”Lapsi on meille syntynyt”
Mutta elääkö se lapsi meissä?
Lehden digiversiosta osuu silmääni käsite ”Stockmanin leluosasto”.
Koska lapsuudenkotini sijaitsi riittävän lähellä pääkaupunkia, käsite on tuttu.
Risteysasemalta pääsi Helsinkiin junalla reilussa kolmessa tunnissa, autolla samassa ajassa.
Junaonnettomuuksissa (kts Kuurila) kuoli jokunen kymmen ihmistä vuosikymmenessä, auto-onnettomuuksissa yli 1000 vuodessa.
Näin olikin perheen valinta aika usein auto: Skoda Octavia, Simca Aronde, VW-Kupla 1200.
”Hulluja nuo suomalaiset”, sanoi sen ajan Valtion Rautateiden pääjohtaja Erkki Aalto.
”Haluavat ohjata itsensä ja perheensä kuolemaansa, kun eivät halua junanlähettäjien virheen uhrina Iittalan radalle menehtyä”.
Tuon ajan vuori- ja kauppaneuvokset eivät junalla saati limousineilla kulkeneet vaan Delta Oscareilla.
Marianhaminan, Rissalan ja Koivulahden DC-3-onnettomuudet näitä hyväosaisia tappoivat, ei Portugalin helteiden bakteeri- ja virus-tauti tai katurikollisuus – joku tekee tosin edelleen itsemurhia: ”Puhtaat valkeat lakanat”, ”Hyvä veli” jne.
Oikein varakkaat ja viekkaat, joita Mauri Sariola kuvaa ”Isänmaan parturit”-kirjassaan, matkustivat Convair Metropolitanilla,jollaisia ei ”mäkeen mennyt” maassamme ensimmäistäkään, mutta jollaisilla pääsi Portugaliin vain yhdellä välilaskulla Pariisissa.
Minä kuljin mieluiten junalla, oli lippua tai ei (jonkun kerran karkasin junalla Helsinkiin, koska Aseman poliiseilta sai hyvää mehua ja vesirinkeliä ja aina joku lopulta haki kotiin).
Koska Helsingin Kasarmintorin varrella työssä käyvä Simo-Vaari pendelöi, ei ollut ihan harvinaista, että vierailimme perheenä Helsingissä. Siellä puolestaan poikettiin Aleksanterinkadulla, jossa Fazerin musiikkiliike ja Stockmanin leluosasto sijaitsivat.
Arvaan, että suomalaiset vahvasti ikä- ja neekeri-rasismin tsunamiaallolla surffaavat suuret ikäluokat rahoillaan vielä hetken hallitsevat julkista keskustelua Suomessa.
Niin näitä Stockmanin leluosastoja vielä jonkin aikaa media nuohoaa.
Kauppa näet käy almoilla, raatikaisilla ja erkoilla vain niin kauan kuin on ostajia eivätkä 1970-90-luvulla syntyneet enää pitkiä aikoja sitä Hesaria tai YLEa osta, joka rypee suurten ikäluokkien menneisyyden museoissa Mielensäpahoittajien äänitorvina.
X/Y/Z-ikäluokat, 1970-luvulta alkaen syntyneet, istuvat koneensa ääreen ja tilaavat lisää värkkejä, joilla ostaa lisää tuotantoa jonka kierrättämisen unohtaminen kaataa keskeisiä osia meistä kaikista yhä nuorempina ”Veikko Hurstin Kisahallilounaille” jouluaattoisin.
Palaan 1950-lukuun.
Stockmanin leluosatolla oli maalaisserkun kannalta vain yksi kilpailija.
Elannon leluosasto.
Fazerin musiikillakin, Elannon vieressä, oli kilpailija, josta saattoi etsiä levyjä tai saksofonin kieliä.
Sen nimi oli Westerlund.
Parhaat ja harkituimmat lelut joulupukit ostivat kuitenkin kotikauppalan osuusliikkeestä ja soittimet kotini naapuritalosta, Tarkiaisen musiikkikaupasta.
Kovin huonoa aikaa 1950-luku on ollut sen kokeneille, mutta vielä huonompaa se on siksi, että me sen kaunistellen muistelijat menetämme muistojen olavivirtoja kuunnellessamma kykyämme nähdä, missä meistä vielä olisi apua 2010-luvun ongelmien ratkaisuissa tai ehkäisyssä.
Ei apua tule ainakaan jälkeentulevien kampittamisesta.
*