Ruma juttu Ranualla

Lappiin muuttamiseni aikoihin kuulin sanonnan, jonka olen mielikuvissani sijoittanut Helsingin Sanomien muinoisen, kunnianarvoisen päätoimittajan Simo-Pekka Nortamon (r.i.p.) suuhun.

(oikaisu 12.11. 2014: kyse on Jukka Ukkolan kynästä lähtenyt otsikkoehdotelma, joten anteeksi, anteeksi, anteeksi)

Uutinen on hyvä, jos se menestyy.
Menestys on otsikosta kiinni.

Hyvä ja menestyvä uutinen on, jos otsikko kuuluu:

Ruma juttu Ranualla. Lapsi tapettiin metrihalolla, vaikka pinossa olisi ollut pienempiäkin

Toissapäivänä oli erään otsikkooni liittyvän katolisen kirkon pyhimyksen muistopäivä.

Narcissus Jerusalemilainen.

Aika monta katolisen kirkon pyhimystä on kuollut marttyyrikuoleman, Narcissus kuoli 117-vuotiaana pari tuhatta vuotta sitten.

Narcissos antiikin Kreikan tarussa oli lopulta hyvin onneton.

Saadakseen ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa hän joutui maksamaan kovan hinnan.
Elämänsä.

Jokin aika sitten päivitin täällä oman julkisen urani lähtökohdista.
Johtamiskoulutuksen valintatilaisuudessa kysyttiin, miksi haluan osallistua tuohon koulutukseen.

”Haluan nähdä, itselleni opiksi ja malliksi, miten sairaalaa, Suomea, Eurooppaa ja maailmaa johdetaan, kuka sen tekee ja millainen hän on”

Suurin piirtein alan olla 1970-luvulla asettamassani tavoitteessa.
Pientä hiomista vielä on.

Tärkeintä ei enää näytä olevan ”kuka” tai ”miten” vaan ”miksi”.

Perheessä, suvussa, kylässä, maakunnassa, valtakunnassa, maanosassa, Telluksella.

Jakolinja ei mene julkisen hallinnon ja yksityisen liiketoiminnan välillä.

Ihmisetkin, kaikki reilu 7 000 000 000 ovat yllättävän samanlaisia joutuessaan samankaltaisiin tilanteisiin.

Miksi!

Edes antiikin tarut, Koraani tai Vuorisaarna, Gilgameshista puhumattakaan, eivät tuo vastausta kysymykseeni.

Niinpä vastakin joudun lukemaan aamun lehteä, kuulemaan YLE:n kello 06 radio-uutisia ja katselemaan illan 20:30 TV-uutisia:

”Ruma juttu Ranualla…”

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Narcissus_of_Jerusalem

http://personality-testing.info/tests/NPI.php

http://www.hs.fi/terveys/a1414721857578

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-1972755

Mainokset

YL, Mahler ja Månse

Vähän isompana kuin pääläri, tonkan kokoisena, opin äidiltäni, että minun tulee hakeutua Ylioppilaskunnan laulajien jäseneksi.

Sen sijaan hakeuduin sunnuntai-aamuisin Pyhäkouluun, jota pitivät Kouvolan Pelastusarmeijan kaksi urheata soturi-naista.

Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies” me lauloimme samaan aikaan kun vanhempamme nukkuivat pois kuusipäiväisen työviikon uupumustaan tai lauantai-illan kalaasien jälkeistä krapulaansa.
Paasikiven aikhan, kun Helsingin olympialaisissa oli nähty neekeri ja Coca-Cola-pullo.

Tuo Ylioppilaskunnan laulajat lauloi eilen Rovaniemen Korundisalissa. Puolensataa pingviiniä white tie eli frakki olemustaan jäykistämässä.

En edes yrittänyt koskaan YL:n jäseneksi ja äitini tältä osin kuoli katkerana ollessani itse kolmenkymmenen neljän vuoden korkeassa iässä.

En osallistunut myöskään eilisen konsertin yleisöön, koska minulla oli muuta tekemistä ja olin ehtinyt osallistua erilaisiin lauleloihin 1971 alkaen.
1971, 25-vuotiaana, esimerkiksi lauloin Lihtosen Jussan kanssa Utsjoen majalla Tiernapojat saamelaisten riemuksi (?) itsenäisyyspäivän aattona.
Jussa lauloi murjaanin osan saameksi, minä Herodesta norjankielellä.

Saunaillan jälkeen näin torstaisin tapaan herätä varhain.
Juon saunan päälle kaksi Koffia ja sellainenhan vanhan miehen ja sen eturauhasen herättää, takitilhen.

Luin herättyäni poikkeuksellisen monta päivän lehteä: eilisen Helsingin Sanomat, Lappilainen ja Uusi Rovaniemi sekä tämän aamun Lapin Kansa olivat kulutuksessa, kun ei illalla joutanut.

Silmiin tarttui juttu Månsen Maukujista, jotka Säätytalon portailla ja Suomen Pankin sisällissodassa ammutun Snellmannin patsaalla ovat pitäneet konserttiaan.

Ikämiehiä ovat nämä Mankujat Maunulasta, Helsingin minunkin tietääkseni hyvähenkisimmästä kaupunginosasta, jossa on asunut muuan Achilles Westling, eräs erikoisimmista psykiatreista, joita olen tavannut.

Hän tiesi 1960-luvun lopulla opettaa ja toteuttaa viisautta, miten alkoholisteja parannetaan, kun Ilkka Taipale heitä hänen hoitoonsa ja minun katsooni ohjasi.

Maunulan Mankujat näyttää lehtijutun mukaan laulavan sekä Tiernapoikia että kulkevan Piae Cantioneksen keskiaikaiseen tapaan eri puolilla yliopistokaupunkia kajauttaen viestiään milloin mitenkin, mutta erityisesti hyällä mielellä ja mielessä.

Kahdeksan vuotta oli kulunut äitini kuolemasta kun minänkin hakeuduin lopulta laulukuoroon, jossa viihdyin niin pitkään kuin kokoonpano ensimmäiset tenorit kykenivät laulamaan.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan kuljimme eri puolilla Suomea, Viroa ja Itävaltaa laulamassa johtajamme säveltämiä lauluja Lapille.

Välillä kiskaisimme Bellmanin, Bachin, Beethovenin tai Brahmsin säveliä halullisten kuultavaksi ja haluttomien lusittavaksi.

Viimeisin esiintymiseni laulajana oli yksinlaulusikermä haekean haetarin säestyksellä lierihattu päässä.

Pidimmen konsertin joku aika sitten 28 EU-maan parhaiden voimien ollessa kutsuminani risteilemässä kotikaupunkimme valtavirran aalloilla keskiyön auringon valossa.

Konsertin nimi oli ”Pidättekö Brahmsista”.

Yleisö oli tyytyväistä ja vieläkin kuulen, viimeksi Lissabonissa männä viikolla, pyyntöjä: ”Antti, would you please be so kind and make it again: Brahms!?”.

Ei, not so kind.

Sensijaan olen opetellut maunulalaisen Achilles W:n (requestate en pace) tavoille ja olen löytänyt vanhemmiten todella tehokkaan keinon auttaa äärimmäisessä hädässä ja umpikujassa olevia ihmisiä.
Siksi en malta luopua työstäni, jota kutsun joskus käsitteella ”flow” (hurmos).
Näin erityisesti, kun joku kävijöistäni ”ottaa vuoteensa ja kävelee”.
Eikä se nykyisin ole hirveän harvinaista.

Tulee se Paasikiven ajan Pelastusarmeijan Sakkeus ja häntä tervehtinyt vaeltava juutalainen mieleen.

Onneksi en liittynyt koskaan Ylioppilaskunnan laulajiin vaan kuuntelin maunulalaisen mankujan oppeja (Achilleus todella puhui liki laulavalla, mankuvalla äänellä kiehtovia oppejaan).

Niin että älkääpä ihmetelkö, etten eilen jäänyt musikaalisen museokierroksen jälkeen noita pingviinejä kuuntelemaan.

Kuuntelin sen sijaan apuani hakeneiden raportteja voinnistaan.
Vuoteitaan kantavien.

*

http://www.hs.fi/mesta/a1414476068887

TalousARVIO

Pohjoisen hyvinvointivaltiot ovat seinähulluja, kun niissä niin yksityiset kuin julkisetkin edelleen tekevät sekä tilinpäätöksiään että talousarvoitaan syksyn pimeydessä, kylmässä ja märässä.

Olin äskettäin, tässä kuussa, useampaan otteeseen eteläisemmissä hyvinvointivaltioissa, joissa oli liki 30 astetta lämmintä, aurinkoista ja tilinpäätösten & talousarvioiden teko menossa ”manana”- ja ”siesta”-hengessä.

Ne eivät siellä pasta- ja oliiviöljymaissaan ole seinähulluja.

No, se nyt kuitenkin on pimeässä pohjoisessakin tekeillä: budjetti.

Sen tekemiseen kuuluu että tekijät – ne varsinaiset eli esittelijät – lukevat julkisuudessa ja kokouksissa madonlukuja niistä numeroista, joiden varaan arvio tehdään: ei riittävästi tuloja, mutta liikaa menoja: täydellinen katastrofi on aivan tuossa nurkan takana – ja Viinasen muistelmat kannattaa lukea (vaikka ne onkin tehnyt savolainen sanan velmu, Kalle Heiskanen).

Kun tulee tilinpäätöksen hyväksymisen ja vastuullisten vapauttamisen aika – siis sen tilinpäätöksen, jota nyt vasta valmistellaan – joskus sitten, kun on lämmintä, kuivaa ja valoista, samat Viinasen-Heiskasen kirjan tuputtajat ovat kääntäneet levyä.

Rahaa onkin niin tullut kuin jäänyt talteenkin yllättävän paljon ja kerääntynyt aivan ihmeellisellä tavalla eli ”kehoitamme päättäjiä ostamaan Arto Paasilinnan kirjoja tai edes katselemaan hyviä tv-sarjoja” (Dowton Abbey).

Tällä viikolla, pari kuukautta ennen Jeesuksen syntymän juhlaa, on kotikaupungissani menossa kunnan talousarvion laadinta.
Rahat ovat olleen lopussa aikapäiviä, velkojen määrä on ylittänyt veronmaksajien lainanhoitokyvyn ja tulot ovat romahtaneet.

Keväällä, vähän ennen lakkiaisia, Jeesuksen ylösnousemisen ja taivaaseenastumisen aikohin, velat ovat muuttuneet saataviksi ja aurinko paistavaksi.

*

Tosi rankan keskiviikkotyöpäivän päätteeksi on hyviä ja huonoja uutisia.

Kummat haluatte kuulla ensin?

No, miepä kerron.

1) Demarinaiset aikovat muuttaa sähäkän nimensä ah niin ihanaan Sosialidemokaattinen Feministiliitto – muotoon

2) Eduskuntavaalien jälkeinen todennäköisin hallitusvaihtoehto on YLE-uutisten mukaan

Sasi – Pekkarinen – Hakkarainen – kabinetti

Siitä vaan valitsemaan, hyviä ja huonoja uutisia.

22:00
Hyvät ja huonot uutiset
Kausi 6. Jakso 6/10. Vieraana Ben Zyskowicz
.

Kyllä lehti tietää – ja STT

Lapsuudenkotini ilmapiirin on täytynyt olla hyvin tietomyönteinen, koska olen melkoinen tiedonjanoaja.

Se tarkoittaa aika monen päivä-, viikko- ja kuukausilehden lukemista, kirjojen kertymistä hyllyille, pöydille ja sängyn viereen, mutta myös aina auki olevaa radiota ja TV:n uutisaikojen syöpymistä vuorokauden ohjelmaan.

Jos pääosassa Helsingin olympialaisten aikaan vielä olivatkin Nalle, Pingo, Mursu ja Pelle sekä Vihtori ja Klaara, niin Kari Suomalainen johdatteli jo ala-kansakoululaisen kysymään, mitä oikein tapahtuu.

Minulle on muodostunut mediaan varsin henkilökohtainen suhde.
Monestakin ymmärrettävästä syystä.

Keskeisin suhteen elementti on luottamus.

Vaikka olen usein nimetyn jutun, uutisen tai toimituksen/toimittajan nilkassa, on todellisuudessa luottamus hyvä.
Luotan mediaan, mutta menee se myös päinvastoin.

Hiljattain kiistelin erään poliitikkokollegan kanssa ihmisen asumisen onnellisuudesta kun vastinparina ovat vahvan identiteetin omaava kylä tai sulatusuunina toimiva kaupunki.

Kiista ei päätynyt yhteisymmärrykseen, koska olemme molemmat aika ”lukeneita” eli aina löytyi uusi tapa nolata keskustelukumppani jollain mediasta pakkiin kertyneellä ”paremmalla tiedolla”.

Olen keskustelun lopputulokseen varsin tyytyväinen (shakkiterminä patti).

Samanlaista tyytyväisyyttä henkii minun kannaltani suhteeni tiedonvälityksen valtateihin ja sivupolkuihin, salakäytäviinkin.

Ennen aamuisen puskurikapasiteettipäivityksen avaamista katselen, mitä maassa ja maailmassa on tapahtunut.
Aloitan painetusta sanasta (Lapin Kansa).
Jatkan YLE:n ja Helsingin Sanomien nettiin.
Iltapäivälehdet ohitan aamuisin.

Otan pöydältä viikon lääkärilehdet, Kanavan, Yliopisto- ja Kuvalehden, EU:sta tulleet pumaskat ja pinoan ne uudelleen odottamaan iltaa puoliluettuina – sisällysluettelo, pääkirjoitus ja viimeisten sivujen kolumnit lusittuina.

Vielä muistutan, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Kun media-asiakkuuteni alkoi Touhulan perheestä ja Rip Kirbystä Kari Suomalaisella ryyditettynä, se jatkuu kohden krematoriota samoissa merkeissä.

Karlsson ja Fingerpori takaavat päivän.

*

kertaustehtävä 1 (lääkäri kohtaa median):

http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/kommentti-paivi-rasasen-lausumista-ei-saa-enaa-mitaan-tolkkua/679574/

127 vuotta

Arvo Ylppö pelasi skruuvia, poltti harvakseltaan sikareita ja joi joskus punssia.
Osuin muutaman kerran kohdalle, joten tarina on tosi.

Hänellä oli opiskeluaikanani Audi ja hyviä mielipiteitä monesta asiasta, mutta huonoja muutamasta.

Tuon ajan lehdistö, radio ja televisio käyttivät Ylpön hyvänahkaisuutta juttujensa laatimiseen ja näin koko kansan TV-lääkäri Kalle Österlund sai aisaparin ihmisten ohjaamisessa Markus-sedän kaurapuuron syömiseen ja liikkumiseen.

Nyt maassa ei ole enää Ylppöä (s 127 vuotta sitten – tänään) tai kaikkien rakastamaa tv-lääkäriä.
Eikä minunkaan kirjoistani löydy oikein tietoakaan siitä, mikä olisi oikein.

Ylpöllä olikin muuten tapana puhua siitä, mikä olisi oikein, ei niinkään siitä, mikä olisi väärin.

Minusta tuntuu että se ”oikea asia” tehosi paremmin, koska Ylpön aikaan väestön sekä keski-ikä että sairauksien määrä ja vaikeus kohenivat paljon nopeammin kuin Puskan ja Kiminkisen aikhan.

Toisaalta Ylpön ajan jälkeen tuli lama, itku ja hammasten kiristys, jota Lisman ministeri Viinanen vieläkään ei ole voinut unohtaa.
Tai siis media ei unohda ministeriä, joka insisöörinaivoillaan sai aikaan mustaa multaa, josta Nokian ja KONEeen oli helppo kasvaa, mutta Enson ja kauppalaivaston vielä helpompi liputtautua Liberiaan, jossa niitä odotti jo ebola-, lintu- ja sika-virus ynnä kansainväliset markkinat (ns Macaon lobby).

*

Yli kuukauden silmittömän vauhdinpidon jälkeen huomaan edessäni olevan rauhallisen, loivan ja pehmoisen epookin.
Sitä häiritsee etelämpänä Euroopassa kohtaamani kesäinen sää, jollaista siellä asuvat eivät ennen muista koetun lokakuun toisella puoliskolla.
Liki 30 astetta kuumaa, kuivaa, köyhää ja vallatonta.

Ei kuumassa jaksa päättää.
Ei tosin kylmässä ja pimeässäkään.
Tosin Suurkirkon mittariin on lupeissa tälle viikolle +15C ja Katajarannassakin on ajankohtaisesti +8C!

Jos talviaika oikein kunnolla käännettäisiin kesäajaksi, se tarkoittaisi, että verkoissamme talousarviokausi vaihtuisi heinäkuun ensimmäisenä.

Silloin niin tilinpäätökset kuin tulevien vuosien talousarviotkin laadittaisiin kevät- ja kesä-aivoilla, jollaiset toimivat aika lailla eri tavoin kuin kylmän, märän ja pimeän aivot.

*

Olen välittänyt @startuplisboa ja http://wwww.startuplisboa.com tiedot Riipille (Lapin maakuntapäällikkö), Lotvoselle (Lapin ydinkyläpäällikkö) ja Saarelalle (Lapin Vibelius).
Joutaa niitä muidenkin käydä miettimässä:

”Mitä ne makaroniaivot ja ameriikanlöytäjät nyt…?”

Liksom vastaan Pentikäinen

Aamun lehdessä Mikael Pentikäinen laittaa maamme ja EU:n asioita kuntoon, mutta Rosa Liksom kertoo vaikenevansa.
Samassa lehdessä.

Lapin Kansa, Maalaisliiton äänenkannattaja elämäni varhaisvuosien aikhan.

En kaipaa hirveästi Erkon mediasta poispotkittua lestadiolaistaustaista journalistia, mutta kaipaan ALMAssa kirjoittanutta poispotkittua meän kielen Finlandia-palkittua kirjoittajaa.

Niistä asioista, joista Pentikäinen kirjoittaa, minulla on valistuneella tavalla eri mielipide kuin hänellä, mutta niistä asioista, joista Liksom kirjoittaa, minulla on asiaa osaamattoman kyltymätön tiedonhalu.

Tämä niiden tiedoksi, jotka päättävät, ketkä, rahaa ja valtaa vastaan, aamun lehteni sivuille kirjoittavat.

Yhä raskaampi on aamuisin askel postilaatikolle.

Hakemaan pentikäisille tuoksahtavaa oikeistolaista propagandapläjäystä.
Iltapäivällä on samasta lähteestä noudettava sitten se toinen hyväkäs, erkkosanomat.

Mitä valitan?

Sitä, että maailmasta tuntuu into laantuvan.
Tilalla on sitä ihtiään, ihan liikaa.

Rosa Liksom luonnehti Ylen Viiko kirja – ohjelmassa nykyaikaa äärimmäisen itsekeskeiseksi, pinnalliseksi, yhdentekeväksi, itsekkääksi ja täydellisen välinpitämättömäksi. Ei lisättävää”.
(Jaakko Lyytinen, HS 26.10. s A 4)

*

Radiossa Kalle Haatasen vieraana on historioitsija Vesa Sisättö.

Keskustelussa käydään läpi historian karmeimpia mokia, joista ristiretket näyttävät toimivan aika laatuisana esimerkkinä.
Ei, ei ne kolme ristiretkeä, joita viime vuosituhannen alussa Köyliönjärven jäälle ja Hämeenlinnaan tehtiin, vaan ne, joita vähän myöhemmin Robin Hoodin aikhan Israeliin tehtiin.

ISIS sai Rikhard Leijonanmielen (Lionhart) konkurssista niinsanotusti vettä myllyynsä.

Erästä ”karmeata mokaa” keskustelijat eivät käsittele.

Viimeisen parin vuoden aikana EU:ssa käytävillä olen jutellut paljon unkarilaisten poliitikko-kollegojeni kanssa.

He ovat maansa tilanteesta äärimmäisen pahoillaan, mutta niin on unionikin: yhdessä jäsenmaassa on vedetty demokratian pelisäännöillä (kansa valitsee) vessasta alas lähes kaikki ne arvot, joiden takia EU on II maailmansodan jälkeen perustettu.

Osaltani olen tavannut ottaa keskustelussa esiin tapahtuman, joka hyvin voisi kuulua sarjaan ”Historian kamalimmat mokat”.

En ihmettele, että keskustelu tämän ”Euroopan hullun vuoden” erään juosteen tullessa esiin vaimenee.

Suometar-lehti (44/1848) käsitteli tätä asiaa tuoreeltaan seuraavasti:

Unkarista ja Itävallasta.

38:ssa numerossa mainitsimme lyhykäisesti Unkarin riidoista yhdysmaidensa Kroatin ja Slavonin kanssa, ja että sota jo oli osaksi alkanut ja näytti tulevan kestämään kauan.

Sittemmin on tämä sota kiihtynyt kiihtymistään ja saattanut onnettomuutta koko Itävallan valtakunnalle, olletinkin sen pääkaupungille Wien’ille.

Syyskuussa tuli Unkarin tilaisuus päivä päivältä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi.

Servialaiset voittivat Unkarin sotaväen ja Kroatilaisten Bani Jellachich kävi heidän päällensä 50, 000 miehen sotajoukolla ja 60 tykillä, jolle ei kukaan tehnyt vastarintaa.

Iso osa Unkarin sotaväkeä oli nimittäin ja on vieläkin Radetzkilla Italiassa, ja muuten olisivat Unkarilaiset suuressa aseiden puutoksessa; Kroatilaiset sen siaan olivat hyvästi varustetut ja sotaan harjautuneet.

Levottomuus Pesth’issä nousi tästä isosti, ja 4:nä Syysk. nousi Ludwig Kossuth vallanpäivillä ja piti lyhyen, vaan sanomattomasti va’an puheen Unkarin upsierien petoksesta, mustakeltaisien ( ta’astuspuolueen ) hävittömistä koneista, jossa melkein selvästi osotteli eräitä keisarillisen heimon jäseniä, ja pyysi vallanpäivien asettamaan eri toimituskunnan joka sovittaisi Kroatilaiset, tarjoisi heille, mitä heille oikeutta myöten oli tuleva, ja käyttäisi kaikki heidän vaatimuksensa, miss ä nämä eivät olleet ta’astus-puolueen tekemät.

Tämän ehdotuksen tekivät vallanpäivät yksimielisesti päätökseksi, ja päättivät lähettää sovinnollisen selityksen Kroatin ja Slavonin kansoille, Jumalan ja maailman edessä näyttääkseen, että Unkarin kansa yhtä rehellisesti, kuin ennenkin seitsemänsatavuotisessa liitossa, piti näitä kansoja velinänsä, että se ei ole nyt enemmän kuin ennenkään tahtonut tukahuttaa heidän kansallisuuttansa eikä polkea oikeuttansa, ja että se paluuttaaksensa ystävyyttä ja rauhaa oli valmis täyttämään kaikki ne Kroatilaisten ja Slavianilaisten vaatimukset, jotka eivät riko Unkarin omaa oikeutta ja laillista itsellisyyttä * ).

*

Kuivempi versio:

15.3.1848 unkarilaiset kävivät jälleen kapinoimaan vaatien itselleen itsehallintoa.
Unkari julistettiin tasavallaksi ja valtionhoitajaksi valittiin Lajos Kossuth.
Itävallan keisari Frans Joosef I kukisti kuitenkin kapinan Venäjän avulla ja teloitutti johtajat.[13] Unkarilaiset käyttivät kapinassa ensimmäistä kertaa punavihervalkoista lippuaan.

*

Ilman tuon vuoden 1848 tapahtumia ei nykyisen tilanteen ymmärtäminen EU:n arvojen ytimissä taida olla oikein mahdollista.

Kuten muuan kansainvälisen politiikan osaaja (Oxenstierna) asian jo kaksisataa vuotta aiemmin ilmaisi:

Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” – ”An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur

*

Minulta jo kysyttiin, mikä tuossa 1848 tilanteessa oli unkarilaisten ”moka”.

Minäpä vastaan.

Kun Suomi Alexin ja Callen kaltaisten nuorukaisten johdossa unohtaa Niinistön, Paasikiven ja hänen edeltäjiensä opettaman poliittisen maantieteen ja laskee NATOn ja EU:n aikanaan sitten pelastavan maamme ja itsenäisyytemme, se tekee niinkuin Unkari 1848.

Seuraus?

Isompi polttaa hihansa ja laittaa pienen, mutta sisukkaan naapurin kuriin ja nuhteeseen usean sukupolven ajaksi.

Se, että tulevaisuudessa sitten siintää kauniin ja rauhallisen EU:n kaltainen kansojen hyvinvoiva yhteisö, on aika rohkeasti, suorastaan uhkarohkeasti haaveiltu ja luvattu.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Sitä se tarkoittaa, että niin rahan kuin vallankin (myös väkivallan) liike lähtee menemään ns päin peetä Lappeenrannan ja Rajajoosepin välisellä kaistalla.

Pahimmoillaan tietenkin se tarkoittaa sitä, että vaikka Suomi kutsuttaisiin NATOn jäseneksi, on tuolla ”puolustus”liitolla tarpeeksi 5 artiklan edellyttämää tekemistä Turkissa, Bulgariassa, Romaniassa, Unkarissa, Slovakiassa, Tsekissä, Puolassa, Latviassa, Liettuassa ja Virossa.

Suomi on liian kaukana, kuten Nokia- ja Enso-katastrofit jo vaarallisen selkeästi osoittivat.

Yksi KONE ei siinä kesää tee, koska se joutuu osaamaan alla olevan mandariininkielisen tekstin joka aamu kahvikupposensa äärellä.

眼不見,心不煩 [眼不见,心不烦]

Sama englanniksi:

Out of sight, out of mind

*

Lisää aiheesta (ought to be seen):

Kotimaa 43/2014, ss 10-14: Jari Tervo, Sirpa Kähkönen ja Antti Tuuri kertovat käsityksensä juuri samasta asiasta kuin itse ”edes yritän” edellä tässä päivityksessäni

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1414209294104

Allaolevan linkin lukiessani jäin ihmettelemään siinä väitettä, että suurlähettiläs Talvitie olisi puolustellut Krimin valtausta.
Olen miestä tässä asiassa kuunnellut pari tuntia eikä siinä intiimissä tilanteessa tullut esiin Krimin valtauksen puolustusta – vain selitystä siihen, miksi se tapahtui.
Eikä selitys ollut hyväksyntä, päin vastoin (mies on ollut EU:n sovittelijana tuolla alueella Georgian kriisin aikoihin).

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1414205655144

Linkkiä seuraavaan ei valitettavasti ole saatavilla:

”Häkellyttävä kuvaus Venäjästä haudan takaa” (René Nyberg, HS 26.10. s. C 16)

– Attila Csernok: Katkennut silta (Like 2014)

Hyvästinjättöjä

Vietin iltaa lämpimäntummassa ympäristössä kahden kymmenen vuotta tiiviisti samaa urakkoa tehneen ikätoverini kanssa.

Puhe kulki verkkaisesti, teemat hyppelehtivät, tunnelma oli melankolinen, mutta ei masentunut.

Paljon asioita kävimme läpi ilman erillistä työjärjestystä, vapaasti syrjähdellen.

Alkoholilla ei juuri ollut osuutta asiassa.

En usko itselläni olevan lupaa kertoa keskustelujemme sisällöistä saati johtopäätöksistä, joten totean niiden olleen sitä parasta laatua.

Pian kalkkiviivoilla olevien ihmisten jutustelu ei yleensäkään ”vain elämää”-lisämääreitä kaipaa, mutta olemassaolonsa se edellyttää.

Tuollaisessa tilanteessa huomaa sekä eläneensä että ei turhaan eläneensä.

Keskustelun huipentuma tapahtui kuinkas muuten kuin huipulla – on the top floor.

Kuubassa käyneet miettivät, että tällaista se sielläkin on.
Elämä.

Turhaa tätä ihmisen maailmaa olisikin jakaa itään ja länteen, kehittyneeseen ja kehittyvään osaan, köyhiin ja rikkaisiin, osattomiin ja varakkaisiin.

Kun 1984 läksin politiikkaan 39-vuotiaana, en odottanut saavani siinä toimessa ystäviä.
Nämä kaksi juttukaveria todistavat odotukseni vääriksi.

Kun 1946, 68 vuotta sitten synnyin, en tietenkään odottanut mitään.

Sen tilinteon aika vielä on edessä, että toteutuivatko nuo odotukset.

Mutta kiitos teille, molemmat väärtit ja toverit.

Teidän seurassanne en tuntenut olevani erilainen, hyvitystä tai laskua esittävä osaton tai hyväosainen.

Oltiin ihmisiksi.

*

Aamulla varhain (+24C, valoisaa jo), kuljetuksen kotisaunaan ollessa lähdössä, toinen, kanssani samana vuonna syntynyt, kipaisi kylän kadulle shortseissa ja t-paidassa, kunnolliset tossut tassuissaan.

Istuin majatalomme eteisessä kahvikupposen ja aamusikarin nautinnassa.

Oltiin siis edelleen ihmisiksi.

Sitä on hauska tuokion kuluttua lauteilla miettiä.

+98C, jo pimeätä.

Sijaiskärsijät

Barabbasta huudettiin vapaaksi kärsimyshistorian mukaan.

Samalla niitä mestattiin, joita jälkimaailma pitää viattomina.

Luulen, että Pilatuksen rooliin on kirjoitettu sisälle asioita, joita Suomen Keskustan ja ehkä monen muunkin vallankäyttäjätahon olisi syytä miettiä.

Jukka Vihriälä ja eräs lappilainen maanviljelijä Tervolan-Rovaniemen rajalta kuuluvat joukkoon.

Nopeaälyisenä ja silmät auki pitävänä olen nähnyt kaikenlaista suhmurointia niissä kerroksissa, joissa on valtaa, rahaa ja ahneutta osaaville jaettavaksi.

Jos siellä löydetään ristiinnaulittava, jotta omat pahat teot pysyvät piilossa, se myös ristiinnaulitaan.

Olen usein ihmetellyt, miksi kiirastorstaina tai pitkäperjantaina pappi saarnastuolistaan ei tätä polkua auraa seurakuntalaistensa nähdä.

Hovinarrit, kuten Suomessa Jarla (Fingerpori) sen kyllä tekevät, mutta ne, joiden voisi odottaa ottavan asiasta oppia, hyppäävät tällaisten opetusten ohi ja pitäytyvät Suomen Kuvalehden Helmiin ja Heikkiin.

Katselin Helsingin Sanomien netti-uutisia 23.10., jonka sivulle Vihriälä oli kuvattu.
Yksi kuva kertoo enemmän kuin kokonainen Raamatun kärsimyshistoria.

Mietin, onko lehden kuvatoimitus tarkoittanutkin niin, että kuvaa katsova alkaa nähdä, mistä oikeastaan on kysymys tämänkin syksyn poliittisissa muistelmissa.

Järkäleissä, kuten Unto Hämäläinen (kok, HS) asian ilmaisee kertomatta kuitenkaan, mitä tietää ja takitilhen tietääkin.

Toinen hyväkäs on Kalle Heiskanen, joka Iiro Viinasen (vai oliko se Esko Seppänen) muistelmat toimittaessaan riisuu niitä oikein lukevalle alastomaksi koko sen historian, joka alkoi 1980-luvun puolenvälin jälkeen ja jatkuu edelleen.

Kolmas hyväkäs on Pekka Ervasti, joka pelastautui hukkuvasta laivasta (Suomen Kuvalehti) ja astui Titanickiin nimeltä YLE, josta juuri näinä aikoina aletaan irtisanoa vähintään kolme-, todennäköisesti neljä-numeroinen määrä median professionaaleja.
Heikki Harma ei kuulu joukkoon – hän on keikkapäivystäjä.

Päivityksen lopuksi kerron tosiasian, en luuloani.

Kun Tanskan Radio lopetti lopullisesti sinfoniaorkesterinsa, se ei tehnyt sitä orkesterin laimilyöntien tai suunnitteluvirheiden vuoksi.

Firma teki sen siksi, että Euroviisut maksoivat kapitalistimaan yleisradiolle niin paljon, että pää oli tullut maksajien käteen.

Suuruudenhulluudessaan juutit pitivät niin valtaisat geimit, että tarvittiin sinfoniaorkesterillinen ”viattomia Vihriälöitä” maksamaan viulut.

Kukaan tuskin enää muistaa, mikä kipale Tanskassa voitti, mutta kokonainen läntinen klassisen musiikin maailma muistaa, mitä sitten tapahtui.

Ergo:

Armahtakaa Vihriälä tai vetäkää vessasta alas koko se jengi, joka on toiminut ”bona fide” juuri samoin kuin hän on toiminut (n = satoja).

Jos teetätte armahdettuanne miehestä muotokuvan, älkää ottako huonoa pensseli-siskoa vaan sellainen, joka osaa tauluun ikuistaa sen, minkä renesanssin nerot osasivat:

Totuuden.

(kts Meduusan pää, Uffinsin kokoelmat, Firenze)

post scriptum

Muotokuvani Rovaniemen kauhugalleriassa (kaupunginjohtajat ja valtuuston puheenjohtajat) tehtiin Omaha Besch´lla maan mielestäni parhaan alansa taiteilijan työnä.
Kuvan tekemistä edelsi kymmenien vuosien ystävyys taiteilijan kanssa ja kuvanteossa oli paikalla muiden muassa Saurin raitiovaunu-kuvan tehnyt myöskin omassa sarjassaan valtakunnan huipputaiteilija.

Mitä teos maksoi?

Se olkoon liikesalaisuus, mutta oleellisesti vähemmän vero-euroja paloi kuin galleriassa eniten esiintyvien piirtäjien lasku/kuva.

Olen monella lailla tuloksesta ylpeä ja kiitollinen eikä syistä tähän vähäisin ole tuo tekopaikka.
Sen viesti – kuolema merellä, kuolema rannalla ja kuitenkin ihmisen ja luonnon kohtaamispaikalla, vapauden edestä
.

Folkets öl vai Karhun kolmonen

Koko kirjoitetun historian ajan Ruotsissa on ollut jotain varsin ehdotonta.
Jan Store kuvaa sitä EU-kirjassaan monen muun tavoin tarpeeksi neuvotella.
Sitta ner!

1323 Pähkinänsaaren kiviltä (”nyt perse penkkiin”) se viimeistään alkoi, mutta ehkä kirjoitettu historia ulottuu pidemmälle?

Nyt se on sitten loppu, enää ei Ruotsissa neuvotella vaan käydään sotaa.
Edellisestä sodasta onkin aika lailla aikaa.
Sen seurauksena maahan haettiin toisaalta uusi johto (Napoleonin – se Tilsitissä Suomen myynyt – ”piiritettynä urhea” Bernandotte).

Kun Suomi haki EU:iin, eräs prosessin viisaita oli Hyvinkään pesäpallon suuri mies, jonka poika oli mukana jo, kun öljystä rikkaan Persian Shaahia Helsingin kauppatorilla kurmuutettiin.

Kun nyt maailman talous on kriisissä (jätkät syö enämpi kuin tienaa), on edellä lueteltuja seikkoja syytä Pohjan perillä (Suuri Pohjan Sota) kerrata.

Siitä, kun Buntan poika muutti Ruotsiin, on maa siellä myllertynyt.
Pääministerinä Slussenin kyljen oopperoissa on ammattiyhdistyjohtaja.

Siitä kun Wahroosin akan poika muutti Ruotsiin, on Suomessakin saatu ammattiyhdistys-edustus hallitukseen, tosin ei pääministeriksi.
Matti on mies, joka teki TimoSoini-puolueesta sen, mitä se on.
Sama Matti on mies, joka teki Paavo Lipposesta, Turtolan miehestä, sen, mitä se oli.

Jos minun nyt pitäisi valita neuvonantaja Suomen tilanteeseen, hakisinko sen ruorsalaisesta eliitistä (Wahlroos, Stubb, Bernandotte) vai suomalaisesta (Putkonen, Liikanen, Virtanen)?

”Wahlroos vaatii Suomeen vaaleja heti”

Aamuhetkenä tuollainen kysymys herättää minussa vastakysymyksen:

Ketä me sitten valittaisiin niissä vaaleissa Suomen eduskuntaan päättämään kansantaloudesta ja sen sosiaali- ja sairaanhoidosta?

Kuntien (n 300) hallitusten, valtuustojen ja yhtymien napamiehiä niinkuin tähän asti (heitä on eduskunnassa nyt 162 kappaletta, joka tappi jäävinä kuin vääntynyt rautanaula)?

Ratkaisuni tällä kertaa on se, että lähden hakemaan omaa mentoriani maasta, jossa vastaava tilanne ratkaistiin aD laittamalla neilikoita torrakan piippuun.
Pitäisi sen yhdelle pesäpallopomon hurri-pojalle kelvata?

Viikko sitten samaan aikaan olin lähdössä hakemaan työnohjausta maasta, jossa haudassa makaa Machiiavelli: ei seljennyt, mutta ehdin lauantaisaunaan.

Lauantaiksi siis taaskin kotisaunaan, JLS

*

Alkuillasta olen saapunut suuren joen ja meren kohtaamisalueelle ja luen netistä Suomen pääministerin heittävän loputkin johtamismaineestaan ja -edellytyksistään roskikseen:

”Sote-uudistus on kenties lykättävä”.

Kyseessä on 25 000 000 000 €:n (vuodessa) bugi ja luottoluokituksen toipumisen kokoinen erhe.

Edes Tanskassa, sinfoniaorkestereiden kaatopaikalla, ei tällaiseen saavutukseen ylletty v 2007.

Musta taivas

Herätessä akkunan läpi näkyi paljon kirkkaita tähtiä.
Lehteä hakiessa havainto kertautui.

Illan rajun revontulten leikin tilalla oli mustaa samettia eivätkä sadan tunnin kynttilät pihassa ja julkisivulla sellaista valaise.

Pakkanen tummentaa lisää kaksinumeroisin luvuin eikä lunta maassa ole. Auto etuikkunassa on teräsjäätä.

Monen kaupungin keskustan hotelleissa kymmeniä öitä vuosittain nukkuva oppii arvostamaan asumistaan suuren erämaavirran varressa, vaaran laidassa.

Täältä näkee eikä tänne näy.

Maakunnan väkimäärä vähenee.
Se on jo selvästi alle suurten suomalaisten yksittäisten kaupunkien ihmisten määrän.

Musta taivas, kirkkaat tähdet ja raivoavat revontulet ovat mustan kuun päivän lähestyessä harvojen, muttei herrojen herkkua.

Ystäväni etelämmästä, Kainuun meren paikkeilta kertoo, että aurinko paistaa vielä päiväsaikaan jos menee metsään, sänkipellolle tai meren rantaan.
Varmaankin se paistaa pakkas-mustassa luonnossa kirkkaammin kuin Azoreilla tai Madeiralla, joilta tulleita kavereitteni terveisiä olen alkuviikosta mittaillut.

Kahdeksan vuodenaikaa on lahja, josta arjessaan nauttii aika harva ihminen.

Suurella osalla heistä, joilla anti olisi maksuton, hinta elämän muusta vaivasta on niin iso, etteivät he ehdi tai tohdi nauttia.

On naapuri vahdittavana, herrat ja virkamiehet, päättäjät ja tienrakentajat, kiero kauppias ja ahne pankkiiri.

Olen säilyttänyt intoni face-book-päivityksiin siksi, että siellä on hauska huomata muiden parin-kolmensadan kaverin muuttuvan ihan yhtä hitaasti kuin itse muutun.
Erityisesti rakastan keskustelualustan syntymäpäivä-ominaisuutta.

Oma fb-ystävistöni on kuin pieni lukio, jollaista Suomen lukioiden edushenkilö tämän aamun lehdessä mainostaa: opettaja tuntee jopa niiden oppilaiden nimet, joita hän ei opeta.

Tänään täyttää fb-ystävistäni vuosia muuan Heikki, joka tekee työtään paikassa, jossa bussi 615 ja raitiovaunu 7b kohtaavat päivittäin monta, monta kertaa.

Minusta on soma muistella ystävää onnitellessani sitä kertaa, kun dösänkuskina 615:ssa oli Sime Yliaska, Sodankylän lahja Suomen jalkapallolle ja Lapin rock-festariverkolle.
Vaihdoin päivänsankarin työpaikan edessä Simen 615:sta Kauppatorin 7b:een.

En edes ihmetellyt, miksi arktisen, mustan ja tähtikirkkaan, revontulista rikkaan maan kasvatti tekee perusduunia ahtaassa, stadinslangilla käynnissä pysyvässä etelässä.
Asiahan oli aivan selvä.

Työtään se Sime etelässä teki.
Sitä, mitä pohjoisesta puuttui.

Tapasin Simen äskettäin eräällä asemalla, josta hän ja minä pääsimme etelästä pohjoiseen.

Hän kertoi, että nyt hänellä on pohjoisessa työtä.
Itse luotua, itse tehtävää.

On aika minunkin tästä lähteä uudenkuun mustaamassa pakkassäässä pihalle skraappaamaan auton ikkunaa ja hoitamaan työtäni: ihmisiä.

Sellaisestahan minä 1950-luvun syksyisillä, yksinäisillä hiihtoreissuillani haaveilin.
Ihmistyöstä.

*

Aiheesta enemmän:

http://www.youtube.com/watch?v=Fzc5YsrvHy4