Ohiammuttavien ampumisesta

EU:ssa on 8 maata, jotka eivät ole tätä kirjoitettaessa vapun aaton aaton aattona vielä hyväksyneet sitä tukipakettia, jolla unioni auttaa jäseniänsä selviytymään sars-CoV-2-pandemian aiheuttaman paniikin aiheuttamasta ”collateral damage”-tilanteesta (ilmaisu Bengt Holmström, taloustieteen nobelisti, FI/USA).

Nämä maat ovat visegrad-maita lukuunottamatta Irlantia, Alankomaita ja Suomea.

EU:ssa on siis 19 maata, jotka ovat paketin käytön hyväksyneet. Vajaa 1000 miljardia € solidaarisuutta.

1 000 000 000 000.

Suomessa on 200 kansanedustajaa, joista jokunen hallituspuolueen ja jokunen opposition konservatiivipuolueen kansanedustaja haluaa Suomen kuuluvan tuohon kahdeksan maan joukkoon.

En mainitse PS/KD-koalitiota. Sehän on varsin Pärruutia ihan mainitsemattakin.

Kaksi metaforaa tulee mieleen:

Kunniattomat paskiaiset ja Kahdeksan surmanluotia.

Kunniattomissa paskiaisissa kyse oli kahdeksasta salajuonesta, joilla oli tarkoitus salamurhata Natsi-Saksan johtoa.

Kahdeksan surmanluotia on dokumentti, jossa perukan katkeroitunut pienviljelijä tappaa humalapäissään neljä poliisia.

Mitä tästä voisi oppia?

No sen nyt ainakin, että jos maassa, maanosassa tai maailmanmitassa syntyy vaikea kriisi, se kuluttaa näkyviin paljon surmanluoteja, paskiaisia, sankaruutta, omahyväisyyttä ja osaavaa piiloutumista tarkk´ampujien luodeilta.

Kuka, mitä, ketä ja miten, se jääköön lukijan mietittäväksi.

Antero ”Antti” Rokka opetti täydennysmies Hauhiaa vartiossa toimimaan oikein. Kun ei se onnistunut, päänsä näkyville nostanut kuoli ”Käen” luotiin.

”Voi tuo hiton nulikka minkä tek. Ja mie neljä tuntii hänel just sitä selitin. Jos elloo ois jäänt ni nyt mie antasin keppii parraillaa.”

”Älä nosta päätäsi! Katso vaan peilillä.”

Niinpä.

Kahdeksassa päivässä kovin moni ”Hauhia” nosti päätänsä.

Perästä kuuluu: ”voi hitto”.

Esimerkki Pohojanmaalta (Suomenmaa-nettilehti 28.4.-21):

“Meille tämä oli no bullshit -riihi“

SDP:n ja keskustan yhteistyötaitoa mitataan seuraavan kahden vuoden ajan, eduskunta-päättäjä sanoo

***

”Deus ex machina” tarkoittaa kuvitteellisessa teoksessa yhtäkkistä ja epäuskottavaa juonenkäännettä, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä (Wikipedia)

Jos oikein muistan, Bengt Holmström käsitteli tällaisesta asemasta Covid-19-pandemian herättämän pelon aiheuttamaa talousongelmaa (EU = 1000 000 000 000) YLE:lle Bostonista käsin antamassaan haastattelussa joku kuukausi sitten.

Bostoninterrieri

Blogistin pirunportti

Teksti katosi korjatessa

M.A.S.H.

Olen epäillyt, etteivät ihmiskunnan tarinat kerro tosia asioita.

Gilgameshista alkaen ne ovat kuvanneet lukijoidensa ja laatijoidensa sisäistä maailmaa, eivät sitä ”miten se todellisuudessa meni”.

Asiaintila ei ole korjaantunut elämäNkerta eli autofiktio villityksellä, jossa rakenne on vähäisen tuntemukseni perusteella aina sama tympeä narratiivi. Ainakin jo 300 000 vuoden ajan.

Ensin on, sitten osuu, sitten sattuu, sitten etsitään virhe. Tasainen virhe.

On se vähän myöhäistä, jos riiput jo ristillä toisen roiston kanssa ja välissänne on Vapahtaja.

Hänet valta omaa kyvyttömyyttään on tuominnut ja Barabbaan päästänyt, vox populi.

Työssäni olen kohdannut paljon sellaisia kertomuksia, joissa on ollut valittavana kaksi mahdollisuutta ennenkuin osuu.

Jos ehdit ja olet koulusi käynyt, yrität tiukassa paikassa omaksua kohteen, et uhrin roolia. Ennenkuin sattuu, juuri kun sattuu ja kun jo sattunut.

Jos saisin määrätä, ehdottaisin näihin asioihin liittyvää koulutusta vauva-uinnin, seimen satuhetkien, tarhan ja esikoulun ”oppituntien”, peruskoulun ja keskiasteen yhteyteen.

Yliopistossa – alma mater – ollaan jo myöhässä, koska siellä vain oikeassa olevat kokoontuvat. Ei siitä oppi urkene eikä käytännön elämän taito lisäänny. Aika kuluu Vanhaa vallatessa ja päihteitä kokeillessa.

Helsingin Sanomien Torstai-liitekin tulee vuosikymmeniä myöhässä niille, jotka tietoa olisivat tarvinneet silloin kun…

Jälkipuinti toki HS:lla onnistuu pikkuporsaanpunaisen Visio-lehdykän avulla, mutta siitä ei ole hyötyä edes sen vertaa kuin Huovisen Havukka-ahon ajattelijan lukemisesta: ”Makein viisauven muoto on…”

Elämme sellaista maailman aikaa, että traumat eli osumat yhä harvemmin tappavat.

Yhä vähemmän on sotia ja väkivaltaa, yhä useammin pandemian neljä aaltoa kuluu kauhistellessa sellaisia pelkoja, jotka eivät koskaan toteudu.

Yhä pidempään elää yhä useampi ihminen ja yhä kumeampi on niiden ääni, jotka muistuttavat ”memento mori” tarkoittaen ihmisen lajin miljardien ferrarikuskien piittaamattomuutta muusta elinpiiristä ja kivi- & mineraali-kunnasta.

Jos ja kun tulee AUTS, ollaan jo puoliksi myöhässä tai ainakin koulutusta, työnohjausta, koutsausta ja mentorointia vailla. Big Brother ja Sister.

Yhdestä ei ole pulaa: jälkihoidosta.

PTSD (”osuman jälkeinen uupumis-kipu”) hoidettiin vielä II maailmansodan ja sitä edeltävien yhteenottojen aikana M.A.S.H.-menetelmällä.

Se tarkoittaa, että mahdollisimman moni haavoittunut paikataan takaisin rintamille haavurin, parturin tai jonkin muun asteen kirurgin toimesta: Moving Army Surgery Hospital. Tulta päin!

Nyttemmin olemme siirtyneet yhä lähemmäs sellaista aikaa, jossa vahinkoja tapahtuu aina vain enemmän, koska elämme yhä vain hauraampina yhä vain vanhemmiksi, koko ihmiskunta.

”Ylipainoisten määrä on jo aikapäiviä ylittänyt nälkään kuolevien määrän”

Syntyneissä kiputiloissa (G93.3, CFS, ME-oireyhtymä) apu yhä useammin tulee APSina, algoritmin ohjauksessa.

EMDR, LSD, psilosybiinit, MDMA, ECT, TMS…

Tulevaisuudessa elänemme hoitoverkoissa, joissa joko siru ihomme alla tai keskarissa oleva ”Kuninkaan sormus” mittaa tapahtumia ja antaa säväyksiä tai ohjeita, joita noudattaen ”AUTS” on yhä vain vaimeampi.

Mutta sitä ennen kannattaa tehdä itselleen vauva-uinnista alkaen selväksi, että olo on ”tämligen bra”, jos osaa uhriutumisen sijasta (victim) valita kohteen roolin (target).

Sitä kutsutaan preventioksi eli ehkäisemiseksi. Ei ennalta-ehkäisemiseksi, koska niin vaikeata kuin se onkin oivaltaa, ehkäistä voi VAIN ennalta.

Kohde voi kipittää elämän juoksuhaudassa pitäen päänsä alhaalla, ettei vastustajan tarkk´ampuja ehdi ensin.

Buurisodassa asia opetettiin niin, ettei tulta taistelutoverin tupakkaan saa antaa kuin itselle ja yhdelle toisista.

Tulen syttyessä tarkk´ampuja herää lataamaan, ensimmäisen naapurin saadessa sätkän syttymään vainooja (”Käki”) jo on tähtäämässä ja kolmannen kohtalona on ”AUTS”.

Uhriutumisen ja uhrin asioihin palaan joskus toiste.

Kalliit on laulujen lunnaat

Tässä muuan aamu radiossani soi Oscar Peterssonin ”Hymn to Freedom”.

Sitä edelsi keskustelu, jossa suuren osan suvustaan keskitysleirillä menettänyt ihminen antoi some-raivolla tulla täysillä asioissa, joissa maltillakin olisi pärjännyt.

Kävin poikkeamassa samalla istumalla erään esikuvani, 1944 syntyneen pohjanmaalaisen pakeilla.

Hän merkitsi käyntini tiedoksi ja päästi edellä kuvaamani some-raivon vallassa olevan poliitikko-kollegan kimppuuni selkään puukottamaan.

Tulin pahalle mielelle, koska minun selkänahkani ohenee iän myötä ja eri osat elimistöäni alkavat kaivata veistä, vasaraa ja talttaa.

Keskustelin tästä viimeksi mainitsemastani asiasta lääkäri – kollegani kanssa, joka arveli, että kivun pitää vielä aika lailla pahentua, ennenkuin varaosia aletaan vaihtaa niinkuin kesärenkaita autoni alle huomenna.

”Jos kipu on tarpeeksi paha, pienikin helpotus vaikka vähän epäonnistuneessa korjaamisessa tuntuu Sinusta aika lailla isommalta ja minun ansioni suuremmalta. Eli odotetaan, että kipu pahenee”.

Sananvapauden ja laulujen lunnaiden osalta en aio odottaa.

”Kalliita ne ovat, laulujen lunnaat, pidä tunkkisi” sanoin mielessäni sekä kolleegalleni että blogi-esikuvalleni.

Siinä on sama kuin että oikein masentuneen potilaani kohdalla odottaisin hänen tulemistaan päivystyspoliklinikalle luodin itseensä ampuneena tai lähes tappavan annoksen Panadolia popsineena.

Ei minusta sellaiseen ole.

I presume.

Painajainen – The Nightmare

Juhlahetki: Vuorossa puskurikapasiteetin neljästuhannes kahdessadas päivitys.

Elämäntyöstäni valtaosa on ollut minua auttamaan pyytäneiden ihmisten pelastaminen heidän elämänsä painajaisista. Ammatillisesti puhutaan traumasta, mutta oman elämänkokemukseni mukaan painajainen on parempi käsite.

Eräs läheiseni eli elämänsä 57 vuotta painajaisten kauhistuttavassa maailmassa. Hän jätti niistä niin paljon muistiinpanoja ja muita jälkiä, että niiden seuraaminen ”post festum” on ollut mahdollista.

Ja erittäin opettavaista.

Jo 15-vuotiaana hän kirjoitti tulevat painajaisensa runoksi, joka loppui

”Kun kylän viimein saavutti, hän mielipuoli olikin, tuo kurja kulkuri”

Ihmisen saattaminen tuollaisten painajaisten viidakon läpi – tai erämaa ehkä on parempi kuva – on siis ollut minun elämäntyöni, josta pyynnöistä huolimatta en elämäkertaa aio laatia.

Mutta laadin kuitenkin.

Nämä 4200 päivitystä 14 vuoden aikana laadittuina ovat elämäkerta. Eikö totta?

Jotta voisin avittaa lähimmäistä hänen painajaisissaan, minun on itse tiedettävä, miltä sellainen nightmare tuntuu.

Oikean käteni nimettömässä on usemman vuoden ajan ollut sormus, joka kertoo minulle aamuisin, onko aivoissani ollut yön aikana painajainen. Sellainen näkyy, jos sormus on rekisteröinyt vaaleansinisiä tapahtumia yöuneni ensimmäisen tunnin aikana.

En suosittele.

Oma painajaisteni sarja on hyvin palautettavissa mieleen ja sieltä on melko helppo löytää oleellisimmat katastrofit. Sekä itse aiheutetut että elämän vastaantuomat.

Kun 75. elämäni vuosi alkaa kohta olla takana ja pää vielä toimii, olen nuo traumat voinut aika kattavasti ja lisääntyneen kokemukseni varassa käydä jälkikäteen läpi.

Jos nykyisessä elämänvaiheessani tilanne muuttuu painajaiseksi, on se aika helppoa asettaa muiden tapahtuneiden romahdusten kanssa samaan valinkauhaan ja arvioida, vieläkö tästä on mahdollista selvitä.

Yksi asia on, jonka havaitseminen otti aikansa: kukaan muu kuin minä itse ei voi noita tilanteita purkaa enkä minä maksullisena shrinkkinä (sielu-ammattilainen) voi kantaa muille ihmisille vettä kaivoon.

Painajaisen sattuessa pitää vain odottaa, että käy niinkuin käy.

Tosin kivut on hoidettava, vaikka Suomessa psykiatrit näinä päivinä ovat asiassa aika epäröiviä. Tehokkaiden kipulääkkeiden antaminen potilaalle luetaan aika monen ammattilaisen mukaan taito- tai hoitovirheeksi.

”Käy niinkuin käy” neuvoa (lähde: Mauno Koivisto) joudun aika usein jakamaan.

Myös kylpyhuoneen peilissä illalla hampaita harjatessa tai aamuaskareiden ohessa.

Jälkimmäinen muuten on se pahempi hetki.

Huomenta

INTERPRETATIVE REASONING

Otsikkoni EI ole dikaiosyne vaan pikemminkin Trutina morositas.

Kerään näitä omaan kansioonsa (Salle des pas perdus).

Hauduttelen ja mietin, miksi niitä kerään ja hauduttelen.

Sitten palaan alkuun. Eli siihen, minkä ensimmäiseksi kansiooni ”keräsin”:

Imperare sibi maximum imperium est.

Jos oikein muistan, nyt on tekeillä 4199 puskurikapasiteetin päivitys.

Sen kunniaksi – tasaluvun aattona – saa vähän leikitellä, mutta kovin vakavia ei kannata kirjoittaa.

Deo dante dexi on sopiva lopetus tämän päivän leikittelylle.

Neuvo lukijalle, joka jaksoi ärtymättä tähän asti:

DIY

TAHKUNA

Olen poikennut Tahkunassa siksi, että siellä on kello. Sellainen laivakello.

Se soi aina, kun kotimerellämme tuulee saman verran tai enemmän kuin silloin, kun laiva 27 vuotta sitten vei upotessaan joukon lapsia merelliseen hautaansa.

76 vuotta sitten Itämeren syliin hukkui vielä enemmän lapsia (Wilhelm Gustloff)

Kun ikä karttuu, kuolee ihmisessä lapsi.

Tilalle tulee jotain paljon jäykempää, hauraampaa ja vaikeammin korjattavissa olevaa.

Tilalle ei saa tulevaisuutta, mutta niin on aivostomme rakennettu, että menneisyys ”vaihtarina” kirkastuu.

Tietenkin sekin sitten sameutuu sytokiinimyrskyjen myötä kun aistit kunnioittavat enää havainnoista jalointa: musiikki.

Franz Schubert, osa II Andante, Sotenuto, Sonaatti nro 21, b-duuri.

Muistan erään syvästi jo ulottumattomiin siirtyneen ihmisen, jonka luona kävin usein kotikäynneillä. Kun pyysin häntä soittamaan, hän havahtui ja soitti pianollaan Ateenalaisten laulun.

Ja lauloi sen.

”Kaunis on kuolla…”.

Muuan toinen samassa tilassa ja tilanteessa kajautti ”Arvon mekin ansaitsemme”.

Vieraani ei kannata pelästyä.

Vaikka T.S. Eliot lausuukin ”huhtikuu on kuukausista julmin” (Kuollut maa), eivät asiat puskurikapasitoijan kohdalla niin huonosti toki ole.

Mutta kerran jo lähes vihreä kevään maa on saanut viime tuntien myötä muutaman senttimetrin lumipeitteen – vaikka ei ole edes vappu – ja lisää valkeaa pyryttää kuin lapsuuden helmikuisten matikkamyräkköjen aikaan.

Stefan Zweig kirjoitti koko elämäntyönsä yhteen lyhyeen lauseeseen.

”Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa”

Ken tuntee Zweigin elämän, hän osaa miettiä tuon lauseen monimutkaisuutta aika pitkään.

Itse olen sitä miettinyt neljännesvuosisadan ajan.

Ei ole ihan vielä seljennyt.

74 vuotta, pian 75, voi tuntua paljolta, mutta eihän se niin ole

Windsorin Lisbethin mies, Romanovien sukua, eli virkeänä elämänsä loppuun saakka.

Sen kunniaksi tänään Englannnissa ammutaan tykeillä 21, 20, 41, jopa 62 kertaa.

Hän oli kuollessaan kaksi kuukautta vaille satavuotias.

Jatketaan harjoituksia, tavataan sanoa kun tupakkatauko on pidetty.

Näin tehdään, vaikka en enää yli kahteen vuoteen ole tupakoinut, ja surraan menneitä, joista osa on aika raskaita murehdittavia.

19 päivän kuluttua on vappu.

Jos pitäisin vielä vappupuheita, lopettaisin tänä vappuna Mauno Koiviston sanoin:

”Jos purjehditaan karikkoisilla vesillä ja katsotaan vain, että vana on suora laivan takana, niin siinä käy huonosti”

Silent Message or Shouting Aloud

Yhä useampi ilmiö polarisoituu – tai ainakin se tapa, jolla ilmiötä kuvataan

Otan esille erään tuoreimmista: Luumäkeläislähtöinen kirjailija Petri Pykälä esittää maailmanlopun lähes toteutuvan Rovaniemen läheisen järven rannalla alkaen tunnistettavissa olevan romaanihenkilön kuolemalla 20.10 2020.

Maalitusvälineen nimi (kirjan kannessa) on ”Kotkanpesä”.

Toinen ennuste katsoo tulevaisuuteen, jossa Helsingin Sanomien taloustoimituksen (nyk. porsaanpunainen Visio, Tuomas Niskakangas) toimittaja kirjassaan Roihu kuvaa tunnistettavien äärioikeistolaisten (kts Lapuan liike) ja arvoliberaalien (kts Tampereen raitiotiet) sisällissota-konfliktia (v 2025), joka päättyy toisen osapuolen voittoon.

Maailmalla on useita think tank – ryhmiä miettimässä näitä asioita.

Yritän seurata niistä ”arvokkaimpien” viestejä, joista en löydä sellaista totuutta, joka valaisisi pimenevän polkuni kompastuttavia kiviä, oksia, juuria ja lätäköitä.

Vaelluksellani alkaa olla ainakin minulla hiukan kylmä. Taas kerran.

Viestit tällaisena aikana – jollaisia olen ennenkin elänyt, kts Sikojen lahti, JFK:n kuolema, Vanhan valtaus, UKK:n rojahtaminen, Suomen valtionkassan tyhjentäminen (Soros) ja kaikki 75 pääsiäistäni – ovat aina kaksinapaisia ja vähän on tilaa ääripäiden välillä kirkkoisä Augustinuksen aD 430 Hippoossa lausumalle:

”Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat”.

Silent message pandeemisessa ihmiskunnassa huutaa niin että korvani menevät lukkoon.

Lopullisesti tuhoa kahdeksannessa aivohermossani (n statuacusticus/vestibulocochlearis – kuulo ja tasapaino) täydentää ”shooting aloud”.

Tuohon shooting aloud – kuoroon ovat nyt yhtyneet koko suomalainen ”sivistynyt” media, silent message ei saa tilaa edes pitkäperjantaina – maailman hiihtokeskuksissa tanssitaan liian äänekkäästi.

Kuitenkin, oman lyhyen elämäni varrella hiljainen tieto on toistaiseksi joka kerta ollut taistojen tauottua se, jolla on ollut eniten vaikutusta – muskelia, vääntöä, tuloksia, säästyneitä ihmiselämiä ja luonnon verkostoja ja tulevaisuutta.

Tulevaisuus syntyy enemmän uskosta siihen kuin sen pelosta.

Tomma tunnor bullrar mest – hienommin ilmaistuna Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa

Väärän tiedon paradoksi

Mitä pidempään siirtyy 2020-luvun alun Decameronen Boccaccion löytyminen ja tukeminen kirjoittamaan tämän poikkeukselliseksi katsotun Trump-Covid-ajan historiaa tarinaksi, sen surullisempana herään aamu aamulta.

Nyt niitä aamuja on jo yli 27 000.

Falsifiointi ja falsifikationismi ovat ehkä unohtuneet (mitä ei voi todistaa vääräksi, kumottavissa olevaksi, ei voi todistaa oikeaksikaan).

Minut opetettiin tiedonkriitikoksi jo Paasikiven aikana. Uusi Suomi, Kouvolan Sanomat, Helsingin Sanomat, Suomen Tietotoimiston uutiset, Aku Ankka, Suomen Kuvalehti ja Venäjän kirjallisuuden klassikot.

Kärjessä Tsehov, sitten Gogol ja Dostojevski, mutta itselleni eniten merkitsi lopulta Tolstoi.

Viime vuosina, kun itsetuotettu tieto (tweet- ja fb-kulttuuri) on vallannut tilan eivätkä Suomen Yleisradio (YLE), Helsingin Sanomat, Seura, Apu ja Lapin Kansa saati Keskisuomalainen enää ole luottojanan vihreässä päässä, on tullut onneksi eläkkeen myötä aika perehtyä ja verrata.

”vertaa.fi”

Kolme suomalaista tiedonlähdettä ovat päivittäin ja viikottain kohtaaminani menettäneet todella paljon. YLEn uutis- ja ajankohtais-toiminta ei kanna sille annetun 500 miljoonan vuosi-€:n vastuuta likikään.

Helsingin Sanomien liki 500€:n tilausmaksu tuntuu yhä turhemmalta ja vastuuttomammalta maksaa.

Suomen Tietotoimisto pysähtyi dopingin kanssa kuin seinään jättäessään kertomatta, mitä tarkoittaa norjalainen menestys.

Jopa päivittäin ja viikottain seuraamani ammattialani tieto-ryvästymät saattavat asettautua härskin epäeettisesti kaupallisen huijauksen alustoiksi (erityisesti ravitsemustieteessä).

Jotain on jäänyt: blogit, joita olen alkanut kutsua kolumneiksi tai pakinoiksi. Muistan ”Hyvää, sanoi Mustapartainen mies, päivää” ja Xantipan.

Yhtä välillä maineensa menettänyttä painettua aikakauslehteä olen ihmetellyt että miten se on voitu saada takaisin falsifioinnin kovalle maaperälle.

Suomen Kuvalehti.

Hyvänä kakkosena parivaljakko YDIN ja PARNASSO.

Tänään vietetään H.C. Andersenin merkkipäivää.

216-vuotias omatunto.

Ettei vain ollut ”Keisarin uudet vaatteet”, ei niinkään ”Pieni tulitikkutyttö”.

Antonio Damasioko sen sanoi?

”Tarinat ovat aivojen pakkomielle, kielen edellytys – muiden tunteita lukiessamme luemme niitä ensin itsessämme”

Terveisiä Kemppiselle – sille Kullervon poika Jukalle.

Terveisiä myön Rovaniemen kaupunginjohtajalle:

Andersenin kotikaupungissa (Odense) jalankulkijoiden liikennevaloissa odottaa tai köpöttelee menemään H.C. Andersen – ei joulupukki tai joulupukin muori.

Toiset osaa – toiset ei.