En taida ensi kertaa kirjoittaa tämän päivityksen otsikkoa.
Olen yli 50-vuotisen auttajan taipaleeni mittaan kohdannut aika lailla ilkeyttä.
Ja tietenkin sen seurauksia: ”Miksi aina minä”
Viimeiset pari vuosikymmentä vuotta olen yrittänyt ottaa kiinni tuon ilmiön säätämisestä tai edes ymmärtämisestä.
Se on helpompaa, kun tutkimus tuo enemmän tulokulmia Freudin, Jungin, Kohutin ja uskontojen tutkimuksen lisäksi. Ludwig Wittgensteineja ja Oiva Ketosia.
Yritin tänään päiväkävelylläni lähestyä ilmiötä kahdesta suunnasta: dopamiinihumalan ja seitsemän kuolemansynnin tulokulmilla.
Aloitan johtopäätöksestäni, joka luonnollisesti on keskeneräinen, mutta saattaa toisaalta olla final decision (ikäni ja sairauteni asettavat rajaa).
Hiljattain ihmisen ja muiden olioiden, joilla on verenkierto, iäksi on määritetty noin kolme miljardia sydämenlyöntiä. Minusta tuntuu, että olen jo viimeisellä kolmanneksella, jos en vähän pidemmälläkin.
Noilla varauksilla minusta näyttää, että englannin kielellä sanoilla ”mean”, ”bad”, ”wicked” ja ”mischievous” kuvattava ihmisen ominaisuus on hänen rakenteessaan.
Nykytietämys saa minut miettimään useita geenireservuaareja (”varastoa”): 46 kromosomia, tuhat-kertainen määrä epigeenejä, iso joukko ”junk”-geenejä, mitokondrioiden ja muiden soluorganellien, vaikkapa ribosomien, RNA-ohjausvoimaa, mutta erityisesti suolistossamme loisivia kahta kiloa biote-biomi-geenejä.
Niiden suolistobakteerien sisältämän säätövoiman määrää ei matemaattinen termistö taida kyetä kuvaamaan.
Tunnelmani on, että meissä asuva ilkeys on niin tiukasti pysyvällä tavalla ohjausverkostoihimme lukkiutunut, ettei ole mitään keinoa, millä sitä voisi säädellä.
Kyseessä on annettu, staattinen, rigidi ominaisuus, ei hankittu.
Joillakin on 100, toisilla 10 ja eräillä ääretön määrä.
Se, mikä järjestelmässä sitten säätelee DNA- ja RNA-kierteiden induktiota (laukeamista ominaisuudeksi, käytökseksi), on kait mahdollista ajan myötä selvittää, mutta siihen tarvitaan nykyiseen nähden aivan erilaista tutkimus-etiikkaa. Etiikka on tutkimuskeskuksen sisäinen oikein väärin-järjestelmä ja/tai pysyvä ja luotettava normi, mikä nykyisin on mahdoton säädeltävä.
Säätelyyn tarvitaan myös moraalia eli ulkopuolista vartijaa, mutta vartijallekin tarvitaan vartija.
Quis custodiet ipsos custodes.
Mikä olisi sopiva, kansankielellä ymmärrettävä termi kuvaamaan tällaista, suurten tarinankertojien toistuvasti teoksissaan kuvaamaa asiaa.
En nyt juuri keksi parempaa kuin perisynti.
Ehkä te, vieraani, voitte ehdottaa ilkeydelle parempaa metaforaa tai sen taustalle tarinaa.
Sitä älkää kuitenkaan tulko minulle tarjoamaan, että kuinka tuota pitäisi säätää ja vartioida.
Muuan aika ilkeä kirjoittaja käyttää ilkeyden tarinasta mielellään narratiivin sijasta narraatio-sanaa.
Ehkä se kelpaisi?
Arktinen puskurikapasiteetti 