Ystävä – tunnetko sen

Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvitää…

Siitä tunnet sä ystävän

Kun on vierelläs vielä hän

Turhat tuttavat luotas ois

Hävinneet pian pois

Käteen osui Timo J Tuikan karhealla kynällä kirjoittama ”Kekkosen salaiset päiväkirjat”.

Yksi kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumien sarja on niiden kuolleiden ystävien jouko, joista yksi ja ehkä ainoa oikea ystävä oli Kaarlo Hillilä.

Viime aikoina usea ystävänä pitämäni ihminen on kuollut.

Joukossa on ollut yksi ”Kaarlo Hillilä”, ”siltainsinööri”, mutta monta muuta sellaista, joiden ystävyydestä olen ollut otettu.

Kaksi heistä, sanoittaja ja runoilija, ovat juuri lähteneet.

Mietin, ovatko he olleet ystäviäni vai onko käynyt niin, että vain se yksi, siltainsinööri, on ollut oman elämäni ”kaarlohillilä”.

Nopea selaaminen halki liki kolmen sukupolven osoittaa, että on se varmaankin näin.

Mitä herkempi, sivistyneempi, fiksumpi, avoimempi ja luomisvoimaisempi joku on (presidenteistä, pääministereistä, poliitikko- ja ammattitovereista, taiteilijoista, ihmismielen ammattilaisista), sen kauemmaksi on tuon joukon lähdön jälkeen osoittautunut tuo kaivattu ystävyys. Sellaisena kuin sen Junnu Vainio ilmaisee Vysotskin viestin kääntäjänä.

Hyvät ja arvostamani ihmiset eivät tartu ystävikseni. Kavereiksi toki.

Luin juuri Kjell Westön uusimman tarinan Tritonus.

Sama on tuonkin kirjoittajan välittämä havainto.

Kun ystävyyttä punnitaan, silloin on viisasta jättää sukunsa käsittelemättä.

Isä ja äiti sukuineen, sisarukset, lapset, lastenlapset.

”Vene lähimpään rantaan vie

Jääköön pois, mikä lie”