DilentANTTI vastaan PROfessionaali

Pidin tämän blogin ohella erikseen kynällä värkäten päiväkirjaa siitä, mitä tapahtui tammi-syyskuussa 2022 Euroopan sisällissodassa.

Toisella puolen oli Neuvostoliitto Turkin, Itävallan ja Unkarin kera, toisella Bryssel-Strassburg-uskovainen EKP- ja vapauspuolue. Pääasiallinen taistelukenttä tappamisineen on vanha kunnon Pultava ympäristöineen.

Nyt diletantti-blogien (mm APK) ohella myös ammattilaisten (PRO) päiväkirjoja alkaa tulla julki.

Samat ovat heidän vinkeensä: pohdittuja, tietorikkaita, etenkehaten ja kiireellä kokoon sutattuja ovat nämä ”Markuksen Evankeliumi”-teokset.

Rahastusta kuin Suur-Savon Osuuspankin tyhjillä kiinteistöillä.

No, mie en ole rahastanut enkä rahasta.

Sen sijaan joudun näkemään, kuinka tämä hyväosaisten Suomi kaikkein sensitiivisimmissä risteyskohdissaan syö solidaarisuuden ja heittää sen satakertamahoissaan sulaneina ja märehdittyinä jäänteinä virtsa- ja kakkikaivoon.

Esimerkkejä nimenomaan eläkeläis- ja professionaali-emeritusten/emeriittojen seurakunnista tulee silmiin ja korviin päntiönään ja runsastuen.

Vapaamatkalaisten määrä lisääntyy samaa vauhtia kuin avoin perälauta tiputtaa savisen maantien pintaan pinon alimmaisia.

Mistä tämä moraalin rapautuminen kertoo.

Joseph A Tainter antaa asialle ajallisen mittakaavan: 13 000 vuotta. Sama havainto ”Rajalla”-filosofilla (RIP). Se on minun tähänastisen päiväkirjani huippukohta (Oiva Ketonen).

Päiväkirjani ovat kierrelehtiöitä (niistä saa revittyä huomaamatta sivuja, ettei jälkipolvi näe kirjoittajan pahimpia mokia) ja niitä kerääntyi tässä A. Stubbin 080808-show´ssa kolme isoa satasivuista ja yksi pieni parisataasivuinen.

Lisäksi pidän erikseen sellaista päiväkirjaa kultateräisellä mustetäytekynällä, josta ei sivuja voi repiä pois – huomaamatta.

Jokaisen kierrelehtiöpäiväkirjan olen numeroinut huolella (sivunumerot, kirjoittamispäivämäärät).

Sopii siihen tulla toverien ja muiden keinoviisaiden katsomaan, vaikkeivät suomenateenalaisina evp-upseereina tosin tule saamaan harakanvarpaistani selkoa.

Sotilaan ei kuulu osata lukea tai kirjoittaa: hänen kuuluu tappaa (kts Kustaa Mauri Armfelt Mauri Sariolan kirjassa Suomalainen ratsastaja – Haminan taistelu)

Eikä ole syytäkään osata – lukea, kirjoittaa tai kirjoitettua ymmärtää.

Nimiä?

Osaava aikansa seuraaja poimikoon markusten evankeliumien kirjoittajat puhuvina päinä tv-ruuduiltaan, radiokanavien sarkastisista politiikan ”huumori”-ohjelmista ja fb/TikTok-sivuilta.

Suomi24, Vauva.fi ja twitterlandia kannattee jättää väliin.

Ei Kemppisen Kullervon pojan blogia.

Siellä näet on paljon hyviä nimimerkki-anonyymien ”lettereitä”, jotka ovat ”hyvän” tieteellisen artikkelin suola.

Minulle on vakuutettu Kultarannasta, että asiat alkavat selkeytyä lähimpien viikkojen myötä.

Tätä kirjoitettaessani lumi alkaa sataa maahan ja viikko 39/22 on loppumassa, kymmenes kuukausi alkamassa ja kaikki odottavat jännittyneitä kuuluisaa ”Mustaa maanantaita”.

Jake Sullivan, Dmitry Patrushev avec isi.

Yhden ”puhuvan pään” roolia alan arvostaa – ennestään arvostan Mikko Hautalaa.

Hän on Petäjäveden korkeaotsainen Mika.

Hän lanseerasi tänään lehdessä käsitteen ”torakka-rakkaus”.

Se tarkoittaa, että luottamuksensa menettänyt kansa (US, RUS, It, F, D, Fi jne) luottaa päättäjinsä vähemmän kuin noitaan, koirankakkaan, varpaankynsisieneen tai peräpukamiin.

Raja-arvo on 42% (kansan luottamus valitsemiinsa päättäjiin).

Suomen eduskunta käsittelee aborttilakeja vaieten.

Roknoosi

Kun potilas sairastaa, hän ja usein hänen läheisensä haluavat tietää, miten tämän taudin kanssa käy. Paraneeko vai onko kuolemaksi.

Kun ihminen, hänen asuinalueensa, maakuntansa, maansa, maanosansa tai planeettansa sairastaa, lienee ihminen – sapiens – ainoa, joka tahtoo tietää ennusteen.

Kuuntelin tänään Pekka Saurin haastattelua YLE:n kulttuurimakasiinissa.

Hän esitti väitteitä, jotka eivät ole evidenttejä ja tuntui elävän näiden väitteidensä varassa.

En ihmettele, että hän siinä sivussa on useiden vuosien ajan ollut mielestään masentunut.

Toinen ihminen, jota olen kuunnellut, nyt myös luonnossa, on petäjävetinen antiikin Kreikan nimiin nykyistä planeettaamme ja ihmiskuntamme tulevaisuutta ennustava.

Luottamus väheni kun hän sekoitti kaksi antiikin hahmoa: Ikaros ja Orfeus.

Ihmettelen näiden profeettojen määrää ja perusteita heidän julistukselleen, mutta en lainkaan halua heitä kieltää itseään ilmaisemasta.

Minua he, nämä puhuvat päät ruudussa, radioni ämyreissä tai älylaitteideni näytöillä, eivät vakuuta.

Eivät vaikka olisivat inarilaisen valkokenraalin tyttären lapsia, niinkuin Vladimir P:n, ”tveriläisen inkeriläisen”, on mainittu olevan.

Tuo Vladi julistaa ehkä huomenna sodan kaikille mielestään häntä vainoaville, mm meidän maallemme.

Eivät, vaikka olisivat ersiläisiä, suomalaisugrilaisia ikätovereitani – ja aika lailla kuvaani, mutta ei kaimaansa (Babitsin) muistuttavia.

Presidentti Vladi I:llä on kallis kello oikeassa kädessä, patriarkka Vladi II:lla vasemmassa.

Olin hiljattain Helsingin Vanhassakaupungissa sellaisten ihmisten parissa, joita aiemmin – yhtä lukuunottamatta – en ole kohdannut, muistaakseni.

Tämä yksi on emeritus-rehtori Espoosta, hiljattain leskeksi tullut.

Tuossa tilaisuudessa en kuullut yhtään tyhjää sanaa, mutta kuulin erinomaista sekakuoroa, jota johti lääkäri, jota mielelläni vertaan Heikki Peltolaan. Hänkin on kuoronjohtaja (YL) ja lääkäri.

Tuo kuoro on koottu ihmisistä, jotka ovat jäseniä suvussa, jonka sanotaan sen uudessa sukuronikassa olevan onnettoman epämusikaalinen.

Tahdonpa tavavata tuota sukua vastakin ja kuulla heidän kuoroansa:

”Jag sitter källä vid din strand och set på målnens tåg”.

En siis luota Mika Aaltolaan, Pekka Toveriin tai Helsingin Sanomien tämän päivän printtinumeron kansikuvapoikaan (Peter Nyman).

Korkeampia voimia jätän pohtimaan muotokuvansa raitiovaunussa taidevalokuvaajalla otattaneen vihreän radiopsykologin, joka rikkoi välinsä vanhempiinsa 2-vuotiaana ja kertoi sen tänään radiossa muistavansa.

Näillä sanoilla lupaan, että huuhailematta palaan tänne Arktiseen puskurikapasiteettiin kirjoittamaan.

Yhdestä en luovu.

Se on kryptaaminen.

Siitä olen pahoillani sekä 15 vuotta tästä taaksepäin (4474 päivitystä) että seuraavien blogausten ajan.

Älkää unohtako käydä katsomassa, mitä lukee kemppinen.blogspot.com – sivuilla. Kaksi vuotta minua iäkkäämpänä hänen ei enää tarvitse kryptata.

Eikä kai valehdellakaan.

30.11.

Suomi on kahdesti siirtynyt sotatilaan.

Yksin Antinpäivänä 1939, osana 25.6. 1941.

Ei taida olla kovin montaa ihmistä, joiden täysijärkinen muisti voi toistaa sen, miten tuohon tultiin.

Toisaalta ei ole kovin tavallista, että tämän päivän aikuisista avioliitossa olleista ihmisistä 50% haluaisi todistaa vielä itseään likempänä olevaa sotatilaa.

Kjell ja Mårten Westö haluavat tässä todistaa.

Suosittelen kirjaa Vuodet, koska siinä käsitellään Mika Aaltolan Peneposseolaissodat, 30-vuotinen sota ja Mauri Sariolan ”Suomalainen ratsastaja”-tarina.

Jokainen mediassa pääksi ruudussa joutuva vannoo nyt tarinaan.

Olen ymmälläni, koska minun tarinoideni joukossa ei ole, ei edes näiden neljän ja puolentuhannen päivityksen joukossa, sitä kertomusta, jota nuo puhuvat päät ruudussa toistavat.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen kuin muutama päivä sitten, kun eräs puhuva pää sekoitti Orfeuksen ja Ikaroksen toisistaan tai keskenään.

Minä en sitä uskaltaisi tehdä. Putin, Biden, Erdogan, Niinistö, Truss, Draghi, Modi, Bettel ja Hatta samassa uppoavassa laivassa.

”Ajoi jäihin Titanikki, meni koko paatti rikki, hukkui miehet, naiset, lapset, tosi syy ol…”

Seldon Adelson

Talvirenkaat

Pidän kirjaa jäiden lähdöstä, lehtien puhkeamisesta ja ensilumesta.

Viimeisinä parina vuotena ensilumi on satanut maahan Rovaniemellä lokakuun puolen välin paikkeilla.

Koska ihmiset Lapissa ja Etelä-Savossa, niin naiset kuin miehetkin, kuolevat ennen aikojaan verenkierto-, alkoholi- ja tapaturma-teitse, vaihdatutan renkaat ennen ensilumen satamista.

Eli huomenna.

1980-luvulla renkaat vaihtoivat vanhimmat lapseni vaihtoivat Range Roverin ja Simcan renkaat, nyt Peugeotin kitkat laittaa auton alle rajusti laajeneva rengas-konserni.

Mitä tarkoittaa, kun sadonkorjuun jälkeen tuleva ruskan sinfonia vaimenee ja siirrymme Arktikumilla mustan lumen talveen?

Ihmiset alkavat syödä hyvin epäterveellisesti, juoda alkoholia kohtuuttomasti ja kaatuilla holtittomasti.

Sanalla sanoen siis kuolla.

Kari Hotakainen on kirjoittanut ”Opetuslapsi”-nimisen kirjan, joka mielestäni on hänen 40 vuotta kestäneen kirjalijauransa paras.

Kun häntä tänään haastateltiin radiossa, hän kertoi kirjan kirjoittamisesta ja sen valmistumisen jälkeisestä lähipiiri-tapahtumista asioita, joita itse en kertoisi.

Ei hätää, ei kertonut Hotakainenkaan.

Mutta hän antoi eetterissä rivien välissä ymmärtää, että kuolema on häntä lähestymässä.

Itse asiassa on jo paikan päällä.

Mustan lumen talvi.

Poikkesin viikonloppuna kuuntelemassa Mika Aaltolaa ja opettelemassa kalsitoniinin merkitystä.

Peloponnesolaissotien Tukuytideksen ja A.J. Europaeuksen suvun narratiivit muodostavat viikonlopun vaellukseni motiivin, jonka ytimessä on tämän päivityksen jokaisella rivillä piilossa oleva lause.

Se ei ole ”Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa” (Stefan Zweig ennen itsemurhaansa).

Se on

Unohtaminen on iso osa muistia

Matkan loppu

Neljä vuotta sitten elämänikäisen ystäväni tuhka sirottui Trinity Bridgen sivuportailta Nevaan.

Yksi vaellus oli ohi siinä.

Kahden vuoden ajan olen nyt kulkenut niillä jäljillä, joita hänen kanssaan teimme.

”Tupaan en kuse, mutta kauaskaan en kävele”

Matka on käynyt Itä-Suomen ytimissä. Kuopiossa, Harjamäessä, Uudessa Valamossa, Taipalsaarella, Saariselällä, Lappeenrannan torilla, pitkin Pohjanmaan valtateitä, 1500-luvun ja varhemmillakin kartanoilla.

Useamman kerran olen poikennut vakuuttamassa rauhantahtoani hänen läheistensä luona.

Äitini tekopitäjissä jokainen katu ja syrjäpolku muodostaa osan yhteistä taivaltamme, vainajien reunustamaa. Ei tapettujen vaan kuolleiden sielujen valtatie, Pub Hopeatähdestä Speden Saluunaan, Suomen Tivolista Kaunispään palovartijan torniin ja Raja-Jooseppiin.

Tänään on aika syksyn viimeisen kulkurintien, junalla ja talsien.

Matkan kruunaa ennen Pohjanmaan rataa kohtaaminen sukuni viisaiden pakeilla, Vanhankaupunginlahdella.

Satojen vuosien tarina, johon vasta nyt olen liittymässä.

Everstien tarina.

Matkalukemisena mennessä on Westön veljesten, Kjell ja Mårten, armoton ja syvän porakaivon tavoin viisas, talven pakkasia lämmittävä keskustelu (Vuodet, Åren, Otava 2022), tullessa päivävaunussa istuen suvun uusin, juuri julkaistu tarina.

Viikonlopun muuttuessa arjeksi kolmen yön kuluttua astun junasta samalle asemalaiturille kuin 1960-luvun alussa.

Tsar Bomba, JFK, Kymmenen kärjessä, Suuret setelit, Mäenteis, Kanjoni Kalle, Parariisikuru, Sokostin laen valkoinen rommi ja humalaiset kärrinpyörät Ounaskosken leirintäalueen rantanurmikolla.

Tammukammi ja Rautulammin karhu.

Joutaahan näitä muistella,

Kun kylän viimein saavutti, hän mielipuoli olikin, tuo kurja kulkuri

Viimeinen säe tuo on Ilmari E:n runosta, joka purkautui 1916, ensimmäisen maailmansodan keskivaiheilla, 16-vuotiaan lukiolaisen märkänevästä sielusta. Joululahjaksi äidilleen.

Uudelleen ajankohtainen.

Kokijan vastuusta

Varsin painavien ja toistuvien viime päivien utelujen takia yritän uudelleen jatkaa tarinoista raportoivia kertomuksiani – narraatioista puhuu Sofi Oksanen. Muut narratiiveista.

Olen tehnyt paljon matkaa viimeisinä päivinä.

Kohteina ovat olleet Lauri Ingman, Juha Mieto, Mikko Hautala, Tove Jansson, Topenon kylä, Mannerheim, Suomen maavoimat, vuosien 1939-46 kokemusten traumojen mietintä ja niiden hoito.

Synnyin lokakuussa 1946.

Myös Akseli Gallen-Kallelan rooli kultakauden myytin välittäjänä tulee kuin sattumalta vastaan monella tapaa. Vanhankaupunginlahdella, Kalliorannantiellä, Espoon länsilaidalla, kunniamerkissäni.

Tärkeä vielä suurelta osin tekemistä vailla oleva pulma ja narratiivi on sen trauman seurausten hoito ja siihen liittyvän kivun lievitys, joka syntyy Nyky-Ukrainan itäosien ja Raatteen tien ajalliseen välimaastoon.

Meillä on, juuri haurastumassa olevilla II maailmansodan kokeneiden narratiivien viimeisillä suoraan todellisuuden kokeneilta kuulleilla – vastaanottaneilla – velvollisuuksia tässä.

Siksi viimeisten kymmenien vuosien runsaat vaellukseni ovat vaatineet kotiin palattua aika pitkän ja pitenevän ajan sen tutkimisen, mitä ”väliaikana muualla” on tapahtunut.

Lehtien lukua, päiväkirjojen kirjoittamista, keskustelua muiden ”köpöjen” kanssa. Inarissa, Sodankylässä, vinhaa kyytiä kiitävässä onnikassa, Pikku-Finlandian ja TEAMS-koulutuksissa, sukujen, kollegoiden ja kurssilaisten kokoontuessa tulisille miettimään talojensa tarinoita.

Kuten tämän päivityksen alussa totean, yritän vielä kerran jatkaa näiden päivitysten punaista lankaa, 15 + 1/2 vuoden pituista sarjaa.

Koska minulla ei näiden blogipäivitysten suhteen ole ketään elävää ihmistä, joka poimisi pahantahtoisesti selkään iskettyjä pikkuveittiä selästäni, jätän varauksen.

En ryhdy uhriutumaan tämän kanssa.

Aika kuluu jouhevasti myös uusien ja vanhojen kirjojen parissa.

Nyt on luvussa Mauri Sariolan 1977 kirjoittama ”Suomalainen ratsumies”-kirja.

Siinä kuvataan nykytilannetta Suomen ja Venäjän suhteissa aika osuvasti.

Kustavilaiseen tapaan.

Revisited

Huomenta Mannerheimmuseon ja -metsästysmajan, Tove Jansson – alttaritaulun, Laurin Ingmannin patsaan ja syksyisen Suomen maantieverkoston tienovilta.

Johtuen huomattavan hankalasta lukijapalautteesta suljen tämän agendan ja harkitsen uuden blogialustan avaamista.

Tämä alusta on 2007 alusta toiminut moitteetta, mutta suojautuminen häiritseviä vierailuja vastaan on teknisesti minulle liian vaativa tehtävä.

Kiitän vielä kerran vajaan 5000 päivityksen ja 15 ja puolen vuoden aikana syntyneitä verkostoja eli Teitä kontaktinhaltijoita.

Kaikkea hyvää

Arktinen puskurikapasitoija

”Tintti”

Äly ei kestä valtaa – vice versa

Olen sellaisessa iässä, että on järkevää vähitellen katkoa niitä verkostoja, joilla ei ole välitöntä ”hengissä ja sielun voimissa pitämisen” kykyä.

Twitterin ja pari ammatissa tärkeää verkostoa olen jo hyljännyt, parhaillaan on menossa muukin ”some”-siivous.

Täällä SoMe:ssa ei voi iän myötä millään perusteilla pitkään roikkua sellainen (kaltaiseni), jonka vahvuudet myönteisessä tai toimivassa vuorovaikutuksessa on kyky vastavuoroisesti tarkastella kulloisenkin keskustelukumppanin ”kahtatoista aivohermoa”.

Tällä tarkoitan sitä viestiä, jota rakenteellisesti perusteltu havainto toisista ihmistä välittää.

Pelkkä ei-fyysinen vuorovaikutus ei enää ole mielekästä, jos ei sitten opettele uudelleen kirjoittamaan kirjeitä.

Niitä minulla on arkistossa todella paljon.

Niitä varten minulla on kultakärkinen mustetäytekynä ja aika lailla vaikeasti luettava käsiala.

Ihmisen aivohermoista tulee ”näkyviin” kahdeksan kahdestatoista ihmisen kasvoista. Merkittävin viestisisältö on opittavissa lukemaan ja ilmaisemaan silmien seudussa.

Jäljennän loppuun hiukan muuntamanani Helsingin Sanomista tänään lukemani tekstin, jonka totuudellisuutta aion olla testaamassa tulevan viikon torstaina klo 08:15 osoitteessa Porvarintie 44.

”J:n käsitys tuntemattomasta ja vaarallisesta on jälleen erityisen ajankohtainen. Nyt, kun pelkäämme kansallisvaltion idean murenevan tai vahvistuvan entisestään. Nyt, kun ennätykselliset luonnonkatastrofit, eriarvoistuminen ja väkivalta purevat kiinni ja vaativat lisää. Jälleen kerran on hyvä hetki huomata, miten tuntematon valuu sisään ja menee matkoihinsa. Miten se on aina ollut täällä.

…

Kun pyrstötähti syöksyy kohti laaksoa, perhe menee läheisineen luolaan syömään kakkua.

Sellaista tyyneyttä ja kepeyttä tarvitaan tuhon muotoilemassa ajassa.

Se on taitoa katsoa kuolemaa kohtisuoraan, mutta oikukkaasti”

(sitaattia olen omin luvin hiukan toimittanut eli se ei ole tarkka ja siihen vaikuttaa suuresti Lars von Trierin elokuva Melancholia, 2011)

Kiitän seurasta ja toivon voivani tavata Teistä vieraistani mahdollisimman monia kasvotusten, kahdeksan aivohermon katsannassa – SoMe oli nyt tässä.

Meriselitys

Olen vastaanottanut kyselyitä APK – blogin päivitysten tulevaisuudesta.

Toivon voivani jatkaa päivityksiä jossain vaiheessa.

https://www.laakarilehti.fi/mielipide/kiusattu-kiusaaja-ensimmaisen-kiven-heittaja/?utm_medium=newsletter&utm_source=uk&utm_campaign=uk36pe-2022&m=OTE5Niw5ZWQ3MWM2NWUyNzg1YjhiYzIzZTFiZDFmZWRlZWNlMg%3D%3D&tmpaccess=21e3ba973af12aeb4dd34641351274b5&valid_until=1663317264

Taidekriitikon ja mielipidesivun isännänvastuu

Printtilehdessä on sellainen asia, jolle instagram- ja ylilauta-sivut SoMessa eivät pärjää.

Se on se kala, joka lehteen voidaan kääriä seuraavana päivänä.

Kala on monenlainen vertauskuva, jopa Pietarin kalansaaliin nimissä (IKTYS, Jeesus Kristus, ”Jumalan poika ja pelastaja”, alkukirjaimet kreikankielellä)

Minulle se on paha, koska se haisee, kun muille se tuoksuu.

Minut se voi tappaa, koska olen merenelävä-allergikko.

Pienen levikkialueen sanomalehti paljastaa tavattoman paljon juuri näiden otsikon mainitsemien sivujen – kulttuuri, yleisönosasto, tekstarit – kautta.

Pääkirjoitusta ei moni lue, toimittajien kolumneja vain harva ja hänkin erittäin valikoiden, toimittajien päiväkirjoja viimeisellä sivulla ei jaksa, ei jaksa. ”Mielipide” on mainio kaikissa muissa lehdissä paitsi Helsingin Sanomissa, jossa minulle riittää että otsikot tavaan.

Kun muutin Lappiin, täällä sai kalastaa aika lailla, että kaikki lehdet tulivat hyödynnetyiksi.

Lehtien kilpailijana toimi Lapin Radio, maan paras alue-torvi. Ylivoimaisesti.

Sen toimittajat haastattelivat minuakin ehtimiseen – ja lehdet.

Lisäksi lehdet pyysivät usein kirjoittamaan kolumneja. Kirjoitin niitä tuhansin. Uusi Rovaniemi (ennenkuin Kuuselan suku se söi), Lapin Kansa, Kaleva, Pohjolan Työ, Lounais-Lappi, Pohjolan Sanomat, Kymppi, mitä kaikkia niitä olikaan.

Nyt jäljellä ei ole oikein mitään.

Kuusela myi lehtitalonsa ALMA:lle, joka myi sen Kalevalle, joka myy sen kohta KSML:lle tai Sanoma Medialle.

Rakastan kulttuuria, mutta inhoan median kulttuurikriitikoita. Toki vaadin, että net siellä lehdessä ja Lapin radiossa (Radio Rovaniemi) kritikoivat. Ei heitä voi eikä saa lopettaa saati irtisanoa, mutta Armi Harjun aikaa ei kyllä enää tule, ei edes Seija Lappalais-kautta.

Rikhard Kautto, etelän lahja Lapille, on, mutta ei palkalla vaan pienoisilla keikkapalkkioilla.

Kritiikkejä tekevät senttarit eli eläkeläis-opettajat, jotka ovat aina äänestäneet Esko-Juhani Tennilää ja Mikko Jokelaa.

Lapissa asuu 180 000 ihmistä, joista lukutaitoisia on enemmistö, mutta -haluisia ei.

Näillä mennään.

***

Suren valmiiksi sitä, että ensin menevät ”ilmaisjakelut” (eivät siis ”maksuton-jakelut”), sitten Lapin Kansa, Kaleva ja ennenpitkää ainoa printti on NYT (ei Hesarin tv-liite vaan New York Times).

Pääasia, ettei se ainukainen kalankääre ole Pravda, DN, SvD tai mikään muu slaavin- tai latinan-kielinen (ranskankieli luetaan tässä latinankieliseksi).

Rohkeutta, resilienssiä ja kuuntelun taitoa, Antti Kokkonen joukkoineen.

Tapio Räihä pitäisi tosin saada takaisin Anni Tolpin esihenkilöksi, että saataisiin siinä aivan Lapin Kansan toimituksen fyysisenä naapurina toimiva radiotalo iskuun.

Valitan tämän blogauksen nurkkakuntaisuutta, mutta toki Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Radio Yle Ykkönen ovat jatkuvasti seurannassani.

Jopa Parnasson luen kannesta kanteen.

Ja omat päiväkirjani.