Olin illalla kirkolla hyväksymässä lääkäriliiton VES:a.
Sopimuksen sisältö on omanlaisensa.
Eilen istuuduimme myös ensi kertaa Lapin sairaanhoitopiirin psykiatrian potilasvuon äärelle. Mielenkiintoinen palaveri.
Nyt voi olla paikallaan vetää hetki henkeä, myös blogissa. Palaan asiaan päivän mittaan tai huomemma.
* * *
Alla Kalevassa 22.9. ollut yliö:
Työväenliikkeen nuorille tilaa ja valtaa
Lapsena ja nuorena – sodan jälkeen – asuin kunnassa, jossa vallitsi voimakas oikeistolainen ilmapiiri. Naapurikunnassa taas kaikki tapahtui sosialidemokraattien ehdoilla. Siitä huolimatta kumpaakin ympäröi vahva alkiolainen aate. Sodasta toipuvassa maassa kaikilla kolmella aateilmastolla oli kysyntänsä.
Suuriin ikäluokkiin kuuluvana läksin opiskelemaan 1966, eikä maailma sen jälkeen enää ollutkaan sama. Status quo alkoi muuttua nopeasti, ja muutokseen ilmaantui piirre, joka teki Suomesta niin kuin lähes kaikista muistakin länsieurooppalaisista kansalaisyhteiskunnista voimakkaasti sosiaalisen, voimistuvasti sosialistisen, rajua arvokeskustelua käyvän maan.
Lapualaisoopperan jälkeisessä murroksessa tapahtui siis jotakin huomionarvoista. Haluan tuoda sen erikseen näkyville nyt, kun maassa – ja havaintoni mukaan koko Euroopassa — on alkanut kiivas keskustelu työväenaatteisiin perustuvien puolueiden heikosta menestyksestä viime vuosien vaaleissa.
60-luku oli aikaa, joka teki suurista ikäluokista aikuisia. Joukkojensa voimalla ne alkoivat raivata tilaa niin elannolleen kuin nuorekkaan kapinallisille ideoilleen ja omille eetoksilleen.
Tämä sallittiin kuitenkin vain osassa poliittista kenttää. Vain osassa puolueita syntyi tilaa valtavan henkisen muutosvoiman viestille. Selkeimmin tilanteen näki vasemmistolainen poliittinen liike, joka ymmärsi valjastaa nuoret omaksi voimavarakseen jakamalla heille ainakin muodollisesti tilaa ja valtaa.
Nyt samainen nuoriso on jo aikaa sitten tunkeutunut käyttämään valtaa ja kenties alkanut muuttua norsuksi nykypäivän herkän ja narsistisen turvallisuusnarkomaanisen yhteiskunnan porsliinikaupassa.
Olen alkanut toivoa, että työväenliike ymmärtäisi tänäänkin antaa tilaa ronkuvan aasitarhan tavoin ääntä pitäville nuoremmilleen, 70- ja 80-luvuilla syntyneille lapsilleen ja vähitellen myös lapsenlapsilleen Osku Pajamäkeä ja Tytti Tuppuraista myöten.
Mutta toiveeni saattaa olla turha. Jos ajattelen puolueeni tämänhetkistä kriisiä ja niitä nimiä, jotka kelpaisivat sitä ratkomaan, minäkin saan mieleeni ensimmäiseksi vain tuttuja nimiä: Paavo Lipposen, Eero Heinäluoman ja Erkki Tuomiojan, kenties Raimo Sailaksen.
Hyviä miehiä kaikki tyynni. Ja vanhoja. Liikkeen elvytyksen ajan he toki voivat hoitaa pahoinvoivan verkoston hapetusta, mutta se onkin kaikki.
Ihan kuin olisimme isiä, jotka kuoleman kynnyksellä havahtuvat huomaamaan, ettei heillä olekaan poikaa. Tyttöjä? Totta kai – mutta kuvitteleeko joku, että sosialidemokraattinen puolue olisi todellakin kyllin kypsä valitsemaan itsellensä naispuheenjohtajan. Ei sentään. Presidentti riittäköön.
90-luvun lamakatastrofin jälkeen ne vallankäyttäjät, jotka olivat sallineet markkinakuplien muodostumisen, olivat pitkään syvän häpeän vallassa. Oman aatteen pettämisestä sekä silmittömien ja kasvottomien markkinoiden päästämisestä työväenaatteen arimpiin kammioihin syntyi vasemmalla valtavin mitoin syyllisyyttä. Sitä ei ole käsitelty missään sen jälkeisessä kansalaisoikeudenkäynnissä.
Jopa vasemmistolainen kulttuuriväki on onnistunut välttämään teeman syvällisen pohdinnan.
Taistolaistunnustukset eivät ole juurikaan korjanneet puutetta, koska valtavirta 60-luvulla alkaneen suomalaisen ja eurooppalaisen mission toteuttamisessa on ollut perin maltillisessa sosialidemokratiassa, sellaisessa, johon aratkin äänestäjät uskaltavat turvata.
Tähän samaan sovittamattomien syntien listaan on viime aikojen Stasi- ja Rusi-keskustelussa liitetty käsitteet KGB, DDR, Tiitisen lista, ja Rosenholtz.
Kiivaassa tahdissa media on pyrkinyt ”puremaan hengiltä” koko sitä jopa puoleentoista miljoonaan noussutta työväen hallitsemaa ja johtamaa joukkoa, joka jollain tavalla osallistui EEC- ja Itä-Saksa-tunnustamiskeskusteluun.
Tässä isoa ääntä pitäneessä ”aasitarhassa” oli toki muitakin poliittisia toimijoita kuin sosialidemokraatit, mutta juuri nyt vaikuttaa siltä, että pahin ”aasi” on ollut sosialidemokraatti ja media-kameli näyttää haluavan purra sen suorastaan hengettömäksi.
Tällainen entisten aikojen syntien erittäin tehokkaasti esillä pidetty lista pitää nykyisessä, nautintoa ja salarakkautta korostavassa ilmapiirissä uudet ronkuvat aasit takuuvarmasti kaukana liikkeestä, johon neuvostoajan synnit liitetään presidenttiä, entisiä pääministereitä ja pankinjohtajia myöten.
Tässä tilanteessa sosialidemokraattisessa aatemaailmassa ei tunnuta haluavan tai ei kyetä pyykinpesuun sen enempää Suomessa kuin muuallakaan Euroopassa.
Kun suomalaisesta lamasta ja eurooppalaisesta taantumasta 90-luvun loppua kohden on alettu toipua, on vallassa ollut siis aika moninkertaisen ja pitkään kertyneen häpeän ja syyllisyyden kalvama, rippinsä väliin jättänyt vanheneva ja vallan vähitellen runtelema eurooppalainen sosialismi.
Oikeastaan ainoa sosialismi, joka ei ole tarvinnut rippiä, on sen sitten kuitenkin liki kunnialla suorittanut.
Milleniumin jälkeinen aika on tarvinnut kipeästi uusia aatteita, käyttövoimaa siinä kuin 60-luvun lempeähkö eurooppalainen vasemmistovallankumouskin.
Sitä tilaa ja voimaa ei kuitenkaan ole syntynyt suurten läntisten demarimaiden vasemmistossa. Nuorten ja toisin ajattelevien into on purkautunut odottamattomia kanavia pitkin enimmäkseen porvarillisessa liikkeessä.
Oikeisto on osannut myös taktikoida. Ihanteidensa aseenkantajaksi se on valjastanut vihreän liikkeen, joka saa peittää ja paljastaa kaiken sen, mihin oikeisto itse ei tahdo kajota.
Ei siis ihme, että vihreästä liikkeestä on tullut nuorisolle tärkeä. Sehän on ollut sekä keskustassa että oikeistossa nuorten passi suurten joukkojen pariin. Tähän rooliin vihreät ovat myös suostuneet, erityisesti Suomessa ja Saksassa. Samoja piirteitä olen havainnut myös monissa muissa Euroopan yhteiskunnissa.
Putinin valtaisa imu venäläisessä politiikassa on tuore esimerkki siitä, että nuorten ottaminen mukaan ja vallan antaminen heille ”kaduilla” pönkittää asiaa, olipa se hyvä tai huono.
Vasemmalla valta on pysynyt tiukasti vanhojen kaadereiden osaavissa ja kokeneissa käsissä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että siellä se on liki väkisin pidetty ja pysytetty. Vanhana on perin hankalaa muistaa, ettei enää ole nuori.
Seuraava vallan keikaus Euroopassa ja Suomessa tapahtuu siihen suuntaan, missä on verkkojen valta. Mutta väliä on silläkin, missä seireenit laulavat makeimmin. Nyt kiehtova laulu kuuluu porvarihallitusten ja -verkkojen liepeiltä, mutta vain niin kauan kuin nämä kataiset, stubbit ja cronbergit ymmärtävät, että seuraavan sukupolven valinta riippuu siitä, saako se vuorostansa tilaa, valtaa ja luvan.
Verkoissa on käynnissä myös poliittisten liikkeiden kannalta hyvin vaikealta näyttävä sota todellisen maailman ja virtuaalihaaveiden välillä. Sitä kuvaa hyvin omien lasteni slangissa käsitteiden IRC ja IRL käyttö. Murrosikäisten taistellessa ajasta kotona vain rajatusti käytettävissä olevalla PC:lla joutuu virtuaaliverkkoon pääsemätön ilmoittamaan vanhemmilleen lähtevänsä sitten IRL:een.
IRC on nuorten varsin hurjasisältöinen keskustelukanava, kun taas IRL tarkoittaa todellista elämää, In Real Life. Psykiatrina joudun usein pohtimaan, kumpi näistä on kehitysikäiselle ongelmallisempi, vastausta löytämättä. Mutta sitä vastausta joutuvat etsimään myös ne, jotka olettavat saavansa tulevissa, Viron mallin mukaissa netti-vaaleissa riittävästi ääniä pysyäkseen vallassa tai päästäkseen sinne takaisin.
Jos Euroopan sosialidemokraattiset liikkeet ovat tajunneet, mikä on niiden tehtävä ihmiselämän ja poliitikan elonkierrossa, niillä saattaa olla mahdollisuus. Kulttuuriimme saattaa syntyä sellaista vääntövoimaa, jonka seurauksena hyvät vasemmistolaiset missiot jälleen houkuttelevat kansaa tulilleen: vapaus, veljeys, tasa-arvo.
Tällaisen tilauksen vuoro voi olla piankin. Olemmeko valmiita, toverit?
Antti Liikkanen
Kirjoittaja on kunta-, alue- ja EU-poliitikko (sd.) Rovaniemeltä.
Arktinen puskurikapasiteetti 