Kuten vakinaiset vieraani tietävät, kuuntelen varsin usein Radio Yle 1:n aamuhartauden.
Aika kriittisellä mielellä.
Siksikin, että maksan yli 3000 egen vuosijäsenmaksulla tuollekin köörille sananvapautta.
Jos – niinkuin tänään, Kalevalan päivänä – viestiä vie/tuo ortodoksi, yritän olla kuulolla.
Sergius Colliander Tuusulasta opettaa, että paaston aikhan pitää olla iloisella miimillä sekä pestä tukka ja naama, että vain Jumala kolmiyhteydessään (luterilainen uskoni?, you see) näkisi että paastoan, ei tavallinen äänestäjä.
Minusta ei tule ortodoksia!
Miksi?
Siksi, että Balkanilla nämä mustat ovat tehneet ihmisoikeuksille niin julmia temppuja – ihan äsken ja viimeisen 1500 vuoden aikana.
Mutta Collianderia kuuntelen mielelläni, ja Valamossa sävellettyä novosspasski-musiikkia.
* * *
Vastaan tuli eilen, niinkuin lokakuussa 1984, pari erittäin äkäistä ja nauravaista ihmistä.
Heitä oli byrokraatti-ihminen, suunnittelu-ihminen ja politiikko-ihminen kohdellut väärin, niin väärin. Maistraatin uhrit.
Ei ahneuttaan vaan vallanhimoaan osoittaakseen.
Nyt nämä kaksi ihmistä olivat hakemassa oikeutta ja siis sen myös saivat.
Sellaiseksi minä olen tullut.
Jos joku hakee minula oikeutta, hän sen saa. Ei oikeutta lakiin tai legitimiteettiin tai moraaliin tai etiikkaan tai kymmeniin käskyihin.
Mutta mie voin antaa oikeutta sanua…
Miulla on sellainen lyhyt kynä rintataskussa ja kun näytän ja käytän sitä, sanumisen oikeuven jumalatar heilauttaa omaa taikasauvaansa ja silloin on kylien ääni taas kerran vahvistettu niin, että se kuuluu. Vain lentoaseman turvatarkastuksessa tuo kynä on dismeriitti: aina jään kiinni, aina.
Toinen asia on, ettei kylien Rovaniemen tai ”Hyvien ihmisten kylien” (John Steinbeck) enää – jos koskaan – saa sanalleen sellaista voimaa, jolla vuoret siirtyvät.
Mutta kyllä ne värähtävät, ka killa, kakilla. Mohammed voi mennä vuoren luo, jos vuori ei liikahda Mohammedin luo. Mme P ja Mlle L. Heh!
* * *
Palaan vielä tuohon Ounasvaara-leffaan eiliseltä. Vai olisiko Korkalonvaara-elokuva. Tahi Rovaniemen Reipas – raina. Lohiniva-Autti-elokuva?
The Wrestler kertoo sellaisesta myötäelämisen ja ystävyyden maailmasta, josta nuo eilen kohtaamaani kaksi ihmistäkin, ja John Steinbeck, kertovat. Siinä maailmassa ei raha ratkaise eikä lisäarvo.
Sellaisessa maailmassa istutaan laavulla ja toivotaan, ettei iltapäivälehden toimittaja satu paikalle vetämään hommaa lokaan:
”Rovaniemellä ryypätään enemmän kuin missään”,
”Rovaniemen väkivaltarikollisuus nousussa”,
”Nuorten itsemurhat yhä tavallisempia Rovaniemellä”,
”Rovaniemeläiskoulu tyhjänä uhkauksen ja/tai homeen takia”…
Sellainen kylä, tämä Rovaniemi ja tämä wrestlerien maailma.
Maailman kylä, jossa on sopukoita, joissa solidaarisuus yhä pitää pahimmat homeet piilossa ja joissa ihokas jaetaan. Ja viimeinen leipä. Mental Finland, IRL (in real world)
* * *
Olen siksikin hyvällä ja mielellä, että kaksi eilen tapaamaani vihaista ihmistä – jotka hymyilivät ja nauroivatkin – ovat suoraan eilenillalla katsomastani elokuvasta ja kumpainenkin kohtaus elämässäni todisti samaa:
Elämä on paremmalla tavalla erilaista kuin lehtien lööpit ja pääkirjoitukset (tai pääkirjoitussivun kolumnit) viestivät.
Pienissä palasissa se on erilaista.
* * *
Kyllä tämän ihmisen uskaltaa laman syövereihin päästää, vaikka siitä jääkin eloon erilaisia yksilöitä kuin tähän asti on jäänyt eloon.
Ne torakat jäävät eloon. Ne, joita keräsin 1950-60-luvun taitteessa ja syöttelin nelilehtisillä apiloilla ja leivänmurusilla Sampo-tulitikkulaatikkoon, että matkustajakodin yöpymishinta olisi halvempi.
Nämä tästä kurimuksesta selviävät ovat niinkuin ne, jotka edellisistä kurimuksista selvisivät ”alahuoneissa”.
He kertovat tarinoita, joita ilman ei toissa tai ensi tiistaina minulla olisi Brysselin tai Helsingin Teatterissa (kansallisissa), tai jälkimainittua vastapäätä Ateneumissa, hauskaa.
Kalevalan ne laulavat & kertovat ja Hucleberry Finnin.
Terveisia Tom Sawyerilta!
Arktinen puskurikapasiteetti 