Elettiinpä ojast oltta juoden

-0.5C, matikkapyry

Viittä päivää vaille 8 vuotta ja 3050 päivitystä sitten maailma härkäviikoilla näytti samalta:

”Kansallisrunoilija Runeberg takaa Suomen lipun tänään saloissa.
Sen kunniaksi, vaikka Runeberg kirjottikin ruotsiksi, on asiallista avata blogi.

Ensimmäiset viikot kuluvat politiikan, terveyspolitiikan ja kevättalven merkeissä, jatko varmaankin enemmän EU:n, seitsemän muun vuodenajan ja psykiatrian alueella.

Tervetuloa ja viihtykää.

Sää Rovaniemellä: -22C, kirpeä pohjoinen, aurinkoa”

Arktisen puskurikapasiteetin kautta aikojen ensimmäinen päivitys.

Ensi perjantaiksi, Runebergin kunniaksi liputtavaksi, on Rovaniemelle lupeissa -22C, kirpeä pohjoinen, aurinkoa.

Erottajan Essolla tupakkahuoneessa kohtaan kurdin, jonka kanssa kertaamme perusluvut: Suomessa on 316 kuntaa, Turkissa 90 000. Suomessa on 5.5 miljoonaa asukasta, Istanbulissa neljä kertaa enemmän (22 miljoonaa, saman verran kuin maailmassa kurdeja).

Suomessa on toisiinsa varauksella suhtautuvia maakuntia (Varsinais-Suomi vrs Pohjois-Karjala), kurdeista pahimipia ovat myös etelässä asuvat.

Keskustellessa alan miettiä Aleksanteri Suuren aikaa ja laskea vuosia.

Arktinen puskurikapasitetti alkoi pian yhdeksän vuotta sitten – ei kahdeksan.

Muistot kultaa -Muistit multaa

-1,2C, ilmassa vettä ja tihkua, auton akkunoissa ja katolla sulavaa lunta

Mietin yöllä unissani holokaustia, aamukahvilla 15-30 vuoden takaisia asioita.

Tässä ilmoitan ihmisen (homo sapiens sapiens) historian pituudeksi reilut 300 sukupolvea, koska sen ajan kuluessa ihminen on sekä puhunut että kirjoittanut, mutta myös ryövännyt muuta elinpiiriä oman lajinsa lukua kasvattaakseen.

Tuosta ajasta on muistin ja muiston varassa erilaatuisesti ja -määräisesti tallennettua tietoa, josta muuten suurin osa on nyt juuri elävien ihmisten solujen bitti-järjestelmien ominaisuuksissa (RNA, DNA jne).

Elossa nyt olevien ihmisten määrä on näet suurempi kuin kuolleiden ihmisten määrä tuon 320 sukupolven ajalta.

Ihmisen kirjoittama ja muulla lailla säilömä muisto- ja muistiaines on aika sattumanvaraisesti nykykulttuurin käytettävissä, mutta digiaika on matkaansaattanut todella ylivoimaisen suuren varannon säilöttyä tietoa ”in the cloud”: jokainen ”send”-määreellä bittiavaruuteen lähetetty tieto on ja pysyy tallessa sellaisenaan.

Aimpia tapahtumia ylöskirjoittaneet ovat olleet yhteisönsä outolintuja.

He ovat istuneet tapahtumisen kehänurkissa kirjoittaen kynä savuten pergamenteilleen havaintojaan hetkestä hetkeen ja niin ovat syntyneet Paasikirven päiväkirjat ynnä muut gilgameshit & kalevalat.

Kun nyt yritimme vaimon kanssa aamukahvin äärellä muistella, mitä 30 ja 15 vuotta sitten tapahtui, jouduimme toteamaan, ettemme ihan aidosti ja oikeasti muista.

Mutta sen muistaa digitaivas, mitä olen pian kahdeksan vuoden aikana päivittäin yhtenä 7 4 000 000 000 elävänä vaeltavasta lajikumppanistani nähnyt aiheelliseksi muiden luettavaksi nettitaivaaseen Arktisen puskurikapasiteetin otsikon alle kryptata.

Lapin yliopiston rehtori laski tuon tiedon määrän ”paasikiven-päivä-kirja-yksikköinä” ja esitti, että kaikki printattaisiin ja säilöttäisiin kuution kokoiseen lasinpalaseen, joka laitettaisiin nähtäville jonnekin, mutta jota ei saisi ”lasisen kiven sisältä” luettavaksi rikkomatta samalla kaikkea noissa printeissä olevaa tietoa.

Keskeinen osa siitä, mitä siitä alkaen on tapahtunut, kun ihminen aloitti asioiden kirjaamisen teksteinä ja muina nuolenpäämerkkeinä, on 1900-luvun lopuille asti pikkuhiljaa siirtynyt mullaksi hautuumaille ja tuhkaksi ”Hiljaiset sillat”-tarinoiden tavoin.

Me olemme laji, joka ei muista, mutta muistelee.

Tämän kirjauksen opetus?

On turvallisempaa käydä lauantaiaamuisin Erottajan Esson tupakkahuoneessa muistelemassa 1920-80-lukujen Rovaniemen ja Lapin nättijusseja kuin istua – täysin tavoistani poiketen – vaimon kanssa aamukahvilla miettien, mitä pitäisi 1980-90-luvun rovaniemeläis-museoiden synnystä juhlavuosien historiikkeja varten tietää.

 

Mielenterveysministeri

Nollakeli, tuiverteleekin, kirkasta.

Moni ihminen iässä vanhentuessaan herää aamuisin kipuun.

En sitä muuten tietäisi, mutta kun olen tässä iässä.

Tavallisesti kyseessä ei ole sairaus vaan ikä. Luvattoman usein kyseessä on hoitamaton ja parantumaan työläs masennus, joka on helppo diagnosoida, muttei helppo hoitaa.

Kukaan ei ole kovin innostunut metusalemien masennuksista, jos valittavana on nuoren, hyvännäköisen ja sielultaan valppaan vaiva. Niin se vain menee.

Näin haasteeksi tulee ihmiselle hyvä kivun sieto tai hoito, mutta kovin harvoin sen syyn löytäminen tai poistaminen –  eritysesti jos syy on ikä. Ikä kelpaa päättäjille vain vaalikauden vaihteessa, jolloin taitettu indeksi naulataan kaduille, aitovierille ja sieluihin luvaten sen välitöntä poistoa.

Mikä on kivun hoidon paras keino?

Englannissa, joka on mielestään kahdella tavalla sivistysvaltio (Cambridge ja Oxford) asia ratkaistaan siten, että maan hallitukseen perustetaan mielenterveysministerin virka.

USA:ssa taas näytään ajattelevan, että ikäihmisen (D. Trump, H. Clinton, poliitikan Uber ja Airbnb) valitseminen korkeinta valtaa käyttämään olisi ”se juttu”.

Loppuisi aamuinen kipuilu.

Minä puoletani nappaan matkapussukastani puolitoista Burana-kapselia. Mutta vain tällaisina aamuina, en vaalipäivinä.

25%:n luottamusväli

+3C, utuista.

Illasta samassa pöydässä nautti kanssani mussakaa uusiseelaintilainen, meksikolainen, ugandalainen, tamperelainen ja naantalilainen joukko.

Keskustelussa vilahti se, kuinka Suomi luovutti Saksalle 500 vankia, jotka ammuttiin heti.

Sitäkin pohdittiin, onko die Mutti niin väärässä kuin kansasta 25% Saksassa näyttää ajattelevan ja mielessäni kävi, riittääkö vajaan neljänneksen äänestäneistä tuki siihen, miten Suomessa nyt yliopistoja, keskussairaaloita ja poliisiasemia lopetellaan.

Ajattelin mielessäni sitä, että jos neljännes tiedosta, jota päivittäin vastaanotan, on oikein ja paikkansapitävää, se ehkä on vaikeata tunnistaa. Mutta jo 75% on väärää tietoa, sitä ehkä on vielä vaikeampi havaita.

Meidän keskustelussamme osui ”kulutukseen” lisäksi paljon tietoa, jota ei olisi saanut tuoda lainkaan esille – hienotunteisuussyistä. Oikeata, väärää tai vaiettua.

Asemoitumiseni tämän maailman meininkeihin vähän horjuu, kun en voi mitenkään varmistaa globaalissa valheiden hetteiköissä, missä on se neljännes, jota itse asiassa etsin.

Luontoni ja ammattinin perusteella etsin useammin väärän tiedon vähemmistöä kuin oikean tiedon enemmistöä. Samalla kuitenkin pidän sormeni selkäni takana ristissä siltä varalta, että etsiessäni 25%:n väärää tietoa alankin luulla 75%:n ”oikeata tietoa” luotettavaksi ja paikkansa pitäväksi ohjaajaksi tielläni huomiseen.

27. vuosi

-3C, pilvetön  päivä edessä.

Mietin ikääni ja päädyin olevani 26-vuotias eli matkalla kohden 27-vuotispäivääni.

Yksi perheessä on juuri tuossa iässä, mutta muutoin en osaa arvioida, mistä tuo luku putkahti. Ehkä siitä, että seitsemänkymppisiä tunnettuja on viime aikoina kuollut ja siitä, että rokki-starat joskus näyttivät kaksiseiskoina kuolevan.

En samaistu enkä idealisoi.

Tuossa iässä oli paljon rakkautta ja hulluutta, paljon aikeita ja meininkiä, mutta ihmisen kuvana olin jo valmis. Tuota ikää seurannut reilu neljä vuosikymmentä eivät ole muuttaneet yhtäkään niistä verkoista tai rungoista, jonka päälle kilot ovat kertyneet niin bitteinä kuin grammoinakin.

Kun noin on, olisi ollut aivan sama jäädä laivuriksi Kallavedelle, psykiatriksi Siilinjärvelle ja lapsettomaksi mietiskelijäksi runoilevan Pekan seuraan Keltalyhtyyn.

Menneisyyden muisteleminen, erityisesti oman, on aika lohduton ja turha toimi. Sen  sijaan tämänkin aurinkoisen päivän eläminen, joka edessä on, on tarpeellinen ja ajankohtainen tehtävä.

Onhan se säitä pidellyt, aamukonekin juuri lensi ylitse kohden maan pääkaupunkia, entistä keisarillisen loiston tyyssijaa.

Sana, Vesi ja Vapaus

Autonakkunat skraapattava, aurinko valaisee korkeita paikkoja.

”Is there an american mariner-reflex any more?”

Matkaseurueemme on nähnyt ja kokenut puhtaan veden puutteen ja ratkaissut sen rahalla. Ostamma pullovettä ja Tyyni valtameri siihen muoviin kaloineen ja muine elävineen on tuhoutumassa: El Nino oikuttelee.

Yksi ratkaisu on tehdä kaivo ja totuttaa suolensa sen bakteereille, toinen on tehdä oma suodatuslaitoksensa, johon tarvitaan aggregaattia. Veden vapaus.

Kokeilemme sitten sananvapautta. Jokaisena matkapäivänä kaikille sovitaan sana, jota ei saa käyttää. Jos käyttää, kaverit lyövät luuvitosella otsaan tai olkaniveleen – lujaa. Kiellettyjen sanojen määrä lisääntyy päivä päivältä.

Ja kipeät iskut.

Minulle langenneet kielletyt sanat tähän mennessä ovat ”EU, lääkäri, minä”.

Seuraavaksi käyn miettimään, kumpi saa ihmisen pakosalle: veden vai sanan vapaus.

Vastaus on kovin helppo: ei Kiinasta tai Venäjältä pakolaisia massoittain lähde, mutta vesihuoltonsa rikkonut sisällissota-isänmaa ei enää houkuttele.

Jos seurueemme ryömisi erämaassa viimeisillään ja tietäisi, ettei mukana oleva vesi riitä keitaalle asti edes yhdelle, se yksi sittenkin saattaa tappaa muut päästäkseen vähän lähemmäs keidasta: jos sittenkin…Titanic-Estonia-sydrooma. Kaveria ei jätetä muuttuu Kaverille ei jätetä.

Sellaisessa tilanteessa emme ehkä puhuisi ollenkaan, emme ehkä katsoisi kuin sitä vesileiliä – emme enää toisiamme.

Mitä muita ratkaisuja tulee mieleen kun veden ja sanan vapaudesta oikeassa elämässä on kyse?

EQ, PD, ADD, R64

-2C, ei sada.

Niin kauan kuin muistan, on diagnooseja käytetty turhan usein kansan jakamiseen, ei pelkästään auttamiseen.

Aika usein käy niin, että diagnoosin saaneet tai omineet ovat hyväosaisia, sitä vailla olevat ressukoita, luusereita.

Yksi erityinen diagnoosilaji on muotidiagnoosi, jollaisia oman lääkärinurani aikana usein olen joutunut miettimään.

Viimeisin näistä on erityisherkkyys, josta luonnollisesti on jo oma bestsellerinsä kirjoitettukin.

En pidä muotidiagnoosi-käsittä pahana asiana. Sillä voidaan nostaa kansakunnan rattaille aiemmin syrjään ja ojaan tipahtaneita ihmisryhmiä. Joskus diagnoosin tarkoittamia oireita lisäksi voidaan lähes parantaa.

Siitä vähän varottaisin, että kun Jumala ja/tai kohtalo ihmisen vajaa 7000 vuotta sitten loi, siinä ei samalla syntynyt kansainvälistä tautiluokitusta (ICD 11). Se kirjoitettiin aika lailla myöhemmin ja tulee voimaan vuoden 2017 alusta.

 

ICD 11:ssa tai sen amerikkalaisversiossa DSM5 voi erityisherkkä ehkä jo löytää itselleen koodin.

Jos se siellä on, tämä ”kainin merkki” on R 64

Sen sijaan tahdonvastainen ”mielenterveyden” hoito, diagnoosilla tai ilman, on jo helmikuussa 2016 uusin säännöin voimassa. Sitten ei psykiatriseen hoitoon enää pääse vastoin tahtoaan, mutta muiden vaatimuksesta, juuri kukaan.

Ja jos pääseekin, tulee diagnoosilla vahvasti leimattu aika joutuisasti takaisin kylmään ja sairaaksi tekevään tai sitä pahentavaan pedofiilien ja breivikien maailmaan.

Diagnoosilla, mutta myös sairaudella lastattuna. Ei niinkään hoidolla.

 

Strike

Because on Lapland’s shut down by finnish covernement and ”Meri-Lappi” I keep Strike at APK  for to day

Sininen Lada

Viitisen astetta miinuksella.

Huono keli, jos on vanha auto ja sileät renkaat. Jos ei auto sitten olekin rakennettu huonolle kelille ja sileille renkaille.

Vuodenvaihteen tauolla asia tuli monesti mieleen, kun kehoni sekä renkaat että auto savusivat siinä kuin arktisten pakkasten kylätkin. Tunsin lisäksi, että ihmiset eivät enää osanneet kokea säitänsäkään kauhutta.

Se tarttuu.

Erilaisista uhista puhkipeloteltu mukavuus-friikki ihminen suhtautuu kauhistuneimmin säähän: myrskyt, kaatosateet, helteet, pakkaset, kuivuus.

Säälle kun ei voi mitään – paitsi että olisi voinut, mutta kun ei ryhdytty. Ainakin Ville Niinistön joukko & kaltaisensa näin kertovat.

Taitava, minut tunteva vierailijani jo arvasi: puskurikapasitoija on taas lähdössä reissun päälle.

Sitä ennen kuitenkin Erottajan Essolla on pitkästä aikaa viisaiden piiri tupakalla.

Käsittelyssä on johtajuus kotikylässämme ja sen tekijät.

Koska kokemusta oli käsittelijää kohden puoli vuosisataa, oli syvyyttä riittävästi: Turresta (1921-2006) alkaen.

Suurimmaksi ongelmaksi paljastui jälleen kerran henkilö ja hänen sopivuutensa palavaksi pensaaksi, joka valaisee ja houkuttelee, mutta ei polta reviiviään ja sillä ahkeroivia alaisia. Tuli, joka kulkee oikeaan suuntaan myös jälkikäteen arvioiden.

Koska Arktinen puskurikapasiteetti ei ole hostiliteetin lipunkantaja, totean asian tulleen käsitellyksi ja parhaiden johtajien omana aikanaan eläneiksi.

Parhaiksi alaisiksi, siinä aivan johtajuuden likeisissä varjoissa, nimesimme itsemme.

Sitä emme unohtaneet, että Suomessa on yli 300 kuntaa ja 21 maakuntaa, kun hyviä johtajia näihin ei taas taida riittää – ei likikään.

 

Au revoire – näkemiin, Linz ja siitä lounaaseen on edessäni ja mietteissäni.

Auf Wiedersehen

 

Virsi 332

Pakkanen sekä Suomen Sosialidemokraattien ja Keskustan kannatus nousevat ja laskevat kahdenkymmenen oikealle ja väärälle puolelle, ihan miten haluatte.

66. leveyspiirillä (25 E.) on varsin paljon kulttuuria. Sekä palveluina että tekoina. Sekä ihmisen satsauksena että yhteisen rahan mahdollistamana.

Kulttuurista, hengen viljelystä, on kasvanut minun sielussani pienestä purosta suuri virta.

Puro alkoi kehkeytyä Juho Kusti Paasikiven ollessa Suomen tasavallan presidenttinä.

Siinä oli jo silloin kaksi juostetta. Toista jostain syystä kutsutaan korkeakulttuuriksi.

Jako kansan- ja korkeakulttuuriin on aika tuhoisa kansalle, mutta ei kulttuurille. Kansa muutoinkin on jatkuvasti jakautuneena leireihin,  jotka aika ajoin tappavat toisiaan ja sivullisia.

Kaikki, joka jakaa kansaa, on toisaalta pahasta, toisaalta kuin luonnonlaki.

Rock-Jerry Kouvolan Sumulaakson VPK-talolla 1950-luvulla, kun olin mukana soittamassa saksofonillani ”All of Me”-jazzia on mielessäni, kun tänä iltana sonnustaudun Rovaniemen Sumulaakson eli Roimunrotkon talolle kuuntelemaan maailmankuulua solistia.

 

”Harpuin, huiluin, kantelein”, dir/cond: John Storgårds

Toisin ilmaisten:

”On sillä pirun iso pysty-kantele, jovain. Jontte johtaa taustakööriä”

@Korundi, toisin ilmaisten ”Postiautovarikolla”