Ibsenin nukkekoti

Kohtasin maanantaina veljeni (requiestate in pace) sotakaverin.

Hänet on laitettu alkuun Stalingradin taistelun ollessa jo ratkaisuvaiheessaan.
10 miljoonaa – tai viisi – soturia otti mittaa toisistaan.

Veljeni on taistelun jälkeisen alakulon matkaansaattama lohtu.

Mietin illalla asiaa vähän tarkemmin.

Asuimme veljeni kanssa lapsuutemme samassa huoneessa kahdessa eri vuokrapuutalossa ja nuoruutemme ylivelkaisessa omistusasunto-osakkeessa kerrostalon kolmannessa kerroksessa.
Vasta lukioiässä meillä oli omat huoneet.
Silloin, lukioiässä, Raunion ollessa valtiovarainministeri, inflaatio söi vanhempiemme velkasaldoa nopeammin kuin deflaatio irvailee nykyeläkeläisen netistä tilaaman kurripurkin kyljessä.

Mietintäni sai lisää vettä myllyyn kun yritin illalla katsoa televisiosta suomalaista elokuvaa vuodelta 2001.

Siinä yksinhuoltaja-mies asuu kosteus- ja homevaurioisessa puutalossaan keskellä hoitamatonta esikaupunkikaseikkoa.

Olkoot vaikka Oulunkylässä (dösä 64 1969).

Nainen taas asuu sikakalliissa empiretalossa (8000 €/neliö) alivuokralaisena (spora 3T tai 10 1969).

En jaksanut tarinaa pitkään seurata, koska nainen ei osannut polttaa savukkeita.
Poskihenkosia Irina veteli ja sai orgasmejaan yskimättä.

Alan kerätä yllä luonnehtimani nukkekodin tarinoita yhteen.

Veljen sotakaveri kertoi olevansa isona pomona maassa, jossa on lähes saman verran asukkaita kuin Espanjassa, mutta jossa kansantulo on rapeat 400 $/asukas/vuosi (ostovoimakorjattuna yli grandin).

Kun itse maksoin vuodelta 2013 veroa valtiolle ja kunnalle pari kolmesataa kertaa enemmän kuin on tuon maan kansantulo asukasta kohden, alkaa nukkekoti hahmottua.

Siihen kuuluu hometaloja, ansiotonta vanhan empire-kivitalon arvonnousua, tappioiden karvaita kalkkeja, silmitöntä ryöstämistä, keskittymistä lillukanvarsiin ja paljon sensuelleja, eroottisia ja lapsi-pornografisia sivuja Vatikaanin arkkipiispan tietokoneen kovalevyllä.

Mietin Rovaniemen, ”Pohjois-Suomen Kittilän”, kohtaloita tässä samassa lyhyessä jaksossa maailmanhistoriaa.
Stalingradin taistelusta Koskenrannan kaavoittamiseen.
Helsingin olympialaisista (1940 => 1952) Helsingin Jalkapallo Klubin viidenteen perättäiseen Suomen mestaruuteen.

No hyvä on, ei se ole Suomen mestaruus vaan Veikkausliigan voitto.

Mutta niin nuo ovat muutkin.
Liigapelejä.

Viittaan käsitteisiin Keski-Lännen punaniskat, Kiirunan rauta, Petsamon nikkeli ja velivainaan sotakaverin nykyisen toimimaan kovissa paineissa kiteytynyt hiili.

Niistä kaikista olen viime viikkojen mittaa dokumentteja nautinnut.

Nyt odotan dokumenttia paitsi sotkamolaisesta nikkelikaivoksesta (Talvivaara), myöskin syanidilla toimivasta oikean Kittilän kultakaivoksesta (Suurkuusikko), mutta en enää toisen kittiläläisen tunturin (Levi) taistosta, jossa vastatusten ovat eräs teologian ylioppilas (kesk), Jan Vapaavuori (EK) ja Antti Rinne (SAK).

En myöskään kaipaa dokumenttia ”Pohjois-Suomen Kittilän” Pöyliön- tai Ounasvaaran kaavoista.

Ensimainitulla vaaralla olleen hyppyrimäen saksalainen tai itävaltalainen räjäytti ensimmäiseksi alkaessaan syksyllä 1944, kun minä vielä en ollut edes tekeillä, Rovaniemen keskustan osayleiskaavan muokkaamista Skanskan, PEAB:n, Kukkolayhtiöiden ja erään vieläkin iso/osto-voimaisemman demarifoobikko-kioskin temmellyskentäksi.

Lopuksi muistutan, että minulla ei ollut lapsuudessa nukkekotia.
Eikä veljelläni.
Meillä oli junat.
Minulla puujuna, veljellä Fleischmann – vai olikohan se Märklin?

Jatkan edelleen junilla.
Viimeksi matkustin sellaisessa, joka kulki 305 km/h.
Päin helvettiä, return-ticket!

*

Edelläolevan kirjoittamisen jälkeen (03:43 DST, GMT + 2) hain postilaatikosta (04:55) päivän maakuntalehden, jossa on lehden mielipide.
Se on, että Arktinen puskurikapasiteetti kirjoittajineen osuu 30.9. naulankantaan & härjänsilmään.

*

lisää asiasta:

-1 grandi = tuhat taalaa (£, €)

-http://yle.fi/uutiset/talvivaaralla_kohtalon_paiva__kuinka_paljon_velkoja_halutaan_leikata/7498314

-http://fi.wikipedia.org/wiki/Min%C3%A4_ja_Morrison

-http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Maailmanpolitiikassa+puhaltavat+kylm%C3%A4t+tuulet/a1411961579572

-http://www.lapinkansa.fi/Mielipide/1194930380275/artikkeli/kaupunkikuva+on+aina+muutoksessa.html

Mainokset

Sukupuolineutraali päivä

Olen kysellyt kirkonmiehiltä ja -naisilta heidän kantaansa tuhkaamiseen.

Lisäksi olen kysymättä saanut monen kertomaan kantansa homoseksuaalisuuden luonteesta (sairaus, synti, luonnoton poikkeama, luonnollinen ominaisuus).

Nyt, kun etsin omaa tietäni kuudensien kirkollisvaalieni (ehdokkaana) alla, huomaan että tänään on nimipäivä sekä miehellä että naisella.
Mikko, Mikaela.

Olisi hyvä, jos joka päivälle laitettaisiin sekä naisen että miehen nimi.
Helsingin Yliopiston Almanakkatoimiston johto on uusiutunut.

Siellä voitaisiin asiaa uúsilla, naisen aivoilla alkaa pohtia.
Edellinen johtaja on koulukaverini ja hänellä on miehen aivot.

Erityisesti odotan Erkin-, Liisan-, Heikin- ja Antinpäivien ”parikkia”.

Erkki turjus, Liisan liukas, Heikin talven selkä ja Antin aisat.

Kirkkopyhät laitettakoon siis kohdalleen ja puoskaroiva säänennustus museoon!

Kemijärven kirkkoherraksi valittu sukupuolineutraali filosofi sen sanoi:

Ei ihmisen uskova ja uskon kohteena oleva osa ole solu, bosoni tai prioni.

Ihmisen usko on taivaassa, helvetissä, kiirastulessa ja vaeltaa.

*

Lisää aiheesta:

Särkyvää
(kouvolalaissyntyisen keski-ikäsen mainio blogaus-, vaellus- ja rakkaustarina)

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/sarkyvaa/

http://www.hs.fi/ulkomaat/Muhammed+suosituin+nimi++Israel+peitteli+totuutta/a1411869599612

Puliveivaajat krematoriossa

Se on niinkuin krematorion rakentaminen, kaupungin keskustassa olevan jokirannan kaavoittaminen tai Valion maitopurkki.

On jokin kohde, joka on ennestään niin itsestään selvä, että sitä pitää alkaa puliveivata.

Aikoinaan joku keksi laittaa maidon pussiin.
Eihän sitä pussista voinut juoda.

Nyt Valio on keksinyt laittaa maitopurkkiin pyöreän korkin.
Ei saatana: eihän siitäkään voi juoda.

Onneksi on ARLA.

Tai joku on keksinyt, että ihmisen kalmo nousee viimeisenä päivänä yhdessä hänen syntiensä ja hyvien tekojensa kanssa taivaisiin.

Eihän sellaista saa polttaa.

Saksalaisten itävalta-alppijääkäreiden jäljiltä Suomen kuuluisimman matkailukaupungin keskustaan on jäänyt tuhannen lapsen lisäksi hehtaarikaupalla maata, jota grynderit eivät ole yhdessä kaupungin kaava-osaston kanssa jakaneet.

Alueella on valtuuston jo hyväksymä ympäristöystävllinen kaava, jonka lainvoimaisuus on Annanpalon Heikin kverulanssin (valitus KHO:een) ratkettua saletissa. 18 kuukautta se vielä vie, sanovat hallinto-oikeuden sihteerit.

Ei sellaista kaavaa saa jättää kaupunkilaisten ja turistien yhteistä käyttöä takaavaksi.

Näitä on, näitä puliveivaajia.

Luen aamun lehteä (se on tässä maassa Lapin Kansa, ALMAn arktinen liite).

Siinä puliveivataan aika lailla.

Iltalehden (Sontasiionin Manse-liite) toimittajasta tehtiin kaivos- ja suo-ministeri.

Alkuperäinkansasta (Mihkael eli Mikkeli Näkkäläjärvi, CSV) tehtiin naurettava Perä-prosessien vastustaja.

Helsingin Sanomien entisestä päätoimittajasta tehtiin typerä ”Kepu-pettää-aina”-skribentti (hän toki tekee sen lehdessä itse, SRK).

Puliveivaavatko sosialidemokraatit?

No kyllä vaan.

Erkki Liikanen kertoo sosiaalisessa mediassa harkitsevansa muistelmien kirjoittamista: 1950-luvusta ja vähän siitä eteenpäin. Heh-heh.
Iiro V. korkkasi jo (kts Lapin Kansa 28.9. ss 08-9)

Sanna Marin kertoo vieneensä Sokli-radan rahat Tampereen raitiovaunuihin ja niiden raiteisiin (Nysse-Spåra).

Antti Rinne kertoo tarponeensa Muonion kansanedustajan (Ojala-Niemelä) suohon siksi, että tämä kannatti kokkolalaista kansakoulunopettajaa eikä helsinkiläistä Levin-omistajaa puolueensa puheenjohtajaksi.

Kuten rakkaat vieraani tähänastisesta jo ymmärtävät, en ole Arjan-päivänä noussut oikealla vaan väärällä jalalla vuoteestani.

Eikä maassa ole lunta sati taivaassa tuhkaa (Angels´s ashes, ensi-ilta Rovaniemen teatterissa eilen – poiketkaa nauttimassa).
Oulun krematorio sen sijaan kätkee metalliosat erikseen siunattuun maahan.

*

Olen maininnut krematoriosta täällä jonkun kerran.

Tänään keskustelin asiasta hautaus-urakoitsijan ja papin kanssa.
Kumpikin näki kantani vääräksi.
Toinen oman busineksensa kannalta, toinen sakramentti-tulokulmalla.

En ole aiemmin kuullut, että ”ruumiin ylösnousemiseen” pitää sisällään tuhkaamiskiellon luterilaisessa kirkossa.

Arvelen, että asia kaipaa reipasta keskustelua, koska kaste, rippikoulu, ehtoollinen, naispappeus ja avioliitto homoseksualismeineen alkavat olla jo kaluttu asia.

Hietanimen krematorio ottaa talteen kuolleiden metalliosat ja toimittaa ne Alankomaihin lentokonemoottoritehtaaseen saaden niistä rahaa.

Sen rahan yhtiö (seurakunnan osa) lahjoittaa Suomen Punaiselle Ristille.

*

Muuan Lapin vt kirkkoherra lähestyi ja totesi, etteivät kvarkit, bosonit, prionit saati atomit ja molekyylit ole ”korvamerkittyjä.
Kiitos ja onnea vaaliin, brother Pentti.

af Klint

Kuluneen viikon maanantaina YLE TV-1 MOT-ohjelmassa pohdittiin kilpirauhas-häiriöiden hoitoa.

Takavuosien loistavan piirretyn espanjalais-ranskalaisen ”Tällainen olet ihminen”-sarjan opetukset olivat jääneet niin ohjelman tekijöiltä kuin siinä esiintyneiltäkin unhoon.
Tai näkemättä.

Niin suomeksi kuin på svenska.

Puolituntisessa ei saatu kerrottua yksinkertaisimpiakaan tietoja siitä, mitä kilpirauhanen ihmisessä tekee, miksi ja miten.

Niinpä tarinasta tuli yhden epämääräisesti toimivan yksityisen palveluntarjoajan mainospala ja samalla ohjelmatoiminnan säännöt vedettiin vessasta alas tai suorastaan heitettiin luomu-huussin paskaläjän päällimmäisiksi.

Tällaisesta en haluaisi maksaa pakollista YLE-veroa, koska itselläni on varmempaa tietoa.

Se varmempi tieto esitetään tuossa piirretyssä, edellä mainitsemassani sarjassa, josta lapsetkin sen saattoivat ymmärtää.

No, kiertelin perjantaina Helsingin taidenäyttelyitä ja osuin Taidehalliin, jossa on ripustettuna Hilma af Klintin näyttely.

Esitteessä todetaan, että Klintillä oli oman mainintansa mukaan yhteyksiä tuonpuoleiseen ja hänen nyt esillä olevat taulunsa liittyvät juuri tähän yhteyteen.

Eipä siinä mitään. -Elämässä ja taiteessa on kaikki luvallista ja mahdollista.

af Klint itse varmisti selustansa siten, että hän lupasi laittaa näitä töitä näytteille vasta 20 vuotta kuolemansa jälkeen (hän kuoli 1944).

Taiteena hänen nämä työnsä ovat mielestäni keskikoululaisen töherryksiä, mutta taiteessa valta onkin ”kuluttajalla”.
Kauneus on katsojan silmissä.

Itse olen aika lailla kuvataidetta viimeisten vuosikymmenten aikana katsonut ja arvelen omaavani varman, henkilökohtaisen, subjektiivisen maun.

Kun sitten siirryin seuraavaan näyttelytilaan, Amos Anderssonin taidemuseon alakerrokseen, oli kokemus aivan erilainen.
Riemastuttavaa leikkiä ihmisen ennakkoluuloilla, hänen häpeän, syyllisyyden ja syrjimisen taipumuksillaan.

Mutatis mutandis”
Tommi Toija

Lopulta, ennen siirtymistäni todella vihaamaani ällöön Katajanokan maailmanpyörään, joka pilaa Suomen nuoren pääkaupungin ytimen kansallismaiseman todella tökeröllä tavalla, huomaan tuon Amos Anderssonin ilkikurisen taiteilijan pystyttäneen suurikokoisen kusevan monsterin tasavallan presidentin linnan edustalle.

Haloo, onks Saleresitentti kotoon, kun ei sen lippukaan ole saloss?”

Ei ole, hän o ulkoon kusemas

*

No, jutun juoni ei ole tässä, ei lainkaan.

Tarinan juoni on siinä, että Taidehallin näyttely oli tungokseen asti täynnä ihmisiä, jotka puheenparrestaan päätellen olivat tuiki ihastuneita siihen, että joku on lopulta totuuden löytänyt, muukin kuin Rauni-Leena Luukanen automaattikirjoituksineen ja Rovaniemen Lordin aukean ufoineen.

Juuri tällainen tuonpuoleisen täytyy olla”, huokaa näyttelyvieras, hyvinpukeutunut pääkaupunkiseudun vihertävä nuori tai hapsottava vanharouva.

Yhden kuvan osalta tosin hivenen mietin.

Siinä on kuvattu mielestäni aika selkeästi atomin ympärillä olevat elektronit orbitaaleillaan eli kiertoradoillaan.

Otin työstä kuvan ja laitoin sen facebook-sivulleni voidakseni kotona verrata.
Olivatko ne orbitaalit juuri tuollaisia (ne havaittiin aika monta vuotta af Klintin kuoleman jälkeen).

Varsinainen tehtäväni tämänkertaisella suurkirkon poikkeamisellani oli katsoa, mitä uutta on löydetty aivojen tutkimisessa ja tulosten soveltamisessa kärsivien ihmisten auttamisessa.

Aivotutkimuksen rahoitushan on Suomessa vähentynyt viime vuosina murto-osaan siitä, mitä se oli 1990-luvulla, jolloin Otaniemen superkylmälaboratoriossa tehtiin tiedettä maailman huipulla (Liisa Keltikangas-Järvinen, Jari Tiihonen & Co).

Palaverissa kävi ilmi, että psykiatrisista aivosairauksista kärsivät ihmiset elävät terveellisemmin, jos heiltä kieltää tupakanpolton, antaa heille salaattipitoisia ruokia ja ajaa heidät lenkille, jumpalle ja raikkaaseen ulkoilmaan.

Valitettavasti samat tahot, jotka tämän terveysterrorin hulluille laativat, myöskin kieltävät aika tiukasti mielisairauksista kärsiviltä ihmisiltä lääkkeiden käytön, koska he katsovat pillereiden olevan kansainvälisten, ahnaiden kemiankonsernien univeraali huono-osaisten myrkytys-projekti.

Palaan tuohon kilpirauhas-ohjelmaan.

Sen puitteissa todettiin, että ihminen, jolla on todella pallo hukassa, tarvitsee T3-hormonia.

Sellaista ainetta hän siis tarvitsee, joka pitkään käytettynä ja isoilla annoksilla katkoo luut, rikkoo munuaiset ja särkee hänen maksansa tohjoksi.

Puhumattakaan siitä, että nämä puoskarit rahastavat hoidostaan neljänumeroisia euro-määriä luvaten taivasosuuden ja tuhoten näyttöön perustuvan sairauksien hoidon perustaa.

Hilma af Klint saattoi hyvin olla edelläkävijä.

Sitä samaa saattoivat olla ne suomalaiset psykiatrit, jotka paransivat potilaitaan reilu sata vuotta sitten kuusien latvoihin rakentamillaan raitisilma-lavereilla.

Juhani Ahosta alkaen paranivat suomalaisen taiteen kultakauden parhaat luovat voimat.
Tai ainakin he tällaiseen hoitoon hakeutuivat.
Sen kunniaksi Suomen psykiatriyhdistys jakaa elämäntyöpalkintoja jäsenilleen vuosittain edelleen.

Aloitin työni psykiatriassa 1968, siis 46 vuotta sitten.

Silloin oli juuri ilmestynyt Viktor Frankl´n kirja, jossa hän keskitysleiristä selviytyneenä Wienin yliopiston psykiatrian professorina, samalla tuolilla Sigmund Freudin kanssa istuvana, totesi, että kriiseistä selviää huomattavasti paremmin, jos on joku vahva asia johon kärsijä uskoo.

Mihin minä uskon?

Olisiko vastaus Arktitsessa puskurikapasiteetissa?

Uteliaisuus.

Yhtäältä, toisaalta, kolmaalta, neljäältä, viiteeltä, kuuteelta…

*

Aiheesta enemmän

http://www.hs.fi/paivanlehti/26092014/tiede/Muurahaisten+vallankumous/a1411655084747

Madison Bridges

Arvot ja arki ovat muuttuneet elämäni aikana melko paljon.

Mutta pienikin kurkistus käytössä olevaan historian tietoon osoittaa, että eivät ne ole muuttuneet.

Samat keinot, samat päämäärät ja samat tulokset ovat – mikäli historiankirjoitukseen on uskomista – jatkaneet ylivoimaisina tässä ihmisen maailmassa.

Niinkuin Pekka Kuusi sen asetti: ravinto, suoja, lisääntyminen ja tieto.

Eli jos jossain luvataan ja jossain petetään, niin näissä.

Mitä lähemmäs eksaktia totuutta tiede meitä vie, sen enemmän on perusteltua odottaa, ettei näin olisi.

Mutta niin vain on.

Olen lähdössä katsomaan yhtä uutta tietoa yhden päivän ajaksi.

Arvelen, että innostun hivenen: nytkö olisi tuokin tuska vähemmillä haitoilla ja riskeillä ehkäistävissä tai hoidettavissa.

Kehitysoptimisti minussa sanoo, että näin voi todella olla.
Eläähän ihminen aina vain terveempänä aina vain pidempään.

Paitsi tuossa naapurissa, 1300 kilometrin pituisen itärajan takana.

Aina vain enemmän lyhenee odotettavissa oleva elinaika Venäjällä.
Ensin miehillä – taistelijat – sitten maatuskoilla – tai(s)te(i)lijoiden synnyttäjät ja imettäjät.

Mikähän siinä on, että näin se vain menee?

Pitää kysyä termiiteiltä.
Nekin rakentavat aina vain korkeampia pesiä itselleen.
Kunnes ne sortuvat.

Akava ei Suomessa suostunut eläkeiän korottamiseen ilman rahaa, jota pitäisi jakaa aina vain vanhemmille ihmisille.
Perintöveron tuloutuksen takaamiseksi?

*

Huomenna menen katsomaan näytelmää Seitsemännen portaan enkeli (Angela´s Ashes).
Teatteri, johon menen, on johtajuuskriisissä, mutta tekee loistavaa taiteellista työtä.
Kerran toisesna jälkeen.
Tilapäistiloissa, omassa hallinnollisessa yksinäisyydessään (Kannatusyhdistys ry:n piikkiin).

Viime näytäntökaudella tuo kulttuurin koti esitti Hiljaiset sillat nimistä näytelmää.

Kirjan mukaan näytelmän päähenkilöiden kalmot poltetaan krematoriossa ja heidän tuhkansa ripotellaan sillalta (Madison Bridge) alla olevaan jokeen.
Silta muistuttaa jotenkin Rovaniemen Rautasiltaa, vaikkakin on puusta.

Niinpä.

Lapin lähimmät krematoriot ovat Oulussa ja Kajaanissa.
Niihin on ajoittain jonoa.

Ihminen, joka eläessään jonotti terveyskeskukseen, keskussairaalaan ja pikkujouluna taksia, jonottaa siis myös kuoltuaan.
Tosin ei Terhokodissa. Kunta ei halua maksaa halvempaa hintaa paremmasta hoidosta – miksi haluaisikaan? Kalliilla ja huonolla hoidolla on somempi – ja ehkä nopeampikin – kuolta.

Eikä hänen kalmonsa kulje 225 km (Oulu-Rovaniemi) tai 333 km (Kajaani-Rovaniemi) matkaa ilmaiseksi saati maksutta.
Laskun kirjoittaa yksityinen palveluntuottaja.

Tuhkauurna toki kulkee kotiin päin halvemmalla, mutta ei maksutta.
Datsun 100A:n takapaksissa tai etupenkillä.

Muut Lapin seurakunnat eivät halua olla investoinnissa mukana ”matkassa”, joten krematorion rakentajat joutuvat kääntymään EU:n ympäristörahastojen pooleen.

Paikka toiminnalle on toki varattu.

Madison Bridges tosin on useimpien ylitettävä.

Nolla

Kullervon kirous tuolla pihalla – ja nelostiellä.
Lehdessä käsketään varoa rykiviä poroja.
Miksiköhän siellä ei käsketä varoa rykiviä hirviä.

Vain hirviä ammutaan.
Hirvellä on 68 kromosomia kun ampujalla on vain 46.
Sillä on ylivoima.

Mennä pitää eikä siinä blogistella: E 75.
Ylämaihin.

Illaksi konserttiin (Björn is back, LKO)

**

Kahden päivän aikana kaksi puoluetta on nimennyt kaksi eteläsuomalaista naista päättämään ja valmistelemaan valtionomistuksesta (sitä Lapissa piisaa) ja ympäristöstä (Lapin maa- ja vesialasta on ympäristönsuojelulle varattu yli 2/3) valtakunnassa seuraavan 2-7 kuukauden ajaksi.

Kehitysyhteistyö kuuluu leidien tarjottimelle Valtioneuvoston työnjaossa.

Sitä Lapissa ei näillä näkymin ole tarjolla.
.

Sen sijaan Lapista ja Karhu-oluen tehtaanpiipun varjosta on tarjolla tänään päätetyn mukaan osaamista siellä, mihin näiden kahden ministerinkin matka käy päntiönään.

Maanosan tärkeimmän liikenneympyrän tietämillä.

Perusturvallisuus

Täytin eilen erääseen vaaliin liittyvää ehdokas-kyselysarjaa.
Siinä kysyttiin asioita, jotka eivät juuri tuon vaalin kannalta ovat aika tärkeitä.

Yksi kysymys koski turvallisuutta.

Ihminen saa pohjan turvallisuudentunteelleen tai perusturvattomuuden valmeudelleen enimmiltään ensimmäisten elinkuukausiensa aikana.

Kun luen, että eläkeuudistuksen neuvottelijat eivät saa urakkaansa valmiiksi käyn miettimään turvallisuutta.
Yli 65-vuotiaat haluaisivat – eläkkeeltään käsin – nostaa eläköitymisikää.
Sähkönkatkaisuharjoitus joudutaan katkaisemaan vaihtovirran vaihtelun ja asiakkaiden sähköpulan takia.
Jos turisti menee Rovaniemen Ounasvaaran aarniometsään, hän eksyy***.

Obaman mielestä kaikkien tulee liittyä yhteiseen rintamaan taistelemaan sellaista vastaan, jota ei näe eikä erota arjesta.

Perusturvallisuus syntyy siitä, että vastasyntyneelle on tarjolla syli, jossa hän voi vaistota jakamatonta turvallisuutta, jota ammattilainen ei vaistomaisesti kykene hänelle jakamaan, mutta jota lapsen synnyttänyt äiti geneettisesti latautuneen ohjausvoiman avulla välttämättä hänelle jakaa.

Perusturvattomuus syntyy siitä, jos vastasyntyneen tarpeet ylittävät niitä tarjoavan sylin voimavarat tai kyvyn tarjota maksimaalista turvaa.

Ei, hyvät ihmiset, kyllä tämä harjoitus täytyy keskeyttää.

Aletaan taas antaa ihmisille työtä (siis rahaa, ruokaa ja lämpöä), kun näin harjoitellen nuo loppuivat.

Se epäonnistui, koska se osoitti, että perusturvallisuutemme ei olekaan rikkumaton, vaikka juuri edellisten vaalien alla näin lupasimme noissa verkkovaali-kyselyissä.

Lääkäri Räsänen, komissario Aarnio ja syytetty Auer.

Useassa lehdessä on Jarla-nimisen piirtäjän aamuinen sarjakuva, jossa tekijä asettaa asioita kyseenalaisiksi.

Sarjakuvan nimi on Fingrid.

*

Kuin pisteeksi I-kirjaimen päälle musta, Ingolstadtissa turkkilaisten maahanmuuttajien valmistama A8 ajelee kuuttakymppiä kolmenkympin kujalla.

Ehkä hän, kadun asukkaan musta piili kun on, ajattelee, että mustaa autoa ei näe, kun ruska alkaa olla ohi ja luntakin hiljalleen satelee.

Kello on katumme pienten lasten kouluuntaapertelun ajassa (DST).

Vovon man nicht sprechen kann…kuskit eivät ajattele – autot ajattelevat.

Esimerkki (minua moititaan usein kryptisyydestä):

Putinin uhittelun taustalla voi olla muitakin syitä.

– Suurvallalla saavuttaa kansalaisten mielihyvän, Iloniemi toteaa.”

*

***: http://www.lapinkansa.fi/Mielipide/1194929153951/artikkeli/soile+veijola+kaksoisviestintaa.html

1500 000 000 000 €

Pitkään bloganneen haaveuni on, että eräänä aamuna häntä ei kiinnosta kertoa vierailleen mitään.

Muistihäiriöiden ja sellaisesta kärsivien (eivät he itse sitä muista) lisääntynyt vaatiminen palveluissa ja kiroileminen jonoissa, joissa he etuilevat, ei olekaan enää mielenkiintoista.

Vaivalla kerätyn yhteisen 300 000 000 000€:n vuosittaisen BKT-potin** siirtyminen Soros-nimisen unkarilaisvanhuksen tai Buntan huonosti kasvattaman pennun takataskussa Venäjän- tai Tanskanmaahan, joissa on paljon mätää, ei viehätä kommenttiin asti (**= Fi GDP).

Venäjän uuden tsaari Vladimirin polveutuminen Romanoveista, jota pavlovilaiset geneetikot ovat pian Leningradin sotilaspiirin upseeriakatemiassa tutkien todistamassa, ei väräytä aamuöistä mukavaa unta sen vertaa, että hakeutuisi hakemaan ALMAn lehteä pakkasen jähmettämästä laatikosta.

Aamun lehdessä kahden ikikärtyn vanhuksen (Heikki Annanpalo, Seppo Räty) rähjä ikuisista aiheistaan (Ryssä ja Rollon kaava) ja hankkeiden kelottuneisuus enempi huvittaa kun juuri on katsonut itseään peilistä aamupissiä eturauhasensa ohi johdatellessaan.

On siis turboblogistilla kaikin puolin toivepäivä alkamassa.
MMDCVII päivitys on plakkarissa.

Voin kääriytyä omiin juttuihini, tavata omia potilaitani, hörppiä omaa kahviani ja kertailla omista ajatuksistani niitä, jotka eivät kaipaa julkisuutta – tai kestä.

Otsikon rahasumma kuluu 515 000 000 eurooppalaisen sairauksien hoitoon joka vuosi.

Siitä rahasta reilu kolmannes kuluu edellä tässä tekstissä kuvailemieni liki turhien oireiden tehottomien hoitojen suorittamiseen.

So what!

Have a nice day – in the evening without electricity .

Candles light – candles night

Syyspäivän tasaus

***

***

Merkitsen seuraavan muistiin vastaista varten.

Kesämatkoja lukuunottamatta minulla on pian 68-vuotiaana eläkeläisenä aidosti oikea ongelma:

Inhoanko eniten niitä päiviä,
-jolloin en ole eri puolilla Eurooppaa EU:n pohjoisimpana poliittisena toimijana vai niitä päiviä,

-joina olen psykiatrin työtä tekemässä jollain neljästä vastaanotostani vai niitä päiviä,

-joina olen kotona kuuntelemassa Muistojen bulevardia, Schatzia, Haatasta tai jotain muuta näsäviisasta yleishöyryradion ykkösen keikkaaja-suupalttia.

En inhoa lauantaita tai sunnuntaita, koska silloin on elokuvat, TV-1 la klo 10:05, teatterit ja aamupuuro Erottajan Essolla hyvässä seurassa.
Silloin on myös Näistä levyistä en luovu, Riston valinta, Välilevyt ja Lauantain toivotut.

Torstai-illat kuuluvat viikonloppujen joukkoon, koska silloin on taidenäyttelyiden avajaisia, kamariorkesterin konsertteja ja ”toivoa täynnä”.

Paavo, Mikko ja myö

Vesa-Matti Loiri runsaiden, runsaiden mainostaukojen kanssa oli sunnuntai-iltani viihde.

Koska olen kasvanut samoissa kuvioissa, oli ohjelmaa katsominen.

TV-4, ”Vain elämää” (uusinta loppuviikolta).

Yhtyeemme, jazzia ja tanssimusiikkia, sai erikoisen komennuksen 1962 syksyllä, kun Mikko Niskanen kuvasi Paavo Rintalan kirjan ”Sissiluutnantti” mukaan tehtyä elokuvaansa Pahkajärvellä, Valkealan pohjoisosissa.

Kuvaustauoilla jututin ohjaajaa 16-vuotiaan sinnillä:

”Minkälaista oli tehdä Pojat-elokuvaa?”

Ohjaajalla oli lyhyt ja ytimekäs ilmaisu – erityisesti kun hän käsitteli Vesa-Mattia, jota kysymykseni eniten koski.

En avaa hänen vastaustansa, mutta olin ”Pojat” elokuvan jo nähnyt ja vieläkin ajattelen, että se tuolloin oli yksi elämäni saranakohdista.

Loirin elämän seuraaminen tuosta eteenpäin on ”jäänyt tavaksi”.

Niistä orkesterimme jäsenistä, jotka olivat avustajina Sissit-elokuvan tekemisessä, on elossa enää kaksi. Kumpikin selvästi Sissit-elokuvassa rooleissaan ”erottuvina”.

Ja näkyihän tuo Loirikin olevan vielä ”still going strong”.

Viimeksi tapasin hänet pari-kolme vuotta sitten.

Emme vaihtaneet sanaakaan, joskin nyökkäsimme, koska samalla synnin asialla olimme: tupakalla.
Saimaa-, Klubi- ja Työmiesaskien kansiin piirustaen Nietjärven taistelukin (11.-17.7. 1944) taidettiin ratkaista ja sotainvalidin veteraanitalon rakennustyön saunakammari suunnitella.

*

Vain elämää-ohjelman ensimmäinen 2014 tuotantokauden jakso avasi yli 52-vuotisen taipaleeni uudelleen.

Eino Leinon Elegia erityisesti.

Mutta päinvastoin kuin TV-ohjelman artisteilla, ei kyyneleen kyyneltä tullut silmäkulmiini.

Sielussani vilahteli muistoja ja ehkäpä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mitä lukiotana aloittavan ja eläköityneen erikoislääkärin välisen taipaleen saumakohdissa ja haarukoissa on tapahtunut.

En kehoita ketään kadehtimaan tätä reilua puolivuosisataista taivalta.

En edes sitä vaihetta, kun ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa”.

Lapualaisoopperan aikana olin Vanhan ylioppilastalon katsomossa ja mietin silloinkin näitä ikuisia yhteenvetojani.

Loiri teki kaiken vähän toisin.

Hän eli ”vain elämää” ja tuntuu nyt nähdystä päätellen sekä luonnossa että tv-nauhoituksessa elävän edelleen.

Olen valinnut toisin.

Vaikka minäkin rakastan Inarinjärven itärannan niemiä ja ulapoita.

Suurin ero taitaa olla siinä, että olen itsemurhatutkijana lukemattomia kertoja kohdannut tekoja, jotka ovat tapahtuneet Loirin Elegia-tulkinnan säestyksellä.
Rotkoon hiipien.

*

Suurten ikäluokkien palavista pensaista moni on menettänyt vetovoimansa meidän vanhetessamme.

Vielä useampi on Carolan, Apulin ja Laila Kinnusen tavoin kuollut.

Kun seurasin viikonlopun aikana Mikael Jungnerin ja Sanna Marinin yhteenottoa sosiaalisessa mediassa, ikäpolvien kuilu tuli kovasti kipeänä mieleeni.

Nämä annamäkelät, sannamarinit ja muut somessa läppäri sauhuten elävät ihmiset ovat tulevaisuuden rakentajia.

Me jätämme kait tuon tulevan heille ilomielin?

Omasta puolestani seuraava aivan uunituore sitaatti saisi kuitenkin noiden atraktiivisten, aggressiivisten ja sanavalmiiden leidien ja nuorukaisten aamukahvipöytään tulikirjaimin piirtyä:

Long ago, in youth, I was brash enough to think myself able to pronounce on The Meaning of History. I now know that history´s meaning is a matter to be discovered, not declared.”

Kirjoittaja on eräs minua vielä paljon vanhempi, mutta edelleen elävä mies.
Stil going strong.

Jos ette häntä tekstistään tunnista, lupaan nimen pyydettäessä ilmaista.

Tosin valtavasti tärkeämpi hänen nimeään on hänen viestinsä sisältö.

*

Pohjoinen on viime vuosina tuottanut kaksi laatuisaa kirjailijaa.
Mikko-Pekka Heikkinen ja Tommi Kinnunen.
Suomussalmi, Kuusamo.

Samoja Heikkisiä taitaa olla Katja Kettu, Rosa Liksom menee meän kansan, Nuuskakairan piikkiin.

Arvelen, että Reino Hämeenniemi on seuraava.
Ei kaksi kolmannetta.

Itäraja, slaavilaisuus vai mikä sen tekee, että Iki-Kianto edelleen elää?

http://www.lapinkansa.fi/Kolumnit/1194928723660/artikkeli/reino+hameenniemi+vahasen+pelottava+elamys.html

Vänrikit Nappula ja Koskela

Kotiseutulehti kyseli tyypillistä rovaniemeläistä sananrieskaa.

Hakematta tuli mieleen kysymyspari, jonka 1960-luvulta alkaen olen pohojisessa sekä kuullut että oppinut itsekin käyttämään:

Mistä sie olet pois?
Koska sie lähet pois?

Ajatus noiden takana voisi olla: ”Mauri on tehtävänsä tehnyt – mauri saa mennä”

Sosiaalisessa mediassa puhkesi lauantaina, ennen ensilunta, mutta ruskan jo hiipuessa, kaksintaistelu näissä merkeissä.
Mikael Jungner oli aikanaan demareille löytö ja nyt seuraavan polven löytö kyselee: Sanna Marin.

Huipulle pyrkii kerrallaan ikäluokkia (Suomessa siis 60 000, mutta enimmillään 120 000 ihmistä vuodessa), mutta sinne pääsee vain pieni eliitiksi nopeasti muodostuva eversti- ja lottasvärd-kuntoinen joukko.

Seurasin 1960-70-lukujen taitteessa tällaista suomalaista prosessia läheltä.

Tuomioja, Wahlroos, Halonen, Sundqvist, Holkeri – ja tietenkin luokkatovereista ne kaksi, joista tuli kunta- ja sotavaltioiden ykköset.

Koko lääkärin ja psykiatrin työelämäni olen seurannut ja korjaillut niitä, jotka eivät joko pyrkineet tai jotka tönittiin kukkulanherra/rouva-taistoissa ”back to basics”.

Suomessa on nyt ruorissa vänrikit Nappula ja Kariluoto (Haglund ja Stubb), mutta myös lottajohtajilla on vahva ote.
Antti Rokka?
Ei ainakaan Soini tai Halla-aho, mutta, mutta: kukas se olikaan se jermu, joka loikkasi Metalliliitosta betonipuolueeseen?

Koko prosessin surullisin sarana tulee toistuvasti esiin sellaisena hetkenä, kun kukin maan, maanosan tai maailman valtias saa pyytämänsä, aiemmin eskorttinaan toimineen pään hopeavadilla käsiinsä (eskortti on saattaja, valtaanpääsyn ehto ja voima).

Näitä sodan viime taistoissa päänsä menettäneitä on paljon, paljon enemmän kuin niitä, joita taisto nostaa huipulle.

Mietin ja tiedän, kuka on minun elämäni roolijaossa ollut vänrikki Koskela, joka uhrautui, mutta sai myös kuolemattoman maineen ja kunnian.

Mutta paljon useammin otan harteilleni nuoren Wertherin kaavun tai sovittelen sitä kulloinkin kaatumassa olevan taistelutoverin, rosaluxemburgin, harteille.

Silloin ehkä on aika palauttaa Johannes Kastajan ja Salomen tarina mieleen.

Jos ei muiden niin edes omaksi pelastuksekseen.
Silmiä avaamaan.

Tasoittamaan tietä siihen tilanteeseen, kun viimeisen kerran joku kysyy:

”Koska sie lähet pois”

*

Lisää asiasta: Radio Yle 1 ”Tuntematon” – sunnuntaisin klo 15-15:55, uusinta maanantai-iltaisin

(Jos Kansallisteatterin version ohjaaja olisi kuollut, hän kääntyisi haudassaan – mutta hänhän elää: Mental Finland)

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2342867