Berlin Bebelplatz 10.5. 1933, Rovaniemi 29.11. 2017

Jordanin aukio on ulkomailla. Samoin Berliini, Kiinan muuri ja Sisilian ooppera, Kummisetä III.

Musta kissa seuraa meitä kiivetessämme portaita kolmanteen kerrokseen vakiomajapaikkassamme viimeisen kerran,

Useissa komboissa olen ollut ja kymmeniä luovia seurueita johtanut tai niihin osallistunut.

Kouvolan kaupunginorkesteri, Stefans Qvintet, Valkotakit, Olli Häme Quartet. Brysselin Flaamilainen kansallisteatteri, Ryhmäteatteri, Q-teatteri, KOM-teatteri, Kemin kaupunginteatteri, Pieni Suomi -teatteri, Kansallisooppera, Savonlinnan Oopperajuhlat, Kuhmon Kamarimusiikki, Metallica, Iron Maiden, Messinan Oopperatalo, oma ”Minä olen Liikkanen”-scene. Tässä vain pintakuohu tai syvin kerros.

Ja niin monta muuta kulttuurin kehtoa ja scenes.

Niin, me ohjasimme mustan kissan ulos huoneestamme, jossa nukumme seuraavat 3 yötä.

Kaurismäki on ihminen, jolla on pitkä muisti ja loistelias karriääri.

Minulla ei ole loisteliasta karriääriä, mutta poskiani punoittaa syvä häpeä, joka ei niiltä koskaan taida kulua kokonaan pois.

Ei kulu niiltäkään, jotka olivat Berlin Bebelplatz’lla 10.5. 1933. Eikä heidän takapiruiltaan saati perässähiihtäjiltään.

Kuka mahtaa tietää, mistä sai nimensä Antwerpenin kaupunki?

Mainokset

Perrrkele, kuvia Lapista

Miinuksella mennään (-7,8C), taivas puolenkuun edessä on aamuksi (-3,8C) pilvessä, joka ei ennakoi purkautuvia Napolin tai Islannin tulivuoria tai 4500 km:n korkeudessa vaeltavia ruudinkeksijöiden kulttuurin ydinohjuksia.

Saunan jälkeinen tv-kulttuuri annnosteli iltapalaa (Teema).

Jörn Donnerin dokumentti Suomesta 1971, harteilla Ruotsin armeijan ylijäämä-talviturkki, mutta kaulan ympärillä ei Karjalan väreissä pitkää kaulaliinaa. Käännekohta sekin. Synkkä menetys se oli tuona aikana, jota Syysprinssi-elokuva viime vuonna ei korjannut.

Enemmän käännekohtia tulee vastaani Mari Soppelan dokumentissa idästä, porojen ja taivaan valkeiden maasta, jonne kaivettiin vain hautoja, ei tehtaiden perustuksia.

Kumpainenkin on varmaankin löydettävissä jostain YLE-Areenalta, mutta ei enää niiden muistoista, jotka elivät Lapin sodan raunioilla.

Kuulun joukkoon, kumpaankin, mutta vain toista en voi todistella. Jäävi on tässä ammatissa tiukka sääntö.

Asiaan: 0 aamulla ja TJ, ensi lauantaina kotiin palatessa ei enää ole return-boarding-pass´ia Suosaaren (Bruxelles) La Madeleine-hotelliin bleiserin vasemmassa sivutaskussa. Tänään laukeaa köyhä suhteeni myös Vänän teatterin palkeille.

Mutta eivät nämä menetyksiä ole. Nämä ovat polkujen päitä.

Lapissa TsarBomban aikaan tunturin laitaa vaellellessa tiesi aina, että polun päätyttyä löytyi kohta toinen. Sekin poron polkema. Ja lopulta löytyi Tammukkalampi, Sudenpesä ja Muorravaarakka. Siulan Ruoktu ja aivan viimeiseksi Laanihovi.

Wieninleike ja kaksi isoa maitoa. Eskelinen poimi takaisin Ylämaista.

Mitäpä näitä muistelemaan, soitan ne ulos: löysin saksofonini ja huiluni, joita vielä osasin koetellessa soittaa.

Niin, ja se tarina.

Ei blogi 3700 osassa vaan yksi tarina.

Siihenkin jää aikaa, jos joku laittaa kirjoitusvälineeni sellaiseen iskuun, ettei väärä kosketus kirjasimiin tuhoa siihen mennessä kirjoitettua. Vielä näin ei ole.

Suuri osa kirjoitetusta katoaa ja pitää naputella uusiksi.

Simo-vaarilla oli juhlavimpia hetkiä varten oikea päähine, jonka joku on tupakkahuoneeni seinälle ripustanut merivillatakkini päälle kuvaamaan lohduttomuutta tai siis sellaista hiljaisuutta, joka jää, kun kaunein sinfonia kaikista on vaiennut.

Aamun kuva (-aLii- 29.11.-17) kertokoon sen. Silinterin vierellä seinällä on taitettava istuin, jos pilkkii.

 

 

Paikallisjunalla Eurooppaan

Illalla satoi jonkun sentin nuoskalunta, aamulla jo pakastuu, -0,2C. Aamukone lähtee 20 minuuttia myöhässä – siinä ja siinä, ehtivätkö sailaat ja väyryyt Lapista Balin tuhkapilvien lävitse ajoissa Eurooppaan?

Olin Rovaniemen SKY-hotellilla joskus 1990-luvun alkupuolella kuuntelemassa Kalevi Sorsan esitelmää EU:sta ja Suomen taipaleesta kohden Brysseliä, Luxembourgia ja Strasbourgia. Sorsa jutteli leppoisasti teemanaan paikallisjunan vauhti ja ihmisläheisyys tuolla matkalla.

Nyt kävi ministeri Rovaniemen kaupungintalolla juttelemassa myös junasta. Berner ei uskaltanut ehkä sanoa sitä, millä todennäköisyydellä Messinasta, Ateenasta tai Gibraltarilta pääsisi yhtä rataa pitkin Kirkkoniemeen.

Olen viimeiset 13 vuotta selvitellyt EU:n hallintokortteleissa ja useissa jäsenmaissa tuota TEN-T-asiaa ja tohdin arvella, että jos Krimin ja Itä-Ukrainan tilanne ei laukea, ei raiteita pitkin noita matkoja tee sen paremmin turisti kuin tavarakaan. Niin vähän on suuressa Euroopassa mielenkiintoa Koilisväylään meritienä Kiinaan tuota kautta. Mieluummin kuljetetaan tavarat Göteborgiin ja sieltä laivalla Nordkapin editse (kts Alistair Mclean: Saattue Murmanskiin).

Jos jäät sitten eivät taas ala lisääntyä.

Mutta ministeri jätti asian lappilaisten riideltäväksi – viiden vaihtoehdon kesken.

 

Sorsan idea paikallisjunasta on ollut sieluni päällä ja nyttemmin jo sisällä viimeiset vuodet.

Ihmisen tarpeestahan tässä pitäisi olla kyse?

Ensimmäisissä EU-parlamentin vaaleissa 1996 olin ehdolla ja täytin vaalipäivän paikkeilla 50 vuotta. Rovaniemeläinen lelukauppias halusi tukea vaalityötäni ja lahjoitti minulle sloganiksi pienen puujunan.

Tuo juna on vielä jäljellä kotipihamme tilataideteokseni osana. Kävin ottamassa teoksen tuosta osasta kuvan, jonka asetan otsikoksi tähän päivitykseen. Tilataidehärvelin pohjana on maapalloa esittävä aurinkokello, josta suuren osan vuotta ei aikaa pääse katsomaan.

Toivon, että maailman mahtavat löytävät sovun ja tavarat alkavat kulkea Gibraltarin kallioiden juurelta ja Messinan mafian ja Ateenan demokratian jäljellä olevalla vallalla Välimereltä Murmanskin kautta Kirkkoniemeen ja siitä laivoilla vaikkapa Malille, jos saaresta mitään on silloin jäljellä. Räjähdystähän sen melanoomia tehtailevan turisti-paahtimon tulivuoressa näinä aikoina vähän odotellaan.

Vuosi, jolloin tällaista aletaan toteuttaa, on vielä kaukana, 2027.

Olisin silloin 81-vuotias.

Toivon todella, että rataa pitkin kulkisi tuolloin myös paikallisjunia.

Sellaisia puks-puks-härveleitä.

”Matkaliput, olkaa hyvä, seuraava pysähdys onkin sitten Sallassa”.

 

 

Matti ja Teppo

Sää ei muutu, -0,6C. Pyryttelee nuoskaista lunta. Ylämaihin kaisankaljamissa siis. Matkaan, hopea!

Vuosien karttuessa ei kaikki RNA, jossa joka risahduksemme on tallennettuna, enää hevin käynnistä muistiaan. Sitä varten on laadittava hakusanasto, jolla voi sitten käydä Wikistä katsomassa, mikäs se sitten taas olikaan.

Kun näin unta, että kryptasin EU:n alueiden komitean Suomen valtuuskunnalle sen sihteerin oikeata nimeä, uni herätettyään alkoi hakunsa.

Sitä ennen kuitenkin unessa ajoin auton liian kapeasta raosta ja vasen etukulma piti kiviaitaan osuessaan inhottavaa ääntä. Vähän samalaista joka vaimolla oli tavallista nukkuessaan ennenkuin hän lopetti tupakanpolttonsa.

Unta purkaessani kerroin itselleni, kuka on se kaveri, jolle minun on maksettava takapihan juuri asennettu ovi. En tietenkään heti muistanut, mutta kun minulla on tuo RNA-avain valmiiksi mietittynä. ”Matti ja Teppo”.

Näin olin hetkessä selvittänyt, kuka tulee seuraajakseni EU:n alueiden komitean Suomen valtuuskuntaan jäljellä olevaksi kahden vuoden kaudeksi. Matti Kolli  Wikman, hänen siskonsa Anu Wikman, Matin kanssa RoPS:n milleniumin paikkeilla pelastanut Matti Hiukka ja hänen siskonpoikansa Seppo, Junnon kaveri, jonka poika taas on Antti Tuisku ja kas: Sehän on siis Miksu eli Näksy, ei Häksy. Siis Anssi.

Kolli oli Rovaniemen Palloseuran maalivahti, Hiukka eräänä vuonna fudiksen liigassa eniten maaleja tehtaillut ja Kutturan terveiset taas on Mikko-Pekka Heikkisen kertomus Näksyn sedän Suomen valloituksesta. Matti Hiukka on taas Miksun eno.

Eli minun on muistettava maksaa ovi Sepolle.

Sekä unen tapa ratkoa pulmia ja varoittaa tulevasta liukkaasta matkasta Sodankylään ( = Ylämaihin) että unen katkeaminen ennen aamukolmea ovat tulleet tavaksi.

Koskaan ei muisti ole jättänyt pelittämättä eikä kolarikaan E75:lla (VT 4) ole Käyrämön paikkeilla tuntematon kokemus. Iso hirvas yritti minut tappaa.

Siitä pääsenkin aamun opetukseen.

Kun illalla prime timella näytettiin elokuva ”Miekkailija”, se sai aikaan mietintää, siis pahaa mieltä.

Elokuva on vain pari vuotta vanha, sille on kansainvälisesti tullut aika lailla palkintoja, mutta se ei menestynyt Suomen elokuvateatterilevityksessä.

Miksi?

Ehkäpä siksi, ettemme me suomalaiset ole oikein vielä tehneet välejämme selväksi sadan vuotemme kanssa.

Elokuva todistaa kirkkaasti, että etelänaapurimme virolaiset ovat tuon tilinteon hoitaneet.

Suomi on niin itseensä käpertynyt tai kovia kokenut tuhansien vuosien tarina, ettei se totuuskomissiota kestä edes lähihistoriansa kohdalla. Viro on niin paljon kovempia kokenut, että sen on ollut suorastaan pakko lukea ajatuksella Jaan Krossinsa, miettiä marmorilaatassa olevia nimiä ja antaa anteeksi niille, jotka ovat sitä vastaan tai sen sisällä rikkoneet.

Veli veljelle, sisko siskolle, vaimo miehelle, sukupolvet keskenään ja miehittäjä toiselle tai itselleen.

Kahta totuuskomissiota me 5.5 miljoonaa ulkomaanpellejä vihaavat emme kestä, emme myöskään yhtä rovaniemellistä henkensä edestä paenneita kaakon toisuskoisia.

Mutta jos aloitettaisiin tulevaisuudesta ja selviteltäisiin edes nuo sukulaisteni kokemat rikokset. DNA-testin mukaan minulla on Suonnankylässä enemmänkin sukua.

Näin saataisiin ratkottua porotila-lain, Ylä-Lapin kaivosten, Jäämeren radan ja ILO169:n solmut.Hirvaatkin olisivat tunturissa, ei Keitaan kohdalla EU:n TEN-verkkoon pyrkivällä valtatiellä.

Jonkin joukon identiteetti luonnollisesti on vahvempi, jos se joutuu taistelemaan olemassaolostaan, mutta sitten tulee raja, joka karkottaa ja saa pakenemaan. Ylisperältä, Afganistanista, Syyriasta, Bangla Deshista. Tai Kittilästä Sahlgrenskajan sairaalaan, Gislavediin, Seinäjoelta Amerikkaan ja Tampereelta Australiaan.

Aamun kuva (-aLii- 26.11. 2107) ”Matkaan merten taa”, tuntemattoman tekijän työ pakenemaan lähdöstä (työhuoneeni seinällä)

Tervo ja Tabermann

Sää jatkaa.

Elämässä, tässä ainoassa, on Tex Willer, Hampuri raunioina ja Paratiisikuru Saariselän itäosassa.

Jatkoajalla on kahden vanhimman pojan lisäksi kaksi muuta ja yksi tytär.

Alamäkeen siirryttyä ovat Tervo ja Tabermann, joista yksi on kuollut, yksi siirtänyt julkkarit vaimolleen.

Ei suurten ikäluokkien staralle paljon muuta ole jäänyt.

Haikeus, kun näkee taideteoksia itsestään.

Huippuhetkiä elämänsä varrelta tai niistä asioista, joita on opetettu pienenä arvostamaan.

Eilenkin oli yksi, jossa 1800-luvun lopun taidemaalaria sadoilla miljoonilla nyt markkinat yliarvostavat (joku flaami tai vallooni).

Odotan elämääni vielä kohokohtaa tai sellaista kiinteytynyttä havaintoa, huomiota, ahaa-ilmiötä.

”Tästähän tässä oli kyse”.

Pääsisi sanomaan nuoremmilleen ja jo dementoituneille vanhoille, että ”joka tapauksessa tulivuoret purkautuvat”.

Minä kuulun siihen maailmaan, jossa Tabermann oli tasavahva Tervon kanssa.

Kun joskus näkee tuollaisesta jälkikuvan, niinkuin eilen saunan jälkeen, tulee vielä ikuinen olo eli ”me emme kuole koskaan” (Uutisvuoto Monroen ja Yaffan vikateriaaritessa Tervoa ja Tabermannia).

”Working out is a great way to make your slow march towards death a little more attractive” ilmaisi vanhin lapseni asian suuressa 40 vuotta jo täyttäneessä viisaudessaan.

Saman asian saattoi lukea illalla ennen lauantai-saunaa elokuvateatterin suurelta näytöltä:

”Loving Vincent”.

Aamun kuva on tuore ja puhuu puolestaan.

Parantaja, paranna itsesi

Lunta tuli poissa ollessani yli puoli metriä, mutta nyt on suvi, joten hanki vähenee vauhdilla, +1,9C.

Olen aika paljon, aivan liian paljon, todistajana hostiileissa mediahäväistyksissä. Yleensä kryptaan taistoissa lyhyesti ja joskus siitä seuraa hävyttömiä vastineita.

Nyt kävi niin.

Moitin erästä lappilaislähtöistä rähjääjää oikaisten hänen argumenttiensa löysyyttä.

Koska tuo netti-persoona tuntee taustani, hän hiljensi minut tutuksi perheeni piirissä tulleella vastineella: #lääkkeet.

Osui ja upposi.

En todella perjantaina, viidentenä perättäisenä hotelliaamuna, muistanut verenpaine- ja sydänlääkkeitäni ottaa. Enkä ottanut myöskään yömyöhällä, koska kyseessä ovat ”aamulääkkeet”.

Se viha ja äkäisyys, millä näitä keskusteluja käydään, on jo tullut kovin tutuksi sekä itse toimittamanani – ei yleensä täällä Arktisessa puskurikapasiteetissa – että ”nauttimanani”,  mutta kuitenkin jäin asian suhteen miettimään.

Mitä korkeammalla kaapin päällä nämä skribentit ovat, sitä säyseämmiksi ja pohtivimmaksi he tulevat (Hämäläinen, Aittokoski, Ervasti).

Mutta joukkoon osuu sellaisia, joiden ärhentely tuntuu paitsi tutulta, myöskin perustellulta.

Kyseessä näyttää olevan ikä.

Tieto siitä, että nyt ovat uuden ärhäkät tulossa valtaamaan netti-taivasta.

”Minun aikani on ohi, se oli siinä!”

Meillä Talmudin mukaan valkeatukkaisilla, joilla alkaa olla uutta erityistä iän mukanaan tuomaa voimaa, on velvoite olla aina vain enemmän hissuksiin.

Mutta näillä nelikymppisillä saman viisauden mukaan pitäisi olla käytössään ”VIISAUDEN” taito ja ”YMMÄRRYS”.

Miten lie?

Aamun kuva: (-aLii- 21.2.-16) Kumpi kello on oikeassa ja miksi?

*

Ps: jos joku on käymässä Brysselissä, voisiko hän noutaa hotellistani, huoneesta 428, lääkedosettini ja tuoda sen katuosoitteeseen 43. Etukäteen kiitollisena.

 

Itäisen maan tähti

Sää on masentava: lumi sulaa ja rapa roiskuu, +4C.

Lapseni osallistuivat orastavan joulusesongin aikaan 1980-luvulla tiernapoika-perinteeseen ja keräsivät vieraiden maiden kolikoita niin Pohjanhovissa kuin Sky-hotellillakin tähden ja herodeksenkin piikkiin. Ohjauksesta vastasi opettaja, jolla oli jälkikäteen arvioiden vahva tahto, joka tuotti pojille ihan mukavasti taskurahaa  ja kokemusta.

Rovaniemeläisen paikallislehden päätoimittaja pohtii tähteä ovelasti.

Se löysi paikkansa Jätkänkynttiläsillan tyyten pilaamasta maisemasta pian itävaltalaisten ”aseveljien” poltettua niin vaaran puut kuin koko Lapinkin.

Leena Talvensaari, maksuttoman, mutta ei ilmaisen monin kerroin palkitun kyläläpyskän pääkkäri (Uusi Rovaniemi) on kaivanut esiin tähden tarinan (UR 23.11. -17).

Mänkki, sähkölaitos ja maakunnan valtiaat kohtaavat: ”Ja met toivohatam, ja met toivohatam, onnellista ja hyvää (pikku) joulua ⛄️🎅🤶🏻”

Huomenna – siis tänään – sää on ihan eri juttu.

Aamun kuva (-aLii- 5/17) on kalpea täydennys päivän viestille

Säiden haltijat

Sadetta, koleaa, tuulista, +6C. Myrsky ”väärästä” suunnasta teettää kaaosta BeNeLux-lentoliikenteessä ja lennättää matkalaukkuani pitkin Rue Belliardia.

Olen 11 vuoden aikana pariinkin kertaan maininnut Karesuvannon Markkinassa asuneen peikon oloisen linnunveistäjän.

Yksi hänen harrastuksensa oli päivittäin kuvata vihkoihinsa ajankohtainen säätila ja lähiluonnon muutokset.

Talon pihassa oli pieni navetta, jossa kaakatti ”Peukaloisen lentokoneita” eli hanhia. Navetan takana tapasi kypsyä lapsen nyrkin kokoisia maukkaita mansikoita.

Pappilan Laurin talossa emännyyttä hoiti Eskelisentuoma nainen, joka tunsi lampaan, hanhen ja mansikan metkut.

Lauri tallensi lyijykynällä vihkoihinsa oleelliset: minkälainen sää sen vuodenajan katsannossa on aiempiin verrattuna ja mitä eläviä luonnossa kulloinkin saattoi havaita.

Kun nyt olen liki neljäntuhannen aamun sään tänne ”eipä ole sää muuttunut”-merkinnällä kuitannut, huomaan jättäneeni linnut, mehiläiset, sääsket ja metsämarjojen vuodenkierron kuvaamatta.

Laurin veistämiä lintuja, mitä niistä tulipalon tuhoilta on jäljellä, taitaa löytää Enontekiön Hetasta. Missä lienevät sää- ja öttiäis-päiväkirjat, tuhkana vai Kansallisarkistossa.

Juhani Lihtosen ja monen muun toimittajan jäämistöissä, Yleisradion ja lehtien digi- ja hyllyarkistoissa, joista niitä ei moni taida mitään esiin kaivella.

Kun nyt kuitenkin ilmastonmuutos tuntuu matkaansaattavan elinpiirin katastrofia, minä jaksan toistella: ”Sama sää, sama pää, kesät talvet”,

Aamun kuva: (-aLii- 28.5. 2016, jäidenlähdön jälkeen: lintufloora äkämöi)

 

 

Merkel, die Mutti

Lämmin, aurinkoinen, nasakkatuulinen päivä tulossa.

Helsingin Sanomissa kerrotaan ihmisistä, jotka eivät näy. Jos he kävelevät Helsingin asemahallissa muita väistelemättä, heidän käy huonosti tässä tuuppijoiden maailmassa.

Näkyviä ihmisiä väistetään. Tai heidät syöstään asemastaan.

Ihminen on 100 000 vuoden olemassaolonsa aikana tuhonnut itseään suuremmat nisäkkäät lähes sukupuuttoon. Se valitsee johtoonsa mielellään hyvän näköisiä kaksimetrisiä. Olisiko siksi, että sellaisiin on vallankumouksissa helpompi osua.

Kun saksalaisäänestäjä nyt liki hylkäsi 1954 papin tyttärenä Hampurissa syntyneen Merkelin tuntuisi siltä, että hän hylkäsi pikemminkin näkymättömän toivon kuin näkyvän sotapäällikön. Ikäänkuin äänestäjä ja sen käytöstä ohjaava media kaipaisivat Helmut Kohlia takaisin.

Lipponen on ikäänkuin isompi kuin Halonen.

Merkelin berliiniläinen taival maailman johtajana on samanpituinen kuin omani alueiden edustajana Brysselissä. Olen ollut ikäänkuin ”kuulolla”.

Puolestani hän voisi jatkaa, koska järkeviä ja näkymättömiä tarvitaan enemmän kuin järjettömiä jättejä. Mie en jatka.

Joulu at least, at liest

Märkä, kymmenasteinen asfaltti kiiltää iltapalalta palatessa.

Kadun varressa, tavaratalojen ovilla asettuvat islamistien naiset sharioiden ja uusien täkkien alle yölevolle.

Ilta kului sitä miettiessä, että Eurooppa pääkaupugissaan on vailla Helsingistä lähetettyä joulukuusta. Se jäi direktiivien takia Antwerpenin satamaan, joten nyt rekat tuovat sen Ardennien taistelutantereelta, jossa se on kasvanut natsi- ja liittoutuneet-nuorison tuoreen veren innoittamana yli 70-vuotiseen komeuteensa.

Ensi viikolla aamun kuvan välkehtivää kuusta tai islamistikerjäläisiä ei minun tarvitse enää katsella yksin, mutta näen sen vaimoni kanssa toivottavasti viimeistä kertaa.

Seuraavina jouluina muut ihmetelkööt ”Oh Tannenbaum” Flaamien ja Valloonien rajalla.

Seuraavat joulunalusvieraat Lapista vuoden kuluttua pohtikoot, kuinka ”smart future” on ”ne kymmenen kärjessä”, minä laitan lumisessa Lapissa soittimeen ortodoksisia kirkkolauluja. Novosspasskin luostarikuoron esittäminä.

Hämäränhyssyssä, direktiivejä isommin miettimättä.

Doube-Cheesen saa Mäkkäristä Rovaniemellä halvemmalla ja Kebabin maukkaampana Torikeitaalta kotonakin, kotitakan lämmössä ja omien koivuhalkojen liekkien valossa.

Kerta vielä kiellon päälle, ensi viikolla, ja sitten vain odottelemaan sopua, jota Koti-Lapissa kohta solmitaan.

Herrojen Kemin ja Jätkien Rovaniemen kesken, kuninkaallisen rajakaupungin ruhtinaan välittämänä.