Rajattomat kertomukset – Tiny Stories

Syysmyrsky aloittaa kulvakkolauhan, +11C.

Mustan lumen talvi ja kuuttoman kuun aika osuvat myrskyn kanssa päälletysten, joten vaihdanpa auton alle talvitassut. Ensi viikoksi luvataan Lappiin, E75/VT4, kulvakontappokelejä.

http://www.lapinkansa.fi/lappi/ilmatieteenlaitos-hyvia-revontulioita-tulossa-lapin-saakin-selkenee-viikonloppuna/

Kulvakko on rykinyt porohirvas, jopa 20 vaadinta näihin aikoihin hedelmöittäneen ja lähes kuoliaaksi uupuneen sarvipään, paimennetun urospeuran nimitys.

Jenni Haukio on ehdottanut Unescolle kampanjaa, jossa maailman tunnetut kirjailijat laatisivat pieniä tarinoita, tiny stories.

Niiden välityksellä UNESCO, maailman sivistyksen ja kulttuurijärjestöjen äiti voi kerätä varoja ihmisten välisen henkisen verkon ja rauhan vaalimiseksi YK:n liki kahdessa sadassa jäsenmaassa solidaarisesti, rattailta jääneiden nostamiseksi samalla yhteiseen etos-kyytiin.

Idea on loistava. Siinä on useita teriä ja monta lehtevää oksaa, joista eräs tärkeimmistä on rauhankyyhkyn nokassa.

Toivon, että Jenni Haukion aloite laajenisi myös bloginpitäjiin. Niihin kynän mestareihin, jotka ovat jo asiantuntijoiden ja lukevien kansojen huulilla ja seurannassa. Sellaisiin kuin esimerkiksi Kirkkonummen Jukka Kemppinen, kertaalleen jo maamme parhaaksi valittu pienten, tärkeiden, syvien ja mietteliäiden tarinoiden kirjoittaja.

Esimerkki Kemppiseltä 29.9. (aina oppii uutta):

”Walzing Matilda” yhteydessä esiintyy usein kuva keppikouraisesta kulkurista. ”Matilda” on kuitenkin selässä oleva nyytti, jossa on peitteen tapainen.

Maksullisista tai maksusta kirjoitettavien muoti- ja shoppailu-blogeista tai poliittisista sivupää-äänenkannattajista eli plokeista ei niin väliä. Niillä on muu kuin mistelin- tai palmunoksan viesti.

Ketä muita kuin Kemppisen (http://www.kemppinen.blogspot.com ) toivoisin Suomesta tai maailmalta joukkoon?

Menenpä tässä ei-kenenkään-maalle, niin kuin rauhaa rakastavan sopii kait tehdä.

Eino Leino, Eeva Joenpelto, Toivo Pekkanen  ja Sakari Topelius olisivat ilman muuta mukana, samoin Miina Sillanpää ja Minna Canth. Tai siis olisivat, jos…

Terveisiä ja kiitoksia Mäntyniemeen, Espooseen ja Kultarantaan. Loistava on tuo aloite, jolle toivon pitkää ikää ja korkeata lentorataa sfääreihin, joissa myrskyt syntyvät ja tuulet tyyntyvät, revontulet leiskuvat ja jossa aurinko, kuu ja tähdet vaeltavat. Pienen Prinssin, Le Petit Prince (1943), tähdet.

*

Uusista (big dataan perustuvista) menetelmistä huolimatta historioitsijan ongelmat pysyvät entisellään: säilyneessä kirjallisessa materiaalissa suurinta ääntä pitävät yläluokan miehet. Naiset ja köyhälistö ovat lähteissä valitettavasti marginaalissa

(Mikko Tolonen, digitaalisten aineistojen professori ja historioitsija; 2/Yliopisto/7/2016)

Mainokset

Haikeudella – Con Amore

Vettä +11C:ssa.

Lapin Kamariorkesteri otti eilen hatkat Afrikasta suorassa radiolähetyksessä ja koin harvinaisen asian: silmäni kostuivat. Mozart sävelsi Klarinettikonserttonsa A-duuri 1791, vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa eikä koskaan ehtinyt kuulla sitä esitettynä. Konserton adagio-osa kuuluu elokuvan Minun Afrikkani (Out of Africa, Sidney Pollack 1984) juoneen. Muita osia näyttelevät Meryl Streep ja Robert Redford.

Kun nykyisin kohtaan missä tahansa muodossa Mozartin, mieleeni tulevat alppinaakat, joita kohtasin Kotkanpesällä (Kehlsteinhaus, Berchtesgaden), josta on suora näköyhteys Saltzburgiin, maailman Mozart-kaupunkiin.

Noilla mustilla, kalman mieleen tuovilla linnuilla on punaiset jalat ja keltainen nokka.

Mozartin jälkeen kuoli pian murhattuna Kustaa III, jonka mieleenpainuvin hanke minun arvomaailmassani oli yrittää pelastaa Aleksanteri I – Napoleon – Ribbentrop – Molotov – käsitemaailmassa mitä pelastettavissa on. Suomen, Itämaakunnan asioissa häntä avitti Kustaa Mauri Armfelt. Aleksanteri I astui valtaan kun hänen isänsä, Paavali I, murhattiin.

Niin, tuo elokuva kertoo Karen Blixenista, tanskalaisesta kirjailijasta.

Kun katselen ympärilleni tässä omassa, pienessä maailmassani, joka kesällä täydentyi Afrikankokemuksella, olen haikea. Se arroganssi, joka ihmisestä toisensa jälkeen alkaa kulua näkyviin aiemmin niin herkän ja hauraan kauniin sielun väistyessä, tekee minut menettäjäksi. Se hyväuskoisuus, jolla osana toimintaani,  työtäni ja arkeani elelen, saa yhä useammin ja kipeämmin  kolhuja. Ja mikäs se  sieltä peilistä kaivautukaan esiin, puskurikapasitoijan ohuen ja mimosanherkän pinnan alta?

Radio yhden kulttuuritoimitus soitteli ja pyysi aikaa juttutuokiolle , jonka tietenkin oitis lupasin. Aikahan lie viimeisimpiä asioita, jota ihminen voi kuvitella suhteessa itseensä säätävänsä .

Ei suhteessa aikaan.

Jutustelu tapahtuu ”Tämän runon haluaisin kuulla” – ohjelmassa parin yön kuluttua , lauantai-iltana. Sitä tuokiota  sävyttää runo, joka on osa Syksyisiä Lauluja – kokoelmaa.

Kokoelma on kirjoitettu mustekynällä kovakantiseen kirjaseen. Kirjoittaja on ollut 16-vuotias säkeitä äidilleen joululahjaksi luodessaan. Keskellä ensimmäistä maailmansotaa, 1916.

Kirjan viimeinen runo päätyy haikeasti, con amore?

Isot haukat olivat tyytyväiset, mutta pikkuhaukat itkivät, itkivät katkerasti —-”

*

http://areena.yle.fi/1-3650838

 

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Yleensä tähän aikaa vuodesta tulee sää, joka karkotti niin Napoleonin kuin Hitlerinkin Venäjän ytimistä.

Vain Jaakko de la Gardie menestyi.

+13C, haisee sateelle, mutta ei lumelle. Vielä.

Suurten ikäluokkien ”peiton-alla-taskulampun valossa-yö”-lukemistoon kuuluivat Tolstoi, Dostojevski ja Tsehov.

Se jätti jälkensä, vaikka sen paremmin geeneissä kuin epigeeneissäkään ei Suomessa tunnustettu tai tunnistettu slaavilaista aika ohutta kerrosta, joka kuitenkin oli pinnimmaisena: SNS ja ASS.

Siinä Suomi aina on vahvasti eronnut Pohjoismaiden neuvostosta.

Onneksi tällä kertaa Brexit-GB / BBC tämän näytti viimeisen päälle versiossaan Sota ja rauha – tarinasta.

Tätä ikäpolvikokemusta ei voi siirtää lapsille tai lapsenlapsille ja niin jäämme vähän yksin ja harva ymmärtää Häkämiehen Venäjä-Venäjä-Venäjä-meemin laillamme.

Häkämiehet näet asuivat uudessa Suomessa eli Kymijoen itäpuolella, Anjalan liiton mailla.

Kun näin on ja oksidentissa Venäjän perinnöstä ihaillaan vain ortodoksisen kirkkomusiikin bassojen kumeaa kaipuuta rakkauteen Jumalaan tai naiseen, jää koko asia ulkopuolelle syvän tai todellisen ymmärryksen.

En minä sitä sure tai kaipaa tai palavaksi pensaaksi halua.

Mutta Putin edeltäjineen ja seuraajineen toki tietää ja vaistoaa sen siinä kuin Juhani Aho.

Elämme kukin omien aikojemme ja osaamisiemme varassa, mutta eniten elämä on lopulta sellaisten vaistojen varassa, joissa vastinpareina ovat Pecos Bill, Tex Willer ja Anna Karenina.

Marilyn Monroe ja Ella Fiztgerald ovat tietenkin mukana tarinassamme. Aikansa Anna Kareninat.

*

http://areena.yle.fi/1-3200839

Doku mentti

Tätä kirjoittaessa, 05:45 GMT+3, miljardi on juuri katsonut 90 minuutin tosi-tv-dokumenttia, aamulento lähtee ja sää on paitsi +13C – lämmin, myös kostea. Aamun lehti kertoo kuolemista niin pienellä ja tihrulla tekstillä, että en saa selvää, kuka nyt meni (”kirkolliset ilmoitukset”).

Tänään on keskimmäisemme ja minun ensimmäisen nimen päivä. Vesa. Hyvä me. Postimme meneekin aina, jos tulee eikä mene sekaisin, vääriin osoitteisiin.

Matti Nykänen ja Kai Sadinmaa ovat olleet kohteina kahdessa doku mentissa, jotka olen katsonut hiljan. Molempien kesto on yli 60 minuuttia, jotka ovat juuri ne liialliset minuutit. Kyllähän siinä joku kalja kului, kohteilta. Itse otan vain saunan päälle, suoraan pullosta tai purkista. Enintään kaksi.

Doku mentti ilman kohteen heikkouksien syväluotaamista ei ole doku mentti. Kerran jäin yhden sellaisen kanssa nalkkiin ja jouduin todistamaan oikeudessa, joka määräsi mentin näyttökieltoon syistä, jotka eivät minulle ainakaan Sadinmaa- ja Nykänen-doku menttien näkemisen ja kokemisen jälkeen avaudu.

Katsonko päivityksen alussa mainittua verenohennuksella syvenneltyä tosi-tv-lähetystä miljardin muun maailman kansalaisen ohella? Olenhan maailmankansalainen.

En, eikä se ole mielen osoitus tai mielenosoitus. Kuuntelen nyt vain mieluummin hyvää, Edgarin aD 1970, siis ennen Nykästä ja Sadinmaata, äänitettyä sellokonserttoa Radio Yle yhdestä, aamukoneen lähtöä ja luon ikiomaa dokumenttiani.

Arktinen puskurikapasiteetti.

Por favor

*

Pitkästä aikaa kätken ”iltalisänä” tarinan, jota sivuaa fiktio, jonka odotan kohtaavani viimeistään ensi viikolla. Availen muistiinpanoa myöhemmin enemmän.

Tarina kertoo yksin jätetystä nuoresta, joka kokee tilanteen itseään loukkaavaksi, mutta erityisesti kipeyttävänä. Aikansa vertaistukea eri tavoin hankittuaan, jopa ostettuaan,  hän lopulta huomaa, ettei kipu katoa vaan pahenee niin polttavaksi että hän  syöksyy tuhoonsa. Diemal, aethylmorphine chloride, metamorfoosi todistajien huomaamatta niin kuin asian aikansa runoilija asetti.

Tarina siirtyi sukupolven, kaksi eteenpäin ja muuntui toiseksi, joka fiktiona on siis lähiaikoina koettavanamme.

Kerron asiasta, koska olin ensimmäisessä tarinassa. Fiktio, joka ensi kertaa esillä ollessaan sai minut raivostumaan, pohjautuu toiseen tarinaan, joka tapahtui  aivan toisella vuosikymmenellä ja paikassa..

Odotan mielenkiinnolla, miten nämä kaksi  kohtaavat, koska niissä on yhteen sitovia ihmisiä välissään. Sukupolvet ja suuret kaaret väristelevät. Yksinäisyys ei ole mihinkään kadonnut.

YLE169

Sää aiempiin syyskuihini Lapissa verrattuna on ylen lämmin. Joskus on tähän aikaan, syyspäivän seisauksen jommin kummin puolin, jo pysyvä lumi peittänyt vasta 1939 perustetun  läänin seuraavien kahdeksan kuukauden ajaksi vaippaansa.

Ulkoruokintakausi tälle vuodelle on ohi. Marjatta Pekkalan Rovaniemen Kauppatorilla kymmeniä vuosia palvellut Torikahvila avautuu uudelleen toukokuun puolessa välissä ensi vuonna.

Lappi ja siitä kertova narratiivi (heh, vihaan tuota termiä!) on aika vähän vaihdellut Kokon Laulujoutsenesta, italialaisgeologien kirjoituksista tai umbrialaisen Tacituksen historiasta.

Olen oikeassa elämässä tavannut Lapista lähes kaikki kylät ja monet kyläläiset ja nähnyt lukuisia kertoja kaikki pohjoisen kahdeksan vuodenaikaa. Ihmisten, porojen ja muun biosfäärin syvimpiä loukkoja myöten, jos en suorastaan universumin säteilyjäkin.

Mutta en ole junantuomana (itse asiassa tuojani oli Volkswagen Golf, Simca 1000 ja Volvo 144) tohtinut asiaani tiivistää.

Vieropalkisen ihmisellä ei ole mielestäni lupa viisastella, vaikka näyttääkin, että kainuulaisilla korhosilla ei tässä asiassa ole mitään rajaa eikä häpyä.

Kaikki 1900-luvun tarinat olen kuullut niitä itse kokeneilta (Kaijukka, Erkki Linkola, Jussa Lihtonen, Oula Näkkäläjärvi, Aslak-Uula ja Suomenrinteen Reiska, Pekka-Hermanni Kyrö, Merja-Aletta Ranttila).

Lehdet, kuten Lapin Kansa, Inarilainen, Pohjolan Sanomat, Kaleva, Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti olen kahlannut 1950-luvulta alkaen, mutta en ole jättänyt väliin Pohjoisen kustantamiakaan lehtiä. Tai Timo K Mukkaa, Tuija Hautala-Hirviojaa saati Kalervo Palsaa. Monia muitakin todistajia olen kuunnellut, katsellut ja lukenut ilta illan jälkeen ja liuskan tai maalauksen toisensa perästä.

Viime vuosina meininki on muuttunut kovasti ja sen takia luulenkin, että niin paljon nuoria ihmisiä pohjoisesta on muuttanut. Turkuun, Naantaliin, Vantaalle, Espooseen, hautuumaille ja tuhkana Pallastunturin Taivaskeron rakkoihin.

Kaikkein pahimpia en uskalla edes muistaa tavanneeni.

Viimeisen viikon aikana tapasin erään ihmisen, jota kuunnellessa minulle tuli mieleen kokemukseni Messinasta, Umbriasta ja Napolista, joissa tapasin paikallisten mafioiden vastuunalaisia silmästä silmään. Tai Kosovon, Kroatian tai Kreikan pomoja.

Heidän tärkein viestinsä on, että he, ja vain he, ovat oikeassa. Jos muut ajattelevat olevansa oikeammassa, sen pahempi heille. Päälle kuiva, vino hymy, kevyt naurahdus, mutta silmiin he eivät katso. Eivät edes vahingossa. He tietävät, että silmät ovat sielun peili ja aavistavat, että minä puolestani tiedän sen. Osaan lukea niistä.

Tämä on nyt tällainen vähän pateettinen päivitys.

Se saa lähtönsä siitä, että katsoin sunnuntai-iltana YLE169-Femmalta, pian kaadettavalta TV-kanavalta, ruotsalaisen elokuvan, jossa oli juuri tämä väkivallan ja salaamisen narratiivi (paha sana, kyllä!).

Elokuvan nimi on ”Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä”. Elokuvan tarina kertoo omalla kumoamattomalla tavallaan sen, miksi me olemme sitä mitä me olemme.

Jään omalta osaltani ihailemaan Heikki Harmaa, joka ”Vain elämää”-tuotannossa yllätti nämä x-, y- ja z-sukupolvea edustavat Helsingin Sanomien NYT-liitteen elokuva-arvostelijat, jotka kolmella tähdellään ohittavat bergmanilaisen helmen.

He ovat niitä samoja, jotka haluavat tuhota viimeisetkin jäänteet siitä maailmasta, jota Ranskan viimeisin kuningas Ludwig Philip 1 siitti lappilaiseen maailmaan 1830-40-lukujen paikkeilla. Se oli aikaa ennen rajasulkuja, jotka tuhosivat kokonaisen alkuperäiskansan  ja tekivät sen alttiiksi sille veijari-kulttuurille, jota edustavat parhaimmillaan Mikko-Pekka Heikkinen, kansanedustaja Kärnä ja ne harvat, joiden omaisia jäi eloon Ketomellan murhista. Heitä oli vain yksi ja hän oli nainen, oman sukunsa ”Ahku”.

Sitä isojakoa, joka Ketomellassa poromiehiä tapatti, ei vieläkään ole saatu loppuun, mutta Ylämaissa eletään, niin kuin asia olisi jo päätetty. Yhden kansakunnan loppu.

Katso lähemmin:

Jari Tervo: Matriarkka

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Maria Peura: On rakkautes ääretön

Katja Kettu: Yöperhonen, Kätilö

Erkki Linkola: ”Elämä on kirjava kuin tikka” (gradutyö, HY)

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1017&artikel=5231040

Psykoterapia

Sää pohjoisessa on syksyinen, kuten se oli Espanjan pohjoisessakin eilen.

Matkalla huomasin, että Kiinasta, Koreasta ja Japanista tulee ihmisiä jumbojeteillä pohjoiseen etsimään terapeuttista elämystä: Joulupukki ja revontulet, ehkä vähän saamelaiset ja Rudolph the Red-nosed Reindeer..

Poro syödään tai sitä ihastellaan (Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia).

Rajauksia on, myös täällä pohjoisessa. Saamelaisuutta ei Walt Disney saa ryövätä, revontulet ovat merkki maailmanlopusta (Risto Isomäki, aurinkopulssi, Litium6).

Sigmund Freudista se ikään kuin alkoi, mutta toki Kreikan antiikin tarinat (Oysseus, Oidipus & al) ovat myös mukana.

Freud aloitti Triesten yliopistossa (kts Claudio Magris, Tonava) syvänmeren tutkijana, jatkoi neurologina, mutta tutkimusmenetelmien heikkouden ja epämääräisyyden takia päätyi hysteeristen wieniläisnaisten unien tulkintaan, hypnoosiin ja lopulta sohvaan, joka löytyy vieläkin pyhäinjäännöksenä Lontoon museosta.

Olen psykiatriassa 1968 alkaen tavannut kymmeniä tuhansia ihmisiä, tuhansia kollegoita ja satoja psykoterapeutteja, joiden tukena on ollut ainakin ”400” (luku harkitusti ilmasta tempaistu) virallisesti KELAn tunnustamaa hoitotekniikkaa, joista osa on ollut puoskarointia, osa varsin huolellisesti perusteltua ideologiaa – politiikkaa – joiden avulla ihmisiä on isolla rahalla pelastettu takaisin ”terveiden” joukkoon (Woody Allen – ilmiö).

Olen myös kohdannut järkeviä, lämpimiä ja ihmisrakkautta sisältäviä tapoja auttaa kaveria, ei jättää häntä.

Nykyisin, kuten Helsingin Sanomien yleisönosaston hätähuudoista viime päiviltä havaitsen, on ongelmana se, että julkinen psykiatrinen sairaanhoito tuottaa MAKSUTONTA  avohoitoa ties millä lääke- ja koirakoulumetodeilla (EMDR, käyttäytymisterapia, psykoterapia, SSRI, Diapam) ja yksityinen kuntouttava psykoterapia taas 70 miljoonaa vuodessa yhteiskunnalle maksavaa psykoterapiakuntoutusta (josta potilas maksaa 1000-1500€/v, 3 vuoden ajan). KELAn kuntoutus on ”subjektiivinen oikeus”, kts peruskoulu, päivähoito ja terveyskeskus.

Kun asiassa jäävit kertovat tilanteesta, he unohtavat näyttöä työnsä tehosta korostaessaan sen, että nykyhallituksen prosessiajattelun mukaisesti on julkisen tuen ehto se, että on voitava osoittaa prosessi, sen vaiheet ja niiden vaiheiden TEHO eli tulos yhteiskunnan kannalta.

Se on hyvin, hyvin vaativa ehto.

Jos vaihdetaan ihmiselle lonkka tai mykiö, jos hänelle tehdään olkapään leikkaus tai korjataan polvea tähystysleikkauksella, pitää kyetä näyttämään, että panos on pienempi kuin tulos tai toisinpäin: ”kymmenen tuhannen suutarin” teon pitää tuottaa usean kymmenen tuhannen hyöty siihen yhteiskuntaan, jonka me vielä äänestävät ja markkinaliberaalit ihmiset (<60%) muodostamme.

Ei siis niin, että kympin suutari tekee kymmenen tuhannen verran ”sutta ja sekundaa”.

No, Woody Allenin suuri pulma oli se, ettei hän voinut irtautua Manhattanilta ja niin hän meni psykoterapiaan.

Nyt hän tekeekin elokuviaan milloin Rivieralla, milloin Pariisissa, milloin Madridissa tai Ovietossa, mutta hänen entinen vaimonsa, Peyton Placesta tuttu Mia Farrow, jaksaa muistuttaa, että hänen ex miehensä on täysin toivoton pedofiili, jonka pitäisi maksaa heidän yhteisille, osin adoptoiduille lapsilleen, kymmenien miljoonien korvaukset rikoksistaan.

Oikeus harkitsee asiaa kait edelleen ja elokuvia syntyy toinen toisensa jälkeen.

Ovat aika laatuisia tarinoita. Ne elokuvat.

Entäs se psykoterapia.

*

Yhtä asiaa ei psykoterapia ehkä helpota. Se on ruotsalaisten suhde omaan asemaansa Itä- ja Pohjanmeren välissä sijaitsevana entisenä suurvaltana. Se on jättänyt jälkeensä erittäin hoitoresistentin vainoharhaisuuden, jonka kohteita ovat mm USA, Venäjä, mutta joskus myös Intia ja Kiina.  Erityisen vaikea  oire siinä on ”tehdään erilailla kuin ajatellaan, mutta kerrotaan sitten kolmannella lailla”.

Tällä erää asia on kipeimmillään Gotlannissa, mutta viimeistään 30-vuotisesta sodasta alkaen tuosta Vasa-suvun käynnistämästä ongelmasta ovat kovimman kivun kantaneet naapurit, Suomi muiden joukossa. Eikä tuo paranoia ole paranemaan päin.

*

Niin, se psykoterapia. Siihen  on linkki: tuore ”virallinen kanta”, jonka lukeminen ei tuntunut pelkästään mukavalta:

http://www.hs.fi/paivanlehti/22092016/a1474343510547

Matkalla pohjoiseen

Sää ei muutu, mutta siinä kulkijat vanhenevat. Vai oletteko kuulleet ikääntyneestä säästä?

Yritän tunnistaa kulkiessa joukosta paljon matkustavia, mutta ei meissä ole selkeitä tuntomerkkejä reissussa rähjääntymisestä. Ei edes tienarkomaniaa, pakonomaista tarvetta liikkua. Ei ainakaan niin, että sen palavista silmistä tai määrätietoisesta toiminnasta teillä ja turuilla huomaisi.

Matkasyöppö ei ole kohteliaampi tai huomaavaisempi kuin kerran vuodessa kammistaan liikahtava, mutta ei sen  härskimpäkään laivaan, ohitukseen, junaan tai lentokoneeseen ryhtyessään. Ei siis rauhallista, määrätietoista tai ylimielistä vaan koko ihmisen sikamaisuuden enkelikirjo.

Olen jutellut usein niiden kanssa, joiden kiire on loppunut, vastentahtoisesti tai hiipuen. He eivät valita vieroitusoireita, mutta eivät erityisemmin tunne itseään globetrotter-sankareiksikaan.

Olisiko se tässä? Miljoonat mailit, sadat maat ja mittaamaton määrä ihmistapaamisia kaikissa ilmansuunnissa ei synnytäkään himoa jatkaa vaan kykyä ottaa vastaan mitä matka tai kotipankolla makoilu antaa.

Oppia nauttimaan hetkestä, ei matkan tai kellon joutumisesta.

Illalla vaimo pesee kotisaunassa selän, vastavuoroisesti.

MBD vastaan TPS

Parissakymmenessä (+C) huitelee, EU:n maksamat propellit jaksavat pyöriä ja kaikilla on valkoinen auto.

Olen toistakymmenen vuoden ajan yrittänyt kertoa, että einoleino, abelincoln, skitsofrenia ja nobelpalkinto ovat sama tauti kuin alzheimer, parkinsonismi ja diabetes.

Ei mene käsitykseni perille, koska kaikki tuperkkeliin sairastuneiden omaiset ovat niin häpeissään, että myös itse potilaat kadottavat ydintietoisuutensa ja diagnoosit tehdään niinkuin ne tehtiin Märta Tilkasen Mariankadulla: julman siipan syytä koko MBD!

Ihmisistä yksikään ei ole hyvempi toista, eikä pahempi, mutta pakko heidän, meidän, on muotidiagnooseilla ratsastaa, ihan täytisen pakko.

Kunnes sitten tulee se mustan tumman tauti eli päivetys ja melanooma, virustauti sekin. Kauniin kupsrinruskean lähtö ei ole kaunis.

Toivottelen edelleen Jari Tervolle pitkää ikää ja paljon kirjoituksia, jos kohta sen ablaation olisit puolestani voinut epuuttaa. Nuo kun haluavat tuota yhteen rytmiin, vaikkei siitä autoimmuuni-tilassa mitään tule.

Paitsi autistinen, tasaisrn tahdin sydänsuomalainen, silmälasipäinen kansa.

 

Ei toimi – ei

Matkustin maahan, jossa hotellivaraus tai läppäri eivät toimi ja jossa englannilla ei saa asioitaan toimitetuksi.

Aiheetta enempään, por favor

+19C, ei sada

Kultapossukerho

+12C, syysmarkkinoiden niukkenevien myyjien niskaan sataa vettä: Rovaniemen markkinat. Jätkällä on kultaa niinkuin multaa. Aamukone menee menojaan, minä jatkan perässä iltapäivästä, kun ei sada, mutta on pilvessä.

Voitin Paasiviken aikaan veikkauksesta tuloksella 11 oikein 14 800 markkaa. Se oli KOP:n entisen pankinjohtajan johtamassa Suomessa lapselle iso määrä rahaa. Niinpä se vietiin sodassa haavoittuneen everstiluuntantin käskystä leijonakantiselle, joka ei ollut tuohon aikaan pankkikirja. Ei Postipankki ollut vielä 1992:aan  pankki ja näin Suomelle jäi mahdollisuus pelastautua edes välttävästi siitä, mitä 1988 ei vielä uskottu mahdolliseksi.

Kouvolan Kauppatorin vieressä sijainneen pääpostin tiskillä täti ilmoitti rahaa markeeravia arvomerkkejä vastakirjaan (”Leijonakantinen”) liimatessaan: ”Nuori mies liittyy varmaankin Kultapossukerhoon”, johon Simo-vaari ilmoitti että kyllä liittyy!!

Vaikenin viisaasti, vaikka itselläni olisi ollut muitakin kerhoja, mm ”Yksinäisen suden taistelijat”, jäätelötehtaan sahanpuruisen jäävaraston ylälaverilla.

Sain valita kolmesta eri säästöpossusta: sininen, vihreä, punainen. ”Eiks oo kultaista” kysyin pettyneenä. ”Ne ovat loppuneet, lapsi kulta”.

Niin ovatkin.

Nykyrahassa 461 €:n arvoinen summa oli vaihtunut merkeiksi leijonakantisen sivuilla ja porsas tyhjänä ajettiin Simovaarin kanssa polkupyörillä kotiin.

Siihen sikaan minun piti säästämän kolikoita, joita tienasin pikkupalveluista . Yksi niistä oli veteraanien polkupyörien valvonta heidän poiketessaan naapurissamme, vaarin työpaikan alakerroksessa olevassa Viinakaupassa (nyk. ALKO). Aktiviteetin lakkautti Suomisen setä, kauppalalaisille tuttu poliisikonstaapeli, jonka emäntä leipoi ja jakoi meille lapsille lauantaisin lutinapullaa ilman rusinoita. Namm.

Jos vartioimissopimusta ei sarkatakkisen kanssa syntynyt, sen pahempi tikkuviinan hakijalle. Jos syntyi, siirtyi meidän vartijoiden taskuun viiden markan suuri kolikko. Myöhemmin lantti solahti ”kultapossuun”, siihen vihreään. Sen kannoin pääpostin tädille sian saatua kyllikseen. Tai sitten se kolikko siirtyi kulutukseen tukkapinnillä tai saksenterillä. Malli ja ohjeet löytyivät Walt Disneyn Aku Ankasta.

Sillä itseltä varastetulla verirahalla sai kadun toisella puolella olevan jäätelötehtaan tehtaanmyymälästä oikein pienen tötteröllisen, lapsen vaarin etusormen kokoisen.

Kun Suomi nyt jälleen tai edelleen on kansantaloudellisessa lirissä, on tullut taas Kultapossukerhon aika kertoa, miten pälkähästä päästään. Danske Bank, joka tuolloisen postin ja valtion rahalaitoksen nimi nykyisin on, kehoittaa suomalaisia ottamaan nyt paljon velkaa, koska velka on veli otettaessa, veljenpoika (Tupu, Hupu, Lupu?) maksettaessa.

Danske Bankin nykyinen kotimaa, jos sellaista rahalla enää onkaan, teki oman sote-uudistuksensa ”silmieni alla” 2007. Muutamassa kuukaudessa tuon sikarikkaan maan 300 kuntaa ja 21 sairaalaa muuttuivat sadaksi kunnaksi ja viideksi sairaalaksi. Sosiaalitantat otettiin tietenkin mukaan.

Samalla tuon Juuttimaan (”jotain mätää Tanskan maassa”) tietoverkkojen määrä väheni 3000:sta viiteen. Olisi siinä Ilvespolun sfinksille miettimistä (Suomen SoTe-uudistuksen Pöysti).

”Hyvin on pelittänyt, kustannusnousu taittui eikä kukaan tähän ole kuollut”, kertoo uudistuksen rva päällikkö nyt tavattaessa.

Tanska ja tanskalaiset ovat ystävällinen meemi, mielikuva. Christiania, Röda Pölser, Tivoli ja Smörrebröd ylittävät julkisuusarvossa reilusti pakolais-vihamielisyyden ja rahankäsittely- & tekotaidon aiheuttaman pohjoismaisen myötähäpeän. Silta-TV-dekkari on ylivoimaisen väkivaltainen ja kyyninen kuvaus sielumme mustimmasta puolesta ja autismikirjon häiriöstä, kun meillä on vain nämä Cox, Susikoski, Vares ja Tervon Matriarkka.

No, miten on: ottaako valtionvarainministeri Orpo (Varsinais-Suomi) nyt velkaa veljeksi ja jättääkö sen veljenpojan roolituksen seuraavien viidenkymmenen vuoden Suomen hallituksille. Sellaista laina-aikaa Danske Bankin turpea pörhö TV-uutisissa eilen suositteli.

Danske Bankin edustajan olan takaa olin näkevinäni Björn Wahlroosin kettumaisen hahmon, joka tuli tutuksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistokaudellani KauppaSurkean vastaavan elimen piinkovana taistolaisena (SKP-SKDL-ASS) taistelijana.

Vähän samaa siinä Nallen touhussa oli tuolloin, Persian Shaahia kampitettaessa kuin nyt Helsingin asema-aukiolla toisenlaisten radikaalien  ”Die Fahne Hoch”-rähinöissä.

Lapset joko vartioivat heille vapauden taanneiden veteraanien polkupyöriä tai sitten polkupyörän venttiilien saattoi käydä huonosti. Veteraani, viinapullon ruokarahoilla ostettuaan joko maksaa työsuoritteesta syntyneen velan tai ei. Raha joko menee kultapossukerhon vihreään, siniseen, punaiseen tai kultaiseen lippaaseen tai sitten kotimaan sisäiseen kulutukseen. ”Pesemme toistemme paitoja”, sanoo Nalle (novo-taist).

Kun Rovaniemellä pidettiin monipäiväiset ”Suuret Kansainväliset Markkinat”, oli paikallislehden riemuksi kävijöitä aurinkoisessa syyssäässä 75 000. Nyt, suomalaisten itsensä järjestämillä Mikkelin markkinoilla eli ”Rovaniemen markkinoilla, ruma-rilluma-rilluma-rei”, joista paikallislehti visusti vaikenee, on muutama kärtäsäri-, rinkeli- ja omenanmyyjä, pari hassua poliittisten puolueiden telttaa ja sade. Tai ehkä on ”sateen jälkeen taas poutasää”.

Huomasin muuten voittaneeni Veikkauspeleissä illalla ja raha on jo mennyt S-pankin (ML, Kesk, Kok) tilille itsekseen. Tai siis menee, parin yön tilillä miettimisensä päästä. Summa oli juhlava (800 Paasikiven ajan markkaa) ja minä lennän illankorvalla yli edellämainitun Tanskan kohden II maailmansodan inhottavina taistelutannerta.

Quernica 26.4.1937, vain reilut pari vuotta ennen talvisotaa. Thüssen-rules.

Niin, ne Kenon vakionumeroni olen täällä jo useampaan otteeseen jakanut, mutta repetetio est mater studiorum: 1, 4, 6, 9, 10, 19, 46, 69 (syntymäaikani ja ikäni).

 

: