-1,2C, ilmassa vettä ja tihkua, auton akkunoissa ja katolla sulavaa lunta
Mietin yöllä unissani holokaustia, aamukahvilla 15-30 vuoden takaisia asioita.
Tässä ilmoitan ihmisen (homo sapiens sapiens) historian pituudeksi reilut 300 sukupolvea, koska sen ajan kuluessa ihminen on sekä puhunut että kirjoittanut, mutta myös ryövännyt muuta elinpiiriä oman lajinsa lukua kasvattaakseen.
Tuosta ajasta on muistin ja muiston varassa erilaatuisesti ja -määräisesti tallennettua tietoa, josta muuten suurin osa on nyt juuri elävien ihmisten solujen bitti-järjestelmien ominaisuuksissa (RNA, DNA jne).
Elossa nyt olevien ihmisten määrä on näet suurempi kuin kuolleiden ihmisten määrä tuon 320 sukupolven ajalta.
Ihmisen kirjoittama ja muulla lailla säilömä muisto- ja muistiaines on aika sattumanvaraisesti nykykulttuurin käytettävissä, mutta digiaika on matkaansaattanut todella ylivoimaisen suuren varannon säilöttyä tietoa ”in the cloud”: jokainen ”send”-määreellä bittiavaruuteen lähetetty tieto on ja pysyy tallessa sellaisenaan.
Aimpia tapahtumia ylöskirjoittaneet ovat olleet yhteisönsä outolintuja.
He ovat istuneet tapahtumisen kehänurkissa kirjoittaen kynä savuten pergamenteilleen havaintojaan hetkestä hetkeen ja niin ovat syntyneet Paasikirven päiväkirjat ynnä muut gilgameshit & kalevalat.
Kun nyt yritimme vaimon kanssa aamukahvin äärellä muistella, mitä 30 ja 15 vuotta sitten tapahtui, jouduimme toteamaan, ettemme ihan aidosti ja oikeasti muista.
Mutta sen muistaa digitaivas, mitä olen pian kahdeksan vuoden aikana päivittäin yhtenä 7 4 000 000 000 elävänä vaeltavasta lajikumppanistani nähnyt aiheelliseksi muiden luettavaksi nettitaivaaseen Arktisen puskurikapasiteetin otsikon alle kryptata.
Lapin yliopiston rehtori laski tuon tiedon määrän ”paasikiven-päivä-kirja-yksikköinä” ja esitti, että kaikki printattaisiin ja säilöttäisiin kuution kokoiseen lasinpalaseen, joka laitettaisiin nähtäville jonnekin, mutta jota ei saisi ”lasisen kiven sisältä” luettavaksi rikkomatta samalla kaikkea noissa printeissä olevaa tietoa.
Keskeinen osa siitä, mitä siitä alkaen on tapahtunut, kun ihminen aloitti asioiden kirjaamisen teksteinä ja muina nuolenpäämerkkeinä, on 1900-luvun lopuille asti pikkuhiljaa siirtynyt mullaksi hautuumaille ja tuhkaksi ”Hiljaiset sillat”-tarinoiden tavoin.
Me olemme laji, joka ei muista, mutta muistelee.
Tämän kirjauksen opetus?
On turvallisempaa käydä lauantaiaamuisin Erottajan Esson tupakkahuoneessa muistelemassa 1920-80-lukujen Rovaniemen ja Lapin nättijusseja kuin istua – täysin tavoistani poiketen – vaimon kanssa aamukahvilla miettien, mitä pitäisi 1980-90-luvun rovaniemeläis-museoiden synnystä juhlavuosien historiikkeja varten tietää.