Ensi lento Delta Oskarilla

1950-luvulla lensin Helsingistä Tampereelle DC-3-lentokoneen akkunapaikalla.

Lento tapahtui sankassa lumipyryssä, joka sen verran taukosi, että Tampereelle laskeutuessa huomasin Tapparan (siis TBK, korj. MP, jääkiekko-esimies/Ässät) pelaavan jääkiekkoa avo-kaukalossa, mutta tilannetta en tuon ilmojen II Maailmansodan työjuhdan akkunasta saanut tarkisteruksi.

Olen tuon kokemuksen jälkeen lentänyt usein, mutta jääkiekko-ottelussa olen käynyt alle viisi kertaa.
Niistäkin kerroista yksi oli HIFK:n matsi, joten siitä ei oteta.

Kukin ihminen kerää näköisiään kokemuksia.
Joku, sellaisia on hyvin vähän, ei kerää kokemuksia lainkaan.
Hän ottaa vastaan ne asiat, joita on sattuakseen.

Usein tällaisetkin ihmiset muistavat ihalevalle toimittajalle huomauttaa että

”Minä, päinvastoin kuin kaikki muut, kerään kokemuksia siitä, miltä tuntuu elää vailla kokemusten keräämistä”.

No.
Huomenna, kun Sauli Niinistö toivottaa kansalle hyvät uudet vuodet, taidan taas lähteä lentoon ja kerätä kokemuksen.
Embargo siis 1.1.15 13:00: ”Liikkanen – 68v – lähtee lentoon…DC-3:lla” (DC-3 = delta oskari)

Nyt, vuoden viimeisenä päivänä, nukuin ponniin ja niinpä minulle tulee kiire työpaikalle kuuntelemaan ja keskustelemaan kokemuksista, joita en yleensä kertojiltaan kadehdi.

Lähes aina niistäkin selvitään.

Vuoden tärkein asia

Päättyvänä vuonna tuli täyteen 30 vuoden rajapyykki – aika pienimerkityksinen, kun vuosia on kuitenkin koossa yli 68.

Tuo 30 vuotta on kulunut siitä, kun jäin yksin.
Muut lapsuudenkodin ja -perheen läheiset olivat poistuneet.

38 vuotta Pappilankujan, Puupiirin ja Oikokulman henki piti (lapsuudekotien osoitteet).
Tunnustan itselleni suoraan: en ole sitä perinnettä kyennyt jatkamaan.

Se sisälsi niin paljon vieraiksi jääneitä asioita ja peruskiviä, että vasta myöhemmin olen ehtinyt huomata monen niiden ytimistä jääneen aivan turhaan vieraiksi tai huoltamatta.

Ei taida olla ihan sattumaa, että tuolle samalle 30 vuotta sitten ohitetulle kilometritolpalle osui kaksi muutakin asiaa.
En enää nähnyt riittävästi maailmanparannuksen voimaa siinä, että tein työni kunnolla.
Enkä uskonut, että ilman liittymistä johonkin järjestyneeseen maailmanparantajien joukkoon se, mitä pidän tärkeänä, etenisi: Forssan, Tannerin, Raunion, Paasion ja Sorsan jalanjäljille (SDP).

Eipä siinä, samoihin aikoihin omat lapseni menettivät oman lapsuudenperheensä, joka hajosi.
Koteja olikin äkkiä kaksi, mutta koiria ei enää yhtään.

*

Nyt kysyn länsimaisena, vuodenvaihteen kautta paljon elämäänsä tarkastelemaan tottununeena kulttuuri-ihmisenä, mikä 30 vuotta myöhemmin arvioiden on ollut tärkeätä.

Siis verrattuna siihen, että oma lapsuudenperhe ja ensimmäinen itse perustettu perhe loppuivat ja poliittinen viritys yhteisten asioiden hyväksi alkoi.

Katsotaanpas, mitä kirjoittaa asiassa erään eniten arvostamani lehtimiehen poika (Antti Blåfield, Helsingin Sanomat 30.12. 2014):

”Voi tietenkin käydä niinkin, että eri näkökantoja ja ihmisryhmiä edustavat puolueet ja eturyhmät eivät luota itseensä ja toisiinsa tarpeeksi, eikä yhteistyön politiikasta tule mitään.

Muutoksen pakko ei kuitenkaan katoa mihinkään. Silloin muutokseen pyritään pienemmän porukan voimin, mutta hinta on kallis. Suomi menettää yhden parhaista kilpailuvalteistaan”

30.12. 57 vuotta sitten erkani joukostamme muuan seitsemän sodan kävijä.
r.i.p.

Maailman vakain maa

Kun kymmenen vuotta sitten sosiaalinen media oli vielä lähtökuopissaan, kävin eräässä suljetussa juosteessa keskustelua siitä, mitä oli tapahtumassa (tsunami Indonesiassa).

Minulla oli syytä tuohon keskusteluun, koska olin mukana virittämässä erästä turvaverkkoa niille, jotka sitä sitten viikon sisällä tarvitsivat.
Toimin päivystävänä lääkärinä omalla erikoisalallani ja maakunnassani.

Keskusteluun tuli alkuun mukaan sävyjä, joita ihmettelin:

”Mitäs menivät”.

Kun katastrofin suuruus selvisi, nuo sävyt hetkeksi vaimenivat, mutta tulivat takaisin, kun alkoi marmatus ”väärin pelastettu”.

Suomi mainittiin äskettäin jonkin sivukylän laatuvarmentamattoman kioskin (USA) selvityksessä muailman vakaimmaksi valtakunnaksi ja niinpä asia sitten todella oli Suomessa sopulien rubriikeissa – eipä juuri muualla.

Kun eilen yksi malesialainen ja yksi ”oliiviöljymaan” (italialais-kreikkalainen ”elomme laiva myrskyävällä merellä” joutui haveriin, arvasin 10 vuoden takaisesta oppineena odottaa, ettei J.L. Runebergin oppi vieläkään pidä.
Tämä pakkoruotsilla kirjoittanut porvoolaisemme taisi ainakin yhden maamme vakautta ja sivistystä 1800-luvulla kuvanneen opin jättää ”lentäväksi lauseeksi”:

”Leivo leipään puolet petäjäistä. Minä kaivan ojaa kaksin verroin. Onhan naapurimme laihon vienyt halla”

Kun eilen malesialainen lentokone katosi ja kreikkalainen laiva alkoi palaa soihtuna, alkoi myös maailman vakaimman maan vakava kansa SoMe-oikeudenkäyntinsä:

trial via media.

”Ovatko Kreikut maksaneet velkaansa meille”
”Eihän joukossa ollut yhtään skandinaavia”
”Liikennekone on liian monimutkainen värkki kaukana trooppisessa idässä”

Kyseessä on kolme lievintä ilmausta ”barabbas-karjunnasta”, joihin suomi24-kansa kykenee.
Tai Helsingin Sanomien keskustelupalsta.

25 vuoden takainen velattoman, nälänhätää kärsivän sosialistimaan julman diktaattorin pikainen teloittaminen joulun tv-kanavilla herätti maailmalla paljon myötätuntoa romanialaisia kohtaan. Sen voima tuli julmaan diktaattoriin (avec) kohdistuvasta vahingonilosta.

Nythän näin lämmintä myötätuntoa enää ei ole, on vain ”maailman vakaimman maan räntäsateessa ja pakkasessa mafialleen almuja kerjääviä romani-mummoja huumatut vauvat syleissään”.

Estonian hylyllä käyty some-kalmantanssi tekee vieläkin kylmää.

”Eihän siellä itse asiassa montaa suomalaista ollut”

Maanantai alkoi, joten taidan lähteä ajelemaan Ylämaihin.
Vielä on vuotta jäljellä.
Ja pelastettavia.

Tapoja ehtii parantaa.
Käteni pesen tosin ensin.
Tästä.

Paimenten debet ja kredit

Lännen media on tehnyt paimenten (the priests, The Lords of God) kesken kyselyn.

Vastausprosentti on alle 50, jota pidetään kattavana.

Sikäli ihme juttu, että kun sokeripalakauluksellisten laumasta on jäljellä yli 70%, sitä ei pidetä kattavana, mutta 2000 ihmisen vapaa-ajattelijalaumaa pidetään. Heillä lienee nettisivu eroavapaaajattelijoista.net?

Papit ovat luopumassa ikuisesta matkasta: hautuumaat joutavat heidän mielestään FI Setä Samulin katsoon.
Papit ovat luopumassa vanhusten ja perheiden avittamisesta: joutavat SoTe:n piikkiin

Mitä papit haluavat jatkaa?
Nuoruuden ihailua: rippikoululeirit kelpaavat.
Taidan arvata, miksi.

Olen aika hämilläni eikä tilannetta helpota yhtään se, että päivän aviisissa jututetaan punatukkaista pappia joka ei tunnu tietävän tai oivaltavan mitä tekee, jotta pysyisi otsikoissa.
Punatukkainen, hyvin työnohjattu psykoterapeutti oli eräs päähenkilö Jussi Valtosen kirjassa ”He eivät tiedä mitä tekevät”,

Hän, siis tämä pappi Bonaparte, teki kaksoisvirtojen (Eufrat ja Tigris) yhdistämisen ja meni pappina kirkon maallikkopäätöksenteon kärkipaikoille alueella, jossa hänen isänsä on vielä hetken primus inter pares.

Ikaroksen tarinaksi sitä Kreikassa kutsuttiin ja se ei päättynyt hyvin.
Ei alkuunkaan.

Ei myöskään Valtosen Jussin kirjassa ”Kun kaskaat vaikenivat” (Kirjallisuuden Finlandia palkinto 2014, Tammi).

Minä olen kahta asiaa omassa elämässäni surrut ja siunannut.
Toinen on se, että isäni kuoli ennenkuin opin mitenkään häntä tuntemaan.
Toinen on se, että kasvattajani kuoli kun olin oppinut että hän vanhenee vähemmän arvokkaasti.

Tiedän nyt, että en opi mitenkään itseäni tuntemaan ja vanhenen vähemmän arvokkaasti.

*

Mika Waltarissa ja Jussi Valtosessa on yllättävän paljon yhteistä.
En usko, että he ovat tunteneet toisiaan.

Minä en tunne kumpaakaan, mutta toisen olen tavannut opikseni ja ojennuksekseni.

Ehkä toisenkin vielä tapaan.

Mika Waltari kuvasi masennuksen kerran tarinan mukaan erittäin onnistuneella tavalla tyttärelleen Sadulle 1930-luvulla Viisikulman leikkipuistossa.
Tytär kysyi isältään, miksi hän on niin vakava.

”Syksyisin tänne puiston penkin alle saapuu mörkö nimeltä alakulo”

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2100731

Amfibio-ihmiset

Syksyllä eräässä italialaisessa kylässä törmäsin puiseen polkupyörään.
Esineen tarakalla oli esite, joka kertoi värkin oleva Leonardon suunnittelema.

Helikopteri, Mona Lisa, Viimeinen ehtoollinen, laskuvarjo.
Kaikenlaista ehti Jumalan näköiseksi itsensä maalannut renesanssi-ihminen.

Amfibio – kala vedessä, kulkija kuivalla maalla – on sammakkolaji.
Mutta se on myös auto, jolla pääsee purjehtimaan salmen yli.

Jokainen taitaa tuntea tällaisia leonardoja: kun muut tekevät, mitä osaavat, tällainen ”setä” värkkää mitä haluaa.

Sellaiset ihmiset ovat elinympäristössään ainakin kahdeksan vuodenajan maassa kullan arvoisia.
Kun sauna ei lämpene, kun katto vuotaa, sulake palaa tai kun klosetti liruttaa, hän on pian paikalla. Hän antaa myös ohjeita kasvatuksessa ja lyö vetoa ihan mistä vaan.

Monitoimi-ihmiset eivät yleensä hakeudu kyliensä tai valtakuntien päälliköiksi.
Siihen he ovat liian viisaita.
Mutta oikeassa he ovat.

Claes Andersson on hyvin laatuisa pianisti, taitava runoilija (tosin ruotsiksi, joten jään ruotsikielisten runo-arvostelijoiden varaan tässä), pidetty psykoterapeutti, selkäänpuukotettu puoluejohtaja ja vieläkin mietteliääksi pistävä kulttuuriministeri.
Lisäksi hän toimi Suomen Mielterveysseuran ja Psykiatriyhdistyksen (jne jne) johtotehtävissä, perusti Marraskuun liikkeen ja nauttii varmaan edelleen tilkasta hyvää punaviintä.
Kolikkoautomaattien ystävä.

Eräs läheiseni ihmetteli äskettäin, kun tarkastelin sukuni jäsenten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä Cardisin rauhasta alkaen (1650), miksei meidän ikäpolvissamme ole soihdunkantajia ja huippusuoriutujia, kun heitä kuitenkin vuosisatojen varrella on aika lailla ollut.

En osannut vastata, mutta päätin kirjoittaa asiasta päivityksen Hannunpäivänä Arktiseen puskurikapasiteettiin.

Eikä tämä ole kaltaistensa joukossa aivan ensimmänen päivitykseni.

Vastaukseni on:

”En tiedä”

Ändå talade dom svenska.

Tarkemmin asiasta:

Suomalainen miesten kirjoittama kirjallisuus 1700 luvulta nykypäivään
(nyt viimeksi Jussi Valtonen: ”He eivät tiedä mitä tekevät”)

Niin, ja ai niin:

Ou est la femme!

Ehkä se nainen on tässä (lukekaa kaikki kolme osaa):

http://www.hs.fi/kotimaa/a1305911620463

Teidän lahjainne edestä – καιρός

BoxingDay, tapaninpäivän englantilainen nimi, juontaa siihen, että laatikot (box), joihin on jätetty almuja, avataan ja puutteessa olevat saavat osansa.

Vuoden kuluttua Suomessa asialla on aika lailla enemmän merkitystä kuin tänään.

Olen lukenut useita Risto Isomäen kirjoja, joissa arvioidaan viisaaksi kerätä talteen hyvin suuria määriä almuja, jotka tulevat tarpeellisiksi, jos luonto alkaa periä velkojaan tai kostaa yhdelle lajilleen: ihmiselle.
Ilmasto, vesi ja energia loppuvat ensimmäisinä.

Tämän joulun ”isomäen” kirjoitti Jussi Valtonen.

Maahamme mahtuu yksi viisas kerrallaan: Sailas, Isomäki, Valtonen: aina ne ovat miehiä.
Sarasvuo, Saarinen, Valtaoja, Snelman, Stählberg, Mannerheim…

Mutta ilman naisia he eivät saa viisauden lahjaa.
Se näet ei ole synnynnäinen tai koulutettu vaan annettu.

Primus inter pares (paras vertaisistaan) – asema ei tule taivaasta, ei helvetistä.
Se tulee palvojilta.

Olen katsellut näiden viisaidemme, naisten valitsemien, kuvia ja tilaisuuden tullut kaivanut esiin heidän nousevassa polvessa olevien tekijöidensä kuvia viime ja toissa vuosisadoilta.

Jotain heissä ja heidän suvuissaan on yhteistä enkä ole ihan varma, onko se viisautta.
Valistusta? Valtaa?

Joka tapauksessa niitä suomalaisia viisaita, joita olen omaan ”Hall of Fame”´ni valinnut, luonnehtii se, että he ovat lahjansa saaneet, eivät niinkään hankkineet.
Mutta se heitä myös luonnehtii, että he ovat niitä lahjojaan varsin vilpittömästi harjoittaneet, hioneet ja jakaneet.

”Kiitos olkohon, kiitos olkohon, teidän lahjainne edestä”

”Kairos” on aika harvinainen ihmisen matkalla, ”Chronos” ei.

http://en.wikipedia.org/wiki/Kairos

Fazerin musiikki

”Lapsi on meille syntynyt”

Mutta elääkö se lapsi meissä?

Lehden digiversiosta osuu silmääni käsite ”Stockmanin leluosasto”.

Koska lapsuudenkotini sijaitsi riittävän lähellä pääkaupunkia, käsite on tuttu.

Risteysasemalta pääsi Helsinkiin junalla reilussa kolmessa tunnissa, autolla samassa ajassa.

Junaonnettomuuksissa (kts Kuurila) kuoli jokunen kymmen ihmistä vuosikymmenessä, auto-onnettomuuksissa yli 1000 vuodessa.

Näin olikin perheen valinta aika usein auto: Skoda Octavia, Simca Aronde, VW-Kupla 1200.

”Hulluja nuo suomalaiset”, sanoi sen ajan Valtion Rautateiden pääjohtaja Erkki Aalto.
”Haluavat ohjata itsensä ja perheensä kuolemaansa, kun eivät halua junanlähettäjien virheen uhrina Iittalan radalle menehtyä”.

Tuon ajan vuori- ja kauppaneuvokset eivät junalla saati limousineilla kulkeneet vaan Delta Oscareilla.
Marianhaminan, Rissalan ja Koivulahden DC-3-onnettomuudet näitä hyväosaisia tappoivat, ei Portugalin helteiden bakteeri- ja virus-tauti tai katurikollisuus – joku tekee tosin edelleen itsemurhia: ”Puhtaat valkeat lakanat”, ”Hyvä veli” jne.

Oikein varakkaat ja viekkaat, joita Mauri Sariola kuvaa ”Isänmaan parturit”-kirjassaan, matkustivat Convair Metropolitanilla,jollaisia ei ”mäkeen mennyt” maassamme ensimmäistäkään, mutta jollaisilla pääsi Portugaliin vain yhdellä välilaskulla Pariisissa.

Minä kuljin mieluiten junalla, oli lippua tai ei (jonkun kerran karkasin junalla Helsinkiin, koska Aseman poliiseilta sai hyvää mehua ja vesirinkeliä ja aina joku lopulta haki kotiin).

Koska Helsingin Kasarmintorin varrella työssä käyvä Simo-Vaari pendelöi, ei ollut ihan harvinaista, että vierailimme perheenä Helsingissä. Siellä puolestaan poikettiin Aleksanterinkadulla, jossa Fazerin musiikkiliike ja Stockmanin leluosasto sijaitsivat.

Arvaan, että suomalaiset vahvasti ikä- ja neekeri-rasismin tsunamiaallolla surffaavat suuret ikäluokat rahoillaan vielä hetken hallitsevat julkista keskustelua Suomessa.
Niin näitä Stockmanin leluosastoja vielä jonkin aikaa media nuohoaa.

Kauppa näet käy almoilla, raatikaisilla ja erkoilla vain niin kauan kuin on ostajia eivätkä 1970-90-luvulla syntyneet enää pitkiä aikoja sitä Hesaria tai YLEa osta, joka rypee suurten ikäluokkien menneisyyden museoissa Mielensäpahoittajien äänitorvina.

X/Y/Z-ikäluokat, 1970-luvulta alkaen syntyneet, istuvat koneensa ääreen ja tilaavat lisää värkkejä, joilla ostaa lisää tuotantoa jonka kierrättämisen unohtaminen kaataa keskeisiä osia meistä kaikista yhä nuorempina ”Veikko Hurstin Kisahallilounaille” jouluaattoisin.

Palaan 1950-lukuun.

Stockmanin leluosatolla oli maalaisserkun kannalta vain yksi kilpailija.
Elannon leluosasto.

Fazerin musiikillakin, Elannon vieressä, oli kilpailija, josta saattoi etsiä levyjä tai saksofonin kieliä.
Sen nimi oli Westerlund.

Parhaat ja harkituimmat lelut joulupukit ostivat kuitenkin kotikauppalan osuusliikkeestä ja soittimet kotini naapuritalosta, Tarkiaisen musiikkikaupasta.

Kovin huonoa aikaa 1950-luku on ollut sen kokeneille, mutta vielä huonompaa se on siksi, että me sen kaunistellen muistelijat menetämme muistojen olavivirtoja kuunnellessamma kykyämme nähdä, missä meistä vielä olisi apua 2010-luvun ongelmien ratkaisuissa tai ehkäisyssä.

Ei apua tule ainakaan jälkeentulevien kampittamisesta.

*

Virran varressa

Lapsuuden jouluina kotini oli Kymijoen varressa, viimeiset 39 vuotta Kemijoen rantamilla.
Eipä ihme, että virtaava vesi tulee usein uniin.

Ulkosalla on 22 astetta pakkasta, makuuhuoneessa 17.5 lämmintä.
Kinkku uunissa alkaa pian tavoitella 80 asteen rajaa.

Päivystin lappilaisten turvana kolmekymmentä joulua peräjälkeen.

Nyt katselen vuoden pimeintä aikaa levollisemmin, jos kohta puhelin kilahtelee aika ajoin.
Ihimisillä on hätä – se ei lue lakia.

Alkamassa on kuudeskymmenes kahdeksas elämäni ”Huomenna, jos Jumala suo…”.

Arktisen puskurikapasiteetin ystävilleni toivotan rauhaista keskitalven hetkeä virtojen ja vaarojen äärillä, merien ja järvien rantamilla, soiden, kylien ja kaupunkien liepeillä.
.
.

Jouluaattoaamun mietintä Erottajan Essolla kulkee vanhan tuhoamisessa.

Ammattilaiset ihmettelevät varsin hyväkuntoisten rakennusten turhanaikaista purkamista: terveitä, järjellä ja rakkaudella rakennettuja taloja hajotetaan ja paljon varsin hyväkuntoista tavaraa kulkee kaatopaikoille: metallia, puuta, lasia, kiveä.

Mietintämme taukoaa, kun aseman tupakkakopperoon saapuu kissanainen pyytäen tulta tupakkaansa.

Hän kertoo viikkoa aiemmin saaattaneensa isänsä viime lepoon.

Kukaan ei vastaa, kun hän kysyy lapsuutemme kauneinta joululaulua.

Mutta kaikki me hiljenemme ja taitaa jokunen silmänurkka kostuakin, kun hän hiljaisella, ohuella, ikänaisen kauniilla äänellään laulaa erinomaisesti ääntäen ranskaksi

”Näin sydämeeni joulun teen”

Coeur de Noël

Laittaudumme, raavaat miehet, koteihimme joulunviettoon.

Ikäpolvien mittainen

25 vuotta sitten.

Olen nähnyt ihmisen historiaa arvioitavan sukupolvi-mitalla.
Pekka Kuusen ja Oiva Ketosen aikalaisille ikäpolvi on ollut 25 vuotta.

Ihmiskunnan historia tuossa katsannassa on 400 sukupolvea.

Neljännesvuosisata onkin hyvä mitta.

10 vuotta on liian lyhyt aika tsunamin muisteluun ja sata vuotta sitten alkanut ensimmäinen maailmansota osoittaa, ettei tuon pituinen aika ole riittävä opettaakseen mitään.

25 vuotta sitten muistan jouluna seuratun, miten krimilampaan turkista tehty hattu menetti suojaamansa pään Romaniassa.

Tänä vuonna näyttää siltä, että Ranska, Saksa, Ukraina ja Venäjä aikovat tehdä historiaa ratkaisemalla Ukrainan tuhatvuotisen kriisin jouluaattona ja tapanina.

Kahdenkymmenen viiden vuoden kuluttua olen 8 vuotta nuorempi kuin tämän hetken suosituin suomalainen nyt, joten miesmuisti tai -sukupolvi ei ole kovin pitkä.

Olen miettinyt oman sukupolveni hyvää tuuria.

Koko elämämme ajan me olemme olleet ikäänkuin aallon harjalla.
Isoissa myrskyissä meitä vanhemmat ovat olleet laivan komentosillalla.
Tulevissa puhureissa hommaa alkavat hoitaa meitä nuoremmat.

Kait tästä pitäisi huonoa omaatuntoa kantaa?
Syyllisten etsintä kun voi olla helponta 25 vuoden intervalleissa.

Aatonaaton aamu saa mielen herkäksi, kun YLE:n toimittaja aamu-uutisissa Ukrainasta raportoi tapaamisestaan lapsi-ystävänsä kanssa:

”Aiemmin hän aina pyysi jotain lelua tuliaisiksi. Nyt hän toivoi, että tulen juttureissultani rintama-alueelta elävänä takaisin”

Kukonaskel

Tapanina päivä on kukonaskelen pidempi.
Kaamoksen eteneminen, josta Radio Yle 1:n kuuluttaja on viime ajat jaksanut huomauttaa, on tauonnut puoleksi vuodeksi.

Kun puoli vuotta sitten on takana, ja juhannus, voi valitus taas alkaa.
Nyt on edessä ”Lapsuuden joulu” (Oiva Paloheimo 1938).

Sitä ennen kuitenkin on kaksi työpäivää ja venäläisillä pankkiautomaattien tyhjennysvimma.
”Krim Ukrainalle”, vaatii säästöjänsä Moskovan pankkiautomaatilla nostava mies.

Niin.

*

Aamu menee pilalle kun kohtaan avokonttorikäsitteen.

Tämä pankeista ja sanomalehtien toimituksista tuttu latvapalon lailla etenevä työtilojen käyttökulttuuri on nyt leviämässä ajanvarauspoliklinikoille myös psykiatriassa.

En voisi asiasta vähemmän pitää.
Surua enemmän taidan tuntea asiassa raivoa.

Että ne kehtaavat: tehdä psykiatrisesta avohoidosta venäläistä pankkitoimintaa.
Tai iltapäivälehtien ja Pravdan toimittamista.

Jos se ei sitten sellaiseksi ole muuttumassa.
Ihmisen sielun hoito.

*

Etsin kirjahyllystä joulurunon.
Se on siellä mustekynällä kirjoitettuna.
Aika tarkkaan 30 vuotta ennen omaa syntymääni.

Tuo tumma ja tuikea tuntu
oli synkkä ja suruinen
Ja se laski kuin himmeä huhtu
yli ilojen, riemujen

Se painui niin hiljaisesti
Ja se peitti mun sydämen –
Niin kauan, kauan se kesti
Vain vahvemmaks varttuen

Ja viimein kuin vihuri vinha
Soi valitus rinnassain
Siellä raivosi tuntu tuo inha
Ja se vahveni, vahveni vain

Ja ma mietin: mi tuntu se oisi
Joka vie minun iloni noin?
Mikä taas mulle rauhan soisi?
Ja ma kuljin ja aprikoin

Niin tieni mun metsään luisti
Siellä joulun soitto se soi
Puut paljaiksi pohjoinen puisti
Ja soittoni synkkää loi

Ja silloin putosi huntu
Joka peitti mun sieluni;
Se joulun synkeä tuntu,
Sehän rinnassa raivosi.

(IER 1916)