Värillä on väliä – colour speaks

Ei jäätä, mutta sumua, +3C,  mutta aamukone Napapiiriltä Eurooppaan laskeutuu Helsinkiin etuajassa, 06:39. Aamukone Euroopasta Helsingin kautta Napapiirille, 08:50, laskeutuu Ouluun – sumun vuoksi. Prkl, täältä kyllä osaamista viedään, mutta rahakkaita kiinalaisia ei tuoda paitsi onnikalla. Oulu vetää AINA välistä?

Tämän seuraavan jutun lähteen muistan ja vastauksenkin tiedän:

Isä ja poika joutuivat kolariin, isä kuoli. Poika kiidätettiin sairaalaan. Päivystävä kirurgi huomasi, että leikattavana on tuttu: Oma poika! Miten tämä on mahdollista? Mietitäänpä sitä, mutta ei täällä.

Yksi tapa selviytyä lukemisestaan on valikoida vain sellaisia lähteitä, joihin voi luottaa. Valitettavasti sellaisia ei ole. Ei Lancet (petti pahasti alumiini-demenssin kera), ei NEJM (petti pahasti vertaisarvioinnin kanssa), ei Duodecim (petti pahasti transrasvojen kanssa), ei Lapin Kansa (pettää aina kuin maalaisliitto muinoin).

Ei auta kuin jatkaa Arktisessa puskurikapasiteetissa lukijoidensa/vieraidensa pettämistä. Päivästä päivään, aamusta aamuun ja vähän iltapäivästä pahimpia päivityksen painovirheitä korjaillen. Laatuisaa mediaa tai sen tekijää ei ole, mutta vähän lohtua suo se, ettei ole laatuisaa lukijaakaan, mediakuluttajaa. Vierailijoita sen sijaan puskurikapasiteetissa oli useammasta maasta ja enemmän kuin koskaan ennen. USA, Uganda, Italia, Ranska, Belgia, Saksa, Viro, Skandinavia, mutta Venäjä on jäänyt pois (aiemmin sieltä poikettiin silmiinpistävän paljon).

Vihreä vegaani ja punainen kommunisti kohtasivat Turun torilla: ”No, et huonost voi?” –Ai jaa, ei  tää peili oles?

 

 

Mainokset

Kainuun tauti vai Lajikumppanuus

Nollakeli, mutta Datsunin kasteesta märkä etulasi ei aamulehteä laatikosta hakiessa vielä ole jäätynyt. Se jäätyy vasta niihin aikoihin, kun Finnairin pienemmältä palveluntuottajalta vuokraaman aamukoneen pitäisi matkalleen Vantaalle ja sieltä Roomaan, Milanoon, Wieniin,  Frankfurtiin, Brysseliin ja Pariisiin (jne) nousta. Kone muuten lähtee ajallaan, joten ”hätä on keinot keksinyt”.

Mitä se tarkoittaa? Sitä, että kiinnitän Datsun 100A 2.0:n  piuhan nokkaan.

Kainuulaislähtöinen vapaa toimittaja ja runsaasti suomalaisille kirjoittava kynäntaitaja, Eino Leinon perillinen, kirjoittaa aamun lehdessä matkastaan kesälomalle Suomeen.

Hän, siis Jouni Kantola, toteaa, että Etelä-Suomi haisee vanhalle viinalle ja pääsy Pohjois-Suomeen edellyttää norjalaisen konkurssikypsän yhtiön punafallisten lentskareiden käyttämistä. Olisi muuten päässyt wannabe-toscanalainen paljon halvemmalla, jos olisi astunut Kiasman kulmilla Onnibussiin (www.onnibus.com) eikä matkakaan kaikkineen olisi juuri enempää aikaa vienyt. Olisi ehtinyt mies huomata, että Onnibussit eivät haise vanhalle viinalle vaan laatuisille pohjoisen tarinoille.

Koskä tämä loisteliaasti kynäänsä käyttävä hovinarri harjoittaa taitoansa sarkasmin ja kynismin välimaastossa, hyväksyn hänen tapansa ansaita leipäänsä ja sääliä ystäviään täällä Suomessa, jossa koko kansalla on Kainuun tauti: ”Älykkäällä tavalla toivottomia, sinisen ajatuksen mestareita, välikädellisiä, kuoliaaksinaurattavia zombieita: joutsenensa ampuvat maantienojaan, delfiininsä lennättävät maksua perimättä Välimereen”.

Matkustan nyt kahdettatoista vuotta määrätietoisesti ja vastuuta kantaen kaikissa Euroopan unionin 28:ssa jäsenmaassa. Yksi useimmiten kohtaamiani maita on Italia, yllämainitun kainuulaisen tiedotustoimistosenttarin nykyinen kotimaa. Erityisen hyvin olen oppinut tuntemaan Firenzen ja sen ympärillä sijaitsevan, puhkikorruptoituneen maakuntaryppään, jossa reiluudesta on jäänyt jäljelle Machiavellin ja Danten haudat, mutta jossa haisee vanhan viinan sijasta viiniin lantrattu Fiatin moottorin jäähdytysneste.

Koska olen loppuviikosta taas lentämässä Italiaan, muistuttelen mieleeni tautia, joka siellä tunnettiin silloin, kun Firenzessä vielä mahtui kääntymään taskuvarkaiden ehtimättä ottaa eri puolille vaatteitasi piilottamiasi lompakoita tarpeen vaatisessa päähän rautatangolla iskien (tajuton, Umbrian viiniä maistanut kainuulainen on kiitollinen ryöstettävä). Stendhalin syndrooma iski 1800-luvun Toscanan-matkalaisiin seudun äärimmäisen kauniin kokonaisuuden tartuttamana. Da Vinci, Michelangelo, Alighieri, Cosa Nostra ja muut metsäjätti-mafiat (Kymi-, Kemi- ja KEJO-yhtiöt a´la Italia).

Tätä kirjoittaessa tulin kuunnelleeksi radion ykköskanavalta kokonansa 1969 levytetyn Tsaikovskin Joutsenlammen (Neuvostoliitto), jota seuraa tänään illalla Tolstoin Sota ja rauha (2/6 osa, BBC) television ykköskanavalla.

Iltaan mennessä teen rankan, yli 10 potilaan työpäivän ja niin ehdin unohtaa ja toipua kainuulaislähtöisen Vuosaaren metron vanhanviinanhaistelijan aamuhartaudesta (Lapin Kansa & muut Lännen Median läpyskät 30.8. 2016).

Kainuun tauti?

Se on sellainen, että kun Paavo Lipponen (Pello, Kuopio, Kallio, SDP) ensin kantaa rekkakaupalla suomalaista ja EU:n rahaa 60 000 ihmisen tarpeisiin, yksi Puolanka haistattaa koko hommalla pitkän paskan ja Puolangalta syntyisin oleva pääministeri (Maalaisliitto, Suomen Keskusta, Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa, Kesäranta) pistää koko maassa hyrskyn myrskyn. Olisiko Eino Leinon Lapin kesä sopiva taudin metafora-slogan? ”Ukkoina täällä syntyy sylilapset”. Laitan toki näytille kokonansa toscanalais-kainuulaisen senttarin kolumnin http://www.lapinkansa.fi/lappi/kolumni-havaintoja-suomesta/. Sen lisäksi laitan vertailuksi saman päivän Lännen Mediassa toisaalla olevan (Turun Sanomat) tähtitieteilijän Pekka-Kuusi (1981) lajikumppanuus-promootion: http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/2763926/Esko+Valtaoja+++Lajikumppanuutta+ja+planetarismia

Stendhalin tauti?

https://en.wikipedia.org/wiki/Stendhal_syndrome

Koirankynnen leikkaaja

Syksyä ja  pakkasta teettelee, +3C, autonklasi ei ole jäässä. Uusi asfaltti suostuu lentokentältä päästämään ilmaan aamukoneen liki tunnin myöhässä. Hyvästi siis jatkoyhteydet sivistyneeseen (????) Eurooppaan (”Tämä ei ole minun”, sanoo TP Niinistö) maanantaina.

Palaan ikä- ja ammattitoverini kirjaan Provinssikirurgi. Siksi palaan, että katsoin sunnuntain lopuksi (TV-1) Veikko Huovisen kirjaan pohjautuvan tarinan sodassa pään läpi ammutun miehen etsiessä sijaa 1940-luvun Suomessa, jossa sodan jälkeen jokainen ”kynnelle kykenevä” muutti osaamisensa lisäarvoksi rauhan palvelukseen.

Jokainen eloon jäänyt väänsi kättä kuoleman kanssa.

Sellaisesta väännöstä syntyi puuta, metallia, paperia, palveluja ja kauppaa, joiden voitoilla rakennettiin kartanoita, töllejä ja siitettiin lapsia, joiden aika alkaa nyt olla ”siinä”.

Sen kuoleman kanssa väännöstä syntyneet ikäluokat odottavat kohtaloaan suomalaisen hoito- ja huolto-valtion sokkeloissa, joita hallinnoi ja kehittää heidän lastensa muodostama rehuloiden, sipilöiden ja orpojen kööri. Se on joukko päättäjiä, joiden tehtäväksi näyttää jääneen taas kerran repiä kansasta ja sen päänläpiammutuista ja heidän jälkeläisistään mahdollisimman halvalla kuoleman kulkumiehiä, jotta markkinat maailman turuilla ja pörsseissä antaisivat edes jotain armoa.

Koirankynnen leikkaajien, savottojen huono-osaisten ja armopaloja saaneiden perilliset ovat, nämä lipposet, pekkariset, tuomiojat ja haloset, oman urakkansa tehneet ja parhaat meistä kertovat tarinaansa, joita nyky-persut, -demarit, -skodarit, -vihreät ja -kokkarit eivät enää yritä sen paremmin kuunnella kuin ymmärtääkään.

Kauhistuttaa sitä katsoa, mutta ymmärrystä säälimättömän markkinalibertalismin edessä kyllä ainakin minulla riittää.

Niin näyttää riittävän myös Ilpo Kontulalla, joka monen ikäisensä toivomuksesta ja sukulaistensa painostuksesta on tehnyt oman kertomuksensa muiden tarinoiden joukkoon jotta ne, jotka tänään päättävät maakunta-, kunta- vanhainkoti- ja sairaalauudistuksesta lähes käsittämättömällä sapluunalla ainakin oivaltaisivat, mitä piti tehdä koirankynnen leikkaajien perillisten, että sitä päätösvoimaa nyt olisi. Leikata, diagnosoida, kirjoittaa räsehtejä, lastoittaa ja rauhoittaa hourut.

Vähän minusta näyttää siltä, ettei näitä tarinoita lueta, kuunnella eikä erityisestikään oivalleta, ei Mäntyniemessä sen paremmin kuin Iivisniemessäkään, saati muiden niinistöjen, stubbien tai mäntsälöiden anttirinne-torpissa.

Sen verran julma, kyyninen ja turvanarkomaaninen on tämä särkänniemeläis-delfiinien kohtalosta innostuva pokemon go – pelien maailma ja sitä pyörittävien some-hurjien hommafoorumi, joissa viha nousee niitä vastaan, jotka ovat luvan ja lisäarvon koko tälle kalabaliikille hankkineet.

Koirankynnen leikkaajien ja provinssikirurgien kansa ja sen perilliset. Maksakirroosiensa, demenssiensä, sydänkatastrofiensa ja masennustautiensa kanssa.

Post-traumaattisten jälkipuintien turhassa toivossa.

*

Lukekaa nämä:

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja (1980)

Ilpo Kontula: Provinssikirurgi (2016)

Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1869)

http://yle.fi/uutiset/viisi_tarinaa_sote-myrskyn_silmasta__ylilaakari_huolissaan_tulevasta_kuka_tata_kaikkea_hallitsee/9103368

Kaikki hyvin

 

-2,3C, kuulasta, Datsunin etuklasi umpijäässä..

2500 km Suomen syssyn tiestöllä vakuuttaa kulkijan siitä, että maassa on kaikki hyvin. Haminasta Taka-Niipperiin tuuli sivusta,  Gallen-Kallelan museolta Ouluun myrskysi takaapäin, mutta Ylä-Iin & Hosion teillä puhkui vastaan upeankeltaisen iltaruskon valossa.

Suomen infra on kunnossa, samoin siinä parveilevat. Tieto, sähkö, auto ja liikenneraivo voivat hyvin. Paremmin kuin koskaan minun elinaikanani.

Muistutan, että sää ei ollut Rovaniemi-Hamina-Espoo-Rovaniemi-rengasmatkallamme mitenkään hieno eikä tuulikaan juuri tyyntynyt. Tuuli taivutti koivun larvaa, joka kaatui 110 kV:n linjan päälle ja lottonumerot piti kansan hakea pilvestä.

Soma on sunnuntai-aamuna lähteä kotikylän Essolle aamupuurolle, kun maassa ja sen ihmisissä on kaikki hyvin.

Erityisesti kaikki on hyvin Lännen Mediassa (jonka kanssa yhteistyöni loppuu tällä kellonlyömällä) ja sen toimittaja Viki Salosella (PS, äärilaita):

Saksalainen kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1821: ”Siellä, missä ensiksi poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi ihmisiä.” Pahaenteinen lausahdus mainitaan yleensä viitattaessa natsien Berliinin Opernplatzilla toukokuussa 1933 toteuttamiin kirjarovioihin, mutta uudempi viite on nyt sitten Lapin Kansa.

 

”Kaunokirjailijoita ja ylipäätään taiteilijoita tietämättömämpää ihmisryhmää ei tästä maasta taida hevin löytyä. Lähes joka kerta, kun “kulttuuriälymystön” edustaja intoutuu kommentoimaan taloutta tai politiikkaa, tuloksena on tyhjyyttään kumisevaa ideologista sanahelinää tai silkkoja harhakäsityksiä.Eräskin näytelmäkirjailija julisti vastikään Hesarissa, ettei työnteko ole enää mielekästä, koska sillä ei voi osallistua hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen “nyt, kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa”.

“Työntekijöiden tuottama arvo valuu yritysjohdolle ja pörssin kautta ulkomaisiin pankkeihin”, kirjailija valisti ja ilmoitti myös yrittävänsä omalta osaltaan edesauttaa “kuolonkouristuksissaan kituvan kapitalismin tuhoutumista”.

Hän olisi voinut helposti tarkastaa, miten ja millaiseksi yhteiskunnan turvaverkko on vuosien saatossa kehittynyt, ja ryhtyä sen jälkeen selvittelemään, miten ja minne kaikkialle työn arvo ohjautuu.

Esimerkkejä taiteilijoiden huvittavista lausunnoista löytyisi loputtomiin. Vieläkin naurattaa, kun muistelee, millä raivolla kaiken maailman kirjailijat ja teatteriohjaajat rökittivät hallintarekisteriuudistusta, jonka tarkoitus oli saattaa suomalaisten arvo-osuustilit vihdoin länsimaiseen standardiin.

Veikkaan, etteivät nämä äkäiset vastustajat ymmärrä koko asiasta tai yleensäkään rahoitusmarkkinoiden toiminnasta hölkäsen pöläystä.

Kapitalismikriittiset taiteilijat harvemmin mainitsevat, mistä heidän omat verovapaat apurahansa ja muut avustuksensa ovat peräisin. Arvatenkin yksityisen sektorin tuottamista verovaroista sekä säätiöiden pörssi- ja muista pääomatuotoista.

Tietääkseni taiteilijoiden yhteiskunnalliset ulostulot tapaavat poikia sivistyneemmissä piireissä väkevämpiä tunne-elämyksiä kuin heidän taiteensa – milloin hiljaista, liki melankolista myötähäpeää, milloin riehakasta huutonaurua.

Yhteiskunnallisissa kysymyksissä taiteilijat tuntuvat olevan myös kovin laumasieluista porukkaa. Samanmielisessä joukossa heppoisetkin mielipiteet vahvistuvat ja sementoituvat totuudeksi.

Eipä ihme, että kulttuuripiirit on saatu kautta historian jallitetuiksi mukaan mitä hulluimpiin poliittisiin ja ideologisiin massaliikkeisiin.

Poikkeuksia toki löytyy, ja on mahdollista, että julkisuudessa natkuttavien hölmöläisten paatos peittää alleen fiksumman kulttuuriväen näkemykset.

Mistä löytyisi edesmenneen Paavo Haavikon kaltaisia sivistyneitä, älykkäitä ja itsenäisiä yhteiskunnallisia ajattelijoita ja kommentaattoreita? Sellaisille olisi aina tilaa ja tarvetta.”

Kirjoittaja on Lännen Median toimittaja.

Kahden sukupolven muisti

Keli Haminan ympyröillä on kuin myrskyn edellä, vaikka 27.8. päivämääränä tuskin on syy syys-myräkälle, +13C. Etelästä koheltaa jo aamusta niin rapsakasti, että uskon ainakin Suomenlahden (Finski zaliv) tuulivoimaloiden piakkoin pysähtyvän (20-25m/s).

Kun 1000 miestä on talvisodan mittaisen ajan yhdessä sotakoulussa, on selvää, että he kahden sukupolven ( = 50 vuotta) jälkeen kokoontuessaan elävät 1960-luvun epookissa. Siihen meitä, RUK:n (Reservinupseerikoulu) 1966 syyskurssin miehiä osattiin hyvin koukuttaa ja houkuttaa: ”Yesterday” on maailman kenties paras iskelmä koskaan. Ison Rakuuna-soittokunnan esittämänä tai kurssiveli Seppo Hovin haekeen haetarin palkeista puhkutettuna sellainen tekee kutaa.

Suomalainen suurten ikäluokkien haudankaivajaa katseleva mies alkaa elämöidä.

RUK:n kurssi 122 koostui 1946 paikkeilla syntyneistä miehistä ja se, viettäessään 50-vuotispäiviään, sai houkutelluksi paikan päälle itsestään vajaat 10%, joista kahdella oli mukana daami, joka oli syksyisen 1966 kurssijuhlan yhteydessä sama kuin nyt.

Kurssin miesten määrä aikanaan on ollut sama kuin tänä vuonna Suomen armeijaan palvelukseen astuvien naisten määrä.

Muutama nainen on antanut aamun Helsingin Sanomille haastattelun intimiteettiinsä ja sukupuolirauhaansa kohdistuneista rikoksista, joiden takia yksi suurlähettiläs on palautettu maailman tasa-arvoisimmasta maasta Helsinkiin, joka ehkä ei ole maailman tasa-arvoisimman maan pääkaupunki.

Samaan aikaan maassa, johon Suomen ja Muhoksen ylpeys muutti 1950-luvulla, yli kymmenen vuotta ennen RUK:n kurssi 122:n höökimistä Kattilaisten tielle, mutta kuutisen vuotta II maailmansodan loppumisesta, tapetaan huumerikollisia innolla, josta Filippiinien naiset  tappajina, kostajina  ovat erinomainen esimerkki. Ainakin jos uskomme aamun Helsingin Sanomia.

Lukionaikainen historianopettajani T. Kalervo Keranto kirjoitti asiasta kirjan ”Kaunotar katoaa Kauko-Itään

Parisen tuhatta huumerikollista on tähän mennessä lyhyessä ajassa jo tapettu ilman oikeudenkäyntiä ja yhä tihenevästi paikallisten marcosten leskien toimesta.

Kannattaa pitää mielessä, että Filippiinit on Thaimaan lisäksi koko maailman pedofiilien mekka. Lisäksi kaksi suomalaista uhkarohkeata seikkailijapoikaa on ollut aikanaan filippiineillä sissien panttivankeudessa, josta heidät lunastettiin hengissä kotiin rahoilla, jotka tulivat maasta, jota käytännössä ei enää ole.

Imelda Marcosin kengät.

RUK:n kurssin 122 50-vuotisjuhla osoitti, että siitä hengestä, jolla syysmyrskyssä UKK:n aikhan kierrettin Kirkkojärveä, on jäljellä ainakin kymmenys jostain hyvin olennaisesta. ”Kirkkojärven marssi” lienee (ollut?) 1917 alkaen entisaikaisen Suomen miesten tärkein kypsymisriitti rauhan aikana.

Yesterday, all my toubles seemed so far away – Now it looks as though they´re here to stay.

Oh I believe in yesterday.

*

Matkalukemistonani on suomalaisen ikätoverini ja kollegan kirja ”Provinssikirurgi” (Ilpo Kontula, Reuna 2016). Kontula on käynyt RUK:n Haminassa ja lääkärikoulun Helsingissä muutaman kurssin myöhemmin kuin minä. Kirja on laadittu mielellä ja sävyllä, joka ei saa minua pelkästään ylpeäksi ammatistani tai ikäluokastani. Arvelen kuitenkin jaksavani koko 297-sivuisen teoksen loppuun asti kahlata, joskin tekeleen  aivan lopussa olevan henkilöluettelon katsoin varmuuden vuoksi läpi ensimmäiseksi. Ei ollut siellä mies-suurlähettilästä, mutta hänen nais-presidenttinsä on.

Syy varauksellisuuteeni tarinan osalta  on sävyssä, jonka takia, lantin toiselta puolelta kuvattuna, suorastaan ahmin Mauri Sariolan ”Ei loitsu eikä rukous”-kirjan 1959, 13-vuotiaana. Kirja kertoo Syvärillä tulikasteensa saaneesta lääkäri Pekka Peltosesta, myös RUK:n käyneestä. 1944 RUK tosin opiskeltiin Satakunnan Niinisalossa, ei häpeärauhan Haminassa.

Naiseen, itseensä, sotaansa ja potilaaseensa voi suhtautua niin kovin monella tavalla.

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1472188330431

Ja mä kelasin vain, mä kelasin vain…

Sää kauppalassa on sama kuin pohjoisessa ikätoverissaan: +12C, kuivaa. Aamukoneen sijasta ohi kiitää junia neljään suuntaan, mutta yhdessäkään ei enää ole Armi Kuuselaa, niinkuin oli 1950-luvun lapsuudessani.

Kun riittävän usein toistaa jonkin asian, herää toistoon. Sitä kelaa vaan. Obsession ja kompulsion maailmoissa sitä kelaa vaan. Ei enää osaa tehdä uutta vaan keskittyy kertaamaan vanhaa. Ennenaikaan sellaista kutsuttiin kolme-vuotiaana syntyneeksi vanhempien aiheuttamaksi traumaksi ihmisen sielussa, mutta nyt se nähdään perinnölliseen taipumukseen liittyväksi imeväisikäisen enterovirusinfektion autoimmuunitorjunnaksi.

Tulihan selväksi? Ei rankaiseva isä, ei ylilempeä äiti, ei kiusaava isoveli, ei pedofiili-opettajatar eikä lähentelevän vaarin hyökkäys tukholmalaisessa suurlähetystössä.

Siispä kelaan siksi jälleen kerran Ranuan, Pudasjärven, Paltamon ja Iisalmen kautta Valkealan tielle, koska en saanut lokakuulla 1946 Kuusaanmäen puisessa synnytyslaitoksessa rokotusta enterovirusta vastaan, vain tubia vastaan sain. Tuberkuloosiin en sitten sairastunutkaan, niinkuin Thomas Mannin vaimo (Kuolema Venetsiassa, Taikavuori).

Aika vähällä olen elämässäni päässyt varakkaassa ja turvallisessa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, kun aikaa on pohtia pakko-oireisesti toistuvien rituaalien luonnetta, joiden sairaalloisen luonteen huomaa vasta kalkki(s)viivoilla.

Koska maailmalla ei ole tapahtunut viime yönä mitään maata kaatavaa eli kaatumaton pallo jatkaa pöyrimistään itsensä ja aurinkonsa ympäri, voin alkaa valmistautua lähtöön kauppalan torille, jossa munkkikahvin ääressä istuu se sama ”myö”-kansa, joka pitää Soinin vielä jonkin aikaa pystyssä ja tukee hänen Sancho Panzaansa TEM-ministeriön Rosinanten selässä. Kelaamattakin arvelen, että tuo perussuomalaisten Don Quijote ja Sanzo ovat omangenrensä ja aikansa Nalle Puh ja Nasu.

Niin, tällaista se on, kun alkaa koulukauppalassaan miettiä menneisyyttään, vaikka olisi viisaampaa miettiä asuinkauppalassaan tulevaisuuttaan.

Kouvola-Rovaniemi, sunnuntaina takaisin.

 

 

Krääsää, Trash, Ryönää

Yö yön jälkeen on kylmempi, vaikkei tuule saati sada: +6.6C. Ruskaa edeltää lehtiruoste syöden värit koivu- ja pihlaja-puista, mutta ei aamutaivaalta, joka on karmaisevan punaisen, keltaisen ja oranssin sävyjä täynnään kuin muistuttaakseen Apenniinien  geologisen luonnon yli kuuden Richterin julmuudesta.

Aamukone lähtee 10 minuuttia myöhässä kait liian liukkaaksi päällystetyltä lentokentältä, josta SotaValtio onkin jo valittanut. Herhiläiset, lentotukialukseltakin toimimaan kykenevät, eivät näet tahdo pysyä arktisella baanalla.

Vaimo mätti illalla saunassa tyyristä hoitoainetta tukkaansa pestyään hiukset yhtä kalliilla shamppoolla (Mäntysuopa olisi saman ajanut?). Likasi siis juuri pestyn kuontalonsa ja jatkoi vielä illemalla mättämällä eläinperäistä rasvaa naamaansa väittäen sen ehkäisevän ryppyjä. Itselleni riittää kuontalon peruspesu, jonka myötä ei ohuisiin valkeisiin hiuksiin tarvitse vettä kummempaa.

Hampaita pestessä katselin kaulassani paksunlaisessa ketjussa roikottavia kelttiläisristiä, SPR:n verenluovutusmerkkiä ja Afrikan karttaa huomaten myös oikeassa nimettömässäni olevan sormuksen, jossa lukee ”Mielen Tasapaino” kiinaksi Aesculapiuksen käärmesauvan vieressä.

Ajelemme kohdakkoin Haminan  ympyräkaduille kertausharjoitukseen, joka on 70-vuotiaille nuorille miehille (avec) tarkoitettu. Kutsussa luki ”Suuret kunniamerkit ja joukko-osaston risti”. Niinpä nämä sitten kiinnitettiin mustan takin rinnuksille aiempien juhlien jäljiltä ”Boss-blazeria koristavien  epämääräisten ketsuppi-, sinappi- jne-tahrojen peitoksi.

Lappilainen matkailumajoitusketju teki itseään  tykö laittamalla kittiläläisiä lappalaisia tanssimaan kansallispuvuissaan jonkun kumpareen päälle mainostoimiston tausta-tapetin  eteen. Oli rimpsua, kultaa, hopeata ja väriä kuin saamelaisten Marianpäivän iltarockeissa Hetan majalla sekä lyhyenlaiset nutukkaat. Kauniisti leijuivat alakyläläisten pitkät tukat ”tunturin” tuulissa. Kittilän saamenpuku? Höh! Juuri kun Muonio ehti ryöstää Kittilältä kokonaisen tunturin, Suomen tunnetuimman (Pallas). Ei jäänyt saamenmaata, ei, Mannisen Hanskin (kesk) jäljiltä.

Kittilän laki on nyt Muonion laki.

Ajan kertausharjoituksiin automaattisella taskupysäköinti-ominaisuudella varustetulla autolla, joka on lumitiehen piiloutuvan valkoinen ja silmää hivelevän kaunis – tämän päivän mittakaavalla. 1940-luvulla, syntyessäni, se olisi ammuttu panssarinyrkillä tuossa tuokiossa ryssien tai marsilaisten tökerönä  höökivaunu-rumiluksena. Autoni on täynnään nippeleitä, kameroita ja teräviä kulmia, joilla ei tee tuon taivaallista, mutta joista ostaja maksaa sekä luontoarvoja että rahaa kahmalokaupalla.

Mistä tämä rakkaus kaikenmaailman krääsään oikein sikiää? Peurankuvista ranskalaisessa luolastossa (100 000 tai enemmän vuosia sitten piirrettyjä). Tai mistä on peräisin ”jäämies Özin” koristautumisen pakko: kolme turkishattua päälletysten. Entä katolisten kirkkojen triljoonien koristukset Pyhän Kolmiyhteyden kunniaksi? Mitäpä sanotaan Alvar Aallon piirtämän Lappiatalon syntisen kalleista messinkisistä ovenkahvoista? Pyhän Henrikin, joka lie taruolento, luunpalasta kalliissa rasiassaan tappelevat aikuiset ihmiset Suomen Turussa ja Helsingissä ihan ”aikuisen oikeasti”.

Miksi Kongon demokraattisessa Tasavallassa ja siitä etelään on niin paljon kysyntää veritimanteista.

Aika paljon on ihmislaji oppinut tekemään kätkeäkseen sisimpänsä, mutta samalla se tulee paljastaneeksi ”silkkoa sisältä”. Yhä isompi osa meistä on valmis yhä isommalla panoksella latomaan kauniisiin syyspihoihimme mitään valaisemattomia himmeitä aurinkokennolamppuja mukamas esteettisistä syistä ja yhä komeammilla ilotulituksilla diktaattorit osoittavat alaisilleen valtaansa isän ja äireen käreest ja viimosen päälle. Prado-laukuissaan heillä ja meillä on aina vain käsittämättömämpiä ”äly”kännyjä ihmissuvun älyttömyyden lisääntymisen merkkinä. Pokemon Go mukamas lisää lasten ja aikuisten liikunnan iloa!

Ja paskat!

Lisäksi entinen vääpeli sotakoulussa, johon menen mitaleillani nyt leventelemään, neuvoi meitä oppilaita 50 vuotta sitten istumaan selkä suorassa ovettoman avointen puolijoukkue-vesssojen pöntöillä, jotta suoli kunnolla tyhjenisi. Tänään on osoittautunut, että hän oli väärässä.

Suolensisältö, jonka hajuista merkittävä osa (krapulakakin skatolit) on keskeinen kalliin ”ambran”tuoksun sisältöä, siirtyy paskana pöntön pohjalle parhaiten, jos tuotteen tekijä on kyykyssä, keho luokilla kuin hyppyyn valmistautuvalla leopardilla. Vai olisiko se jänis tai torakka!

Paskempi juttu – minun mahakkaalla ruhollani.

Ei paljon kyykistellä, ei.

Kolmen tähden kirja

Eilisen sateen jäljiltä veranta ei ole kuiva, mutta asfaltti on. +9C.

Kirjaa arvosteleva Raija Hakala antaa Mikko-Pekka Heikkisen (Kainuu) uudesta Lapintarinasta ylistävän arvostelun aamun ALMAssa, mutta kaksois-sitoo oman sielunsa ja lukijansa merkitsemällä tekstin päälle kolme tähteä. Kas näin: * * *

Puolestani katsoin erään minua suuresti kiusaantuneeksi tehneen iskelmätähtösen haastattelua eilen television ajankohtaislähetyksetä hivenen ennen Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja olen vieläkin äimän käkenä. Tämä lahtelainen kaveri kertoi koulussa yläasteella ajaneensa kaverinsa itsemurhaan ja olevansa pahoillaan. Siitä annan yhden tähden ja senkin vain säälistä.

”Oman sielunsa Sankari”

Keskiviikko ei ole minun päiväni, mutta kaksi kirjaa olen tänään ajatellut hankkia: Mikko-Pekka Heikkisen (Kainuu) Poromafia ja Antti Eskolan katekismus (uusi versio, Vanhuus). Laittaisin vaimon ajamaan huomenna matkallamme Kainuuseen ja Haminan Ympyröille. Itse vain lukisin.

Muuten, sen vapaamuurari ja lääkäri Tolstoin tarinan 1800-luvun alun Suomesta voi BBC-versiona katsoa YLE-Areenalta. Se kestää kuusi tuntia. Yksi uusi osa joka viikko. Siinäkin tarinassa tilanne ja säälimättömät ystävät ajavat ihmisiä itsemurhaan ja siinäkin harjoitetaan varsin julmaa työ-, koulu- ja armeija-kiusaamista (kts Napolen Bonabarte, Suomen sota ja Sven Tuuva). Kuten tuo iskelmätähtönen asian ilmaisee: ”Ampui haulikolla pään pois”.

Lopuksi huonot uutiset. Olen ensi viikolla lähdössä (?) Italiaan sellaiselle alueelle, jossa aamun uutisten mukaan on ollut Roomassa asti tuntunut maanjäristys.

Taru Jargonin Herrasta

+15C ei pelasta syksyn tunnulta, koska navakka etelästä puhkuva tuuli on märkä.

Huomenta, kaksoissisareni ja -veljeni Elisabeth, suomeksi Liisa vain. Synnyimme geologisessa aikakäsityksessä ihan äsken. Yhtä aikaa sotasankareiden lapsina. Sinä putkahdit kauppalamme pelastajaksi kohteliaasti pari tuntia jälkijunassa. Omistan tämän kaksosten ystävyyttä ja sen vaikeaselkoisuutta käsittelevän aamumietintöni Sinulle ja minulle, jotka olemme kovia jätkiä ja lämminsylisiä muoreja, babyboomeereita vailla sukupuolen antamaa suojaa tai kirousta.

Blogistina olen paljon yksinäisempi kuin identtiset tai erimunaiset, samaa sukupuolta olevat kaksoset: erityisesti poika-kaksoset elävät pidempään, kertoo tutkimus. Heillä on elinikäinen ystävä.

Blogistina saan aika vähän ohjausta siihen, miten pitäisi kirjoittaa että lukijat ymmärtäisivät aamun sanan.

Tavallisin palaute tälle alustalle koskee kuitenkin päivitysten ymmärrettävyyttä: ”Mikset voisi kirjoittaa niin, että tavan kerrostaloasuja ymmärtäisi yksiselitteisesti tarkoituksesi?”.

Vastasin eilen erään tilaisuuden järjestäjälle ”vidi” hänen lähetettyään ohjeet siitä, mitä, missä, milloin ja miksi. Hän vastasi salamannopeasti: ”Häh?!?”.

Joka kerran kun miespuolinen blogisti käyttää mitä tahansa jargonia, jota kuka tahansa ei ymmärrä, on hänelle tullut aika reivata puheet ja kääntää ruoria pari piirua. Sen sijaan naispuolinen, huippusuosittu muoti- tai sisustusblogisti ei vastaavaan tilanteeseen joudu.

Miksi?

Ensiksikin tyttökaksoset eivät elää pidempään kuin tyttöyksöset, koska heillä ei ole aina ystävää eli naiset eivät hevin ole keskenään ystäviä.

Toiseksikin naisblogistien kirjoituksia lukiessa huomaa pian, että sekä heidän tekstinsä että ajatuksenkulkunsa kulkee teitä, joita ei ole tarkoitettukaan ymmärrettäviksi vaan nautittaviksi.

Kolmanneksikin naiset elävät Suomessa liki 10 vuotta pidempään kuin miehet. Ei pidä kaikkea vaatia, vaikka olisikin sukupuoli.

Kirkon saarna tai radion aamuhartaus alkaa usein ”kun minä aamulla kävelin tänne kirkonmäelle, minä huomasin…” – vertauksella.

Lopetan puolestani kryptausta käsittelevän päivitykseni samoin:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1471838357754?ref=hs-b-kolumnit-3

Sodan viisikymmentä vuotta

Sievä ja kuiva yö, josta aamuun säästyi Finnair/Finavia-lennon alle viiden minuutin etuajassa kuiva asfaltti. Kuivaa maantietä lähden maan pintaa pitkin pian Ylämaihin, +15C.

Kempeleestä oikopolkua Hosion kautta kotiin eilen ajellessa mietimme vaimon kanssa erään nuorisotutkijan 70-lukua, koska kumpikin olimme jo tuolloin tajuissamme (6 kuvaa elämästä – ohjelma).

Puhe kääntyi sitten varhempiin tapahtumiin, joista tulee loppuviikosta isosti pohdittavaa. Vaimo oli kymmenvuotias kun minä suuntasin vajaa parikymppisenä Haminaan Siiskosen Matin ajaessa kyytimiehenäni äitini punaista Volkkaria. Vai olikohan se valkea? Sininen? Ainakin se oli 1200 tai 1302 ja keksitty II maailmansodan voittamiseksi, juutalaisten verellä.

Kempeleessä poikkesimme Kiimingin kautta, koska vaimon äiti täytti 80 vuottaan. Rovaniemellä vaimo pian on kuusikymmenissään ja mie täpinöissäni.

Sodasta piti kertomani.

Sitä käytiin ampumalla Kattilaisten tiellä oman suvun kotitaloa (Turuntalo) tai siitä puolen peninkulman päässä olevaa kilpailevien Liikkasten kartanoa. Raskas Krh, kevyt – mutta pirun raskas – Krh, deaktivoimaton Suomi-kp ja torrakka. Rynnäreitä (AK-47) ei kaikille riittänyt niinkuin tämän päivän Ugandassa.

1960-luvulla maan mies-toivot kerättiin kolmesti vuodessa Haminaan 105 päiväksi käymään uudelleen talvisotaa. Ennen Kaarlo Pitsingin yhdeksän kohdan ohjelmaa, Lapualaisoopperaa,  Vanhan valtausta tai keskioluen vapauttamista. Silloin, kun peruskoulusta ja kansanterveyslaista vasta haaveiltiin, mutta margariini armeijassa jo oli kiellettyjen listalla, koska ”ennen pantiin kissat multaan, nyt ne pannaan Suvikultaan” (Uusi Kuvalehti, 1960-luku). Teollisista trans-rasvoista muuten pakistaan vieläkin naama ja niska punaisena.

Viiteen vuosikymmeneen mahtuu monta sotaa, mutta ei montaa sodassa kuollutta suomalaista. Sitä edeltäviin viiteen vuosikymmeneen oli Suomeen ”osunut” kolme sotaa joista yksi on koskaan julistamaton ja lopettamaton Lapin ”sota”. Lisäksi käytiin yksi  sisällissota. Kaikkiaan yli 150 000 kuollutta, iso joukko henkisesti, ruumiillisesti ja yhteiskunnalisesti vaurioituneita sukuja, invalideja ja leskiä, orpoja.

Niin, ja vielä erikseen: Kemin kapina.

Avaan hiukan.

RUK:n (reserviupseerikoulu) kurssi 122 kokoontuu loppuviikosta Haminan Häperärauhan (Vanhan ja Uuden Suomen koskaan kaatumattoman rajan synty) kaupunkiin kertaamaaan sitä, mitä on koro, mitä peitto ja mitä patologian professori Setälän Antiscall-valmiste, joka harvan meistä liki tuhannesta miehenalusta sittemmin säästi kaljuuntumasta. Ei säästänyt, vaikka professorin veli toimi tuon aikanamme miesten akatemian johtajana ja haukkui ryssän päivässä, 200 miljoonaa parhaassa.

Harjoitellakseni viisikymmenvuotisen sodan varalta lähden tästä ajelemaan SODANkylään, kuten kesästä 1972 olen lähes joka torstaiaamu tavannut tehdä (kyllä, tänään on torstai ”reservissä”, ei maanantai aktiivissa, vaikka päivystänkin Lapin mielenterveyttä ja -sairaita keskiviikko-aamuun asti).

Radiossa soi ”italialainen” ooppera (Taikahuilu, Cosi fan tutte, Don Giovanni ja Figaron häät), Italian maailmankuulun sodankäyntitaidon muistoksi. Machiavellin Ruhtinas, tiedättehän?! Mozartin aikaan ei Hitler vielä ollut syntynyt eikä Agnela Merkel säätänyt Euroopan menosta, saati Cosa Nostra, Berlusconi, Brexit tai Stalin.