Silmiin osui kirjaesittely, jossa pidettiin hyvänä sitä, että vihollinen ja ystävä ovat eri puolella aitaa.
Kirjan viestin mukaan tällainen vihollis-asia ei ole lainkaan henkilökohtainen vaan vihollisesta päättää kollektiivi.
Yhteisössä, kuten kunnassa ja valtakunnassa, valtaa käyttää se, joka päättää, kuka on ”meidän vihollisemme”.
Jos tätä ihmisessä syvällä olevaa tarvetta ajatella vihollisensa kautta ei huomioida, se tulee esiin yllättäen ja tuhoisasti.
Jos tällaista viholliskuvaa ei luoda, huomata ja kunnioiteta, politiikasta katoaa politiikka:
”Vastustajaa syytetään politikoinnista ja itselle varataan puolueeton ja mahdollisesti tieteellä perusteltu rooli”.
Luin tuon kirjaesittelyn useampaan kertaan antaen samalla tilaa sille, mitä olen politiikassa kokenut.
Ensin politiikan ulkopuolelta, mutta pienen kauppalan virkamiesperheen kuopuksena.
Sitten ylioppilasmaailmassa taistolaisten, noskelaisten ja edistysellisten yleisdemokraattien taistellessa raivopäisesti vihollistaan, oikeistolaista osakuntien pingviiniväkeä vastaan.
Lopulta Rovaniemellä 1984 alkaen, kun vihollinen takuulla on lähellä.
Ja ystävä aika usein kaukana.
Aina on kuitenkin se änkyrä ja sille kurmuuttaja löytynyt.
Vihollinen ja ystävä.
Joskus vähän epäselvemmin, joskus taas kirkkaan mustavalkoiseeti, punavihreästi tai sinikeltaisesti.
Mitäs tässä on huolestuttavaa, kun lillukka-lallukka-lipilaareja vähän kurmuutetaan?
Tai noita omaa pesää likaavia vallankumouksellisia militantteja.
Konsensusta kolhitaan kunnolla?
Kiusataan sitä, joka ei pidä puoliaan?
No, eihän siinä mitään huolestuttavaa tietenkään ole.
Hiekkalaatikko-, tarha-, ala-aste-, yläaste-, lukio-, ammattikoulu-, työpaikka- ja politiikka-kiusaamisessa.
Vihollisen etsimisessaä ja sitten sen lahtaamisessa.
Ripaus halvekuntaa, ripaus ylenkatsetta, selän kääntämistä, oman kielen puhumista, pikkupuukkojen pistelyä, lopulta vaivovalkeita, rovioita ja hirsipuita.
Kaasukammioita, tuhkaus-uuneja…
Niin, tämä kirja.
Se on suomennettuna ilmestynyt aivan äsken ja siinä todetaan, että oman poliittisuuden kieltäminen on mitä poliittisin teko.
Kirjan on kirjoittanut Schmitt kaksi vuotta sen jälkeen, kun nyt jo takaisin kaivatun Suomen perustuslain (v:een 2000) kirjoittaja sai avec ”Lapin kenraalilta” (Wallenius) ilmaisen kyydin Kulosaaresta aina Joensuuhun asti.
Tiedän, että kirjaa luetaan myös suomeksi, tänään.
Ei ehkä pelkästään siksi, että siitä jotain oppisi.
Vaan siksi, että siitä saa oikeutuksen.
Licensed to…
(tällä kertaa linkit kannattaa sekä avata että lukea)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
https://fi.wikipedia.org/wiki/K._J._St%C3%A5hlberg
*
Syksyn tullen matka-allakkani alkoi toteutua kaikessa ankaruudessaan pari viikkoa sitten.
Nyt, EU:n lomien lakattua, ankaruus jyrkkenee.
Kun iltapäivällä lähden kolmen aamun ajaksi kylään, jossa nyttemmin toimii mies, joka vuosi sitten Lahden Sibeliustalolla olisi saattanut pelastaa Kansakoulukuja kolmen ”pojat ja tytöt”, en ota mukaan läppäriä tilpehööreineen.
Tämä johtuu siitä, että yritän kantokykyni heikentyessä alle viikon reissuissa pakata reppuni kevyellä versiolla.
Blogin kirjoittaminen taskuvälinein on aikalaista suhmurointia.
Ainakin viestistä, jos sellaisen päkerrän, tulee lyhyt.
Mutta voihan olla, että jotain välittämisen väärtiä asiaa osuu kohdalle:
”short cut”, ei ”long play”.
Hyvää syyskuuta!