Primus inter pares

Sää on ennallaan, autonklasi kirkas, taivas harmaa.

Olen aika usein ollut valitsemassa Suomeen johtajaa. Milloin piispaa pappilaan, milloin presidenttiä Kultarantaan.

Kaksi ensimmäistä kertaa ovat unohtumattomia. 1954 kieltäytyin kannattamasta Martti Simojokea ja 1968 Urho Kekkosta. Martti Simojoelle huusin kaikilla voimillani, kakittuani Partaharjun poikaleirikeskuksessa housuihini, ”haista piispa paska”.

Kekkosen valitsijamiehiä 1968 valittaessa äänestin 4:95, joka oli Aku Ankan taskukirjan hinta.

Noista ajoista alkaen olen äänestänyt vähän vaikka millä lailla, mutta aina säällisesti ja säätyni mukaisesti.

Poikkeuksetta ovat vaalit olleet salaisia eli en ole koskaan kenellekään ole kertonut, miten äänioikeuttani käytän.  En edes silloin, kun Jutta Urpilaista ei valittu Suomen pääministeriksi (Seinäjoki aD 2016).

Yhtään vaalia en ole jättänyt väliin. Aina on raha kirstuun kilahtanut ja herra taivaaseen vilahtanut.

En ole vältellyt äänestämästä häviäjää. Ehdokkaani ei siis ole välttämättä päässyt sinne, mihin hän pyrki rahojaan ja vaivojaan säästämättä.

Elokuussa on edessäni elämäni kolmas piispanvaali. Edelliset olivat siis Martti Simojoki, Samuel Salmi ja nyt on vuorossa joku muu pohjanmaalainen.

Ei kai Suomessa piispoja voi valitakaan kuin länsirannikolta?

Olin eilen kuuntelemassa yhtä Oulun hiippakunnan piispanvaaliehdokasta. Toen perrää ei  heitä vielä virallisesti ole nimetty eikä maakuntavaalien pitämisestäkään ole varmuutta.

Eilen kuulemaani kandidaattia leimasi äly, tukka, rauha ja muodikkaasti pukeutunut vaimo.

Tilaisuudessa kohtasin paikallisen porvaripoliitikon.

Hän onnitteli minua katkeran makuisesti siitä, että olen tullut hiljattain valituksi luottamustoimeen, joka edellyttää Oulussa käymistä kerran-pari vuodessa.

”Ei ne Antti sulle muuta annakaan kuin onnikka- tai junalipun”.

Sellaista se on, edustaminen nykyisin.

Valitset kahdesta pahasta, joista itse usein olet toinen.

Aamu kuva (-aLii- 29.4.-18): körtti

 

Vuosien suloista karttumista

Vaikka mittari on miinuksella, on autonlasi enemmän huurussa kuin kuurassa, aamuaurinko hihittelee pikkuisen pilven takana.

Muuan neurologi (Markku T Hyyppä) selvitti Pohjanmaalla kulkiessaan, että mitä enemmän teet talkootöitä ja laulat kuorossa, sen pidempään elät terveenä ja onnellisena.

På svenska.

Kolmena vapunaikana peräjälkeen tätä on virolaislähtöisen Karti Joametsin johdolla Napapiirillä ihan seitana harjoitettu: kainalosauvat kolisten kolmekymmentä ihmistä on kiivennyt Korundi-kulttuurikeskuksen lavalle pianonsoittajan (Minna) ja saksofonistin (Hande) kera. Ai niin: basisti Saitajoki & rumpali Enbuska.

Ensin laulettiin työväenlauluja, sitten sotaa & vappua, tänä vuonna rakkautta ja hippejä.

Olen aivan varma, että jos en olisi osallistunut kolmen erittäin merkittävän järjestön toimintaan palkatta kymmenien vuosien ajan, olisin onneton ja kuollut.

Koska tämän lisäksi olen osallistunut mieskvartetin touhuihin Bellmanin kimpussa yli 20 vuotta, olen varmuudella onnellinen ja elossa ja aamun lääkkeetkin olen ottanut.

Eilisen kuorokonsertin ohjelma palvelkoon päivän kuvana:

”On tässä kaupungissa vaikeaa”

 

Kotiin tultua päätämme siirtää saunapäivän sunnuntaiksi ja niin minulle jää aikaa löytää kirjallisuudesta kaksi toisiinsa liittyvää asiaa:

Lakkakääpä (kiinalainen lääketiede) auttaa tautiin kuin tautiin ja Hillakarhu (Niilo Aikio 2015) on tappavanakin aika sympaattinen elläin.

 

*

 

Jälkikirjoitus (lähinnä omaan historia-friikkiseen käyttööni):

Olin ehdokkaana vaaleissa, joissa äänestys% oli 26.8, joka oli edellisten vaalien 17.5%:n aktiviteettiin verraten melkoinen uutinen (43 596 käytti äänioikeuttaan, nousu edellisiin vaaleihin 25,8%!!).

Omalla vaalialueellani sain kymmenenneksi eniten ääniä, valituista siis viimeinen.

Erityisen ilahtunut olen siitä, että äänestäjistäni 196 / 268 käytti ääntään piirtämällä numeron vaalilippuun. Digiäänestys kun ei ole 71-vuotiaan juttu.

Vielä on edessä, JLS, parit-kolmet vaalit. Niissä ei kunnian kukko ennenkään ole laulanut, mutta ”kanana kanojen joukossa” on hyvä olla (kts Niilo Aikio: Niga; ”Kukko”, s 47; Nema 2015).

Kaksintaistelu

Toista astetta miinuksella, aurinko herättää.

Lapissa on kahdella puolueella kaksi piirijärjestöä.

Vasemmistoliitto ja Suomen Keskusta.

1792 Lapin kartassa Lappi on merkitty yhdeksi alueeksi, jonka nimi on Kemi. Kartan mukaan alueella on kaupungin lisäksi kaksi isompaa kylää: Oulu ja Rovaniemi.

Nyt Lapissa on menossa kahden kapteenin kaksintaistelu. Toinen on syntynyt Kemin maalaiskunnassa, toinen Espoossa. Kumpikin edustaa lappilaisia äänestäjiä eduskunnassa, vuoroluvussa. Toisen (”Tumman veden päällä”, eteläisempi piirijärjestö) muotokuva on puoluetoimiston seinältä jo varmaankin poistettu. Toisen (”Jääräpää”, pohjoisempi piirijärjestö) muotokuvaa ei sinne vielä ole edes maalattu.

”Mie vien, sie vikiset niin vie sie sitte ja mie vikisen”.

On mielenkiintoista havaita, kuinka maakunnan ainoan lehden kanta on nyt kääntynyt  espoolaisen puolelle.

Lehti ei toki enää olekaan maakunnan lehti, sen omistaa oululainen osakeyhtiö. Oululle ja koko Kymmenen virran maalle on todella tuhannen taalan juttu, että Lappi saadaan tappelemaan keskenään. Kyse on rahasta ja vallasta.

Kapteenien sota. Kenraalien voitto.

Kiinalaiset kuittaavat rahan.

Aamun kuva (-aLii- 27.4.-18): Uuvahtanut kapteeni

Lomaa omasta elämästään

Kirkasta. Naurolokkien kirkuna peittää Bachin Brandenburgilaiset ja Bruchin viulokonserton, auton etuklasi on vielä jäässä.

Palveluitani tilaava ”Antti” kysyi eilen: ”Miten kaimalla loppuvuosi”.

Eräs tilaaja, Pihlajanlinna OY, ei kysyisi. Se heittää työvoimaista, osaavaa ja kyvykästä SoTe-tykinruokaa Kauko-Idän risteilyille. Lääkäreiden jatkaminen työelämässä meidän täytettyämme 65 vuotta on yksityiselle SoTe-tuottajalle kauhistus.

8000 lääkäriä eli liki kolmannes tosta vaan tunkiolle – kun meitä muutoinkin on niin paljon liikaa. Mehiläiselle, Pihlajalinnalle, Coronarialle ynnä muille.

Koska palveluitani maksajilleen (potilaille) tilaa julkinen taho, lupasin vastata ”miten loppuvuosi”.

Tuossa tuokiossa kahdeksan kuukautta oli plakkarissa, kirjoissa, kansissa ja allakoissa. Mutta mikä erityistä: yhtään digijalanjälkeä ei mihinkään jäänyt. Kaikki printtinä. ”Vapisevin vanhuksen käsin”-algoritmilla kirjattuna.

Syvämietteiseksi muutuin kun illalla syntymävuotenani valmistunutta elokuvaa natsi-siasta seuratessani katsoin, mitä loppuvuoden kuluksi olin päivällä saanut aikaan.

Värit!

Punainen, kielletyn väri, on merkitsemässä niitä päiviä ja jopa viikkoja, joina olen lomalla omasta elämästäni. Edellyttäen, että työ todella on oma elämäni. Kyllä se on. Loma ei kuulu elämään, erityisestikään loppuelämään. Pisin punainen pätkä näyttää olevan kaksi viikkoa kaksi päivää.

No entäs sitten se päivä ja viikko, jolloin olen omassa elämässäni. Työssä. Pisin tuollainen jakso on kahdeksan viikkoa.

Se on merkitty printtilehdille keltaisella.

Keltainen on värien joukossa valheen väri. Keltainen kravatti, keltainen jakku, keltainen kotelomekko, keltainen auto, keltainen auringonlasku (eilen oli sellainen, heti Kärppien voiton jälkeen).

Miksi keltainen on valheen väri? Sitä selvitti seurueellemme viime keväänä Wittenbergissa mainio espanjansuomalainen punatukkainen oppaamme: kulta on aina ollut väline, jolla on saatu ihmiset pörrönä hakemaan vaikka kuuta taivaalta. Keltainen leikkii olevansa kultaa.

Esittelin eilen ennen natsi-sika-elokuvan alkua ruokapöytämme toisella puolella istuvalle vaimolleni SoTe-suunnittelun nykyvaihetta sellaisena kuin se on Lappeenrannassa koettu (Eksote).

Vastapäätä oli hetken hiljaista, koska YLE-uutisten juttu netissä on lång-play eli pitkä ja perusteellinen.

Sitten huulet napsahtivat ja tuomio kilahti:

”Tässä on kyse vain rahasta”.

Niin muuten onkin.

Aamun kuva: Pertti Saari, Seppo Öfverström ja Upi Kärri kotimme kaapin päällä

Avointa tietoa

Suhmura sää, ei sentään suhmuroiva, +1,2C.

Pidin eilen vapaapäivää työstä. Sen kunniaksi istuin aamuyhdeksästä iltakahteen Rovaniemen hallintokeskuksessa ja poikkesin alkuillasta Pub Ylityön Keskiviikkovisassa.

Hallinto päätettiin Eskontalolla avata kaikelle kansalle. Rakensimme asiaan välineenkin: Puska-Jaska-Algoritmi. ”Sillä näet nimittäin” eli värkki on toimintavarma. Verorahoilla kokoustavat 3000 kaupunkilaista menevät keinolla millä hyvänsä yli 60 000 kyläläisen korvien väliin siinä tarkoituksessa, että…

Niin, siinä se onkin, se pulma.

Kuinka paljon tiedolla voi ja saa vaikuttaa.

Emme koulutuksessa päässeet aivan siihen asti, mutta sen tiedän, että kun vaikkapa 7 400 000 000 000 kulloisenkin ihmisen ja heitä ympäröivän maapallon elokehän asioista päätetään, niitä päätöksiä tekevät tehokkaasti vain ne, jotka eivät millään voi voittaa pub-tietokilpailuja, joissa kysymykset ovat enimmälti ”kompavia”.

Edessäni on eilen kotiin kannettu TIME-lehti, jossa on lueteltu ne sata.

”The 100 Most Influential People”. Lehti onneksi ilmestyy vasta vappuaattona eikä sen nimi valitettavasti ole Kevät-Pörriäinen. Kansikuvassa 300 000 000 ihmisen kulttuurin arvoja edustaa maailman kaikkein vaikutusvaltaisin ihminen.

Roger Federer.

Aamun kuva (-aLii-26.4.-18) miettii, mitä yhteistä on joutsenella, luonnonkatastrofilla ja itse koottavalla vaatekaapilla ”med köttbullar och potatismus”.

Vastauskin on selvä: ”9”

*

Joskus ehdin oionlukea aamun päivityksen, niin tänäänkin. Huomaan, että otsikkokuvassa on selittämätöntä. Aikuistuneilla lapsillani on tapana tällaisesssa tilanteessa sanoa:

”Iskä, lääkkeet!”

”Done”!

Huonoa johtajuutta

Vajaan vuorokauden ajan on sadellut hiljalleen vettä, +1,8C. Nyt jo aurinko puuttuu asiaan Ounasvaaran takaa ehdittyään.

Aamun ohjelmassani on hyvän ja avoimen tiedottamisen koulutus. Joku Holkeri Helsingistä, jos aamulento kulkee. Eilen ei lentänyt.

Lääkkeitä purkeista lehden päälle ravistellessani huomaan tekstissä seuraavan lauseen:

”Nuorempana huomio oli mukavaa. Nykyään en koe, että mulla olisi mitään erityisen mielenkiintoista sanottavaa.” Siteerattu on viisikymmentävuotias mies.

Avoimuus päätöksenteossa, sanomisen merkityksettömyys, keväinen sade. Yhdistelmänä erinomainen.

Huonoa johtajuutta kohtaan aika usein. Ehkä siksi se on helppo huomata, että kotona on peili ja ruokapöytä, jonka sillä puolella, jossa näitä kirjoittelen, on sellaisesta malli. Toisella puolen pöytää arvelen olevan vähän parempaa johtajuutta.

Mahtaako niistä pöydän puolista kummallakaan olla ”mielenkiintoista sanottavaa?” 61 vrs 71v 🙄

Kuva (-aLii-25.4.-18): Äsken siinä oli vielä hohtava hanki

Beck´n viimeinen päivä

Sää ei muutu, mutta valo lisääntyy. +/- 2C. Lehteä noutaessa sinitiainen naapurin ruusunmarjapensaassa jatkaa siitä mihin se illalla jätti: reviiri ja puoliso. Olen nimennyt sen Lonkero-Tintiksi.

Pidän dekkareista. En luettuna, Christie´a lukuunottamatta, mutta ne luin poikasena.

Televisiosta katsottuna Middsummer, Wallander ja Beck sopivat, Der Alte juuri ja juuri menee, mutta saksalaisten tekemä, amerikkalaisen naisen dekkareihin perustuva Venetsia-tarinasto tympi kuvaruurulla alusta alkaen.

Kun Beck´lta katosi pari (Gunvold) siksi, että hän siviilissä jäi kiinni kansankodissa huumeista, oli koko sarja jo alamäessä. Sitä ei pelasta suomalais-sivuosa eikä norjalais-pari.

Mutta yksi siinä on hyvää, oranssinväristen suojalasien naapurin fiktiossa. Tarinassa leikitään somasti iän kanssa. Vanhat ja nuoret saavat ison roolin. Tai no: vanhuus ja nuoruus.

Tuoreinta puolitoistatuntista katsoessa tuli mieleeni yksi outo ja varmasti väärällä hollilla oleva asia.

Maailmassa presidentit ja diktaattorit jatkavat työssä loputtomiin, Elisabeth ja Victoria eivät edes kulumalla katoa valtaistuimiltaan, mutta piispat laitetaan eläkkeelle viimeistään 68-vuotiaina.

Everstit joutuvat siirtymään evp-kenraalien kenkiä kiillottamaan valtionyhtiöiden johtokuntien tampuureihin 60 iässä.

Mikä vika siinä on, että Mannerheim johti Suomen taistelua yli 70-vuotiaana?

Käytännön elämässä asia ei hirveitä merkitse. Aina kun tapaan yli 65-vuotiaan, hänellä on yksi kysymys yli muiden.

Taitettu indeksi. Ihan sama, herra, narri vai tb:n paarin viisas. Kärppien tai RoPS:n kannattaja.

Kun Putin ja Niinistö keskustelevat puhelimessa tai Trump tapaa Merkelia 2 vuotta vanhemman naisen aviomiehen, mitähän he keskenään vertailevat?

Mielestäni olisi parempi, että piispat toimittaisivat primus inter pares – virkojaan niin pitkään kuin ovat älyissään ja hiukan pidempäänkin. Sama tietenkin koskee heidän everstejään (kirkkoherrat ja rovastit).

Kuten pitkään seurassani viihtynyt vieraani tässä Arktisessa puskurikapasiteetissa tietää, minulla on tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin työpäivä ja maanantaina täytän ja tyhjennän astianpesukonetta 71 1/2 – vuotiaan someraivolla.

Aamun kuva (-aLii- 14.2.-18): Seulaksi ammutun muistolle

 

Kulttuuri-HyTe

Lunta uusi sentti taas ja nollakeli, joten vaihdan tänään datsuniini kesärenkaat.

Viime vuosituhannella kävin vaimon kanssa usein Suomen Kansallisteatterissa, kun se sijaitsee niin somasti Lapistatulevien ja sinne palaavien onnikkapysäkkien vieressä.

Kaksi näytelmää jäi erikseen mieleen. Taide ja Kiviä taskussa.

Rovaniemen teatteri esitti samat näytelmät erittäin paljon halvempihintaisesti, mutta vielä enemmän paremmin.

Jostain syystä Suomen kahdesta Stadista (Remu Aaltosen luoma mielikuva) tässäkin Rovaniemi oli parempi.

Ja onhan se nytkin jalkapallosarjan kärkipaikalla, kun Helsinki on kaukana jäljessä.

Taide on osa kirosanaa ”kulttuuri”, joka koko aikuisen elämäni ajan on saanut merkittävän osan hyviä, jopa parhaita, nyt jo kuolleita ystäviäni poistamaan varmistimen Suomi-konepistoolista:

”Missä niitä ryssiä vielä on!?!”.

Toisaalta suomalainen taloustieteilijä, jota russofobiset ystävä-vainaat kuuntelivat, vannoo puhtain otsin maailmassa olevan kaksi valtaa, miekka ja kulttuuri.

Niistä kulttuuri lopuksi voittaa.

Suomessa tehdään suurta yhteiskunnan palvelurakenneuudistusta, joka Norjassa ja Ruotsissa on vielä tekemättä, mutta Tanskassa jo valmis, Venäjällä ei aiota edes yrittää, Viro pärjää muiden rahoilla ja palveluilla.

Suomen uudistus on yhteisten rahojen ja palvelujen käyttösuunnitelma. Uudistusaikeen kohtalonhetket ovat käsillä.

Yksi osa uudistusta on aamun päivityksen otsikon HyTe: Hyvinvointi ja Terveys.

Itse en HyTe:stä isommin piittaa, koska sitä edistämään Suomessa on laitettu vain Pekka Puska ja yli 2 500 000 muuta, joista ei miekanheiluttajia taida löytyä.

Mutta nämä kaksi näytelmää: Taide ja Kiviä taskuissa.

Niistä niitä ”miästä myöten miakka vyällä”-rooleja löytyy.

Aamun kuva: (-aLii- 23.4.-18) esittää kahta tekemääni taulua, joiden motto on:

”Hyvä taulu ei ole vastaus vaan kysymys, ei peili ja seinä vaan ikkuna ja ovi, meille kaikille” (Johannes Enroth 2018)

Homo ludens

Auton klasi ja sunnuntaisielu ovat hiukan jäässä parissa pakkasasteessa eikä peippokaan laula eli merkkaa valtaansa ja leiki lemmestä.

Suomessa on asevelvollisuus ollut 1600-luvulta alkaen. Olen ollut mukana. Sekä kouluajan neljää maalia pelatessa että talvisotaharjoituksessa 1967.

Alueellisella maanpuolustuskurssilla ”Pokka” Sodankylässä ja valtakunnallisella totalitaarisen maanpuolustuksen kurssilla Eromanga-leipomon naapurissa (N:o 159).

Piruntorjuntaakin opettelin primus inter pareksien johdolla Sibeliuksen naapurissa, jossa pidettiin kuin piispaa pappilassa.

Näille harjoituksille on kysyntää enemmän kuin niitä järjestävät ehtivät sellaiseen vastata, jolloin osalle leikkiviä ihmisiä (homo ludens) jää vielä selvä suoritusvaje. Nälkäänsä ja janoonsa (vaikutusvalta) he ryhtyvät toimittajiksi, johtajiksi tai poliitikoiksi.

Enkä minä tässä yritä näytellä viatonta, olenhan vapaaehtoisesti hankkinut niin kapteenin kuin hallintolääkärinkin koulutuksen ja tykännyt istua nein-nais – Pörssiklubilla harjoittelemassa.

En sentään Suomalaisella klubilla.

Mitä me isot lapset sitten harjoittelemme.

Valtaa me harjoittelemme. Sekä valtaan pääsemistä, siellä pysymistä että sieltä tippumista.

Sekä itsemme, vihollisemme että lähimmäisemme tapauksissa.

Kaikesta osallistumisestani huolimatta asia minua aika lailla vaivaa.

Kun tietoa jakava ja sitä muita paremmin mielestään hallitseva tai valtaa hamuava ja sitä muita enemmän omaava alkaa leikkiä tulella, kyllä se minua harmittaa. Vaikka itse olisin se, joka leikkii muiden turvallisuudenkaipuulla, pelolla tai alaisraivolla.

En tykkää touhustanne tässä katsannassa, arvon räyhä-media ja sitä juoksuttava Töölön Kisaveikkojen pomo ja hänen Sancho Panzansa, avo-bemarin kuski. Ja kaikki siinä taustalla telmivät mata harit, mme´s pompidout ja kollontainit.

En erityisesti kaipaa Rosinanten roolia.

Sitä paitsi minun Dulcineani nukkuu tätä kirjoittaessani neitsykäisen untaan parivuoteemme seinän puolella kevyesti kuorsaten.

 

Aamun kuvassa datsunin etulasi keväisenä sunnuntaiaamuna, Äiti maa – päivänä

His Master´s Voice

Miinus/Plus nolla, pienen pieniä räntähiutuvia leijailee maahan, joka on kahdella karvalla. Peippo kotipihan koivupuussa jatkaa reviirinsä merkkaamista.

1950-luvun levykokoelmassamme oli useita, joiden keskiympyrässä kiersi lautasella ruskea kuva vanhan ajan vedettävän levytoittimen äänitorvesta, josta levytettyä isäntänsä ääntä kuunteli soma koira. Olisiko kettuterrieri?

Uskollisen oloisena. 78 kierrosta minuutissa.

Parempaan (?) musiikkiin siirtyessämme kierto hidastui: 45 ja 33 / minuutti.

Nyt kiertoa ei enää ole ja levyt makaavat Valkealan Rapojärven pohjassa. Sinne ne singahtivat 47 vuotta sitten, kun elämässä ei enää ollut pelkkää nuoruuden riemua. Nuori Werther väritti elämääni mustaksi ensi kertaa. Jatkoa on seurannut. Ehjää, surusta ja toivottomuudesta vapaata vuodenkiertoa ei ole kohdalle osunut.

Yksi keskeisimpiä mustan murkun taustatekijöistä on uskollisuus milloin minkin masterin äänelle, kulkeminen väärien palavien pensaiden perässä.

Jostain syystä johtajat itselläni ovat vaihtuneet niin tiuhaan, ettei ”die Fahne hoch” ole kertaakaan vienyt minua pitkospuille sellaisille letoille, joihin sitten olisin hukkunut.

Kirkkoisiä ja heidän edustajiaan varten reunamerkintä: en käsittele tässä hengellisiä johtosuhteita, vain psykologisia ja aatteellisia – valtaa ja sen rapauttavaa vaikutusta.

Mutta aina näitä mastereita on ollut pyörimässä savikiekon vinhaa tai vinyylin vähän hitaampaa, long play – tahtia.

Tähän ikään mennessä kenestäkään Zhuxi´sta, maailman-, kansan-, maakunnan- tai kunnanjohtajasta ei ole tullut minulle pysyvää perässähiihtämisen tai takapiruilun leaderia tai manageria.

Johtajattomuus, pysyvän johtajan puute, on usein siunaus arjelle. Erityisesti riemujuhlan jälkeisen krapulan ehkäisijänä.

Kun tapaan kuitenkin taajaan ihmisiä, joille ei ole ollut tarpeen vaihtaa sitä levyä, joka levysoittimen tuutista välittää isännän äänen palkiten ja rangaisten, en heitäkään ole alkanut sääliä saati taivastella.

Kukin tarpeidensa mukaan.

Aamun kuva (-aLii- 21.4.-18): ”Sielutieteen vaikeampi rasti” (Pekka Knuuti, rip, 2001), patsas pihassamme.