Milky Way

– Nolla mittarissa, kallio on liukas jäästä, tähdet eivät enää aamusta sumun lävitse näy.

Illalla saunan jälkeen tähdet olivat siellä. Ensi kertaa vuosiin.

Ei valosaastetta, nenän kumminkin puolin vaihdettujen linssien suoma ylimääräinen tarkkuusnäkö ja takana jo useampi päivä poissa sorvin äärestä: mieli tulee vastaanottavaiseksi.

Kun lapsuuden kymmenet ja sadat tunnit ovat opettaneet miettimään tähtimaailmaa taivaan kattona, jossa on kuvioita, ei se oppi vanhuudessa ole kadonnut. Seulaset löytyivät ensi kertaa sitten 1950-luvun ja kaikki muukin oli kohdallaan eri ilmansuunnissa. Kaihin leikkauttaminen kannatti.

Tähtitaivasta, ei niinkään avaruutta, katsellessa muistin myös missä ollaan, mutta en oikein sitä, miksi.

Mikä toi kolmen aikuisen retkueen ahvenanmaalaisen niemen nokkaan kolmeksi yöksi ja kuljetutti meitä päivät ympäri pientä saarta?

Åland on niinkuin Azorit, Mallorca, Madeira, Fidzi tai Rhodos. Rajattu, tiukasti minuuttaan vaaliva ihmisjoukko asuu kapoisella, luonnoltaan tutulla saarellaan ympärillään meri.

Saari ei ole niinkuin erämaakylä Lismassa tai Siperiassa vaan se on niinkuin meri sen ympärillä.

Jos laivanvarustamot myytäisiin Macaon moolokin kitaan niinkuin perunantuotanto ja -jalostus eikä matkailu jostain syystä enää innostaisi ruotsalaisia tai suomalaisia, jäisi Oolannin kansalle vielä kalansa, toisensa ja historiansa.

Erään vanhan ahvenanmaalaiskirkon hautuumaalla on muistokivi, jossa luetellaan seurakunnan sodassa kuolleet vuosilta 1939-45. Kuolinpaikat ovat kiveen hakattuina ja niitä on ympäri maailmaa, Okinawalta Itämereen.

Niin, itse asiassa Ahvenanmaa ihmisineen on kuin Malta.

Eilen päivällisen jälkeen piipahdimme pienessä kioskissa,  jossa seurueen nuorin pelasi raha-automaattia muutamalla eurolla kuitaten riemukseen 180€:n voiton.

Sekä vielä kerran elämässä vaihdetuilla silmilläni valosaasteen häirisemättä kokemani lapsuuden linnunrata (Milky Way), maakunnan mannermaata vanhempien kirkkojen katoissa riippuvat laivojen pienoismallit että pieni ja ymmärrettävä ihmisten ahvenanmaalaisminuus olivat vahvoja voittoja vanhenevalle ja viisastuvalle sielulleni.

Enemmän kuin nuo 180€, joita kaverini kilisytti PAF:n automaatista ohi ”RAY”:n aina niin ahneen pikkuvoittojen uhkapelikidan.

Paremmin nuo Suomen lounaissaariston asujamistot voivat, jos yhä useampi keksii poiketa heidän vieraanaan ihosyöpää ja maksakirroosia aiheuttavien etelän aurinkosaarten ja -rantojen sijasta.

Muidenkin kuin lajienkehitys-ystäviemme, miljoonien ja taas miljoonien laillamme Lappiin palaavien muuttolintujen,  voi olla hyväksi ja somaa poiketa levähtämässä täällä.

Kahdeksan vuodenajan saarilla.

Arkipelago i åtta årstider.

 

 

Sepe ja Valtteri

Nollassa ja vähän miinuksellakin mittarit, sumussa maisema. Päiväksi tulee aurinko ja tuuli kääntyy 180 astetta: etelästä pohjoiseen.

Maalaispoikana Helsingissä 1960-luvun melskeissä valitsin sivustaseuraajan osan. Tai kait ajauduin sellaiseen. En viihtynyt opiskelijayhteisössäni vaan hakeuduin taiteen ja toisinajattelun lähteille. Mutta siis osallistumatta, perässähiihtäjänä.

Tuollaisessa touhussa olen viihtynyt siitä lähin ihan näihin päiviin asti: ”Pienten voittojen mies”, vaimoni antama ilmaus, kuvaa hyvin elämänkaartani jälkikäteen.

Kun ne ihmiset, joiden lähellä käsi mietteliäästi parratonta leukaa hieroen hiiviskelin, nyt ovat kuolleet tai viettävät satavuosistaiteilijajuhliaan, siunaan valintaani tai kiitän ajautumistani aktiivisen sivullisen rooliin. Esimerkkejä tällaisista valinnoista tai ajautumisista on kosolti. En ole ollut yksin vaan osa valistunutta ja kokemuksista rikasta enemmistöä.

Poimin kaksi esimerkkiä: Kinnunen ja Lastumäki toisaalta, Nokia ja Apple toisaalta.

Aktiivisesti ja koko vaikutusalueensa taidolla vallottaneita ja käsitteiksi muuttuneita rooleja yhtäältä, huonomuistisia vastuunsa unohtaneita toisaalta.

Sepe ja Valtteri, ”Lampaansyöjät”, eivät ole nuorille tuttuja hahmoja, ”Onks Viljoo näkyny” ei lastenlapsille taida sanoa mitään, mutta iPhone ja Lumia ovat takuulla tuttuja niin esineinä kuin käsitteinäkin.

Kinnunen viettää taiteilijana tasavuosijuhlaansa, Applen perustaja ja Lastumäki ovat kuolleet, Ollila ampuu fasaaneja ja peltopyitä pakettipelloilla ja maailma on siirtynyt Stubbien, Rinteiden, Putinien ja Obamien taustalla häärivien kasvottomien voimien haltuun.

Merkillistä on, ettei kukaan halua kantaa vastuuta siitä, mitä omassa ihanteita pursuavassa nuoruudessani tapahtui Vanhalla, Koiton talolla, Iisalmen tupailloissa, Mäntymäellä, Kansakoulunkujalla, Apollonkadulla tai KOM-teatterissa, Kansallisteatterista nyt puhumattakaan.

San Franciscossa, Leningradissa, Itä-Berliinissä tai New Delhissä.

Vaikka se juuri tapahtui aikana, joka osallistujien määrän ja pohjattoman vallanrakkauden takia sääti lähes kaikkea, mistä tänään kärsitään. Vietnamissa, Kataloniassa, Pihtiputaalla tai Pelkosenniemellä.

Espoosta ja Macaosta nyt puhumattakaan.

”Säitä pitelee”, töks töks

1960-luvulla laulujoutsenia muutti Lappiin huhtikuulla jokunen kymmen paria, mutta nyt ne pakenevat etelän ilmoja kymmenin tuhansin. Kurkien, hanhien ja pulmusten kera.

 

Sortin sakki

Pari plus-astetta,  aurinkoa odottava taivas on sees, eilen jäänsä luonut lahden pinta ei juuri väreile. Lintufaunan aamukonsertti on erilainen, runsautta.

Muutaman tunnin lauttamatka pienessä paatissa on kuin peili.

Siinä ehtii nähdä itsensä selfieinä, mutta myös muutaman kymmenen kohtalontoverin luonto alkaa paljastua. Kaikki näkevät toisensa pienessä kahvilassa. Vaihtoehtoista paikkaa oleiluun ei ole, koska pikkuruisissa kansitiloissa tuulee holotnana.

Sen sijaan, että miettisin vieraskielistä, huonosti pukeutunutta ja pääsiäisen loppumisesta selvästi masentunutta, tänä aamuna jo työssään, koulussaan ja tarhassaan ahertavaa laumaa, mietin omaa seuruettamme tovin.

Alan päästä tällä metodilla arkeeni kiinni.

Kyse ei ole siitä, kuka olet vaan siitä, minkä viestin annat  viiden tunnin purjehduksen aikana muille. Niin seurueellesi kuin näille tuntemattomiksi ikiajaksi jääville Titanicin muita kansituoleja miehittäville kanssamatkaajille.

Solidaarisuus, empatia, lämmin lähimmäisenrakkaus?

Joukossa on lapsia, totta kai.

Joukko syö jauhelihaa ja korvapuusteja, totta kai.

Koska on tyyntä, joukko ei oksenna reelingin yli, mutta koska ei ole turistiaika, se ei myöskään kirmaa pienessä kansitilassa ”ah aurinko ota minut”.

Pulleata, suupielet alaspäin ilmehtivää, tympeätä, huonosti pukeutuvaa ja takuuvarmaa arktista väkeä, sitä me olemme, matkaseurueeni ja kanssamatkustajat.

Mijoonien pakolaisina kanssa- ja kansainvaeltavien ihmispolojen joukkona kuljemme samalla pallolla, samaan suuntaan.

Kohden jäljelläolevia elinpäiviä.

Pääoma

Nollan yläpuolella, tähtitaivaalla, vähenevällä kuulla ja humisevalla metsällä mennään.

Aloitin viikonloppuna uudelleen syksyllä 2003 lukemani kirjan kanssa.

Jaan Kross, Uppiniskaisuuden kronikka (Otava 2003, 1245 s).

Kirjan tarina on aika kurja: kaiken piti olla hyvin, mutta se loppui kurjasti.

Sivusilmällä ja -korvalla seurasin median tämän pääsiäisen veikkagustafssonia, huumekoukusta selvinnyttä soittajaa (Helsingin Sanomat, Arto Nyberg).

Pallen tarinassa Krossin kronikassa ja nykypäivän selviytymistarinoissa on nuoremman kollegan kanssa käymäni keskustelun esille nostama ylimääräinen voima: sosiaalinen pääoma. Sellainen voima, jota kaikilla ei likikään riittävästi ole vuorten ja rock-yleisön ihailun voittamiseen elossa samalla säilyen.

Veikka Gustafsson ilmaisi asian jokin aika sitten niin, että vuorten valloittamisen tärkein osa on paluu hengissä. Liki samaan hengenvetoon hän taisi lisätä, että siellä ylhäällä on niin usein niin tuulista ja kylmää, ettei hän enää lähde.

Jotta päästään vuoren huipulle tai narkomanian ytimiin, tarvitaan siis DRD4-7R-geeni,  synnynnäinen seikkailijan vietti, mutta tarvitaan myös sosiaalinen pääoma. Jälkimmäistä vuorelta paluuseen, ensimmäistä sinne lähtemiseen.

Katson Uppiniskaisuuden kronikan Pallen, rock-tähden ja vuorikiipelijän pääomatasetta ja vertaan sitä omaani, joka on junnaajan taito. Vaimo sanoo: ”Pienten voittojen mies”.

Kerään itseni vuorelle ja alhoihin varovaisesti, vähitellen, kerros kerrokselta, pienemmällä mekkalalla ja kivulla, mutta tulen myös alas huipulta tai ylös rotkoista kivi kiveltä.

Oma tapani ei ole sankaruutta, mutta sekin on mahdollista ikäihmiseksi asti vain, jos sosiaalista pääomaa on riittävästi.

Mikään menestyksen ja pitkän iän eväistä ei ole selvästikään itse ansaittua vaan muualta saatua: perheestä, suvusta, kylästä, kulttuurista, lajista…

Lisäksi suuri voima on ajattelijoilla, sellaisilla kuin kirkkoisä Augustinus, jotka lisäävät pääomaan vahvan tujauksen jumalia. Keitä ne sitten ja miksi ovatkin.

Heräämisiä

Sen verran sää muuttui, ettei ole pilviä. +2C, isot puut niiailevat nätisti Mare Balticumilta saapuvassa tuulessa – ei myrskyssä.

Moni viisas ja vanha lääkäri on matkan varrella opettanut varomaan kevätrospuuttoa.

Niin kauan kuin miehet käyttävät pohjoisessa valtaa, jota naiset vain ohjaavat, tämä on emeritusten mielestä kaikkein vaarallisin väen, vallan ja väkivallan vuodenaika.

Vappuna jo vähän hellittää, mutta hakkaa-päälle-huudot oikeasti alkavat vaimentua vasta horsman kukkiessa.

Nyt juuri on liikaa kylmää, liikaa lämmintä, liikaa pimeätä ja liikaa valoa. Nyt juuri ei pitäisi rassata niitä geenejä ja epigeenejä, jotka ohjaavat yksilöitä samaan suuntaan jos joukkoa tai heikkoa villitsee, sytyttää roihuun.

Siinä on vain se, että kun kyseessä on aika puhtaasti pohjoinen, arktinen pulma ja kun arktisella ei paljon ihmisiä asu, ei kukaan lauhkeilta vyöhykkeiltä meitä tule neuvomaan.

Meidän pitää täällä kahdeksan vuodenajan maassa tietää tämä itse ja uskoa kun ahku tai isomummo sanoo suvun miehille neuvonsa rauhoittumisesta.

Turhaanko?

Lastenlapset etsivät talossa, auringon jo tanssiessa taivaanrannalla, pääsiäisen munia. Oppaanaan heillä on älykännykkään kätketty kartta.

 

Muulinkakkibingo

Sää on ennallaan. +3C, sumua.

Pääsiäinen lapsuudessani oli loistelias aika levittää huhuja. Lehdet eivät ilmestyneet, STT:lla (Suomen Tietotoimisto) valvoi vain yksi toimittaja eikä ollut TV-, radio- tai netti-verkkoa venkoilevaa valhetta oikomassa tai provosoimassa.

Nyt huhuja levittävät lauantain Ilta-Sanomat ja Iltalehti, asiantuntijat ja heidän edustajansa sosiaalisessa mediassa, mutta myös radiossa, televisiossa ja ”BBC:n sivuilla”. Niitä sitten kertaillaan tänä aamunakin torikahviossa tai TB:lla. HS, TS & Co toki tänäänkin kertovat ”oikeata tietoa”, vai?

Kotikaupunkini kassa, josta pohja on ollut näkyvillä jo aikapäiviä, on kuitenkin riittävä siihen, että pääkaupungin aamukoneessa saapuu jakkupuku ja farkut toisensa jälkeen iso lasku salkussaan kertomaan huhuja yli 3000 kaupungin palkolliselle. Vaikka palkolliset ovat  varustautuneet bull-shit-bingolla, jossa riittävä määrä tyhjää jargonia oikeuttaa kuulijan huutamaan BINGO ja yleisön heittämään konsultin ilman laskutusoikeutta etelän onnikkaan, ei huutoja tiettävästi ole kertaakaan kuulunut.

Pääsiäisseudun radio- ja tv-ohjelmissa sit sama juttu.

Kissan alkueläimen aiheuttama raivokohtausalttius (erityisesti paluuliikenteessä maanantaina), ensi yön kellonsiirtelyn aiheuttama SAD (kaamosmasennus) ja työpaikan kalkatuksen tuottama ”ääniherkkyys-syndrooma” ovat kaikki tulleet ”linjoja pitkin” vailla kontrolloitua epäilyä pitkinä pyhinä suomalaisten kaluttavaksi.

Voi olla tietenkin parempi, että ihmisellä on kosteus, home, äänet, väärä kellonaika tai kissankakka ongelmanaan tällaisina aikoina, kun nuoret ruottinkiäliset tai väkivaltaiset stadinslangia murtavat entiset ministerit muistuttavat entisten kollegojensa nyt johtamia suomalaisia siitä, että väärin tämä on sammutettu, väärin.

Niin väärin.

Koko tämä bullshit-, kissankakka-, työpaikkakeskustelu-, kesäaika- ja konsultti-kaaoksemme, jossa totta on toki toinen puoli.

Mutta kumpi puoli?

Pielpajärven erämaakirkko

+2C, 90% kosteus ja tuuli saavat sään tuntumaan -2C:lta, mutta Golf-virran kääntyminen voi tuoda hirmumyrskyt: säitä pitelee, jumalanilmoilla uhkaa. Aamutupakalla kuulen faunasta ainakin puhatulkun, variksen, lehtopöllön, Lapin satakielen ja leppälinnun.

Otsikolla credo mietin aamun valjetessa, miksi voin huoletta mennä Pietarin kirkkoon, jossa on Piéta-veistos, mutta en Pielpajärven erämääkirkkoon.

Mietin, kuinka helppoa on keskustella kuolemansyntiä tehneen suomalaisen herätyssaarnaajan kanssa, mutta vaikeata brysseliläisen wannabe-militantin jihadistin kanssa.

Santa Maria della Vittorian pieni kappeli Roomassa kelpaa minulle hyvin hartauden harjoittamiseen vaikka menekin tuohon kirkkoon erään taideteoksen takia, mutta istanbulilaisen moskeijan visiitti jää minulta helposti tekemättä.

Tässä katsannassa en halua poiketa Sixtuksen kappelissa, vaikka paavi Benedictus eilen illalla pesikin islaminuskoisen jalat Roomassa.

Tapaan paljon suomalaisia ihmisiä, jotka ovat eronneet kirkosta erityisesti sen sanoman takia, eivät päästäkseen maksamasta ”kolmannen sektorin” muutaman satasen vuosittaista jäsenmaksua.

Kun he sitten menesvät sinne Sixtuksen kappeliin ja minä en, alan jotain ymmärtää siitä, mitä tarkoittaa CREDO (”minä uskon”).

Kun kerron muslimille, budhalaiselle, islamilaiselle tai kirkosta sen opin takia eronneelle, että matkojeni aikana yritän aina Pyhän Kristoforoksen nähdessäni pysähtyä hetkeksi miettimään taipaleeni tärkeitä tai tähemmän tärkeitä asioita, kaikki hyväksyvät sen.

Miksi?

Siksi, että tuon pyhän jätin kerrotaan kantaneen ihmisiä suuren, tulvivan joen yli.

Kannettavien joukossa on tarinan mukaan ollut myös pieni lapsi, joka oli raskainta, mitä Kristoforos elämässään oli kantanut. Tänään Golgatalla.

Regarde st Christophe et va-t-en rassuré

(Katso Pyhää Kristoforosta ja jatka matkaasi rauhoittuneena)

Synnin palkka on lahjoman hinta

Elohopea putkessaan on -1C:n korkeudella yösijani parvella. Pilvessä, tyyntä.

Keskustelin facebookissa illalla lähes pakkomielteisesti Eurooppaa ristiin rastiin vaeltavan toimitajan provosoimana kiveen kirjoitetuista totuuksista ja niiden iästä.

Mietin samalla Risto Nordelliin viikonloppuna Rovaniemellä todistamasta: Mozartin ei tarvinnut säveltää, hän vain poimi avaruudessa vaeltavat sävelet ja sijoitti ne viivastolle.

Niin teki varmasti sekin hiekkakiveen taltallaan naputellut, joka arveli 5900 vuotta sitten ihmiskunnan sekä korruption että lasten tottelemattomuuden takia lähestyvän loppuaan.

Illalla puulämmitteisessä saunassa oli hyvä antaa päänsä tyhjentyä pikitien loskaisista kiireistä.

Pienen puukauppalan, jota ryssän koneet eivät pommittaneet keskiaikaan, kasvattina elän seitsemättäkymmenettä pääsiäistäni. Juudas saa jälleen rahansa, joiden palkinto on hirttäytyminen ja pian tanssii aurinko taivaanrannassa blogistin valaistukseksi.

Anselm Kiefer syntyi Tonavan varren kaupungissa samoihin aikoihin kuin minä Kymijoen rantamilla.

Hänen kauppalansa oli pommitettu kivikauteen ja ydintietoisuudekseen avaruudestaan poimimansa kokemuksen hän Mozartin tavoin muunsi taiteeksi.

Kiirastorstain aluksi edessäni on paskapaperitehtaan varjoon ja tuotolla rakennetun museon tiloissa Kieferin maalauksia.

Taustalla soi päässäni korvamatona Mozartin Requiem, jonka nautin Tonavan varren hajalle pommitetussa, mutta sittemmin entisöidyssä temppelissä viisi vuotta sitten.

Poimin hetkiä.

Carpe diem.

Petit Julien

Ohuiden yläpilvien alla mittarissa -13,6C, joskin taivaanrannalla kuu pilvien estämättä painuu länteen, metsänreunan taa. Samassa suunnassa varis tervehtii lehdenhakijan, kraak-kraak!

Brysselin vakituisen hotellini lähellä on kaksi kuuluisaa patsasta: seisaaltaan pissaava poika ja kyykkypissaava tyttö.

Jostain syystä kyykkypissaava tyttö on plaseerattu vahvojen rautakaltereiden taakse, mutta poika lirittää 61-senttisenä miljoonien ja taas miljoonien Suosaaren kaupungissa poikkeavien sielun silmään.

Nyt flaamit ja valloonit ovat valjastaneet tuon pojan, Manneken Pis´n, rauhan töihin nimeten ”Petit Julienin” nimellä myös tunnetun patsaansa Manneken Peace´ksi.

Arvelen, että samalla nuo junantuomien  ja paljasjalkaisten kaupunkilaisten (itse asiassa Bryssel on 16 eri kaupungin muodostama ”Lappi”) keskinäiset kiistat ovat joksikin aikaa ohi. Valloonit (ranskankieliset) ja flaamit (samaa kieltä kuin Alankomaissa puhuvat) ovat yhteisen ystävän, toistensa tarpeessa. Yhteinen vihollinen heillä kun on.

Aina kun jokin alue alkaa pissimisen sijasta puhaltaa yhteiseen hiileen, se kehittyy ja sen ihmiset  voivat paremmin, ihan noin ihmisiksi.

Sellainen alue ei vihollisia, selkäänpuukottajia tai pomminheittäjiä erityisesti houkuttele.

 

 

Kahdeksan ilmansuunnan kansa ja arkkipiispan versio

-18,2C, mutta lehteä hakiessa sää tuntuu lämpöiseltä.

Täysikuu lämmittää?!

NettiHesarin kansimainos kehoittaa GO WEST!

Itsepäinen tasavallan presidentti menee kuitenkin tänään itään.

Sama nettiHesari kertoo Suomesta tulleen vahvasti rasistisen maan, jota kotikylän läpyskä somasti demonstroi Väyrys- (pääkirjoitus) ja homovitseillään (Fingerpori).

Entisten kahvipaikkojeni avointen korttien keskustelu nimesi minut suvakoksi, joten valitsen jälleen kerran – mutta liki ensi kertaa tiistaina – suunnaksi pohjoisen. Huomisaamuna, jos Luoja suo, tasan päin vastoin.

Sotaväessä 1965-67 minulle alokkaana, Krh-miehenä, oppilaana, korpraalina, alikersanttina, kokelaana ja vänrikkinä opetettiin, että Suomessa on kolme vihollis-ilmansuuntaa. Sitä mukaa kun tasavallan presidentti on ylentänyt sotilasarvoani, olen huomannut vihollisia myös Norjassa, Hetassa, Kiirunassa, Perämerellä ja Puolangalla. Näin minusta on kasvanut monitahokas ihmiseksi.

Työpöydälläni on Münchenistä hiljattain ostamani 12-tahokas.

Kahdeksan vuodenaikaa kahdeksassa eri ilmansuunnassa.

Perillä Ylämaissa -24C, savut vielä nousevat ja ne nousevat kohtisuoraan.

*

Manneken Peace

http://areena.yle.fi/1-3276196