Minun Rovaniemeni

Kävin ensi kerran Rovaniemellä isäni kudoksen siinä osassa, josta siittiöt muodostuvat.
Vuosi oli 1919.

19-vuotias oli matkalla Vienaan ja tulossa Virosta, jossa Rovaniemen tulevan ”johtajan” (Hillilä) veli oli kuollut hänen syliinsä Pajun kartanon taistelussa. Nuorukainen haavoittui samassa taistelussa venäläisten Maxim-konekiväärin luodeista käteen ja keuhkoon. Jälkimmäinen koitui hänen kohtalokseen 1957.

Seuraavan kerran olin Rovaniemellä jo vähän kypsempänä sukusoluna (23 kromosomia) Pohjanhovin ikkunapöydässä, kuten Annikki Kariniemi minulle myöhemmin kertoi. Vuosi oli 1942.

Osallistuin tuossa sukusolu-vaiheessa myös Lapin sotaan tappaen entisiä varsin hyviksi ystäviksi everstiluutnantille tulleita aseveljiä.

Ensimmäisen kerran minut itseni kutsui Rovaniemelle Kaunispään palovartija-tyttö elokuussa 1959.
Noudatin kutsua, mutta ei siitä tullut edes rakastelua, saati rakkautta. Vain etäinen, hivenen kyräilevä ilta Pohjanhovin valkean liina peittämän pöydän ääressä.

Vahvemman Rovaniemikutsun sain 1961 Juhani Kerolalta.

Olimme Viggbyholmissa, Tukholman liepeillä ostamassa olutta kioskilta ilmoittaen tarvitsevamme ”otton piir”.
Ei onnistunut, vaikka korjasimmekin tilauksen: ”Aderton öl”.

Jussin kutsu jäi kuitenkin mieleen ja oikeasti kypsymässä oleva tuleva rovaniemeläinen olen ollut siitä alkaen.
Tosin veroa aloin maksaa napapiirillä vasta 1976, jolloin myös äänestin kunnanvaltuustoon maalaisliittolaista Sirkka Jokelaa, koska hän oli lääkäri.

*

Isä, palovartija, Kerola ja Jokela: siitä se lähti.

Rovaniemen ovat tehneet minulle kodiksi tuhannet ja taas tuhannet potilaani. Sadat ja taas sadat ystäväni. Kymmenet ja taas kymmenet väärtini.

Lisäksi joukossa on muutama, tiun verran, palava pensas, joita ilman asuisin todennäköisesti Kuopiossa, Kouvolassa, Pariisissa tai Espoossa.

Maisema ei minua kiinnittänyt Rovaniemelle, eivät myöskään kylän kahdeksan vuodenaikaa. Maisema ja vuodenajat kiinnittivät minut Lappiin Outakoskella, Nuvvuksessa, Karasjoella, Kautokeinossa, Nunnasessa ja Palosaaren saunassa (Könkäällä).

Palavat pensaat?

Ihmisiä, jotka oman perheeni ja klinikkani ulkopuolella muodostivat aikuiselle Tintille identiteetin, johon nojaten olen näihin päiviin asti mieltänyt kuuluvani hyvään ja syvälle minuun juurtuneeseen joukkoon.

Nimiä?

Nimet tulevat sellaisista ihmisistä, jotka ovat rovaniemeläisiä, joita tunnen tai olen tuntenut ja jotka tuntevat tai ovat tunteneet minut.

Nimi ei ole mukana, jos ihminen on paha (sellaisia on tullut Rovaniemellä vastaan aika harvoin ja listaan heidät sellaiseen hall of fame´een, jota en julkista).

Minun Rovaniemeni on muodostunut sellaisista tulenkantajista, joiden palo on muuttanut minua tämän kylän oikeaksi asukkaaksi merkittävällä tavalla.
Heitä ei ole montaa.

Yritän aikajärjestystä ja jätän paitsi sukulaiset, myös ne nimet pois, joita olen vaitiolovelvollisuuden kanssa tavannut (potilaat esim).

Markku Siivola, Reima Kampman, Timo K. Mukka, Oula Näkkäläjärvi, Jaska Vepsä, Olli Toivonen, Armi Harju, Seija Tuulentie, Asko Oinas, Matti Pelttari, Aira Huttu-Hiltunen, Heimo Ylöstalo, Paavo Mölläri ja Aimo Ajo.

Johan siinä noita nimiä on.

Pekka Raudaskoski ja Erkki Apajalahti kuuluvat vielä joukkoon.
Esko Riepula, Henry Rantala ja Heikki Annanpalo.

Ketään näistä ihmisistä en moiti mistään erityisestä enkä ylistä ”gloria-gloria” vaan luen heidät oman rovaniemeläisyyteni tulenkantajiksi.

Olenko rovaniemeläinen?

Vai suomalainen? Eurooppalainen?

Ihminen edes?
Perässähiihtäjä?

Mainokset

Kauppaloiden entiset nuoret

Astanpäivän, 30.7. synkkyys alkoi jo Ollin-iltana, 29.7.

Puolivapaana ukkomiehenä olen ottanut kesäperheen ruoanvalmistuksen tehtäväkseni ilman erityistä sovittua työnjakoa.

Kaupassakävijä oli ostanut männä viikolla reilun puolen kilon paistinpalasen, joka on muhinut kylmiössä viikon ennen kuin valmistan sen pihveiksi – siihenhän paistiliha ei ole tarkoitettu.
Huonosti se tietenkin meni: purukumia.

Kävin siis miettimään niiden vanhentuvien ikäluokkien asiaa, joita Suomessa on sadoin tuhansin ja joihin itse kuulun.

Sellaisia, jotka vielä tuntevat ja muistavat – ei siis demenssiä, vaikka sitä juovutusjuomien avulla on yritettykin tarmokkaasti kosteissa ikäluokissa valmistella.

1944-1952 syntyneet on valtaosin tuotettu maaseudulla ja sen kauppaloissa, joista tuo tykinruoka sitten on hakeutunut työelämään Suomen metropoleihin tai haaveidensa eldoradoihin. Minä kuulun jälkimmäisiin.

Nyt, kun yksikään identiteetiltään vähän keinotekoinen kauppala ei imekään junantuomiensa vanhentumista, tulee konflikti alkuasukkaiden ja tulokkaiden välillä, vaikka määrällisesti joukot ovat saman kokoisia.

En tässä pohdi metropolejamme (Tampere, Turku ja erityisesti pääkaupunkiseutu).
Siksi en, että nuo metropolit ovat riittävän suuria keskuksia imemään tulijoiden vaikutteet sulatusuuneihinsa: liki kaikki ovat enemmän tai vähemmän vieropalkisilla.

Elämäntyönsä muutaman kymmenen tuhannen eläjän kauppaloissa tehneet junantuomat eivät enää tohdi lähteä tekopitäjiinsä, koska maaseutukylät ovat jo lähes tyhjiä sekä veronmaksajista että palveluista eikä metropolien asuntoja ulotu ostamaan eläkepaikoikseen edes hyvätuloisen eläke- tai säästö-rahoilla.
”Tässä seison enkä muuta voi”.

Ilmiö on tutkittavissa laboratoriossa siten, että tekee niin kuin minä: liittyy SoMe:ssa sekä kotikauppalansa että tekokauppalansa ”entisiin nuoriin”.

Kumpikaan ei enää ota Sinua vastaan: olet outo joko siksi, ettet pysynyt etelän varuskuntakauppalassa tai siksi, että olet jäänyt elämäntyökylillesi viisastelemaan alkuasukkaiden asioissa.

Mitä jää jäljelle?

Yksinäisyys, eristäytyneisyys, muistojen kelaaminen, oman ja sukunsa asioiden kaivelu sukututkimuksella tai muilla keinoin (esimerkiksi Arktinen puskurikapasiteetti ja sen reilut 2500 päivitystä)?

Lapsethan luonnollisesti ovat muuttaneet sinne, missä solidaarisuus on orgaanista, ei mekanistista.

Orgaaninen: yhdenmukaistava paine pieni, työnjako suuri.
Mekanistinen: yhdenmukaistava paine suuri, työnjako pieni.

Syy, miksi juuri me kodittomat emme eläkeiän tultuakaan millään tahdo jäädä pois työpaikoistamme on ehkä juuri tämä: on edes jotain, missä on pätevä, tärkeä tai hyväksytty.

Vai onko näin?

Ei ole: kyllä vanhan suden, ketun, korpin, karhun ja elefantin on viisainta lähteä etsimään seuraavaa pesää tässä ”elämän neljässä maalissa”, palloilupeleissä ilman kotipesää.

Olavinpäivänä eli eilen asiaa pohdittaessa joku meistä jääristä Erottajan Essolla puki asian sanoiksi aika osuvasti.

”Kävin vastaanotolla ja kuulin, että tulehdusarvot ovat korkealla siksi, että syöpä on alkanut tehdä tuhojaan tulevassa ruumiissani, nykyisessä kehossani. Mietin ääneen tohtorille, että taidanpa mennä kotiin Jokelan kautta”.

”´Hä´, kysyi lääkäri”, jatkuu tarina.

Jokela on asuinkauppalassani se kioski, jota metropolialueella kuvataan laululla:

”Liisankadulla, samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike”

Niinpä: toivottavasti Helenan päivä ja elokuu korjaa mielentilaamme ja –alaamme.

Ulkona on huonoja metaforia tihkuvan keskiviikon Yle Radio 1:n aamuhartauden aikoihin kymmenen lämpöastetta, mutta ei juuri sada.
Tänä iltana Kemijoen Helmellä konsertti (Jaakko Laitinen ja Väärä Raha), euroviisu-plaatua.

NATO

Abstrakti (niitä varten, joille koko päivitys on liian pitkä):

Jos olisin ulkomaalaisena vallankäyttäjänä minkä tahansa sopimuksen perusteella avauttamassa Suomen maaperällä saamelaisalueen suomalaisten autojen takapakseja terroristietsinnässä, en norjalaisen poliisin sijassa nauraisi stubbilaisella ”näkyvätkö kaikki hampaat” meiningillä julkisuudessa.
Tämä johtuu siitä, että Norjassa on eletty Kautokeinon ja Altan kapinat, poltettu lähes kaikki Unescon maailmanperintöön kuuluvat puiset sauvakirkot, tapettu äsken liki sata nuorta demaria poliittisin perustein ja kerrottu vuosikymmeniä halveksuvia kaskuja Pekka-nimisistä suomalaisista
.

Maanantai-iltana FEM-kanava näytti ohjelmaa Norjan suomalaismetsistä.

Yksi hallitseva teema ohjelmassa on norjalaisten suhtautuminen suomalaisiin.

Norjalaistet halveksivat, inhoavat ja etenkehaten katselevat ”Pekkaa”.
Se pitää sisällään myös käytännön seurauksia.
Tänäänkin.

Yksi käytännön seuraus on se, että ylimielisesti naureskelevat NATO-maan viranomaiset tekevät, sen paremmin Kultarantaa tai Katajanokan Merikasarmia informoimatta, aseellisen intervention Suomen Lappiin.
Aseistetut miehet pysäyttelevät muiden kuin oman maansa kansalaisia puuttuen heidän koskemattomuuteensa väkivallan väleineiden käytön uhalla.

Suomen Lapissa media valahtaa polvilleen näiden haraldien edessä ja niin toimittajat nauravat takaisin. Viikingit aseiden arroganssilla, pekka-toimittajat noloina häntä koipien välissä.

Eräs ensimmäisiä NATO-maan takaliston löytäjiä lienee kunnanjohtajisto-upseeristo**, joka aikaisemmin vartioi rajojamme.

Nyt ei Kärnä (JHS 27.7.) rajaa vartioi vaan rakentaa sinne portin, joka aukeaa Suomeen päin.

Keväällä 1945 rajalla oli portti, joka aukeni Norjaan päin, jossa vielä Quisling oli elossa.

Että sellainen NATO-maa, tämä Niinistön, Räsäsen ja Stubbin Suomi, jonka puolustusministeri puhuu sujuvaa norjankieltä ja kannattaa Suomeakin kuningaskunnaksi (NATO on keisareiden keksintö Habsburgien ajalta).

Kannattaa muuten huomata, että Norja ja Suomi ovat olleet itsenäisiä valtioita suurin piirtein saman ajan. Vain Suomi näistä kahdesta enää jatkaa itsenäisenä eikä ota komentoja aseiden käytöstään Brysselistä niinkuin öljynnöyryyttämä rajanaapurinsa.

Ja kummankin maan urheilussa käytetään dopingia, mutta vain toisen maan urheilijat jäävät siitä kiinni, toisten rollittua.

Jokin aika sitten Suomessa asui ja vaikutti median edustaja, joka osasi eräänä harvoista Norja-korttinsa hyvin.
Ehkä joskus joku kertoo hänestä lisää.
Dopingista, aseista, arroganssista, rajayhteistyöstä.

Paras tuntemani norjalainen?
Willy Brandt.

*

Yksi hyvä uutinen tähän NATO-interventioon kätkeytyy.

Voimassa olevien sopimusten mukaan sen paremmin ruotsalaisia kuin venäläisiäkään italialaishymyisiä machoja virkavaatteissa ei Lapin teillä tarvitse pelätä tapaavansa.

Virosta en ole aivan saletissa. Eestipojista tai tytöistä kun aseistettuina tai ”aseistettuna” ilman )virka-)asua ei Helsiginkadulla (Helsingegatan) ole kuulema pulaa.

***

**”Uskon, että tarvittaisiin enemmän alueellista autonomiaa. Ilman ulkopuolista sanelua
(Hetan kyläpäällikkö Mikko Kärnä, kapt evp, 33 v, HS 27.7.)

Crescent, 3.9 hevosvoimaa – Tintin tarinoita

Eisenhower hallitsi USA:ssa, Elvis Presley , Tommy Steele ja Bill Haley sielussamme, Fagerholm hallituksineen paleli yöpakkasissaan ja Kennedy oli vasta valmistautumassa vaalikamppailuun Nixonia vastaan.

Tintti kävi Puuma-vartion kokouksissa, joita johti Paavo Lindeman, sen maailman reiluin ja turvallisin mies, poliisin poika ja itsekin tuleva poliisi.

Koulu oli puusta, mutta sitä käyvät pojat kuin ruosteisia rautanauloja – tyttöjä ei Lehtisen munkkipossu- ja nallekarkki-kauppaa vastapäätä olevaan Lyseoon hyväksytty.
Heitä varten oli Sumulaakson takana, liki kilometrin päässä, Tipula.
Niinpä oli herkillä pojilla, Tintilläkin, rauha kasvaa.

*

Tintin vanhemmat osasivat tehdä sinä keväänä viisaasti.

Koska perheen kesämökille olisi hyvä joka tapauksessa saada savolaismallisen, kaksi-airoparisen soutuveneen perään moottori, he lupasivat sen Tintille, jos hänen todistuksensa lukuaineiden keskiarvo olisi yli 9.

Huilu ja alttosaksofoni vaihtuivat sinä keväänä liiankin usein historian ja fysiikan kirjoihin sekä Almilan ruotsinkielen sanastoon.

Kevättutkinnon päivä tuli.
Toukokuun viimeistä päivää todellakin kutsuttiin Hrustshevin aikaan tutkinnoksi.

Todistuksen saatuaan Tintti tutki pikaisesti, oliko luokanvalvoja-kemianopettaja osannut yhteen- ja jakolasku-pulmat ratkoa ja olihan se: kaljupäinen vanha, sodat käynyt herrasmies, tykistössä palvellut.

Lukuaineiden keskiarvo sekä todistuksessa että Tintin väsäämällä paperilapulla oli sama: 9.2.

Samana päivänä se haettiin: oranssin värinen Crescent-perämoottori, 3.9 hevosvoimaa.

Lauantai-aamuna Crescent, 3.9 hevosvoimaa, vietiin mökille Harjunjoelle jossa lohkottiin kirveellä savolaismallisen soutuveneen perälautaan sijat moottorin kiinnitysruuveille.

Moottori lähti käyntiin ensi nykäisyllä ja mukana oleva Tinttiä painavampi koulukaveri Timo istui keulaan, Tintti perään.

Kapteeniksi laivaan, ja konemieheksi. Timo sai toimia gastina.

Rautatiesillalla, parin kilometrin purjehduksen jälkeen, oli harjulaisia tyttöjä, joista Tintillä oli edelliseltä kesältä melkoisia kokemuksia.
Vene kiinnitettiin kokastaan ketjulla uiton juoksuun ja pojat lähtivät kukkoilemaan Brigitte Bardot-ruutuisiin hameisiin laittautuneiden kaunotarten kanssa.

Tytöt olivat nyreissään jostain, ehkä edellisen kesän otteluista, joten pian pojat kiirehtivät takaisin veneelle johon hyppäsivät keulatuhdon kautta vuorotellen.

Kyllähän Crescent, 3.9 hevosvoimaa, aina yhden Vuokon ja Lennun voittaa – ja totteleekin paremmin.
Kun Timon vuoro tuli hypätä veneeseen, kuului sen perästä molskahdus: moottoria ei enää ollut.

Oli vain kuplia ja sateenkaarenvärin moottorin bensiinistä saaneita, laajenevia laineita.

*

56 vuotta myöhemmin matkasimme vaimon kanssa kesäteatteriin rovaniemeläiseen rantaravintolaan:
”Hetki lyö”, tarinaa Kirka Babitsinin musiikin tiimoilta.

Näytelmä lähtee liikkeelle, kun lavasteissa räjähti Crescent, 3.9 hevosvoimaa, perämoottori poikien yrittäessä varastaa siitä bensiiniä.

Huulilleni jo pyrki:

”Varokaa hei, se voi tippua”.

Mietin loistavaa dramaturgiaa näytelmäksi hienosti vääntäneen teatteriseurueen työskentelyä seuratessani tarinan kirjoittajan sielun syövereitä.

Mistä hän, pohjoisen poika, voi tietää Lintu-Kymen varren tukinuittojuoksujen ja suippoperäisten savolaisveneiden tragedioista.

Miten hän saa paperille ja siitä vielä helteisen kesäteatterin palkeille sen herkkyyden ja ne tapahtumien kaaret, joita pitkin Tintti Laila Kinnusen, Brita Koivusen ja Olavi Virran huippuaikoina lensi vimmassaan aivan liian lujaa.

*

Kun poikani Koiviston valtakaudella, Berliinin muurin jo murruttua ja Viron itsenäistyttyä, tuli kotiin veneretkeltään luokkatoverinsa kanssa kertoen, että Yamaha, 3.9 hevosvoimaa, perämoottori oli pudonnut lasikuituisen ja suipon soutuveneemme perästä kadoten Rovaniemen Putaan mutiin, en arvannut oikein olla vihoissani.

Nyt vielä vähemmän.

Kiitos, Esko Janhunen (käsikirjoitus) ja seurue.

Ei Kirkasta, mutta 3.9 hevosvoiman Crescentistä.
Nostitte sen joen pohjasta.

Viimeinkin.

Muuten, Janhunen, mites se Yamaha?

***

”Tintin tarinoita” on Arktisen puskurikapasiteetin alkuaikoihin sijoittuva sarja blogauksia, joissa kuljetan lukijoita ajanjaksossa 1800-luvun lopulta 1970-luvulle.
Nuo päivitykset löytyvät puskurikapasiteetin arkistosta ”numeroista” 1-500.
(nyt liikutaan järjestysluvussa > 2500)

Ja maanantaina, kun iso osa myös 65 v täyttäneistä suomalaisista palaa työelämään kesätauon jälkeen. on helppo pudota syöksykierteessä 1950-luvun unelmista 2010-luvun reaaliaikaan:

http://www.lapinkansa.fi/Kolumnit/1194917414803/artikkeli/reino+hameenniemi+pieni+vaippavertailu.html

Meitsi splitissä

Katselin lauantai-iltana saunankiukaan kivien sijasta tv-kanavalta mainiota englantialaiselokuvaa ”Sovitus”.
Näin sen jo toisen kerran.
Tarinassa herraskartanon leidi ja duunari rakastuvat toisiinsa, mutta pikkusisko pilaa pelin. Sitten kuollaan joukolla sodassa ja selitykseksi kirjoitetaan kirja.

Elokuvan mainostauoilla, tupakalla ukkosmyrskyn raikastamalla terassilla lehteilin vanhaa TIME-lehteä, jossa puolustettiin lujasti ihmisten verkottumista netissä.

Maailma muuttuu paremmaksi, kun toisiin ihmisiin saa yhteyden välittömästi voidakseen esimerkiksi itsestään ottamalla kuvalla kertoa, että ”olen nyt Eiffel-tornin huipulla”.

Sovitus-tarinassa sen pahis hyvittää kahden ihmisen elämän pilanneen pahuutensa vasta kuolinvuoteellaan, kymmenien vuosien kuluttua.

Meitsiellä (”selfie”) voi eilisen mokan yrittää virneen kanssa pyytää anteeksi jo eilen.
Kirjeitä ei enää kulje.
Juoru ei enää pure.

Jumalanpalveluksen synnintunnustus ja anteeksianto eivät enää houkuttele. Eivät ainakaan tasa-arvoisen parisuhdelain kannattajia.

Itsestään ottamallaan kuvalla ja siihen liitetyllä 140 kirjainmerkin tekstillä asiat hoituvat.

*

Sovituksen tarinassa pahis kirjoitti 12 kirjaa, joista hän vasta viimeisessä, juuri ennenkuin multi-infarkti-dementia (kts UKK 1981) korjaa muistot aivoja vaivaamasta, hyvittää (?) kymmeniä vuosia aiemmin kuolleiden läheistensä kärsimän vääryyden.

Olen seurannut työssäni useita vaikeita nettikiusaamis-tapauksia.

Niissä yksilö tai ryhmä heittää bitti-puukkoja jonkun uhrilampaaksi syystä tai toisesta valikoituneen selkään kunnes kohde tuhoutuu tai muutoin ”siivoaa luunsa” kiusaajajoukkoa häiritsemästä.
Kiusattu tosin liki aina korvautuu uudella ”ressukalla”, koska kärpäsen siipien repiminen on tosi kivaa joukkopsykopatiaa.

Mutta olen myös seurannut lukemattomia pelastumisia keinoilla, joissa pulassa olevaa ei nähdä F2F (kasvotusten, face to face) vaan hänet kohdataan selfieiden maailmassa (N2N, Net to Net).

Tällainen ”sähköinen salvaatio” alkoi laajamittasemmin puhelinyhtiöiden kehittäminä pulinapalstoina joskus 1970-luvulla ja on nyt jo virallista, mainostettua psykoterapiaa myöten auttanut lukemattomia ihmisiä umpikujista, joissa yksin ei jaksa.

Kuva- ja tekstiviestien maailma vertautuu mielenkiintoisesti psykologian professori (emerita) Liisa Keltikangas-Järvisen sanomaan kuluneen viikon radiohaastattelussa.

Liisa kuuluu maailman johtaviin neuropsykologia-tiedehenkilöihin sellaisten tutkimustensa takia, joissa hän on osoittanut luonnontieteen selitysten ylivoimaisuuden kuviteltua kasvatuspsykologista syy-seuraus-verkostoa vastaan.

Lapsi on valmis syntyessään ja vain täysin puuttuva tai erittäin vahva kasvatus ensi ikävuosien aikana voi jotain hänen kohtalostaan muuttaa”.

Vastuu siirtyy geeneille, epigeeneille…

Niinpä.

Selfieiden ja hommafoorumeiden kiusatusta helvetistä ei meitä pelasta mikään, jos sinne luontojamme olemme eksyneet.
Nettiterapioiden ja -viestien siunaus ja hulluus ovat jokaista maailman yli 7 miljardia kansalaista varten korkeintaan seitsemän klikkauksen päässä (verkko-viisaiden unkarilaisten tutkimustulos).

Kun menneellä viikolla tiputin Lumiani kylpyhuoneen lattialle ja vein rikkoutuneen värkin korjattavaksi kahdeksi viikoksi, tipahdin selfieiden maailmasta.

Mitä tapahtui:

Huomasin janoni kohdata muita ihmisiä F2F (face-to-face) muovautuneen kännyelämäni jäljiltä aika lailla (ensimmäisen ARP-puhelimen hankin jo 1970-luvulla).

Tahdon nyt uudelleen tilanteisiin, joissa viestini ei ole ”selfie” eli ”meitsi”, vaan joissa voin nähdä itseni keskustelukaverini silmien tai aurinkolasien pinnasta.
Ja päinvastoin.

Kaksi kirjettäkin olen jo ehtinyt kirjoittaa.

Tänä aamuna Erottajan Essolla kuulin, etteivät katajarantalaiset ole ahdasmielisten maanomistajien uhreina kaupungissamme yksin.
Myös Korkalonvaaran laitaan lapsia varten raketun pallokentän käyttöä yritetään lujasti kieltää kentän laitaan tönönsä pystyttäneen ”herrasmiehen” (Hyytiä) toimesta.

Näistä ei selfieillä, kirjeillä saati F2F-kontakteilla selviä.
Ihmisen ahneudesta ja saituudesta (greedy, stingy).

Yksi keino tosin näyttäytyi tänä aamuna: jos soppelisti nuolaiset stakeholderin listoa, hän antaa avaimen lammashakansa lukkoon ja kas: ”Divide & impera” on tuhansien vuosien jälkeenkin totta.
Psykiatriassa ilmiötä kutsutaan nimityksellä SPLIT.

*

Rakkaalla marjalla on monta nimeä:

Vaattunki on Rovaniemen maalaiskunnan (nyk. kaupungin) Raudanjoen köngäs eli koski. Vaattunki-sana esiintyy myös nimissä Vaattunkijoki, -lampi ja -vaara. Vaattunki saattaa tarkoittaa ”mesimarjaa” (pohjoissaamen kielestä) tai ”ongensiimaa”, ”pilkkiä” (samoin pohjoissaamen kielestä). Koska jälkimmäinen liittyy lähinnä merikalastukseen, eikä Rovaniemi sijaitse aivan meren rannalla, tutkija arvelee sanan alkuperäksi todennäköisemmin mesimarjaa.

Myös katoamaisillaan oleva sana vaato saattaa sisältyä vaattunki-sanaan. Se taas tarkoittaa ”nuottasalkoa” ja ”verkonkuivaustelinettä” (Vaatojärvi Suomussalmella ja Vaattojärvi Kolarissa).

Lähde: Alpo Räisänen: Nimet mieltä kiehtovat : etymologista nimistöntutkimusta, SKS:n toimituksia 936, 2003

H2H

Hiukan murheellisena tepastelen aamuisin postilaatikolle.

Tiedän, että vain vaimoni ja minä luemme perheessämme päivän lehti-lehden.

Iltapäivän aamulehden (Hesarin) luen usein sitten vain minä.

Sama koskee Kotimaa- ja Demokraatti-lehtiä.

Paperisen lehden, vaikka se olisikin tabloidi (josta en aidon oikeasti pidä) kohtaaminen on kuin H2H.

Netistä luettavan lehden lukeminen on kuin N2H.

Printtimediaan perehtyminen aamuisella ruokapöydällä – tai niinkuin vaimo: sängyssä – on myös niinkuin F2F.

Pian olemme siinä, että asia tapahtuu N2N.

*

Aamun printtimedia kertoo saksalaisia ivaten siitä, kuinka he eivät osaa Gaza-kauhussaan erottaa toisistaan juutalaista uskontoa ja Israelin valtiota.
Toisella sivullaan lehti mainostaa iltapäiväpainostaan luvaten tiukan henkien taiston

”juutalainen vastaan palestiinalainen”

No joo: toisella ei ole valtiota, toiselta puuttuu Allah.

Onneksi molemmilla on Jeesus.
Toisella – juutalaisella – ristillä, toisella – islamilaisella – profeettana.

Onneksi kummallakaan ei ole Jumalaa (Israelilla tai Palestiinalla).

Ja onneksi minulla on edessäni paperinen sanomalehti jota voi lukea Radio Yle 1:n viehävöittäessä taustalla aamuhetkeä.

*

N = Netti
H = Human
F = Face
2 = -lle (”to”)

esim: H2H = Human to Human = ihminen ihmiselle

*

Kolmella vaelluksellamme (2012-14) Euroopan historiaan minulle on syntynyt kuva, että vaikka Saksa onkin julmimman jälkeen tehnyt tiliä keisarikunnan ja Weimarin tasavallan raunoille tuokioksi syntyneen III valtakunnan kanssa. tilanne on erityisesti Etelä-Saksassa ja Itävallassa (Saksan osa 1938-1945) vielä vähintään avohaava.
Kehlsteinhaus on kuvaava metafora tästä.

Toinen on Nürnbergin tapa tehdä itseään tykö matkailijoille.

Kolmas on tuntemieni itävaltalaisten suhtautuminen Lapin polttamiseen ja Mauthausenin keskitysleiriin.

Kehlsteinhaus on Berchtesgadenin yläpuolelle, vuoren kylkeen rakennettu talo, joka Saksan ulkopuolella tunnetaan nimellä Kotkanpesä (Eagles Nest).

Tuossa 10 000 asukkaan kauppalassa ei ole yhtäkään opastetta Bormanin johdolla Hitlerille 50-vuotispäivälahksi rakennetusta ja hävittämättä jätetystä rakennuksesta (toki Kehlsteinhaus-viitat löytyvät sekä laskettelukeskukseen että itse taloon, mutta harva taitaa Saksan ja Itävallan ulkopuolella tuota muistomerkkiä tällä nimellä tunnistaa?).

Siitä huolimatta kuusi huippumodernia vuoristo-bussia kuljettaa päivät pääksytysten kansaa tutustumaan taloon, jossa Hitlerin, hänen koiransa Blonden ja naisystävänsä Eva Braunin kerrotaan viihtyneen hyvin.

Tosiasiassa Hitler ei ilmeisesti viihtynyt talossaan juuri lainkaan, koska hän poti korkean paikan kammoa, jota niin itse paikassa kuin matkalla sinne/sieltä todella pääsee potemaan.

Nürnbergin kaupunki mainostaa itseään vain kellopeleillä ja Dürerillä kirkossaan, joka on rakennettu juutalaisten jo ammoin hävitetyn synagogan paikalle. Toinen asia, jota Nürnberg tuputtaa turisteilleen on kaupungin mainio makkara.
Sen sijaan kaupungissa ei löydy selkeitä opasteita sen paremmin kansallissosialistisen puolueen perinteiselle puoluekokouskentälle kuin taloon, jossa käytiin oikeutta 1945-47 natsivallan hirmutekojen sovittamiseksi.
Kaupungin keskellä, taidemuseon vierellä, on eräs koskettavimpia kohtaamiani taideteoksia:

”The Street of Human Rights”.

Löysin kadun sattumalta ja nähtyäni sen 27 yli kymmenmetristä pylvästä, kaksi laattaa ja yhden tammen muodostaman yli 200-metrisen kokonaisuuden jään ihmettelemään: olisi tuosta voinut kaupungin turisti-esitteessä pari sanaa mainitakin (kukin vastaa yhtä kolmestakymmenestä YKn Ihmisoikeuksien julistuksen artiklaa).

Kun olimme kaksi vuotta sitten Wienissä, sikäläinen korkeasti sivistynyt ystävämme totesi, kun kysyimme Mauthausenin keskitysleiristä, ettei siellä kannata poiketa: niin mitätön ja johdatteleva paikka on.

Paikan päällä totesin, että Itävallan ylivoimaisesti suurimman keskitys- ja tuhoamisleirin ensimmäiset uhrit olivat paikkakunnan sosialidemokraattisen puolueen johtoa ja jäseniä.
Yli 300 000 muuta mm itävaltalaista ”väärinajattelijaa” seurasi tätä demari-eliittiä Mauthausenissa kaasukammioihin ja -uuneihin.

Usemman kuin yhden itävaltalaisen tai baijerilaisen sodan aikana eläneen olen 1950-70-luvuilla kuullut sanovan, etteivät Alppijääkärit (Edesweis-kukka verikauhassaan) suinkaan Rovaniemeä saati Lappia tuhonneet.
Tuhon takana heidän mukaansa olivat neuvosto-joukot, jotka miehittivät Lapin Wehrmachtin jätettyä sulassa sovussa entiset aseveljensä matkallaan pohjoiseen.

Niin: III valtakunta, Palestiina, Israel, Islam, Itävallan, Saksan ja Berliinin miehitysvyöhykkeet, Länsi-Saksa, DDR, Israel, Länsiranta, Gaza, Transjordania, Golan, Afganistan, 911, Jom kippur, Iran, Armenia, Erdogan, Fidesz, Solidaarisuus, Ulb….., Venezuela, Che, FNL, Siam, Tianam, Tiibet, eversti Sandels vastaan ruhtinas Dolgoruki eli ”Äl´ yli päästä perhanaa”, …

”Rakkailla lapsilla” on monia nimiä.

Ergo:
Lukekaa, ystäväni, historianne, niin nykypäivä on ehkä hivenen paremmin valaistu.
”Mehr Licht”, sanoi asian Goethe.
”Descendus ad inferno”, kirjoitti A. Fr. Granfelt

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Kehlsteinhaus

The church was built in the grand market, in place of the former Jewish synagogue, which was destroyed during the pogrom of 1349

Dasselbe auf deutsch:

Die Kirche wurde an dem Ort der beim Judenpogrom im Jahre 1349 zerstörten Synagoge erbaut. Auftraggeber war Kaiser Karl IV

Requiem – Keskeneräinen kuolema

Kun kaksi vuotta sitten olimme ajaneet kaatosateessa ja moottoritieruuhkassa Moselilta Wieniin ja päädyimme 1756-kokoonpanon ylläpitämään kirkkoon viime hetkellä iltaseitsemältä, olin haltioissani.
Entinen mahtava kirkko on muutettu 1756-yhteisön konserttisaliksi.

W. A. Mozartin viimeinen, kesken jäänyt ja Franz Sÿssmeierin täydentämä Requiem soi temppelissä suoraan mieleni minulle tuntemattomille alueille.

Sielunmessu esitettiin 1750-luvun soittimilla, se esitettiin rutiinilla, mutta se soi rakennuksen syövereissä tavalla, joka ei jättänyt mitään kohtaa minussa koskematta.

Requiem on julma tarina.

Se on tuomitsemisen ja tuomareiden tarina, se on elämän mittaisten tekojen puntari.

Tänä vuonna tuo messu soi siellä, mistä puolet perimästäni on kotoisin, Itä-Savossa.
Seuraan sitä televisiosta keskellä sekä psykologista, sosiaalista että luonnonvoimien hellettä.

Mietin tuomarin roolia, mietin tuomittavan asemaa, mietin sosiaalisen jyrkän ja jakaantuneen koneiston murskaavaa voimaa ihmisen tekojen arviossa ja seurausten määräämisessä.

Mozart eli aikana, jona pohjustettiin se kaikki, mikä 1800-luvun lopulla muuttui itkuksi, kärsimykseksi, joukkomittaiseksi tuhoksi ja täysin pidäkkeettömäksi tuhovoimaksi.
Keskitysleirien maailmaksi, Tsetsenian julmuuksiksi, Keski-Afrikan massamurhiksi, silmittömäksi luonnon ryöstöksi, tulevaisuuden mustaksi muuttavaksi psykopaattiseksi itsekeskeisyydeksi.

Lyömiseksi vailla omantunnon vartiointia.

Pian wieniläisen Requiem-iltahetken jälkeen olimme itävaltalaisessa Mauthausenin keskitysleirissä – nyt onneksi museossa.

Armo on kait se suurin ratkaisija siinä uskonnon käsityksessä, joka vallitsi 30-vuotisen sodan jälkeisessä Euroopassa.
Sitä Requiem lupaa, sitä mestarilliset luomisvoimaiset tekijät kuljettavat teoksissaan, mutta se ei ohjaa enää ihmiskuntamme valtavirtoja.

Hiljennyn kuuntelemaan Requiemin sanomaa miettien mustia.

Katsellen vielä helteen alla uupumatonta keskikesän luontoa ympärilläni.

Vastuu, tuomio, armo, anteeksianto.
Ei sellaista enää tässä vihamielisessä ihmisen maailmassa arjessa juuri löydä.

En kovin ihmettele sitä, että W. A. Mozart menehtyi ennen sielunmessun(sa) valmistumista.

Enkä ihmettele sitä, että Juha Vainio etsi ehkä tärkeimpään sanoitukseensa, ”requiemiinsa”, niin kauniin ja lohduttoman viestin.

Ystävä kuuntele kumppaninain
Aivan kuin mainingit sois
Yössä kuin laivat, me kohtaamme vain
Kunnes taas liu’umme pois
Kenties mä jollekkin kertoa saan
Särkyneet toiveeni mun
Kauaksi siivet ei kantaneetkaan
Poikasen haavoitetun

Mozart siis syntyi 1756.
Hän kuoli Suomen itsenäisyyspäivän aattona 1791.

Ranskassa?
Ei.
Ranskan vallankumoukset tapahtuivat 1789 ja 1848.

Amen

*

Jotkut sanovat asian paremmin:

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2290722

Tuon leikkeen ohjelmaan (Keltikangas-Järvinen) viitaten pieni tarina.

Kävin helteen vielä jatkuessa uimassa Katajarannan ”Myllärin rannassa”.
Isäni, Kansalaissodan, Viron vapaussodan, Vienanretken, Talvisodan, Sallan rintaman, Laatokan-Karjalan 1944-taistelujen ja Lapin sodan veteraani oli mukana.
Mukana oli myös veljeni, kahdesti rauhaa menestyksellä Golanilla ase kädessä puolustanut.

Uimme Kirkonjyrhämän 23-asteisessa vedessä aikamme.
Rantaan noustessamme meitä tervehti hyvä ystäväni Lastumäen Leksa.

”Tein teille rosvopaistia, nämä Tervolan lampaat ovat siihen hyvin soppeleita”.

Siinä lampaanviulua haukatessamme kerroin, mitä rannassa on viime viikkoina tapahtunut.

Vieraani, tehtyään muutaman täydentävän kysymyksen, antoivat hyvän neuvon:

”Nuo ovat niitä turhia juttuja, älä niille korvaasi lotkauta. Meän asia on puolustaa maata ja kansaa, muiden asia on sitten riidellä siitä. Ja vedestä”.

Hyviä mentoreita, Ilmari, Matti ja Leksa.
Kiitos!

Tarkemmin asiasta:

Antti Majander: ”Herkät hyvästit rakastettavalle jäärälle”
(HS 25.7. s B3)
http://www.hs.fi/arviot/Kirja/Mielens%C3%A4pahoittaja+rakentaa+itselleen+ruumisarkun/a1406174551434

Kaksinkerroinvitunviheltämäaapa

Pidän erityisen paljon hyvin kirjoittavista ammattilaisista.
Ergo: en isommin pidä itsestäni, koska olen epämääräisesti kirjoittava eläkeläinen.

Petteri Holma on suosikkieni top ten-asemansa moneen otteeseen lunastanut.

Niin myös tänään Tikkasen kartalle sijoittaessaan (Lapin Kansa 24.7., s 02).

Parasta aidossa helmessä on sen pinnassa oleva luonnonmukainen virhe.
Tässä tapauksessa se on Vitunviheltämäaapa ja Vitunviheltämäaapa.

*

Nuorin poika tulee tänään täysi-ikäiseksi.
21 vuotta on jäänyt sieluuni rajaksi täysi-ikäisyyteen.

Sen rajan pyyhkii päästäni vain se (mahdottomuus), että täysi-ikäisyys-ikäraja laskettaisiin kuuteentoista ikävuoteen.

Kysyin viideltä perättäiseltä kadullakulkijaltta (median harrastama ilmeisen luotettava tutkimusmetodi!), mikä on Suomessa täysi-ikäisyysraja.
Kolme vastasi: 21 vuotta.
Yksi totesi: 18 vuotta.
Viides sanoi: ”Haista Antti vittu!”.

Että sellainen Aapa.

http://www.lapinkansa.fi/Kolumnit/1194916546093/artikkeli/petteri+holma+tikkanen+joka+paasi+karttaan.html
(koprofiiliseltä vaikuttava kirjoittaja on löytänyt kartoistaan kaksi viheltävää vittua)

*

Aamukahvilla kohtaan kaksi sympaattista 60v+, toisistaan välittävää laskuhumalaista ukkelia ja yhden välinpitämättömän, huonotapaisen nuorukaisen.

Leipäjonossa keskustelen emeritus-kyläpäällikön (avec) ja pääluottamusmiehen kanssa.

Toinen miettii kesän(i/mme) hyviä anteja, toinen Pohjois-Suomen palvelujärjestelmien uhkaavia rakenne- ja toiminta-katastrofeja.

Työkaveri on matkalla osulan kautta töihin, jossa mikään ei toimi (sähköinen hoidontallennus), mutta iloisesti hoitsu astuu kahvipaketin kanssa työpaikan ovesta sittenkin.

Onnea syntymäpäiväsankareille ja muille paljain jaloin eilisen Korundin HERD & Aili Ikonen – jazz-konsertin kokeneille.

Konsertin ohjelmisto, ja trion CD, koostuu Laila Kinnusen 1950-60-luvun taitteen laulelmista, huippuna Junnu Vainion ”Kotkan poikii ilman siipii”.
Pyyhin kyyneleitä.

Onni yksillä, kesä kaikilla.

*

Ehkä tämän ohjelman tekeminen on ollut viisasta, ehkä ei.

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2290173

Saatana saapuu Moskovaan

Otsikossa mainitsemani Bulgakovin kirja on eräs elämäni tapauksista ja siksi sielussani värähti kun huomasin sen nimen aamun lehdestä.

Suomessa 2-vuotiaasta asunut Kosovon albaani Statovci on kirjoittanut kirjan, jonka taustalta hän arvelee Bulgakovin kirjan pilkistävän.

Kun aivan ilmeisesti alan ”toipua” kesän matkailusta ja asettua lappilaiseen maisemaan – kymenlaaksolaisen lapsuuden sijasta – on hyvin tärkeätä, että joku tuo ensimmäisen työpäivän aamuun uutta pohdittavaa.

Kiitos siitä, Lapin Kansa (sen taustalla oleva ALMA:n juttuhankinta) ja Matti Kuusela, ALMAn kulttuuritoimittaja (ilmeisesti freelancer).

*

Recovery eli toipuminen on aika juhlallinen ja osoitteleva sana tilanteeseni, joka siis on ”ensimmäinen työpäivä” kesän jälkeen.

Tilanne on kertautunut jo yli kuutenakymmenenä loppukesän päivänä (1954 ”palasin” ensi kerran).

Kuitenkin tunne on joka kerta sama.
Niin monta kirjaa ja lastua asiassa on kirjoitettu, etten lisää vieraitteni tuskaa.
Miettikää ite!

Jään odottamaan Pajtim Statovcin kirjan Kissani Jugoslavia ilmestymistä ulotuvilleni, ryhdyn kuuntelmaan aamuhartauksia, tekemään matkasuunnitelmia syksyn varalle ja rupean katselemaan aamuisesta akkunastani ulos.

Maisema on muuttunut.

Muu tuntuu jatkuvan ennallaan.

Eikä saatana Moskovasta mihinkään ole lähtenyt.
Tosin hollantilaisten ruumiit saapuvat tänään Ukrainasta Eindhoveniin.
Maan kuningas ja kuningatar ovat niitä vastassa, Venäjän värit (Alankomaiden ja Venäjän lipuissa on samat värit) ovat puolitangossa vain vastaanottaja-maassa.

Pietari Suuren eurooppalaiseen kulttuuriin ja laivanrakennukseen opettaneessa maassa.

Eikä Pietarikaan, sati Moskova, enää ole suuri – pikemminkin pieni.

Vaskiratsastaja.

*

Aiheesta enemmän:

http://yle.fi/uutiset/kiinalaismies_kuoli_paiseruttoon/7370631

Venäjän lipun värit:
valkea – sininen – punainen
Alankomaiden lipun värit:
punainen – valkea – sininen

palkit kummassakin ovat vaakasuorassa, värit lueteltu ylhäältä alas

*

http://www.hs.fi/tiede/Tutkimus+Harha%C3%A4%C3%A4net+ovat+l%C3%A4nsimaissa+ilke%C3%A4mpi%C3%A4+kuin+Intiassa+ja+Afrikassa/a1406085204818

Suruaika

Olemme asuneet Katajarannassa (rovaniemeläinen rivi- ja omakotitalo-alue Kemijoen Kirkonjyrhämän rannassa) kolmattakymmenettä vuotta.

Sen ajan kesäisinä hellepäivinä olemme voineet pulahtaa parinsadan metrin päässä olevassa rannassa Kirkonjyrhämän vilvoittaviin aaltoihin.

Pieni, muutaman metrin levyinen rantakaista on kantatilan (josta alueen tontit on lohkottu) vanhan isännän muovailema hiekkainen poukama: ihmisen uida.

Kun tulimme pari päivää sitten kesämatkoiltamme, joilla katselimme tuhansien vuosien ihmisen kulttuuri- ja sotahistoriaa sekä uskonnon temppeleitä, odotti helteessä yllätys.

Rantaan kulkeva polku on saanut aidan, aita veräjän ja veräjä lukon.

Koska olen kokenut kuntapoliitikko, riitti 24 tuntia minulle vakuuttuakseni siitä, että ”pyykki on pantu ja pysyy”.

Surullista asiassa on se, että juuri alueen asujamistolle valmisteltu pienoinen, mutta rakas mahdollisuus on nyt estetty.

Omistajan laillisina esittämät (de jure) ja käytännön perusteet olen kuullut.

Kaavoittajan ja kaavan haltijan virkamiesten ja -naisten käsityksen ole ymmärrättävänä kuullut.

Nyt siellä, missä aiemmin kulki asuinalueeni ihmisiä virkistäytymässä Lapin valtavirrassa, yhteisessä Kemijoessamme, on kuusi mustaa ja kuusi valkoista lammasta.

Minulle se tarkoittaa suruajan alkamista.

Sen pohtimista, mitä palestiinalaisten ja israelilaisten välillä tapahtuu.

Sen pohtimista, mitä kuubalaisten ja amerikkalaisten välillä tapahtuu.

Sen pohtimista, mitä ja miksi malesialaisen laajarunkokoneen lennolla Amsterdamista Kuala Lumpuriin tapahtuu.

Sen pohtimista, mitä suomalaisessa, lappilaisessa ja rovaniemeläisessä yhteiskunnassa tapahtuu.

Sen pohtimista, mikä muuttaa joviaalin ja maansa rahaa vastaan jakaneen omistajan tontin ostaneiden ihmisten rakastajasta, yhteistyökumppanista ja suosijasta yhteiskunnan tukemaksi lammaspaimeneksi.

Kuten kirjoitin:

Pyykki on pantu ja pysyy.

Vaikka aita lukkoineen ja niittu lampaineen tuosta vielä häviäisivätkin, vahinko on jo tapahtunut.
Se on tapahtunut minun sielussani.

Siksi minulla on suruaika.

En todellakaan pyydä enkä houkuttele ketään jakamaan tätä aikaa kanssani.

Työssäni olen liki 50 vuoden aikana oppinut jotain ihmisen pahuudesta.
Mutta samassa työssä olen myös kohdannut ihmisen hyvyyttä.

Tällä kertaa se meni näin.

Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa”…”Älkää peljätkö, sillä katso…”…suuri joukko taivaallista sotaväkeä ja he…”

*

Aiheesta enemmän:

Mauri Sariola: ”Isänmaan parturit”, ”Lavean tien laki”, ”Pyykki on pantu ja pysyy”, ”Ei loitsu eikä rukous”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luukas_(evankelista)

”The Sagas usually tell the stories of acrimonious conflicts between individuals, and heavy arguments, vendettas, and battles are the mainsaty of most of them
(”Nordic Values and the Sagas, The Nordic Psychiatrist 1/2014, 36-37; Óttar Gudmundsson);
kts myös ”Tuonelan joutsen” (Eero Heikkinen, kuvitusta Kalevala-eepokseen).