Sää ei muutu, -0,6C. Pyryttelee nuoskaista lunta. Ylämaihin kaisankaljamissa siis. Matkaan, hopea!
Vuosien karttuessa ei kaikki RNA, jossa joka risahduksemme on tallennettuna, enää hevin käynnistä muistiaan. Sitä varten on laadittava hakusanasto, jolla voi sitten käydä Wikistä katsomassa, mikäs se sitten taas olikaan.
Kun näin unta, että kryptasin EU:n alueiden komitean Suomen valtuuskunnalle sen sihteerin oikeata nimeä, uni herätettyään alkoi hakunsa.
Sitä ennen kuitenkin unessa ajoin auton liian kapeasta raosta ja vasen etukulma piti kiviaitaan osuessaan inhottavaa ääntä. Vähän samalaista joka vaimolla oli tavallista nukkuessaan ennenkuin hän lopetti tupakanpolttonsa.
Unta purkaessani kerroin itselleni, kuka on se kaveri, jolle minun on maksettava takapihan juuri asennettu ovi. En tietenkään heti muistanut, mutta kun minulla on tuo RNA-avain valmiiksi mietittynä. ”Matti ja Teppo”.
Näin olin hetkessä selvittänyt, kuka tulee seuraajakseni EU:n alueiden komitean Suomen valtuuskuntaan jäljellä olevaksi kahden vuoden kaudeksi. Matti Kolli Wikman, hänen siskonsa Anu Wikman, Matin kanssa RoPS:n milleniumin paikkeilla pelastanut Matti Hiukka ja hänen siskonpoikansa Seppo, Junnon kaveri, jonka poika taas on Antti Tuisku ja kas: Sehän on siis Miksu eli Näksy, ei Häksy. Siis Anssi.
Kolli oli Rovaniemen Palloseuran maalivahti, Hiukka eräänä vuonna fudiksen liigassa eniten maaleja tehtaillut ja Kutturan terveiset taas on Mikko-Pekka Heikkisen kertomus Näksyn sedän Suomen valloituksesta. Matti Hiukka on taas Miksun eno.
Eli minun on muistettava maksaa ovi Sepolle.
Sekä unen tapa ratkoa pulmia ja varoittaa tulevasta liukkaasta matkasta Sodankylään ( = Ylämaihin) että unen katkeaminen ennen aamukolmea ovat tulleet tavaksi.
Koskaan ei muisti ole jättänyt pelittämättä eikä kolarikaan E75:lla (VT 4) ole Käyrämön paikkeilla tuntematon kokemus. Iso hirvas yritti minut tappaa.
Siitä pääsenkin aamun opetukseen.
Kun illalla prime timella näytettiin elokuva ”Miekkailija”, se sai aikaan mietintää, siis pahaa mieltä.
Elokuva on vain pari vuotta vanha, sille on kansainvälisesti tullut aika lailla palkintoja, mutta se ei menestynyt Suomen elokuvateatterilevityksessä.
Miksi?
Ehkäpä siksi, ettemme me suomalaiset ole oikein vielä tehneet välejämme selväksi sadan vuotemme kanssa.
Elokuva todistaa kirkkaasti, että etelänaapurimme virolaiset ovat tuon tilinteon hoitaneet.
Suomi on niin itseensä käpertynyt tai kovia kokenut tuhansien vuosien tarina, ettei se totuuskomissiota kestä edes lähihistoriansa kohdalla. Viro on niin paljon kovempia kokenut, että sen on ollut suorastaan pakko lukea ajatuksella Jaan Krossinsa, miettiä marmorilaatassa olevia nimiä ja antaa anteeksi niille, jotka ovat sitä vastaan tai sen sisällä rikkoneet.
Veli veljelle, sisko siskolle, vaimo miehelle, sukupolvet keskenään ja miehittäjä toiselle tai itselleen.
Kahta totuuskomissiota me 5.5 miljoonaa ulkomaanpellejä vihaavat emme kestä, emme myöskään yhtä rovaniemellistä henkensä edestä paenneita kaakon toisuskoisia.
Mutta jos aloitettaisiin tulevaisuudesta ja selviteltäisiin edes nuo sukulaisteni kokemat rikokset. DNA-testin mukaan minulla on Suonnankylässä enemmänkin sukua.
Näin saataisiin ratkottua porotila-lain, Ylä-Lapin kaivosten, Jäämeren radan ja ILO169:n solmut.Hirvaatkin olisivat tunturissa, ei Keitaan kohdalla EU:n TEN-verkkoon pyrkivällä valtatiellä.
Jonkin joukon identiteetti luonnollisesti on vahvempi, jos se joutuu taistelemaan olemassaolostaan, mutta sitten tulee raja, joka karkottaa ja saa pakenemaan. Ylisperältä, Afganistanista, Syyriasta, Bangla Deshista. Tai Kittilästä Sahlgrenskajan sairaalaan, Gislavediin, Seinäjoelta Amerikkaan ja Tampereelta Australiaan.
Aamun kuva (-aLii- 26.11. 2107) ”Matkaan merten taa”, tuntemattoman tekijän työ pakenemaan lähdöstä (työhuoneeni seinällä)