I quit

Olen ollut työelämässä 1960-luvun alusta, yhtämittaisesti luvun lopulta.
Poliittisena päättäjänä aloitin 50v, yhtämittaisesti 40v sitten.

Nyt on tilaisuus seurata heitä, joilla on samat tiimat plakkarissa ja siksi nostan erikseen ne, jotka joko sairastuvat, kuolevat tai ilmoittavat ”I quit”.

Keskityn kolmanteen ryhmään, koska tapaan heitä ja tunnenkin.

Sairastuneet ja kuolleet ovat ammattini, joten olen heistä viisaasti vaiti.

Minä pidän oikeana sitä, että kun on hommaan ryhtynyt, sen myös kestäköön. Lepo on sairaita ja kuolleita varten, työn touhu ja vastuun kantaminen kuuluu terveille.
Iästä riippumatta.

Ansaittu eläke?
Mitä se on?

Tapa kuluttaa?

Huomenna on työpäivä. Talvi on täynnään kokouksia. Lumetkin pitäisi luoda aika ajoin.

Ei elämä ole ”I quit”.

(Kirjoittaja on taapertanut pirun kipeän selän kanssa parisen viikkoa opettelemassa tervekoipisen nuoren naisen kanssa kaukoitäisiä viisauksia, joista yksikään ei ole: ”lopetan, kun vielä voin”)

Kuvassa buddhalainen kultainen temppeli jota turhempaa ei ole, mutta joulupukin lailla se on sijaintikansalleen melkoinen runsaudesarvi ja ympäristötuholle piste iin päälle

Mainokset

Armas mulle aallon tie

En otsikoi Jyväskylän tal SAK:n Aallosta, koska tunnen nuo asiat, mutta merellä en ennen ole yli viikkoa ollut.

Kun meri on iso, sen aaltokin voi olla korkea ja pitkä.
Se antaa rauhaa, lepoa ja jälkikaikua.

Kovakin kivikatu post festum heiluttaa ihmistä tovin.

Etäisyys kotimaahan aina muuntaa mittakaavaa, sen ovat miljoonat ilmamailit ja tie- & katukilometrit jo aiemmin opettaneet.

Yksi outo havainto tiivistyy: mitä enemmän kuljet ja koet, mitä useampi asia on oppina mennyt syviin ja tutuiksi tulleisiin sielun syöveri-kerroksiin, sen vähemmän siitä saa puhua tai sen mukaan toimia.

Se oppi kelpaa: köpähtävät besserwisserit, pidetään me suu soukemmalla ja tehdään vähemmän vaikka tietäisimme.

Vain Talmud kehoittaa tai kehuu toisin: valkeiden hiusten viisautta ja sitäkin vanhemman ”gevurah”-vaiheen uutta, erityistä voimaa.

Kuva kertoo, että pisinkin odysseijs lopulta päätyy kovalle ja täyteen ahdetulle satamalaiturille.

RoPS, Räikkönen & @Romakka

Ei mulla muuta, mutta Suomi pelastui 1995 ”det glider in” ja taas on vähän samaa.

Aamun kuvassa Päivänsäde ja Menninkäinen kohtaavat.
Eihän sen pitänyt olla mahdollista.

Vai mitä, Laatunen ja Romakkaniemi?

Jokaikisen olisi nyt luettava sunnuntain Hesarista lappilaisen Pekka Juntin kirjoittama tarina siitä, miten Lapinlehmä tapetaan, vaikka on ALS.
Arvot – väärtisuhdekin – on siinä tarinassa aika hyvin kohdallaan.

Kymmenen tonnia terästä

Poikkean perjantain kunniaksi Erottajan huoltiksella juopasemassa kaljun kahvin. Yleensä se on särpimenä puurolle, mutta kun ovat simpukkalaiset muuttaneet puurokupin oudon malliseksi (aamun kuva), tyydyn mustaan sumppiin ja pikkusikariin.

Ystävä tupakkahuoneella kertoo eilen laskeneensa 10 000 tai tuhat kiloa terästä rakenteilla olevan kerrostalon juuriin, autohallin tueksi.

Mietimme, mistä Napapiirille muuttaa niin paljon ihmisiä, että kerrostalotyömaa toisensa jälkeen on meneillään ja tuleviakin markkinoidaan.

Emme löydä selitystä, mutta se teräs on itsestään selvä.
Kun pehmeälle ikiaikaiselle jokitörmälle rakentaa, on luontoa avitettava.

Takaisin omiin pakkaushommmiin ajellessa alueuutiset kertovat, että silmä-, lasten-, vatsa- ja luu-lääkäreistä on kylässämme pulaa. Siihenkään ei ole oikein selkeää syytä.
Vaikka hoidettavat lisääntyvät, hoitajat vähenevät.

Yli 50 vuotta minä tätä olen ihmetellyt. Että rintamaille syntyneet ihmiset laillani muuttavat pohjoiseen, mutta pohjoisessa syntyneet lähtevät vielä sankemmin joukoin etelään.

Itse olen jättämässä talon perillisten isännöimäksi pariksi viikoksi, mutta en matkaa etelään enkä länteen, en toki pohjoiseenkaan.

Takaisin tultua uskon yhä useamman terästonnin siirtyneen tulevien kerrostalojen anturoiksi.
Käyn palattuani hoitamaan antureiden päälle muuttavia kärsiviä kun vielä jaksan.

Rakentamiseen ja hoitamiseen liittyy ominaisuus, jota nykyisin kutsutaan nimellä FLOW.
Sanaa on vaikea kääntää suomeksi, koska ilmiötä niin vähän täällä kahdeksan vuodenajan maassa enää esiintyy.
Jotain työn ilon kanssa sillä lie tekemistä.

3. marraskuuta, siis palattuani, perheen kuopus juhlii syntymäänsä.
Minä puolestani juhlin omaa syntymääni tänään.
Vuosien määrästä ei niin väliä, mutta vuosikymmeniä voisi jo alkaa laskea. Kuopuksella menossa kolmas, minulla kahdeksas.

Silmissänne on Arktisen Puskurikapasiteetin 3994. päivitys.

Niiden määrää voi laskea yksittäin, elämää vuosikymmenin, kuolemaa vain kerran.

Eräs arvostettu matkoistaan kirjoittava ajattelija ilmaisi asian niin, että jokainen matkaan lähtö on kuolema.
Matkalta tulo sen sijaan ei ole syntymä.

Römppänä, kekrinä, pyhäin miesten päivänä taas tavataan.
JLS.

Sairaus

Haaveillessani poikasena Mauri Sariolan ja saksalaisen salaneuvos Sauerbruchin yllyttämänä lääkärin ammatista haaveilin erityisesti siitä, että oppisin parantamaan sairauksia sekä niihin liittyviä kipuja ja kärsimyksiä.

”Primum est non nocere”, tärkeintä on auttaa vahingoittamatta.

Kun olen 50 vuotta alalla ollut, olen surukseni huomannut, että nyt parannetaan terveyttä.

HyTe (hyvinvointiterveys) on eräs tekeillä olevan SoTe- ja maakuntauudistuksen kärkihankkeita.

Jonkin sairauden ehkäisy on halpaa ja tehokasta, jos sen syy on selvillä.
Voi kun olisikin, tiedossa.

Mutta terveyden vaaliminen ei ole se minun juttuni. Paitsi tietenkin raskausaikana: silloin en tupakoinut.

Ne opit, joita olen suorastaan janoisesti itseeni kerännyt, liittyvät siis sairauksien ja niihin liittyvien kärsimyksien parantamiseen tai edes helpottamiseen.

Se puskailu, jolla suuri osa sairaiden hoitoon tarvittavia varoja nyt käytetään, ei minua innosta.

Jatkan, nyt jo aika ajoin aika terhakkaasti sairastaen, vielä matkaani ammattilaisena, ihmisen sairauden ja sen parantamisen parissa.

Ehkäistä ei erikoisalallani juuri voi. Koska me emme todella tiedä, mistä psykiatrian suuret ongelmat eli sairaudet syntyvät (mielisairaudet ja tietyt ei-mielisairaat kärsimykset).

Toki jotain jo osataan tehdä ihmisen sielun sairauden parantamiseksi ja siihen liittyvän tuskan lievittämiseksi, mutta siinäkin osaamisessa on jatkuva pelko siitä, että nämä ”ehkäisijät ennallistetuissa puvuissaan” hyökkäävät selän takaa pikkuveitsiä käyttäen todistaen ”väärin sammutettu”-luuloillaan, että parantaminen ei aina viralliselle verkostolle ole se juttu.

Arktinen puskurikapasiteetti lähtee nyt etsimään uusia parantamisen muotoja ja katselemaan niihin liittyviä kulttuureja sisältä käsin. Viimeksi se tapahtui 1985. Vieläkin ihastelen tuon oppikoulun anteja.

Palaan puskurointi-paikalle, kun en enää tupakoi ja marraskuu on käsillä – kuoleman kuukausi.

Tänään viimeksi oli soitettava 112, jotta sairaus ei tappaisi.

Ei siksi, että terveys ei riittänytkään.

Median lukutaito

Toisella tavoin kirjoitettuna – yhteen – asia on selvä kuin pläkki.

Medianlukutaito on siirtynyt niille, joilla on ruotsin, englannin, saksan ja ranskankielen taidot hyppysissään, parhaat tarvitsevat myös espanjan, portugalin, kyyristen kirjainten, mandariinin ja japanin osaamista.

Me tavalliset tallaajat ja babyboomersit, niinkuin Lipponen, Kääriäinen, Pekkarinen ja Riepula, olemme aloittaneet Suomen Yleisradion, Uuden Suomen, Helsingin Sanomien ja paikallislehtien huussipaperiksi kelpaavien printtiversioiden kanssa emmekä me niistä enää mihinkään pääse: tietopohjamme haisee ja on syvällä (-ltä) suomalaisessa maaperässä.

Käsittelen siis suomalaista median lukutaitoa.
Osaako media lukea?

Kaksi ääripäätä on ollut seuraamisessani jo pitkään. Ellun Kanat ja Harri Saukkomaa.

Muitakin seurattavia on, mutta heitä on vähintään joukkueellinen, ehkä parikin (jalkaväkijoukkuessa on muutama kymmenen taistelijaa huoltoineen).

Sortin sakki.

Lukutaitoinen media ymmärtää riittävästi, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan ja välittää maksua vastaan havaintonsa niille, joilla ei ole (ollut) riittävää tai osuvaa kokemusta, siis medianlukutaitoa.

Lukutaitoinen media osaa ottaa mediaa haltuunsa niin hyvillä tehoilla, että media vaihtaa kantaansa taustalla, lukutaitoisten ohjastamana.

En ole asiassa osaaja vaan epäonnistuja.

Toistuvasti löydän itseni rajapinnoilta rähjäämästä ja sitä kautta menetän jotain, mitä en enää tässä iässä, paria päivää vaille kaksikahdeksatta, oikeastaan kaipaakaan.

Se hyvä puoli on ”no news – good news”.

Lukutaitoinen media osaa ohjata, mitä voisi yrittää, jos rajapinnassa (media – sen kohde) alkaa olla savua, ei ilman tulta.

Edellä mainitsemistani osaajista toinen on sellainen, jolla osaaminen taitaa olla hanskassa. Jätän mainitsematta, kumpi, mutta kumpainenkin on ollut minun medialukutaidollani aika pitkään ”katsossani”.

Fingerpori, Helmi ja Heikki, Kieku ja Kaiku, Karlsson sekä valitettavasti pitkällä virkavapaalla oleva Kalevan Jari ovat myös mainioita seurattavia silloin, kun Kanava, Parnasso, Jari Tervo ja Katja Kettu ovat joskus liikaa.

Pysykää, nuoremmat, siellä netissä ja toivokaa, että Google-Traslator kehittyy riittävän nopeaksi ja laatuisaksi.

Toivokaa myös, että revontulet eivät muutu auringon sähköpulssikai, joka kaataa planeettaamme osuessaan verkot.

Sähkö ja tieto: ne ovat sitten siinä.

Kuva: puskurikapasitoijan median lukutaito- ja medianlukutaito-välineistöä

Ymmärrettävyydestä

Läheiseni huomauttavat riittävän usein, että kirjoitukseni avautuvat vaikeasti ja ovat liian moniselitteisiä.
Olen samaa mieltä.

Mutta yritän selkokieltä.

Ilmastonmuutos, merien muovi ja ikijään sulaminen edellyttävät tekoja.

Jos kaikki ihmisen tekisivät tarpeensa luontoon (vrt lehmät, kissat,koirat,elefantit) suoraan eivätkä keräisi koiriensa jätöksiä muovipusseihin, säästyneen meren, puhtaan veden ja ilmastoa kuormittavan jätteenkäsittelyn osalta syntyisi säästöä aika lailla.
”Paskahuusit takaisin”

Uusimmat huusit tarvitsee tyhjentää neljän vuoden välein ja sitä tekemään voisi määrätä yhdyskuntapalveluna niitä, jotka tuottavat nokea (esim tupakoitsijat, napolilaisen pizzan paistajat, takanlämmittäjät ja hiiligrillillä kärtsäreitä kesäillassa touhuavat).

Jos siis lisäksi kaikki ihmiset lopettaisivat ruoan ja lämmön tuottamisen avotulella, säästöjen ja ilmaston tila olisi vielä parempi.
Ei loistelohta, ei savusaunaa, ei leivinuuneja, ei napolilaista pizzaa.

Tupakoinnin täydellinen kieltäminen voisi vähentää noen määrää niin paljon, että Grönlannin ja napojen sulaminen hidastuisi.

Olikohan tämä nyt riittävän selkokielistä?

Kaurismäki Ryhmäteatterissa

Synnyinkylästäni oli lyhyt matka Suomen vähemmän tunnettuun Stadiin (Remu Aaltonen: ”Tunnetumpi on Rovaniemi, nykyinen kotikyläni”).

Siellä vähemmän tunnetussa Stadissa olen tavannut käydä teattereissa pienestä pitäen. Liki kaikissa niistä. Asuin jopa Oopperaa vastapäätä vuoden. Sitä ainoata oikeata oopperaa.

Momentum elämässä osui kovin usein Pengerkadulle tai Hesarille. Usein myös Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeeseen.
”Taru Sormusten Herrasta”, ”Eduskunta”, ”Paniikki” jne jne.

Mika Kaurismäki on dokumentoinut elämääni tältä osin ja niin vain kyyneleet valuivat sielussani sisäänpäin lauantaina iltamyöhään, kun seurasin YLE-Teemalta tuota tarinaa (omastakin) elämästä.

Olen seurannut läheltä nykyisen kotikyläni teatteritaisteluita kyynelten valuessa poskille – ei kaihosta eikä ilosta vaan myötähäpeästä ja -syyllisyydestä viestien.

Jos KOM-teatteri tulee kiertueellaan Kemiin, olen varmasti paikan päällä. Juuri muuta asiaa ei Kemiin minulla ole viime aikoina ollutkaan.

Mutta se ei enää tule Rovaniemelle. Miksi tulisikaan?

Kotikyläni päättäjistä keskustalaisin osa on päättänyt, että Ryhmäteatteri ei ole meidän juttu. Kärkenä tässä offensiivissa on liki paras tuntemani näyttelijä, jonka live show´ta ”21” on ollut tuskallista seurata.

Eräs Ryhmäteatterin merkittävistä voimista on ollut Vänä. Sama mies, joka oli poliisina Kemijärvellä taivaan ollessa tulessa ja Tuntemattoman sotilaan Lammio.

Elämän teatterissa kuitenkin tärkeimmät voimat ovat he, joilla on taitoa ja sen tuomaa menestystä populismiin. Viiden tähden miehet ja naiset.

Heistä Juhani Aho on kirjoittanut hyvin osuvasti.

https://areena.yle.fi/1-4510727

Kuva: Kotikyläni vierailu-näyttämö

Nimimerkki ”Huolestunut kansalainen”

Aamulla selasin paikallis-, maakunta- ja valtakunta-lehdet ja vein ne tavan mukaan puolisolle sänkyyn paikalle, jossa itse äsken vielä nukuin.

Postilaatikossa löytyivät myös viikolla jakamatta jääneet Moottori- ja Hyvä Terveys – lehdet, joihin syvennyin aamupuurolta huoltikselta palattuani.

Yksikään noiden kahden liitupaperille painetun lehden tiedoista ei saanut aamuäreätä sieluani pehmenemään. Tulin yhä vain huolestuneemmaksi.

Ne ongelmat, joita liikkumisessa autoilla maailmassamme on ja ne ratkaisut, joita niihin tarvitaan, eivät avautuneet. Ne ongelmat, joita kehossamme, sielussamme tai verkostoissamme on, eivät valaistuneet ”lähes lainkaan”.

Kuitenkin ”mä lehden luin” ja avasin radion aamu-uutisille.

”Kolme nuorta kuoli liikenneonnettomuudessa”.

Siinä se on: ”Moottori” ja ”Hyvä Terveys”.
Hyödyttöminä pöydällä.

Vaimo tuossa sanomalehdet äskeiseltä nukkumasijaltani löydettyään ja luettuaan keittelee kahvia ja rakentelee aamun mehukoktailia.

Ei yhtään hyödytön asia.
Siitä en olekaan huolestunut.
Aamun kuvasta.

Antti 135 vuotta

Osuin juhlimaan Helsingin kattojen yllä kaimani vuosipäivää.

Samalla vietimme ICE:n kera kihlajaistemme 26-vuotisjuhlaa.

Kalaasissa pidettiin monta puhetta, joista mieleejäävin on palkitun toimittajan tarina hiiristä ja ankoista.

Jos Mikki Hiiri ja Aku Ankka eivät yhdessä nyt löydä tapaa ratkoa suuriäänisen ja syrjäytyneen ihmisjoukon ongelmia, syntyy sisällissota.

Sellainen kuin Suomessa oli 100 vuotta sitten ja Amerikassa vielä aikaisemmin.

Sopuun tarvitaan sekä Obama että Trump, sekä Rinne että Suomen yrittäjien edeskäyvä, sekä Xi että Erdogan.

26 vuotta sitten tuore kihlapari heitteli sormuksiaan pitkin hotellihuoneen seiniä.
Yhdessä Aku ja Minni sitten etsivät kultaiset kahleensa ja vielä tänä aamuna ne näkyvät kiiltelevän vasemman käden nimettömissämme.

Kiitos, kaima, kulttuurin ja tieteen tukemisesta. Kiitos, Laura Saarikoski mikkien ja ankkojen tarinasta ja kiitos me (Hilkka & Antti) kuuntelemisesta ja keskinäisestä ymmärtämisestä.

Kuva: Valoilmiö Helsingin kattojen yllä