tSirpa vastaa joku Merkkelli

Not everything
that is faced can
be changed; but
nothing can be
chanced until it
is faced

(James Baldwin, 1962)

Raamatussa puhutaan Davidista ja Goljatista, mutta hybridi-taistoihin valmistautuvassa Suomessa (Venäjä, Venäjä, Venäjä) epäsymmetrisestä sodasta.

Olen potilaideni ajan tasalla pysymistä selvitellessäni tavannut kysyä heiltä, kuka on Kreikan pääministeri, kuka taas johtaa Ranskaa.

”Merkkelli se on, saatana” sanoo jo enemmän kuin yksi tympääntynyt veli tai lopun uupunut leidi.

Niihän se todella on.
Toisena tulee maaliin pieni, mutta sisukas Kreikka.

Minulla on edessä lähtö.
Se on sarjassaan neljäs.

Edelliset lähdöt kolmena edellisenä vuotensa olivat samanlaisia.
Tonava, Magna Carta ja Hannibalin norsut.

”Kahden taidehistorioitsijan kanssa Euroopassa”.

On jätettävä rauhaan ja ratkaisutta se, onko Kreikan pääministeri Aristoteles, Dante vai jokin Sirpas.

Silläkään ei ole merkitystä, johtaako Saksaa Bismarck vai joku muu rautarouva.

Vain sillä on merkitystä, että matka alkaa ajolla Suomen halki anoppeineen, hautoineen ja ABC-huoltamoineen, mutta Eurooppa-tunnelma puhkeaa vasta roistovaltion laivanvarustajan** sinivalkoisella laivalla M/S Finnmaid perjantaina kello kolme.
Iltapäivällä.

Crimaldi** on helppo nimi muistaa.
Kyseessä on suku, joka järjesti Monacon satuhäät, vaikka yleensä häät järjestää morsiamen perhe.
Sama suku varustaa meät Datsun 100A 2.0:n keralla umpivihreän (sinilevää!) Itämeren yli.

Grace Kellyn, Hitchcockista tuttu, tapauksessa morsion suvulla ei ollut rahaa – joa haluakaan.

Huonostihan siinä sitten kävi.
Ruhtinaasta tuli leski.

Räikkönen – vai oliko se Häkkinen tai Rosberg – ei päässyt maaliin taaskaan, mutta Nieminen kyllä taisteli tiensä toiselle kierrokselle.
Monacon maajoukkue, Vatasen Viileet.

Muuten, ihan totta.
Kuinka moni teistä, arvoisat vieraani, osaa kirjoittaa ongelmitta Alfredin tai Tsipraksen nimen kerralla oikein tai tietää, montako l-kirjainta tulee mihinkiin kohtaan Merkeliä?

Thatcherista tai Arnoldista nyt puhumattakaan.
BenZetä menee monelta vieläkin väärin vaikka Pohjois-Espalla istu ja pala.

Peltoniemen Hintriikin surumarssia ei muinoin saanut soittaa Tapio Rautavaaran laulamana radiossa, koska se oli väärin kirjoitettu.

Kyseessä ei näet ollut Hintriikka.
Sama siinä on kuin kapellimestareissa.

Sen on ja oli oltava mies!

Maggie, Angela, Elisabeth, Tarja, Anneli…höh

”Morsion suku maksaa laskun”

*

Muuten, se Finnlinesin omistajasuku on Grimaldi**.
Pehmeällä keellä.

Mikkelin Palloilijat

MP on perustettu v 1929.
Eräs tuon eteläsavolaisseuran tunnetuimpia pelaajia on Olli Rehn (53v).

Olli Rehnin pelaajauran rankimpia matseja oli suurlähettiläs Alpo Rusin (66v) puolustaminen vuosituhannen vaihteen DDR-jälkimyrskyissä.

Olen työurani aikana kohdannut aivan liian suuren määrän samankaltaisia tilanteita, jollaisessa Alpo ja Olli hetken olivat.

Kohtaamissani tilanteissa on kuitenkin MP-matseihin verraten se ero, että lähes koskaan yhteisönsä hylkäämä jäsen ei saa vastaavaa puolestapuhujaa, taistelevaa joukkuepelaajaa.

Useimmiten käy niin, että ulos aletaan ajaa sellaisia yksinäisiä susia, joille ei enää ole lajitovereita.

Vain pelossaan julmia vihollisia ja paoissaan raukkoja, hylkääviä kumppaneita.
Kreikka vastaan Euroalue?

Kesäisin Lapissa on 73 päivää keskiyön aurinkoa.
Talvisin täällä on 51 päivää auringotonta aikaa.

Jo toista viikkoa olemme olleet matkalla kohden kaamosta.
Ja kaiken lisäksi on maanantai.

*

Illan mittaan puskurikapasiteettiin tutustuville olen joskus tavannut kertoa tarinan.

Tämä tarina kertoo pommista ja perämoottorista.

Eräs perheenjäsenemme onnistui vesillä matkaillessaan kadottamaan perheemme Suzuki-merkkisen perämoottorin jonnekin maalaiskunnan runsaista Putaista.

Värkkiä, Kemistä muuten halvalla ostettua, etsittiin kissojen ja koirien sekä sukeltavien gynekologin ja urologin kanssa, mutta turhaan.

Tapahtuman seurauksena moottorihävittäjälle lankesi lasku:

”Kaiva venekin jemmaan!”.

Syytetty teki työtä käskettyä ja pian oli venonen pihamme syvyyksissä kukkapenkiksi tarkoitettuna.

Kun sitten muuan jo manalle mennyt ystäväni kertoi, että talomme tontilla on kätkeytyneenä suutariksi jäänyt isonlainen venäläinen tai saksalainen palopommi, siunasin onnea onnettomuudessa.

Ainakaan tällä ”vene”-metodilla pommiin ei osuttu.

Nykyisin pihalle katsellessa tai siellä joskus harvoin telmiessä käy mielessä tuon palopommin kohtalo.

Kuka ostaisi meiltä hyvällä paikalla olevan, runsailla kotitalousvähennyksillä remontoidun 1960-luvun funkkistyylillä kauniisti suunnitellun ja huolella rakennetun talon?

Yötön yö

Aamun radiokuuluttaja toteaa:

”Yötön yö on laajimmillaan parhaillaan”.

Se varmaan tarkoittaa, ettei valo auta.
Ei islam-militantteja, ei heidän kohteitaan eikä kotimaanosani taloutta.

Aika vähän asiassa auttaa se, että omasta aloitteestani hankkimani tieto ja tuntemus siitä, mitä tapahtuu ja miksi, on karttunut viimeisten vuosien mittaan aika lailla.

Illalla, kun pitkästä aikaa ei satanut, kohtasin joukon ihmisiä, joiden ”olisi pitänyt tietää”, mutta jotka eivät ”tässä nyt mitään voi”.

Koska samaistuin joukkoon, koin muutaman ongelmiaan psykiatrille parin promillen laitamyötäisessä valittamaan tulleet ihmiset jotenkin haitoiksi lauantai-illan pyörteissä ja niin siirryinkin kodin suojiin paljon ennen puolta yötä.

Valintani kertovat ehkä laajemminkin siitä, mitä nyt on tapahtumassa.

Ne, jotka tietävät ja voisivat yhteen hiileen puhaltaessaan vaikuttaa, osaavat katsoa vain taaksepäin, eivät sivuilleen tai eteenpäin.

Asia tulee esille myös maan valtalehdessä sen haastatellessa viime vuosina demariministereitä avustaneita nuoria.
Syitä siihen, miten tähän on tultu, kyllä löydetään, mutta syitä siihen, miksi ja miten selvitä edes huomiseen, ei juuri kerrota.

Kuluneiden liki 3000 Arktisen puskurikapasiteetin päivityksen myötä koen oman panokseni olevan juuri samanlaisen.
Taakse on helppo katsoa, mutta silloin on selkä tulevaisuuteen päin.

Siitä huolimatta psykiatriassa, jota parhaiten osaan, aika merkittävä osa ihmisen auttamista on tulevaisuuden uskon etsimistä menneisyydestä.

Ehkä se ei mene niin?

*

Päivän Helsingin Sanomat (viimeinen sunnuntai-Hesari, joka meille tulee):

”Saari kertoo naisesta, joka oksensi aina kun sai kielteisen tukipäätöksen. Ja pitään huono-osaisuutta kokeneesta naisesta, kun tutkija kysyi hänen menneisyydestään. Kun siirryttiin puhumaan nykyhetkestä, hainen itki taas. Ja kun kysyttiin tulevaiuuden näkymistä, itkuhan siitäkin tuli”

Aamuin illoin muistakaa, hampaitanne harjata

Suuret ikäluokat, yhteensä noin miljoona suomalaista 1945-52 välillä syntynyttä, alkavat luoda uutista, jonka huono toimittaja laatii muotoon:

”Kuolleisuus Suomessa räjähtää”

Asia tuli vastaan erästä tuttua tavatessa:

”Missäs puoliso?”

-”Kun tulin aamutoimiltani kaupungilta kotiin, siinä se makasi, eteisen lattialla.
Hammasharja vielä kädessään”

”Olen pahoillani , requiescate in pace”, päälle kevyt kosketus käsivarteen – ei mitään karhujen halausta.

1950-luvulta alkaen tällä miljoonaisella joukolla on ollut ulkoisesti hyvä, vieläpä koko ajan parempi.

Siitä myös muistutettiin niin vahvalla syyllistävällä sävyllä, että ensi tilassa me annoimme tuon syytöksen takaisin: meidät tehneet ja elämämme materiaalisen hyvän taanneet ihmiset olivat 1960-90-välillä aika haipakassa.
Siinä meni sotakunnia, siinä meni naimakunnia, siinä meni työjuhtakunnia.

Nyt myrskyt ovat vaienneet.

Nyt anteeksi jo tuhannesti pyytäneet ja anteeksi omilta perillisiltään koskaan saamattomat kansanterveystyön oivat kohteet eivät enää pitkään touhua.

Tälle köörille opetettiin, että hampaita on harjattava aamuin sekä illoin, leivän päälle (näkkileivän sileä puoli) on laitettava Suvi-Kultaa (vaikka siinä onkin kissanraatoja) ja Boston 100 on suurin synti, minkä Kansanterveystyön Laitos (sittemmin THL ja Pekka Puska) voi kuvitella.

Kirjoitimme vaimoni kanssa (puolisoita on meillä 40-50-lukujen taitteessa syntyneillä keskimäärin 1.87 kpl) asiasta kirjan.

”Tunkua katonharjalla”, Interterras 1995.
Kuvat teki Reijo Raekallio, Pöntsön Rembrant.

Nyt en enää kirjoittaisi.
Yksi päivitys Arktisessa puskurikapasiteetissa riittäköön.

Sen lisäksi: en harjaa hampaitani aamuisin, vain iltaisin.

Senkin teen kotona sähköisesti – vain reissussa (70-100 päivää / vuosi) muotoillulla burstilla ja käsin.

*

http://areena.yle.fi/1-2790441

http://areena.yle.fi/1-2790445

Pahuuden ydinaluetta

Vasittu osa ihmisista tapaa työssään tai roiston hommissaan oikein pahoja asioita ja ihmisiä.
Elämän Auschwitzin portinvartijan perässähiihtäjinä tai vierestäkatsojina.

Pahuus on niin jännittävä asia, että pelkästään vieressä olo tekee kokijasta, jos hän niin haluaa, mielenkiintoisen ja suositun.

Jos, niinkuin liki aina on, tuollainen kokija vielä omistaa hitusen narsismia, hän tekee asiastaan businesta, itsensä markkinointikeinon.

Ihmiset, ne ”jotka eivät ole olleet”, haluavat kuulla niiltä, ”jotka olemme näet ennen olleet”.

Tällainen pahuuden narsismi on aivan selvästi lisääntymässä kun sitä palvova media ja sen kuluttajat alkavat saada ”huvila-ja-huusi”-maailmasta tarpeekseen.

Samalla muuten lisääntyy myös pahuus, vaikkakaan pahuuden seuraukset eivät lisäänny.

Yhä useampi elämänsä arkeen tympääntynyt sosiaalipsykologisesti ikuinen murrosikäinen tarvitsee verkossaan sitä jännitystä, jota äärimmäisen pahuuden tirkistely tarjoaa.

Samalla hyvin pienelle osalle meistä lankeaa tili, joka edellyttää itse olemaan paha.

Kaikille ei riitä, että kauhistelee Syyrian tappamista.
Osan – hyvin pienen osan – on mentävä sinne itse.
Yk-sotilaiksi tai islamterroristeiksi, temppeleitä moukaroimaan.

Pahuudessa, erityisesti sen ytimissä, on kaksi pysäkkiä: se, mistä katsellaan ja se, missä tehdään. Niiden pysäkkien sekoittuminan ja sekoittaminen on hyvin helppoa.

Kuitenkin ajattelen, että nämä itsensä kansakuntien kaapin päälle nostaneet mengelet ja heidän kuulustelija-hoitaja-tuomarinsa ja mestaajansa, palvelevat muuta ihmisen heimoa.

Se muu ihmisen heimo on suurissa kaarissaan vähemmän paha kuin hutujen ja tutsien tai treblinkojebn helvettien ilkeys.

Tilastollisesti näyttää siltä, että pahimmillaan ihminen oli suhteessa lajinsa määrään joskus 1600-luvulla.

Jumalien pahuudesta ei ollut tänään tarkoitus kirjoittaa.

Rakastakaamme edelleen rosmoja ja heidän poliisejaan ynnä toisinkin päin.

Seuratkaamme jännityksellä sitä, mitä tapahtuu breivikien ja seppblatterien maailmoissa ja nauttikaame mad-max-leffoistamme.
Syökäämme wannabe-jammusetinä koiranlihaa raakana Intiassa tässä madventure-pallollamme.

Se kummasti friskaa, kun ”en näet itse siellä ollut tai ainakaan tehnyt”.

TV-sketsiohjelmassa ilmaisu on:

Jännää

*

Päivän merkittävä – ja ilmeisesti hyvä – uutinen:

Hillan kukinta on pohjoisessa juuri nyt poikkeuksellisen runsasta ja kultaista marjaa pääsee näin muodoin poimimaan ja tuoreena nauttimaan ennen heinäkuun loppua.
Muutkin kuin ennätyksellisen lukuisa joukko kaukoitäläisiä ammattipoimijoita.

Kuusi

Suomen ensimmäinen naispappi vihki minut avioliittoon keväällä yli 20 vuotta sitten.

Muutimme nuorikon ja lasten kanssa elämäni ensimmäiseen omakotitaloon pääsiäisen seutuun vuoden kuluttua häämatkastamme, jonka teimme lasten & muun suvun edustajien kanssa Pariisiin.

Pian muuton jälkeen pihassa alkoi kasvaa kuusi.
Soma, hellyyttävä, pieni ”kotieläin”.

Nyt tuo kuusi on kaksilatvainen kolmimetrinen ja nopeasti oksiaan laajemmalle ulottava, vähän öykeältäkin vaikuttava.

Se ärsyttää osaa kotiväestä niin paljon, että useampaan otteeseen ovat jo kirveet olleet asetettuina sen juurelle.
(Kts myös tarina Johannes Kastajasta)

Aina olen ehtinyt hätiin.

Olen seurannut kuusen kaltaisia kasvuprosesseja aika monia satoja, jos en tuhansia.

Niille kaikille on yhteistä tuo olemassaolon laajenemisen aiheuttama ”vanhan vallan” häiriintyminen.

On surullista nähdä, kuinka laajamittaisiin projekteihin ”vanha valta” on valmis ryhtymään kaataakseen joukkoonsa nousemassa olevan uuden kuusen.

Meillä on yhteiskunnissamme hyvinkin monimutkaisia ja kalliiksi eri tavoin tulevia järjestelmiä, joiden avulla voidaan nuoret kuuset pitää poissa häiritsemästä vanhojen puiden arvokasta huminaa ilmastonmuutoksen matkaasaattamissa navakoissa myrskyissä.

Tulin eilen epähuomiossa seuranneeksi TV-ohjelmaa, jonka vetäjästä en hänen murteensa takia pidä, en niin sitten alkuunkaan.

Mutta nyt tuolla varsinais-suomalaisella runottarella oli mielenkiintoinen vieras.
Historioitsija.

Pidän historioitsijoista, erityisesti Veijo Meren kaltaisista (requiescate in pace).
Tässä tämänkertaisessa on jotain samaa kuin aikoinaan Timo Airaksisessa ja Tuomas Nevanlinnassa.

Paitsi että hän muistuttaa enemmän Jukka Relanderia tai Rossel Crowea kuin Oliver Hardya tai Stan Laurellia.

Tuntui tuo lännen mies tottelevan nimeä Teemu Keskisarja.

Hänellä oli paikalla olleeseen tuhoisaan tulipätsiin heittää yksi asia:
Poliitikkojen twiitit.

Hän oli jopa valmis tuottamaan Venäjältä trolliarmeijan syömään nämä kolmen pointin totuudentuhoajat masuunsa ulosteeksi muuttumaan.

Keskisarja siis viskasi tätä some-ilmiön erästä juonnetta koskevan lapun runotar-Helin kohentamaan rovioon ja ratsasti vanhalla, siniharmaalla punapyöräisellä Fordson Majorilla sitten kaukaisuuteen kuin Clint Eastwood tai John Wayne ikään.

Huulillaan tuo kuulu lännen totuus:

”Olen loukkaantunut, luulisin”

Ennen poistumistaan sceneltä tämä wannabe-goebbels vielä tarjoili yhden totuuden.

Suomen kielen kaunein sana Fordson-Teemun mielestä on

VIHELIÄINEN

Niin

Viimeinen ratsastus Ylämaihin tämän lukukauden nimiin ”ryhtyy” tänään.

Elokuun kuudanöinä taas:
”Matkaan, hopea!”

Ihmiskunnan tila

Hiljattain on silmiini osunut kaksi varsin ristiriitaista otsikkoa.

Toisen mukaan yli 7-miljardinen ihmiskunta voi paremmin ja elää turvallsemmin kuin koskaan. Tämän raportin mukaan tilanne kohenee vuosi vuodelta ja aina vain joutuisammin.

Toisen mukaan ihmiskunta ja sen ohella varsin suuri joukko muitakin selkärankaisia on hyvää vauhtia tulossa tiensä päähän.
Maailman mitassa ihan muutaman sukupolven aikana (sukupolvi = 25 vuotta)

Kumpikaan raportti ei pohdi asiaa sielutieteellisesti.
Minä pohdin.

En ole ihan varma, kumman kartan mukaan nyt pitäisi mennä.

En oikein tiedä sitäkään, minkä kartan mukaan tulemme lajina tai älyllisenä verkkona menemään.

Sekä maasto, kartta, karttamerkit että kompassi ovat hakemisessa.

Ehkä joku muu tietää.
Lähden kauppaan hakemaan juniorille muroja ja kola-juomaa.
Neljältä (jpp) on seuraava potilas, liki sata peninkulmaa tästä pohjoiseen.

Toinen yllä mainituista raporteista löytyy Suomen Lääkärilehdestä, toinen valtakunnan päälehdestä.
Kumpi ja Kampi?

Je suis Charlie – vai Timo Hännikäinen?

Seuraan hotellihuoneeni parvekkeen kaiteella tapahtuvaa puhdistautumista.

Pääsky nokkii reissuissa rähjääntyneestä höyhenpuvustaan ylimääräisiä moskia liki varttitunnin ajan.

Toimen jälkeen se pyrähtää matkaan ilmojen teille enimmillään satasella.

Helsingin Sanomat haastattelee tänään Timo Hännikäistä, esseistiä ja kirjailijaa.
Hän ei pääse puhdistautumaan.
Hän on julkinatsi – erityisesti humalassa.
Sellainen tarkoittaa tunnetusti myös naisvihaajaa.

Hän on kirjoittanut nettiin varsin loukkaavaa, henkisesti tappamisen meiningillä kuvattavissa olevaa tekstiä vihollisistaan, joita hän kokee löytyvän muiden ohella feministeistä.

Vaikka puurot ja vellit ovat pahasti miehellä sekaisin, ilmiö on tuttu.
Hostiliteetti. Silmittömiin asti ulottuva viha.

Sama hostiliteetti, jota kansa Jerusalemin torilla pari tuhatta vuotta sitten Uuden Testamentin mukaan kohdisti Nasaretilaiseen, mutta ei Barabbakseen.

Sama hostiliteetti, jonka juovuttamana Nurnbergissä 1936 saattiin 30-vuotisen sodan ja I maailmansodan pahasti murjoma saksalainen itsetunto pääskyn kiitoon kautta koko maailman kymmeneksi vuodeksi ja 50 000 000 – 100 000 000:ksi vainajaksi.

Suomessa, mutta myös koko 7 200 000 000:n elävän ihmisen verkossamme on 20 vuoden aikana (internetin käyttööntulon jälkeen) syntynyt aika lailla hostiliteettia, jota ennen ei näkyvillä ole ollut.

Suomi24-, Vauva-, Hommafoorumi- ja fb-sivuilla on menossa runsaasti tappamisen meininkiä.

Tanskassa ja Ranskassa tuo tappaminen on räjähtänyt käsiin, mutta myös Utöyan saarella ja viimeksi eräässä amerikkalaisessa kirkossa.

Kun Nürnbergin puoluekokouksessa tai tutsien ja hutujen välisessä sisällissodassa tappaminen oli yhtä aitoa – ja jaloa? – samojen ihmisten ”suorittamana”, jotka toisaalla lainkuuliaisessa järjestyksessä rakentavat muureja Israelissa tai Unkarin ja Serbian välille, kannattaa kokonaisuutta yrittää hahmottaa.

Albert-László Barabàsi kirjoitti toistakymmentä vuotta sitten kirjassaan ”Verkostojen uusi teoria”, että jokainen ihminen on korkeintaan seitsemän klikkauksen päässä toisistaan.

Siis kaikki 7 200 000 000 ihmistä.

Kun tuo nykyisin jo aika lailla tehokkaampi verkko (olisiko 4-5 klikkausta?) on käytössä ”pro bono”, aatteen vuoksi, se muistuttaa minua kahdesta asiasta.

”Je suis Charlie” on niistä asioista toinen.

Timo Hännikäisen julkinen henkinen ja sosiaalinen hirttäminen valtakunnan päälehdessä on toinen.

Yksikään blogisti saati maatansa kiertelevä saarnamies-parantaja ei tilannetta taida kyetä muuttamaan.

Mutta olisihan se soma, jos ihmiset edes hiukan oivaltaisivat, mistä on kysymys kun he istuvat näkösällä sukimassa sulkiaan ja höyheniään ennen rietämistään uudelleen ruoan hakuun huimassa liidossa ja syöksyin, joissa ei enää ole aikaa miettiä.

*

http://nyt.fi/a1305964747719

Tanskan maassa jotain mätää

Tanska on maa, joka on historiassaan käynyt monta tappiollista sotaa, tullut Hitlerin miehittämäksi ja rakentanut itselleen toimivan SoTe:n jo vuonna 2007.

Tanskalainen Nils Bohr keksi tosiasiassa atomipommin ja Nils Holgersson lenteli hanhen selässä ympäri maita ja mantuja.

Tanska johti Kalmarin Unionia, joka loppui siihen, että ruotsalaiset tapettiin Tukholmassa 1500-luvun alkupuolella viimeiseen mieheen.

Tanskalaiset tappoivat.

Nyt Tanskassa muodostetaan vähemmistöhallitusta vaalitappion kärsineiden johdolla, jotta popularisteja ei tarvitsisi ottaa hallitukseen, koska he tukevat hallitusta paremmin sen ulkopuolelta. Vähän niinkuin kukkahattutädeiltä salaa.

Tanskassa syödään voileipiä ja punaisia nakkeja.
Lisäksi Kööpenhaminassa on Tivoli ja Pieni merenneito.

Kun Englantia vallattiin englantilaisilta samaan aikaan kun Suomeen Englannista päin tehtiin ristiretkiä turkulaisten saamiseksi Herran nuhteeseen, päättyi valloitus siihen, että Normandian herttuat löivät Tanskan Haraldin viikingit Hastingsissa.

Niin, englantilaisilla ei ollut asiassa osaa eikä arpaa.

Ei myöskään sitten, kun Juhana Maaton jonkun vuosikymmenen päästä tuosta taistosta laaditutti normannien painostuksesta USA:n perustuslain, jota myös YK:n ihmisoikeuksien julistukseksi kutsutaan.
Magna Carta.

Niin, Tanskan maassa on todella jotain mätää.

Muutakin kuin Christiania ja prinssi, joka ei Shakespearen mukaan osannut kertoa pääkallolle, pitäisikö olla vaiko eikö olla.

Kirjoitan tätä päivitystä kaupungissa, johon Pohjolan Leijona (Kustaa II Adolf) vuotta ennen kuolemaansa toi joukkonsa, joiden merkittävin tehtävä oli pitää huoli siitä, että tämän monesti jaetun maan kuningas, Sigismund III, ei pääsisi Ruotsin laillisena kuninkaana ottamaan sitäkin valtakuntaa haltuunsa.

Lopuksi tuo sotaretki tuhosi 18 vuotta myöhemmin Prahan pienen puolen, josta ruotsalaiset varastivat kuvapatsaita Dronningholmin linnan puistoon (Kustaa III salamurha, muistattehan) ja kirjoja Turun yliopiston kirjastoon (Turun palo 1828, muistattehan).

Euroopassa ei vieläkään ole unohdettu raakoja, ryösteleviä ja Prahan polttaneita suomalaisia Hakkapeliittoja (”ja joka kynsi kylmeni”).

Hitler tosin vähitellen alkaa unohtua.

Mutta hän ei ollutkaan juutti saati savolainen.

The Mentalist

En ole seurannut otsikon nimen mukaista tv-sarjaa,
Mutta peläistyin aika lailla, kun huomasin ammattikuntani työn edistäjien ottaneen sarjan peruskäsitteen käyttöö.

Mentalisaatio.

Sillä tarkoitetaan parantamista, jossa kärsivä ja auttaja muodostavat Vuorisaarnan kultaisen käskyn mukaisen suhteen.

Jos kärsivä saa auttajan aikeesta kopin, hän palauttaa auttajalle osan hänen itsekunnioituksestaan.
Jos siinä palautettavaa on.

Samalla autettava, se kärsijä, saa itselleen uskoa ja luottamusta parempaan, joita auttaja toivolla kärsimyksen liekkiä sammuttaessaan tilanteeseen siirtää.

Tällainen mentalisaatio, asioiden muuntaminen mielenliikkeiden tarkasteluksi, on hyvin herkkä leviämään ihmisten keskuudessa.

Jo 6000 vuotta sitten kiveenkirjoittaja asian pani merkille: ”Kaikki haluavat kirjoittaa kirjan, lähestymme mitä ilmeisimmin maailman loppua”.

Kun nyt amerikkalaisten ”huippu”yliopistojen (termi on median luoma) eräissä kammareissa on päädytty huomaamaan, että ihminen taas (edellinen kerta oli 65 000 000 vuotta sitten) tuhoaa maailmasta itsensä ja kaltaisensa vuoteen 2150 mennessä, tulee väkisin toivoneeksi jostain yleiseen käyttöön mentalisaatiota.

Siis sellaista latvatulen lailla leviävää ”coca-cola- ja rolling-stones”-liikettä, joka saisi ihmiset löytämään itsestään niin yksilöinä kuin joukollakin sen voiman, joka saa rakastamaan toista niinkuin itseään.

Kun toinen osapuoli miettii samoin, ei siitä ainakaan sotaa synny?

Väinö Linnan sanoin:

”En mää täsä syylissi kaipa yhtikäs. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi”

*

http://www.hs.fi/tiede/a1434764073102

http://www.voihyvin.fi/artikkeli/markku-siivola-unien-opissa

*

Mestari Veijo Meri jätti meidät, kun päivä vielä ei ole lähtenyt lyhenemään.

Requiescat in pace