Ystäväni
Tämän kerran pyydän teitä hartaasti:
Avatkaa linkki, kuunnelkaa se vaikka kahdesti.
Tuskin useammin.
Lauantai voi maistua satoipa tai paistoi.
http://areena.yle.fi/1-2850724
Hyvää viikonloppua
Kuukausi: heinäkuu 2015
Fair Play
Suomalaisia oli paljon mukana, kun Ruotsi saavutti nyt jo aikapäiviä menettämänsä suurvalta-aseman.
Ruotsi on edelleen taloudellinen suurvalta.
Siihen tarvittiin liki miljoona kittiläläistä, ilomatsilaista ja sallalaista edellisen kansainvaelluksen aikana.
Suomalaisia oli paljon mukana, kun Viro saavutti itsenäisyytensä Saksasta ja Venäjästä ensi kerran, mutta ei enää toisella kertaa (1991).
Nyt suomalaisia on taas mukana, kun ISIS muuttaa maailmaa isoksi islamilaiseksi kalifaatiksi ja Putin Venäjää tsaari Pietari Suuren hallinnoimaksi valtakunnaksi (laivat Hollannista, kieli Ranskasta, maaorjat Karjalasta).
Nyt kolme muskettisoturia, rahalla neuvoksiksi nostettua ja hyvin pukeutunutta miestä avec on mukana, kun Portugali houkuttelee kuluttajia pelastamaan maata tilanteesta, johon 1700-luvun ja vuoden 2008 tsunamit sen upottivat.
Se, että mukana on Kesko, ei minua ihmetytä.
Keskohan on hävinnyt pelin niin Saksalle (Lidl) kuin Maalaisliitollekin (S-kortti) aikapäiviä.
Vain KKKK-kyltit kertovat synkkää kieltään ajasta, jolloin hinnat määritti ahneus.
Nyt hinnat määrittää saituus.
Koskaan ei hintoja määritä rakkaus.
Niin, sen yhden neilikkavallankumouksen tehneen vuorineuvoksen kioski on nyt osa Ruotsin kansallisomaisuutta, vaikka sekin tehtiin perukan miesten hiellä ja sydänverellä (Raahe).
Ja taas: suomalainen maansa pettäjä on siis mukana.
Oman ikäpolvensa Wahlroos, divisioonankomentaja Kannakselta:
Kehuu edessä, ampuu selkään, puhuu ruotsia.
No, onhan meillä myös kansanpuoluelaiset, jotka ovat niinkuin terrieri (”Sidoste-sukka kestää”).
Ne purevat pienen karhun (medvedev) nilkkaan niin pitkään, että se viimein potkaisee purijan:
”Hush sika mettään siitä!”.
Hyvä on heinäkuu lopettaa, illalla jo äitivainaan haudalla kukkia istuttamassa.
Vasta kolmen viikon päästä Ahvenanmaalla vihreitä miehiä etsimässä.
Minkä värisiä ovat muuten vihreiden miesten vaimot?
Arki
Tiistaina yksi keskiviikkona kaksi ja torstaina viisi avun tarpeessa olevaa.
Siitä se alkaa.
Ylämaihin sitä paitsi tänään, vasta huomenna alamaihin.
Sodankylällä (to), Rovaniemen torikahviolla (to, pe), Salmelan taidekeskuksella (pe), Espoolla (la) ja Liverpool-jalkapallolla (la) on puolensa.
Nyt siis ensin: arki!
Lomaahan ei tässä iässä enää ole.
WC-pytyn vesisäiliö tosin on haljennut.
Enne?
Aika vaikeata tähän mitään ylevää on jälkikirjoittaa.
No joo: sataa se.
Ei enää laariin.
Vuosisadan tarina: Nimet marmoritaulussa
Äskeinen matka 30-vuotisen sodan jalanjäljille kohtasi minut eilen, tiistai-iltana uudella tavalla.
Katsoin 1980-luvusta kertovaa, 2008 ensi kertaa esitettyä ohjelmaa TV-1-kanavalta.
Alkoivatpa siinä palaset loksahdella mielessäni uuteen järjestykseen.
Pajun taistelu tammi-helmikuun vaihteessa 1919 tuli matkamme varrelle ikään kuin sattumalta, vahingossa.
Kyseessä on taistelu, jossa vielä äsken Suomen veljessodassa työläisiä kurittaneet nuoret suomalaiset valkoiset Pohjan poikain nimellä olivat ratkaisuhetkinä rintaman oikealla sivustalla auttamassa Viron itsenäisyyttä melkoisen uhrin antaen.
Pohjan poikia johti monella lailla kuulu kolmen armeijan upseeri, eversi Hans Kalm. Hän oli joukkoineen sisällissodassa jo osoittanut melkoista tehokkuutta ja julmuutta.
Pajun taistelussa haavoittui suomalaisen joukossa myös minulle vanhemmiten hyvin läheiseksi tullut soturi.
Henkensä menetti Pohjain poikain Viron retkellä kymmenittäin vasta aikuistumassa olevia suomalaisia, joiden nimet on ikuistettu läheisen Valgan kaupungin kirkon seinän mustaan marmoritauluun.
Taistelu sivuaa 1980-lukua omassa elämässäni varsin rajulla tavalla.
1980-luku näyttää nyt tunnelmoiden olleen elämäni rankin ja koettelevin vaihe.
Mikään ei mennyt oikein ja kaikki keskeiset elämän osat joutuivat karuselliin, jonka jäljiltä juuri yksikään paikka minusta ei ollut enää entisellään saati ehjänä.
1919 Viron itsenäisyystaistelun ja 1980-luvun hyvin koettelevien elämänvaiheiden yhteys täydentyi TV-ohjelman välittämien muistikuvien ja 2015 kesävaelluksemme kanssa ympyrä on sulkeutunut-tunnelmin.
Pajun taistelussa punainen Venäjä hävisi ratkaisevalla tavalla sodan ja seurauksena oli Tarton rauhan sopimuksella Viron itsenäisyys, joka jäi sillä erää varsin lyhytaikaiseksi, vain 20 vuoden mittaiseksi.
Taistelussa haavoittunut läheiseni kirjoitti tuota tilannetta ikään kuin aavistellen 16-vuotiaana (1916) äidilleen joululahjaksi runon, joka aiemminkin on ollut Arktisen puskurikapasiteetin päivityksissä luettavissa
KULKURI
Hän yksin yössä vaeltaa
Tuo kurja kulkuri
Vain hukat hällä seuranaan
Vain hirmu-haamut matkassaan
Korvessa kulkevi
Ne häntä kovin pelottaa
Ne uhkaa monesti
Hän vaeltaa ja vaeltaa
Hän koettaa ne unohtaa
Ne yhä kiusaapi
Hän eli ennen komeesti
Nyt kulkee mieron teitä
Hän melusi, hän mellasti
Joi, mässäs, vihdoin murhasi
Siks tuskat hänt ei heitä
Hän maailmaa on paossa
Vaan ahdas hälle maailma
Yö kolkko, korpi mustana
Kaamotti yksin kulkea
Kun ulvoi hukat, huuhkaimet
Hän näki kuolleet ihmiset
Hän vapisi, hän pelkäsi
Hän juoksi, juoksi ponnisti
Kun kylän vihdoin saavutti
Hän mielipuoli olikin
Tuo kurja kulkuri*
Pajun kartano on nykyisin vanhainkotina.
Taistelun muistolle on paikalle rakennettu toistakymmentä metriä korkea kukkula, jonka päällä seisoo komea kivipaasi.
Se sai sijansa Valgan kaupungin liepeillä vasta Viron uuden itsenäisyyden valjettua, 1980-luvun murroksen jälkeen.
Tuon vuosikymmenen murroksen jälkeen, joka uudelleen mieleen palautuneena saa elämäni palapelin osia uuteen asentoon vielä kesällä 2015 tavalla, joka ehkä antaa luvan odottaa vielä uutta.
Mihin asentoon ympyrä joskus sulkeutuessaan jää?
Jos kaari koskaan sulkeutuukaan.
Uusimmassa TIME-lehdessä on tiedeuutinen, joka täydentää oman lääkärin kokemukseni.
Siinä kerrotaan, kuinka traumat voivat muuttaa elämää paremmaksi.
Post-traumatic Growth
*
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Kalm
TIME August 3th, sivu 17
"Onks sul tänään töitä"?
Aamun lehti on pian selattu.
Fingerporia tihrutessani vaimo poikkeaa aamu-vissyllään, saa lehden sänkyyn ja kysyy mennessään, onko minulla tänään töitä.
Maakunnassa on Kemin kaupungillisen verran ihmisiä, joilla tänään ei ole töitä.
Tapasin eilen tupakalla kaverin, joka kysyi, olenko ”se”.
”Joo”.
Hän esittäytyi: työssä on.
Kysyi, josko olen työssä ja kerroin, että joo, tuolla viidennessä kerroksessa.
Hän arveli, että kuusikymppisenä pääsen kohta eläkkeelle niinkuin hänkin.
En vastannut mitään – hymähdin.
Kesäarkisin käyn Rovaniemellä ollessani aamuisin torilla kahvilla.
Niin tänäänkin.
Sielläkään ei kysytä ikää.
Työasioista tosin kysytään.
(kirjoittajan ikä on lokakuulla, kuukauden Paavo Väyrysen jälkeen 69v)
*
Är Gee förtti
Vähän tonkkaa kookkaampina seurasimme erään kotikauppalamme elohopean-vilkkaan seikkailijan ja radioamatöörin matkaa halki Afrikan.
Matkasta syntyi elokuva, jota matkalainen kulki esittämässä kouluilla.
Kun katselen omaa vaatimatonta, mutta määrällisesti tiheää matkustamistani nykyisenä vaivattoman liikkumisen aikakautena käy mielessä silloin tällöin tuo ”oikean matkailun” ajan suoritus.
Soisinpa, että elokuva, jota 1950-luvun lopulla Kymenlaakson kouluissa näytettiin, vielä jostain löytyisi.
En ole ihan saletissa, että Afrikan matka on tapahtunut valkealla Vedette- tai Simca-merkkisellä autolla, jonka rekisterinumero oli RG-40, mutta farmari kuvaa hyvin mielialoja ja muistoja ajalta ennen JFK:ta, kun Bill Haley ja Tommy Steele muodostivat elämäni ”Hall of Fame´n”.
Auto tosin saattoi olla myös tiilenpunainen Willys.
Hiukan ennen John Coltranen Africa-teoksen levyttämistä.
*
’Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.
Pohjois-suomalaistaustainen Olli-Boy räyhää mätäkuu-mediassamme nuoria demareita joukkomittaisesti ampuneen norjalais-lahtarin teon vuosipäivänä: Ein Volk.
Poitsu miettii näitä tummasävyisellä puulla sisustetussa huoneistossaan, josta näkee Makasiinien rauniot.
Tänä aamuna saman puolueen leidi kertoo Poro-Almassa, että turvakoteihin saa Suomessa nyt mennä tuloihin katsomatta ilmaiseksi, vähän niinkuin lapsilisätkin kasvavat puussa iteksiin.
Onneksi samassa lehdessä pohjois-suomalaistaustainen keskustalaisnainen vaatii rikkaiden veroruuvia kiristettäväksi, jotta asiakkaalle maksuton palvelu saadaan tuotettua rikkaillekin ilmaiseksi.
Saman puolueen sveitsiläistaustainen hallitusammattilainen jakaa rikkaat ja köyhät eri karsinoihin. Hänkin tekee sen ilmaiseksi, mutta ei maksutta.
Mistä näitä kolmikymmenvuotisten sotien tykinruokia oikein sikiää?
Ratkaisuni: menen sateenkin sattuessa (sattuu, aih!) torikahville siitä tietoisena, etteivät aamu-uimarit voi maksutta, ilmaiseksi tai suurellakaan rahalla mennä omiin harrastuksiina.
Palveluyksikkö on viiden viikon remontti-sulussa.
*
Linzin kaupungin lähistöllä, kahden peninkulman päässä, Itävallassa on 1938 perustettu leiri, jonka ensimmäisen kuolleiden joukossa kerrotaan leirin seinässä olevan pronssilaatan mukaan olleen leirin sijaintipaikkakunnan sosialidemokraattien kunnallisen ja maakunnallisen johdon.
Ulkomaankielellä tuota leiriä kuvataan näin:
Knochenmühle the bone-grinder (literally bone-mill).
Unlike many other concentration camps, which were intended for all categories of prisoners, Mauthausen was mostly used for extermination through labour of the intelligentsia.
Sikäli kuin ymmärrän, vanki voi opiskella yliopistossa ilmaiseksi (NW).
Vai oliko se ”maksutta”?
Lisää Linzin kaupungista:
http://www.openculture.com/2014/12/wittgenstein-and-hitler-attend-the-same-school-in-austria.html
Tractatus logico-philosophicus meets Mein Kampf
*
En ole saletissa, että oheisen linkin kirjoittaja tuntee 1618-1945-välisen Saksan historian niin hyvin kuin minä (kts myös Claudio Magrisin kirja ”Tonava” sekä haastattelu HS 4.7. -15, s C12), mutta toisaalta tunnen poikkeuksellisen hyvin liitteen kirjoittajan CV:n ja toiminnan mediassa, joten enemmittä mutinoitta suosittelen:
http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_leimaamisen_sietamaton_keveys/8182684
Kylmää vettä haileille kiville:
Virsi kaunis
Saavuimme illalla kymmenen jälkeen kotiimme vajaan kuukauden kestäneeltä turneeltamme.
Sauna ja posti – tässä järjestyksessä.
Postiin perehtymisessä järjestykseni oli: ikkunakuoret, ilmaisjakelulehti, paikallislehti, kirkonlehti, puoluelehti, liitupaperilehdet ja valtakunnan aviisi.
Kelaan varmuuden vuoksi tämän alustan arkistoista viimeisen kahdeksan vuoden havaintoni vastaavasta tilanteesta.
Siis kesästä 2007 alkaen.
Muistikirjoja eli almanakkoja on laatikoihini lukittuina 1968 alkaen.
Valokuva-albumit parin hyllymetrin levyisenä arkistona käsittävät elämää 1948 alkaen.
No?
Pitää tästä joutua Erottajan Essolle aamukahville.
Jos edes siellä kerrottaisiin jotain tietämisen arvoista.
Kahden taidehistorioitsijan kanssa Eurooppaa etsimässä
Neljän vuoden aikana olemme kolmisin, Tuija, Hilkka ja minä, vaeltaneet heinäkuussa Euroopassa etsien sen juuria.
Kaukaisimman havaintomme ikä on 20 000 vuotta, likeisimmän kesä 2015.
Jälkikäteen näyttää siltä, että olemme olleet johdonmukaisia.
Kuluneiden 30 000 ajokilometrin ja useiden laivamatkojen myötä ajattelimme tapaavamme todellisemman maapallomme osan kuin lentämällä.
Teemoinamme olivat Tonava, Euroopan aortta ja sydän (1), Magna Carta ja Hadrianuksen vallit sekä Hastingsin taistelu (2), Puunilaissodat ja Rooman valtakunnan kriisi (3) sekä 30-vuotinen sota (4).
Olemme tavattoman paljon paremmin kontaktissa maanosamme 20 000 vuoden historiaan kuin lähtiessämme ensi kertaa Vuosaaren satamasta Finnlinesin mafia-omisteisella rahtialuksella v 2012.
Mutta olemme myös – tai ainakin minä olen – hyvin hämillämme siitä, kuinka vähän Eurooppa välittää historiastaan.
Vaikka Magna Cartasta on 800 vuotta ja vaikka 30-vuotinen sota on vielä seurauksiensa osalta aistittavissa kaikessa siinä, mitä maanosassamme on 1600-luvun jälkeen tapahtunut ja vaikka II maailmansodan natsikauhut ovat ajankohtaisesti Euroopan uus-populistisissa liikkeissä syntymässä uudelleen, ei Eurooppa ja eurooppalainen selvästikään välitä tästä tuon taivaallista.
Ihmiset kyllä kiertävät katsomassa Davidin ja Mona Lisan, käyvät maistamassa haggista ja viskiä sisemmillä Hebrideillä ja kuuntelevat wieniläisessä kirkossa Mozartin sielunmessua.
Mutta he eivät yhdistä näkemäänsä ja kokemaansa siihen, mitä minun kouluaikanani käskettiin ihmisen lapsen tehdä.
Jokainen vähänkin merkittävämpi viesti 20 000 kuluneen vuoden historiasta tulee ohitetuksi väestön valtaosan puolesta olankohtautuksella ja kulkijat tuntuvat keskittyvän elämään ”carpe diem”, hetkeen tarttuen.
Neljän matkan ja tuhansien kilometrien, satojen museoiden ja tuhansien mielestämme oleellisen tärkeiden muistomerkkien tienovilla oli jatkuvasti tyhjää tilaa.
Täyttä oli merkkiliikkeissä: joka kylässä samat lindexit, kapp-ahlit, benettonit, mäkkärit, lidlit, ikeat, adidakset, niket…
Niissäkin on tosin ALE.
Erityisesti heinä-elokuussa Eurooppa vaeltaa, mutta se ei vaella sieluaan etsien vaan sitä puuduttaen.
Eniten se vaeltaa kohden Välimeren rantoja melanoomaa, maksakirroosia tai kännipäistä perhekriisiään etsien, ei edes ratkoen.
Hyvää näissä matkoissamme on se, että merkit ja patsaat Euroopan tärkeistä menneistä hetkistä vielä on löydettävissä.
Mutta vain aikamoisen vaivan kanssa ja runsaan, perehtyneen valmistelun ehdoin.
Yksin tällaisia vaelluksia ei voi tehdä, mutta turistibussissa tai Airbus-319:ssakaan homma ei pelitä.
Kolme matkalaista on sikäli sopiva luku, että riittävää jännitettä ja eriseuraisuutta syntyy, mutta samalla myös oman mielipiteen ja ennakkoluulon arvo kirjavoituu ja jokainen joutuu tarkistamaan aiemmin itsessään olleen eurooppalaisen tai maailmankansalaisen yliminää.
Yksinäisiä me näillä vaelluksillamme olimme.
Kukaan kohtaamamme ei ole moiseen ryhtynyt, joten emme törmänneet ”samaa etsiviin”, jolloin jäimme kokemuksinemme aika omiin oloihimme.
Yksi matka maksoi yhtä henkeä kohden reilusti alle pari tuhatta nyky-euroa, joten kustannus ei tullut esteeksi uteliaisuuden tyydyttymiseen omista juuristaan.
Aikaa nämä matkat veivät elämästämme suoritteena kymmenkunta viikkoa, valmisteluineen toisen mokoman.
Seurauksineen jäljelläolevan oman elämämme.
Ei muiden.
Mitä nyt on eri lailla sieluissamme kuin ennen kesää 2012?
*
Kun tänään poikkesimme Tarvaspäähän, jossa on esillä näyttely, joka kuvaa Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaa työtä Juseliuksen mausoleumiin 11-vuotiaana kuolleen Juseliuksen Sigrid-tyttären muistoksi, alkoi ympyrä sulkeutua.
Me olemme neljässä vuodessa tainneet saada otetta omaan kuolemaamme, kuolevaisuuteemme, oman elämämme jä elämänkokemuksemme kautta.
Sitä kokemusta olemme etsineet mentorimme Claudio Magrisin matkaan lähettäminä, mutta sitten löytäneet oman keinomme, oman tiemme.
Me emme olekaan ylivertaisia matkan tehneitä viisaita vaan matkan muovaamia ihmisiä, joiden sisin – ikäänkuin laivamme propellia pyörittävä konehuone, joka pitää laivaa liikkeessä – on aiempaa plastisempi ja palautumiskykyisempi.
Niin, että meissä lopun elämämme ajan on enemmän sitkoa niinkuin taikinassa, joka on kaulittavissa leiväksi, joka on paitsi ravitseva, myöskin maukas.
Tai ainakin siinä leivässä on nyt vahva elämän maku.
*
Suositus Teille, vieraani on, että tehkää tekin matka.
Läheiseen metsään, oman seurakunnan hautuumaalle, mutta toisaalta niin kauas kuin sielu ja tiedonjano Teitä ajaa.
Me sen teimme ja juuri tänään espoolaisessa illassa keskustellen olemme siitä matkastamme onnellisia, vähän ylpeitäkin.
Yhdessä, mutta myös erikseen.
Kiusattujen sodat
Kertasimme iltapalalla erästä 30-vuotisen sodan jälkinäytöstä: Katarina II (Suuri), Pietari III ja Elisabet.
Venäjän tsaareja jokainen.
Kun samaan aikaan luen ”Murtuneet mielet”-kirjaa, jossa venäläisillä on vasittu roolinsa ja muistan Venäjän henkisen romahtamisen 1500-luvun lopussa säästäneen tuon maan aikamme mahtavimmalta uskonsodalta (toistaiseksi) törmään käsitteeseen mobbning, kiusaaminen.
Kiusaaminen tarkoittaa tässä sitä, että joku yhteistöstä otetaan hampaisiin ja hänet savustetaan porukasta ja porukalla ulos.
Tavallisinta tällainen on verkoissa, joissa käytetää huonosti kontrolloitavissa olevaa valtaa (kirkko, armeija, poliisi, psykiatria, koulu…).
Kiusatuista, tai viimeistään heidän perillisistään, tulee usein todella sadistisia kiusaajia (kts Romanovit, Habsburgit, Vasat, Rurikit, Bonabartet, Windsorit, Yorkit…).
Usein kiusatut ja sitten kiusaajiksi tai julmiksi diktaattoreiksi kehittyneet ovat poikkeavia lapsina.
Katariinalla oli vaikea märkärupi tukassa, Pietarilla isorokon arvet kasvoillaan, Napoleon ja Hitler olivat lyhyitä ja Hakkapeliittojen hevoset pieniä.
Jokaisessa ihmisen verkossa, jossa on yli 1 ihminen, tapahtuu vallan käyttöä, jossa aika ajoin mennään pahasti yli.
Mutta siellä, missä näistä asioista pitäisi tietää (koulu, poliisi, armeija, kirkko, psykiatria) tällainen pitäisi voida sekä ehkäistä, etsiä, löytää että lopettaa – hyvän sään aikana.
Näin ei käynyt Vasan suvussa, Kustaa Vaasan poikien ja heidän jälkeläistensä parissa saati Ruotsin hovissa tai 30-vuotisen sodan tiimellyksessä.
Näin ei käynyt Lutherin ja paavinkirkon suhteissa, ei katolisen kirkon pedofilia-skandaaleissa, mutta ei myöskään Napoleonin tai Hitlerin lapsuudessa.
Viittaan vielä kirjaan ”Murtuneet mielet”, jonka perusteella on arvattavissa, ettei mobbausta sen paremmin havaittu, otettu huomioon, hoidettu tai ehkäisty siinä joukossa, jonka olisi pitänyt murtuneita mieliä ehjäksi parantaa.
Nimetkin tekijä näyttää nostaneen tikun nokkaan.
Näin se on edelleen, hyvät vieraani.
Karmeimmat kertomukset syntyvät edelleenkin vallan ytimissä.
Erityisesti kontrolloimattomissa olevan vallan syvissä kellareissa.
Siihen eivät teesit, reformaatiot, uskonpuhdistukset tai peruskoulu-uudistukset juuri auta saati EKP:n, IFM:n ja Keski-Lännen punaniskojen sota.
Ensi viikolla hilla kypsyy Lapin soilla ja sorvini lähtee käyntiin Napapiirillä ja siinä se taas on.
Valta, sen kohteet ja sitä käyttävät:
”30-vuotinen sota”
Jos kohta oma sotani on jo – psykiatriassa – 47 vuoden mittainen.
Kesästä 1968 alkanut.
*
Katariina, Itämeren tytär
Eräs 30-vuotisen sodan syvimpiä haavoja, joka ei tunnu vain paranevan, on Anjalan liitto.
Puolustusministeri Häkämies lausui sen Washigtonissa ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”, koska hän on liiton miehiä tai ainakin vanhalta rajalta syntyisin.
Värälän rauha ei muuttanut mitään, mutta sai aikaan paljon.
Vanha ja Uusi Suomi on se jako, jonka Katarina, Itämeren tytär sai aikaan.
Katariina, alunperin Sofie, syntyi paikassa, jossa Kustaa II Adolf joukkoineen rantautui Saksaan sata vuotta aiemmin aiheuttaen tuolle maalle pitkäkestoisen, vieläkin maailman tilaan vaikuttavan häpeän.
Sodan seurauksena Saksa hajosi kahdensadan vuoden pimeyteen vallassa, mutta nousi komeaan kiitoon kulttuurissa.
Sofie naitettiin Romanovien sukuun, jolta hän kaappasi vallan ja valmistutti Pietariin Vaskiratsastaja-patsaan, jonka taika tuntuu edelleen säilyvän.
Niin kauan kuin tuo Pietari ratsastaa, Venäjän valta ei ole vaarassa.
Anjalan liitto solmittiin alueella, josta itse olen syntyisin.
Tiedän Korian sillan merkityksen, Lahden ja Kouvolan eron.
Kustaa II:n ja III:n eron osaan toki, mutta myös Kustaa IV:n korvanneiden Bernandottien taustan ja juuret.
*
Aamun lehdestä luen suomalaisen nykytodellisuuden ja mietin, mitä se merkitsee siinä käsitemaailmassa, jossa Heikki Talvitie viime vuosikymmenellä menestyksellä neuvotteli Venäjän ja EU:n ollessa törmäyskurssilla maan etelärajalla.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1437541393357
Jos linkki ei aukea, siinä nyky-Häkämies ja sotahistorian dosentti, Tarton häpeärauhan tutkija vannoo, ettei Suomella ole rautaa rajalla, erityisestikään itärajalla.
Vanhan ja Uuden Suomen rajalla? (Korian silta ja Häkämiesten suvun länsiraja).
Katariina II:n (Suuri) yksi harrastus olivat miehet.
He, Potjemkinia myöten, korvasivat hänen romanovilaisen puolisonsa, joka leikki koirilla ja tinasotamiehillä (tuntuu olevan nykyministereistä usealla tapana taas).
Kustaa II Adolfia seurasi 30-vuotisen sodan loppuun asti hallitsijana nainen (Kristina), joka häpäisi sodan alkuperäisen tarkoituksen (reformaation eli uskonpuhdistuksen asian puolustamisen) kääntymällä katolisuuteen ja palauttamalla kalliarvioista sotasaalist, verellä ansaittua.
Katariinassa, Itämeren tyttäressä, on ollut jotain samaa.
*
Tallinna, tämän neljännen Euroopan matkamme maalisuoran etappi, on viimeisten vuosien varrella sekä rapistunut että tullut kalliiksi matkailukohteeksi.
Enää tässä humussa ei näy Jaaneja Tönisson tai Kross.
Lennart Meri on vaihtunut Ameriikan Ilvekseen ja maailman muinoin korkeimman rakennuksen tornia ei mauttomien ja pöyhkeiden pilvenpiirtäjien välistä huomaa.
Jos Anjalan liittoa nyt oltaisiin neuvottelemassa ja läntisen osapuolen neuvotteluvärkit olisivat ne, mitä puolustusministeri Niinistöllä ja Kumun taidemuseon luona asuvalla propellikaulaisella koiria kasvattavalla isännällä on käytössään, olisi neuvottelun tulos varmaan selvä jo ennen sen aloittamista.
”Murtuneet mielet” todentaa kirjana ja tutkimuksena yhden seikan kirkkaasti.
Jos sotaa käydään puhtain asein puhtaan asian puolesta, sen varsinainen voimatekijä, hakkapeliitta tai hiljainen Aunuksen puurtaja, ei murru.
Hän taipuu, ei taitu.
Puhdas asia ei ole ideologia, se on rintamatoveruus, ”me”.
”Aika velikultia” – ”Hurja joukko” – ”Band of Brothers” – ”Iglorious Basterds”
Talvisota
Jos Anjalassa neuvotellaan väärällä mahdaatilla, jota kansan syvä viisaus ei hyväksy, käy sodan varsinaisille työläisille huonosti:
He, ja kansakunta, menettävät mielensä.
Murtuvat.
Arktinen puskurikapasiteetti 