Provence´sta, ei päätynyt itsemurhaan kirjassa ”Hyväntahtoiset” (Jonathan Littell).
Romaanihenkilö johti Natsi-Saksan ihmistuhokonetta, jonka jäljiltä kuolleita siviilejä oli Itä-Euroopassa useita miljoonia.

Elävässä elämässä kyse itsemurhakuoleman tarinoissa on samasta asiasta kuin siinä, että Breivik-niminen todellinen hankilö on vankilassa Norjassa, ei haudattuna norjalaisella syrjäisellä hautuumaalla.

Jim Morrisonin nimi tulee nuorten parissa psykiatrin työtä tehdessä vastaan poikkeuksellisen usein.
Nuoret aikuiset miehet ovat varsin usein sitä mieltä, ettei 27 vuoden ikää hevin eloon jääden ohiteta.

Emme elä ”Aquarius” vaan ”Ikaros”-aikaa.
Ei rakkautta niinkään kuin sammumatonta kunnianhimoa, joka ajaa kohden aurinkoa.
Siivet siinä selästä sulavat, elämän lentäjällä.

Kristillinen vaalikone

Otsikon niminen kysely siitä, mitä ajattelen uskonnon eri ilmenemis- ja velvoite-muodoista tupsahti eilen nettitaivaalta.

Olin juuri miettimässä Ranskan alppien murhaavaa joukkoitsemurhaa, Suomen piispojen suhdetta avoliittoon ja Ouluun Lapin paimen-kautenaan sitkeästi veronsa maksaneen Rovaniemen kirkkoherran eroa virastaan.

Kysely eduskuntavaaliehdokkaille halusi tietää suhteeni tasa-arvoiseen avioliittolakiin, aborttiin ja seitsemääntoista muuhun väitteeseen viiden eri vaihtoehdon merkeissä.

Koska olen ollut vuosien ajan kolmen eri arkkipiispan (Simojoki, Paarma, Mäkinen) ja rippikoulussa sotarovasti Uuno Hatsalan erityiskoulutuksessa, en tohtinut jättää vastaamatta.

Vastaamiseni aikaisen varttitunnin mittaan maan ilmakehän otsonia oli kuluttamassa kolmisenkymmentätuhatta lentokonetta sisällään yhtä paljon ihmisiä kuin Pisara-radan vaikutusalueella tai Suomenlahden pohjukassa: miljoonakaupalla.

Eilen kuoli maailmassa Lapin maakunnan asukasluvun verran ihmisiä.

*

Antiikin Kreikan tarustossa kerrotaan kuninkaanpoika Ikaroksesta, joka lensi isänsä varoituksesta välittämättä liian lähelle aurinkoa.

Suomalainen psykologi Risto Fried (r.i.p.) kehitti 1960-70-luvuilla eräästä persoonallisuutta luotaavasta testistä tulkinnan, jolla hän saattoi määrittää, kenellä ihmisellä suuresta joukosta on tällainen ”ikaros”-persoonallisuus.

Saunan lauteilla hän kertoi tällaisten ihmisten herkästi altistuvan erilaisille rajuille seikkailuille (Odysseija), mutta kykenevän myös ihmishengistä piittaamattomiin sotatoimiin.

Fried löysi tuon ihmistyypin tutkimalla lentokonekaappareita.

Hän arveli, että samantyyppistä, mutta lievempää ominaisuutta on ihmisillä, jotka aivan erityisesti rakastavat lentämistä.

Esimerkkinä hän asiaa minulle havainnollistaakseen mainitsi ”minä lennän”-tyyppiset unet, joita meistä aika moni usein katseleekin aamuyön tunteina.

”Meissä kaikissa asuu pieni kaappari” hän hymähti.
”Punainen paroni”, vastasin hänen nyökätessään.

Mieleeni tulee Arto Paasilinnan tarina ”Hurmaava joukkoitsemurha”, Kuopion seudun kaksi äskettäistä perhetragediaa laajennettuina itsemurhina ja padon auettua suorastaan valtava määrä samanmoisia Breivik- ja lentokone-kertomuksia.

Muistan myös mielenkiintoisen amerikkalaisen BEO:n laatusarjan ”Terapiassa”, jossa alakoulullisen lapsia hävittäjänsä ”täysilaidallisella” Keski-Idän sodissa tuhonnut lentäjä lopulta päättyi omaan tuhoonsa.

Yksi lempikirjailijoistani on Antti Tuuri.
Hän ei lennä.
Hän kertoi eräässä kirjassaan perusteet juna- ja laivamatkoilleen diplomi-insinöörin tarkkuudella.

Itse lennän yli 150 000 mailia vuodessa Airbus 319-320-321:n kyydissä jo kovin, kovin usean vuoden aikana.

*

Palaan uudelleen miettimään Kristillisen vaalikoneen kysymyksiä, joista kovin harvaan vastasin ”en tiedä”, vaikka tilaisuus olisi ollut.

Vastasin kysymyksiin totuuden ja parhaan taitoni/tietoni mukaan.
Vai vastasinko?

Tänään matkustan illasta maata pitkin Pelloon ja takaisin.
JLS, tapaan joskus merkitä (”Jos Luoja Suo”).

Annan ajatusteni lennähdellä vapaasti ja mieleen tulee tilanne, jossa arkkipiispa ”munkki Tuck´nsa” avustuksella jakoi myös minulle ”Jeesuksen ruumis ja veri…, sinun edestäsi”.

Jerusalemissa, Jeesuksen tyhjän haudan ovella.

Lintujen laulaessa ja verenpisara-puun kukkien hehkuessa kirkkaan punaisina.
Viini tosin oli transformoitunut saksalaiseksi marjamehuksi.

*

http://www.hs.fi/muistot/a1364359003411

Mitä V….a

Ei, siinä ei ole naisten phalloksen nimeä, otsikossa.

Kun Lapin maakuntalehden päätoimittaja aKo ja sen pikkusiskon kolumnisti ovat antaneet äänestysohjeensa, on kysyttävä:

Mitä Vanhaa.

Antti Kokkonen ehdotti, että on syytä äänestää nuoria ja kolumnisti ehdotti äänestettävän yläikärajaksi 60 vuotta.

UKK, JKP, MOKA, MHK, TH, SN, kaikki liian vanhoja. CGEM:sta nyt puhumattakaan.

(nuorille, jotka eivät tunne historiaa, syyä huomauttaa, että noiden kirjainten taakse kätkeytyy Suomen tasavallan presidenttejä viimeisten seitsemän vuosikymmenen ajalta)

Tällä viikolla heräilen joka aamu neljältä ja menen nukkumaan klo 23.
Työtä on näet aika paljon, vajaa 70-vuotiaaksi.

Nyt pitää lähteä suoriutumaan Ylämaihin, että Kokkosella ja kolumnistilla olisi verorahaa, jolla me voimme tukea heidän mediavälineitään ja sen kilpailijaa (YLE) eri tavoin.

Mitä V….A

(kirjoittaja on syntynyt lokakuussa 1946, nykyhallituksen ministerit puolestaan 1960-80-luvuilla lukuunottamatta sen ainoita suosittuja, siis valkohapsisia: Tuomiojaa & Ihalaista)

*

Seuraan muutamia keskustelujuonteita ja huomaan, että kaikilla saiteilla aggressiivisuus on hyvin nopeasti lisääntymässä, vaikka useisiin on rajattu pääsy.
Tämä on uutta (ei aggressiivisuus vaan sen nopea lisääntyminen).
Siunaan tätä APK:a sen rauhaisasta kulusta.
Ison joen suvanto.

Lähtöjä

-21C: taitaa tulla kesä!
Vikakönkäällä -28C, sydänkesä?
Joko se Golf-virta pysähtyi!?

Lapista on moni lähtenyt.
Nyt, tekijöiden vanhetessa, lisääntyy myös EXIT-oven saranoiden kulutus.

Viimeksi päätti lähteä Jouni Riipinen, harjatukka kirkkoherra Rovaniemeltä.

Kunnan- ja kaupunginjohtajat vaihtuvat ja media ihailee nuoruutta saadakseen lopunkin kokemuksen maakunnasta piiloon tai pois (Antti Kokkonen, Lapin Kansa 25.3.).

Onko lähteminen kaunista?
Siinähän näkyy lähtijästä vain peräpää, jossa ensivanhaseen aikaan olivat punaiset valot.
Junassa, autossa.
Ei krematorion savuntuprahdusta.

Yhä useampi lähtijä ei pysähdy kyläänsä, joka on hänelle sadon kasvattanut.
Aika moni ei pysähdy edes kotimaahansa.
Veroja maksamaan tai perillisillään maksattamaan.

Mutta se, mitä lähtijä ei mielellään taida ajatella: yhdestäkään poerävalot vilkkuen lähtijästä ei jää jälkeä niinkuin ei jää sormesta, joka on kastettu vesilasilliseen.

Kun itse pari vuotta sitten lähdin virastani, jossa olin tehnyt 1968 aloittamani elämäntyön, minulle pidettiin läksiäiset.
Sen jälkeen minua ei ole.

”Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko”

Ne vuodet, joita ihmiselle on suotu sen jälkeen, kun hän ei enää ole yhteisössään höydyllinen, tuottava ja lisäarvoa tekevä jäsen, ovat aika vähäarvoisia.

Siksiköhän me eläkeläiset täytämme niin hektisellä innolla tietoverkkoja ja sosiaalista mediaa kuvillamme, ajatuksillamme, vaatimuksillamme ja riidoillamme.

Raimo Sailaksen perässähiihtäjät.

Että se arvo vähenisi nopeammin.

Identiteettiä suojaava kognitio

Viime viikon ammattilehdestä osuu silmiini sen pääkirjoituksen maininta turvallisuudem tunteesta.

Kirjoittaja miettii Englannista liikkeelle lähtenyttä potilas-, asiakas- tai yksilökeskeistä tapaa tarkastella sairauksien diagnostiikkaa ja hoitoa.

Sairauden osaajat, lääkärit ja hoitajat, muuttuvat sairauden pelkääjien ja kokijoiden palvelijoiksi ja heille alisteisiksi toteuttajiksi – maksoi mitä maksoi.

Yksilö kohotetaan potenssiin sen sijaan, että hänet olisi supistettu pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi.

Ilmiö on kirjoituksen mukaan identeteettiä suojaava kognitio.
Häh?

”Jos ihminen ottaa elämäntehtäväkseen jonkin asian vastustamisen tai puolustamisen, karttuva tutkimustieto ei hevin heilauta hänen näkemystään”

*

Tällainen tämä on, somemaailma.

Nopea suosikkiensa valikoitsija, ahnas niiden kuluttaja ja härski heittäessään kuluneet johtajansa ja tähtensä nettitaivaan tunkio-osastolle.

Vastaan tulee myös toisenlainen ilmiö.
Paluu ja kaipuu vanhaan.

Suurten ikäluokkien (1945-52 syntyneet yli miljoona suomalaista, joista vielä on jäljellä seitsemisen sataa tuhatta) houkutteleminen Markussedän ajan mustavalko-valokuvilla on hyvin helppoa, mutta ehkä vain hetken hurmaa, ei jatkuvuutta lupaavaa nostalgiaa.

Heidän (meidän), lähivuosien kalleimpien terveyskansalaisten , tarpeidensa tyydyttäminen tulee olemaan Suomessa erittäin haastava hanke.

Rahaa kun kansantaloudessamme on vain murto-osa siitä, mitä tähän potenssiin kohotettujen ristiretkeen tarvittaisiin.

Oikeassa olijoita ei tässä Suomen määrällisesti suuriman vanhenemishaasteen koskaan ratkaisijoilla ole neuvonantajinaan.

Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua tämä ruuhka alkaa olla takanapäin.

Sitä ennen joudumme samaan tilanteeseen kuin joutuu aamun kahden eri valtamedian samaa asiaa koskevan uutisen lukija.

(avatkaa linkit, olkaa hyvä, ja päättäkää itse)

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1427088354244

http://yle.fi/uutiset/cameron_haluaa_jatkaa_viela_yhden_viisivuotiskauden/7885434

Some-kiireinen tiedonkuluttaja lukee noiden kahden uutisen otsikot ja vain ne.

YLE väittää, että Cameron haluaa jatkaa vielä yhden kauden Englannin pääministerinä, kun taas HS otsikoi, että hän ei halua jatkaa pääministerinä kolmatta kautta.

Molemmat ovat oikeassa.

Siis potilaat ja lääkärit.

”Tarkka lukija ehkä huomaakin, että keliakiaa sairastava haluaa siis syödä gluteiinia, kun muut taas haluavat välttää sitä”
(Duodecim-lehden pääkirjoitus 2015; 131:303-4: ”Uusia mahdollisuuksia keliaikian hoitoon”)

Voittamisen vaikeus

Sunnuntai-illan TV-maratonini päätti TV-1:n kotikatsomon ”Satanen” (1/2).
Joukko murrosikäisiä näyttelijöitä esitti koulukiusaamista.
Taistelua tilasta.

Välillä poikkesin katsomassa, oliko entisellä lempisaitillani edelleen sota, jossa hävinneet ovat väistyneet jo aikapäiviä.
Oli siellä.

19.4. loppuillasta valtakunta minun poliittisessa elämässäni kuudennen kerran katsoo, paljonko 2000 ehdolla olevaa voitti, paljonko hävisi kilvassa täysi-ikäisen kansan 2/3:n sieluista.
(olen 1987 alkaen kuudennen kerran mukana).

Venäjän pikkumies (167cm) juhli äsken vuoden takaista voittoaan Krimistä vielä pienemmän (164cm) kaverinsa kanssa eikä kasvanut siinä lainkaan pituutta.

Yrtän hahmottaa, miksi voittajat niin usein voivat lääkärin ja psykiatrin kannalta huonommin kuin häviäjät (jos viimemainitut jäävät eloon – kuolema kai vapauttajana voi olla merkki hyvästä voinnista).

Olen tähän ikään mennessä huomannut sen, että taistelu mistä tahansa pitää ihmisen virkkuna ja kenties vähän onnellisenakin.
Voitto maistuu makealta hetken, mutta sitten se on taas edessä.

Uusi triathlon.
Nopeammin, korkeammalle…

Ja uusi.

Ihmisen maailma tarvitsee osaavia ja kokeneita häviäjiä aika lailla kipeämmin kuin voittajia.

Voittaja tarvitsee vaunuihinsa palvelijan sanomaan:

”Memento mori”

Paperiton sairauksien hoito

Olin eilen, lauantai-iltana tapahtumassa, jossa oli mukana viimeisillään raskaana oleva afrikkalaislähtöinen nainen sekä toinen afro, joka raskaat kahleet jaloissaan hoiteli jättikokoisen Afrikan Tähden pelilautaa valkoisten pelatessa ja kerätessä rahat.

Mietin sitä sävyttömyyttä ja julmuutta jolla muuan Lapistakin tuttu toimittaja (YLE) asiaa vaalityössään on käsitellyt.

Asialla on sikäli merkitystä, että tuo toimittaja ei tulene enää jatkamaan eduskunnassa.
Hän siis palaa työhönsä ”sitoutumattomaan ja verorahoilla ylläpidettyyn”, vastuulliseen asemaansa.

Samaan aikaan mietin 1950-luvulta alkaen tekemiäni havaintoja median ”sitoutumattomuudesta”.

Politikkassa mukanaollen, 1984 alkan, sen sitoutumattomuuden oppii aika pian ”läpinäkemään”.

Ihminen ei voi olla mediassa toimien ja julkaisten paljastamatta ”kaulaansa”.

Johtopäätökseni on aika kirkas ja käyttökelpoinen.

”Älä anna arvoa sellaiselle, joka toimii eri tavoin kuin sanoo”.

Januksen kasvot, joita osaamiseni ja kokemukseni perusteella arvelen vähintäin puoleksi tusinaksi yksilöä kohden (ei siis ”kahdet”), edellyttävät ainakin yhden harjoituksen.

Niitä näkevä ja niistä kärsivä voi avata suunsa vasta, jos hän tunnistaa nuo piirteet itsestään.

Tämän toivon niiden ihmisten tekevän, tämän harjoituksen, ennenkuin he ryhtyvät indoktrinoimaan yleisöänsä.

Erityisesti tämä vaatimuksen koskee itseäni, mutta seuraavaksi mediassa työskenteleviä.

Mitä suurempi mediaväline (HS, ALMA, YLE jne), sitä tärkeämpi on tuo itsensä osaaminen.

*

Demokraatti-lehdessä Markus Aaltonen, tuttu kaveri, moitti erästä diplomaattimuistelmaa siitä, että siinä on esitetty vääriä tietoja.
Niin olikin, vaikkei noilla tiedoilla itse asiaan nähden merkitystä ole.

Valtiopäiväneuvos otti esimerkin ”oikeasta muistelemisesta” Erkki Tuomiojan viimeisestä kirjasta, joka perustuu ulkoministerimme muistiinpanoihin ”päivästä päivään”

Ehkä olisi kannattanut ottaa toinen esimerkki?
Paasikivan Päiväkirjat I – III.
Minulla on ne hyllyssäni.
Alle- ja päälleviivattuina.

Toinenkin, vielä luotettavampi esimerkki on.
Se on tässä lukijan silmien edessä.

Olen kirjoittanut tälle alustalle (Arktinen puskurikapasiteetti) lähes joka päivä helmikuusta 2007 alkaen.

Aloitin ennen TEHYn kaiken suomalaisen kansantalouden tuhoavaa työtaistelua ja ennen USA:n pankkijärjestelmän romahdusta.
Jatkan puskurikapasitointia tilanteessa, jossa me Suomessa juuri korjaamme noista tapahtumista ”hedelmiä”.

Tämän ajanjakson olen aamu aamulta tallentanut Katajarannasta, Kirkonjyrhämän rannasta käsin, jos kohta iso partti päivityksistä on laadittu muuallankin.
Kauimmaiset NYC:ssa, itäisimmät Mustan Meren rannassa, pohjoisimmat Nord Kapilla, eteläisimmät Maltalla.

Lapin yliopiston rehtori on laskenut, että paperille siirrettynä nämä vajaa 3000 päivitystä olisivat kuutiometrin kokoinen ”tieto-motti”.

Jatketaanpa harjoituksia ja hoidetaan Suomen alueella sairastuvat Suomessa.
Jos ei taito riitä, sitten vähän muuallakin.

EU:n potilasdirektiivin perusteella kun muillakin kuin Pizza-keisarilla on oikeus hoidattaa haimasyöpäänsä Heidelbergissa.

Myös sillä paperittomalla.