Hyät väärtit eli arvoisat vieraani.
Olen vaihtanut jälleen header-kuvan.
Tämä kuva jää nyt vaivoiksenne pidemmäksi aikaa.
Kuvan on tehnyt taiteilija Jaakko Heikkilä (Blue studio, Kukkolankoski) ja se on ripustettuna seinälle sekä työhuoneessani että eräässä ”kauhugalleriassa”.
Kuva on otettu viitisen vuotta sitten eräässä ”eldoradoistani” eli paikassa, jonka koen oman ajatteluni kannalta merkitykselliseksi.
Paikka on Omaha beach Ranskan Normandiassa.
Omissa kuvastoissani sen löydän nimellä
”OmahaSuru”.
* * *
Huomenia, Radioyks´n aamulintuna on outo olento ja naksuttaja – eivät kerro, mutta kait se joku nakkeli?
Aurinko nousee vasta kohtsiltään, joten pimeässä vaellan, tahdon saada yhden…
Aamun musiikki on sitä uudempaa ja kansallisempaa, eipä juuri barokkia. Hyvä vaihteeksi.
Aamun hartaus ”r-yks” olisi puolestani saanut jäädä vaikka ilmestymättä, mutta näitähän nää on…
* * *
Lehdessä on präntättynä, että blogeista on tehty 30 rikosilmoitusta.
Se tarkoittaa sitä, että yleisessä verkossa kulkevaa tietoa vahditaan aika tiukasti.
Muutoinhan ei olisi oikein ymmärrettävissä, että aika suppeita lukijamääriä saavuttava, bitteinä liikkuva tieto tekisi haavaa.
Aina itsestään tärkeät oikeusviranomaiset ja -toimijat kyllä näihin tarttuvat ja nauttivat muodostaessaan asiassa judikaatteja, prejudikaatteja ja postjudikaatteja.
Niistä saa juristeria sekä itsetuntoa, identiteettiä että rahaa.
Juristeista – ja oikeuden/moraalin-vartijoista – tässä suhteessa kaikkein tiukimpia ovatkin juuri ne, jotka vahtivat abstraktioiden oikeellisuutta. Voisi sanoa: musta-valkoisia. Tai oikein oikeassa.
Muistan erään ihmisoikeus-juristin, jonka tapaan joskus reissuillani. Hän, vähän vapaammissa oloissa, on aivan eri ihminen kuin vapauksia vahtiessaan ja niitä edistäessään.
Erityisen paljon eri ihminen hän on kun on puhe sananvapaudesta: sitä on vaalittava, sitä on vahdittava, sitä on edistettävä. Tiukkojen rangaistusten ehdollistamana – koska muutoin vastuullinenkin sanominen ja ilmaisu joutuvat uhatuiksi.
Kun sitten kysyin häneltä IRL (todellisen tapauksen valossa) muuatta asiaan liittyvää erittäin tärkeätä osiota (”trial by media” eli julkisen sanan käyttämäistä painostuksena ulkojuridisena tai ulkoparlamentaarisena keinona), hän tuomitsi ajan tavan erittäin painokkaasti.
Seuraavalla viikolla hän – ja hänen asiansa – edistyi aika lailla trial by media.
Kysyin asiaa ”uutishuoneelta”.
-”Kyllä, hän tätä meille vuodattaa”.
* * *
Miksi näitä pohdin, kun säässäkin olisi ihmettelemistä ja Rovaniemen hallinnon, kaavoituksen, päättämisen, rahoituksen laadussa?
Siksi, että näinkin pienimuotoiseen toimeen (Arktisen puskurikapasiteetin ”runoiluun”) kohdistuu aika ajoin toiveita. Halutaan muuttaa sitä, mitä sanon tai vaikuttaa siihen, mihin kirjoittamiseni kohdistan tai selvyyttä siihen, mitä oikein tarkoitan (viimeinen, aiheellinen vaade on kryptistin vakio-vastattava).
Mitä pidempään kolumnisti (olen Uusi Rovaniemi- ja Lapin Kansa- sanomalehtiin kirjoittanut vajavan 1000 kolumnia) tai blogisti toimii pallillaan, se tarkempia ja todellisuuteen perustuvampia ovat ”reunahuomautukset”, joita toimeen ja PC:n jälkeen kohdistuu.
Sen ”laitostuneempia” ovat usein myös sanani vapauteen kohdistuvat hankkeet: ”Noin ei saa kirjoittaa, tästä ei pidä sanoa, tuo on otettava esiin”.
Enimmillään lukija polttaa hihansa niin perusteellisesti, että uhka haastemiehestä tuodaan esiin.
Sellaista ei ole oman urani varrella toki tullut vastaan, mutta vihaisia ja ylimielisen närkästyneitä kantoja sitäkin enemmän.
On oikeastaan aika lohdullista, että kriitikkoni ovat tuttuja ja sitä kautta myös ”turvallisia”. Osaan sijoittaa lihat ja luut kommenttien verkkoihin.
Se toki harmittaa, että merkittävä osa kommentteja – niin minulle tulevia kuin monelle tutulle postilaatikkoihin rapsahtavia – kulkee back-stagella (”näÿttämön takana”) eikä ainakaan minulle ole juolahtanut mieleen, että julkistaisin noita kantoja tai vastauksiani niihin.
* * *
Hyät ystävät Lapin syksyssä, mitä mie nyt näitä jutustelen?
Siksi, että back stagella on ollut viime viikkoina poikkeuksellisen vilkasta.
Tapaan säilöä kaikki saamani viestit sähköiseen arkistoon, jossa on laatikoita tällä erää viitisen kymmentä, kussakin ad tuhansia viestejä.
Sieltä ne ajattelin ottaa kahden gigan tikulle, joka hiljattain ilmestyi ylimpään työpöydän laatikkoon.
Miksi mie niitä säilön?
”Aika aikaa kutakin sano pässi ko päätä leikottiin”
Hyvää maanantaita ja alkavaa, vähin jo ruskaan kääntyvää viikkoa!
Ja menestystä eräälle suomenlahtelaiselle Vekelle hankkeeseen, jolla hän pyrkii saamaan armahduksia aikaan mm isälleni (rest in peace).
Menneitä luitahan siinä juhlitaan ja kipsataan, mutta historiaa toki yritetään kirjoittaa uudelleen ja oikeammin.
Vähän niinkuin trial by media – post festum (postjudikaatti).
* * *
Sananvapauden – sekä ennalta, paikan päällä että ”juhlan jälkeen” – alueella on eräs uusi termi, jota yritän tehdä jo toiseen kertaan tätäkin kautta tutuksi:
Whistleblowing
Termi tarkoittaa pelin viheltämistä poikki.
Kun sananvapaus ja whistleblowing laitetaan samaan astiaan, syntyy aikalainen soppa.
Palaan tähän kaksoissitovaan tilanteeseen, jos se osoittautuu hedelmälliseksi (onko se, joka viheltää pelin poikki, pelaajien, rahoittajien ja valmentajien tuomion ansainnut ja pitääkö häntä siksi erikseen suojata?)
Asiaa pohditaan suurella maailmalla parhaillaan ja pohdinta alkaa varmaankin ilmestyä myös blogimaailmassa kohtsiltään pureskeltavaksi.
Tai itse asiassahan se nyt ilmestyi.
* * *
Aamukahvi ja -tee meinasivat mennä väärään kurkkuun kun pohdimme Rovaniemen kaavaa ja sieniä.
Ja sitä, kuka perusti Eeron kahvion – ja koska.
Kaksi nimeä löytyi (kolmatta vielä haetaan): Kettunen ja Rimpisalo.
Perustamivuosi on jälkeen JFK:n ampumisen, mutta ennen taistolaisten esiinmarssia yliopistopolitiikkaan.
No joo, kerron vähän sienistä.
Pihassamme kasvaa mustesieni. Sellainen valkoinen, vanhan miehen kalun kokoinen nypykkä.
Joku sanoi, että on ihan hyvä eväs, jos ei ole nurmikkoa lannoittanut.
Itse tiedän, että mahdollisuus myrkyttyä on valtavan paljon isompi sienillä herkutellessa kuin homekoulussa, -pankissa tai -virastossa toimiessa.
Tosin sienten poimiminen ja valmistaminen on oleellisesti vapaaehtoisempaa.
Samoja itiöitä, prioneita ja lisääntymistä niissä maailmoissa kuitenkin on, ja myrkynkylvöä.
TV:ssa Teemalla esitettiin kaksiosainen viruksista kertova ohjelma. Siinä todistettiin, että ilman viruksia mm valtameret olisivat tuota pikaa kävelykelpoista bakteerilettoa.
Sienillä sitten, mielestäni, sama juttu.
Yksi sieni kasvaa saunamme suihkutiloissa. Sillä pesen lauantaisin ja keskiviikkoisin vaimon selän. Brysselin joulumarkkinoilla niitä kasvoi.
Että eipäs sitten kuin sieniretkelle!
Ja jos retkestä seuraa sairaalareissu, katselkaapa vähän sen sairaalan käytävien kukkaistutuksia. Eräs suosituimmista viherkasveista on sellainen, joka erittää puolustuksekseen aineita, jotka ovat erityisesti astmaatikkojen keuhkoille mitä topakointa myrkkyä.
Mutta kauniita ne ovat, vihereät.
Ja makoisia – sienet porojen mielestä.
Makoisia myös sen kakaraköörin mielestä, joka oli hiljattain tunturissa – kännykkävapaasti – sieniretkellä.
Jokainen (opettaja mukaanlukien) sairastui.
Paitsi yksi. Hän ei syönyt sieniä ja hänellä oli kännykkä. Salve our souls toimi, Gott sei Dank!
Vaikka maanantai-aamun blogaus vähän venyykin, syyllistyn nyt ns ”aamuhartaus”-syntiin eli esitän vertauksen.
Sen kertoi aikoinaan Wille (Ville) Kaipainen, kuulu ja osaava sisätautiopin professori, Oulu.
Hän oli talvisodassa tykistön miehii.
Tykistöllä oli tiukka, saksalais-filosofinen ohjesääntö, joka ehdottomasti kielti kännykän käytön…ups, siis lamppuöljyn käytön tykin putkien pitämiseksi kovalla pakkasella ampumakunnossa.
Wille ei tätä uskonut ja hänen myötään ei kukaan muukaan kohta.
Tykit ampuivat pakkasessa ja Raatteen, Summan ja Kollaan suunta kesti.
Vaan miten kävi Stalingradissa pakkasella, sienten syöjille? Tai siis tykistölle…
* * *
Kukaan ei ole kysynyt kantaani asiassa, jossa Risikko, Kiviniemi ja Hyssälä (keskimäärin 5 pojoa älyttömämpiä kuin miehet, sanoi TV:ssa Enbusken ohjelmassa Liisa Keltinkangas-Järvinen) tappelevat tukka pöllyten ja verissä päin (heillä ei ole tupeeta).
Mutta ilmaisen sen kantani:
Ongelma suomalaisten sairauksien hoidossa ei ole organisaatioiden määrässä, sisällössä tai suuntautumisessa (eli ei ratkea Paras-, TH-laki ja sosiaali- ja terveyspiiriratkaisuin).
Ongelma on siinä, että Suomen kunta-valtio (veronmaksajia demokraattisesti edustavat hallitus, eduskunta, kuntavaltuustot, kaikki 352 – ja kaikki miesjohtoisia eli älykkäitä) eivät halua satsata sairauksien hoitoon rahaa, sileätä setelirahaa.
Meillä käytetään sairauksien hoitoon alle 8% bruttokansantuotteesta eli kolmanneksi vähiten Euroopassa ja puolet siitä, mitä Obaman Ameriikassa.
Ei ihme, että eutanasiakeskustelusta on tullut niin suosittua, ja tupakka- & rasva-, suola-moraalista, kävelysauvat kainalossa. (kävelysauvat = (tässä) ketunhäntä).
Skavaböle tänään klo 18, joten Tarantino jää hamaan tulevaisuuteen (huomenna kuopuksen koulukiusaus-ilta, ylihuomenna suurkirkko ja siitä sitten Upsala yhdellä p:llä).
* * *
Suomalaisessa elokuvassa – aivan huippuja (so Kaurismäki) lukuunottamatta – taitaa olla yksi vika:
se on tavattoman pienessä piirissä syntyvää ja arvosteltua.
Se surettaa, koska nämä ovat nyt niinkuin olivat 1950-luvun lopulla: samalla muotilla, samalla rakenteella, samalla näyttelijäkunnalla ja samalla käsikirjoituksella. Mutta se taito?
Ei Q-teatteri, Ryhmäteatteri, Kom-teatteri, Virusteatteri, Suomenlinna & Co pelasta tai takaa sen paremmin kuin Kansallisteatteri takasi nuoruudessani. Yhtä Pekka Puupäätä; vain Palmut muodostivat poikkeuksen (ja Tuntematon, Pohjantähti).
Kun katselin Rovaniemen teatterin perjantain ensi-iltaa (Kevään viimeinen koe) ja löysin uusia, nuoria, koulutettuja ihmisiä tykittämässä tämän kylän kulttuurinälkäisten naamatauluun näkemystään, olin ilahtunut, suorastaan ihastunut.
Onkohan tämä sittenkin – jotain Kalle Holmbergiä ja Kristian Smedsiä lukuunottamatta – tyhjentänyt itsensä.
Ei ihme, mutta surullista kyllä, että Svenska teattern laatii uutta musikaali-kuviota kansainväliseen levitykseenkin. Ei varmaankaan Belgian flaamilaiseen kansallisteatteriin? Ei!
Tulisi taas se aika, kun Lillan uudisti ja puhalsi tuulta – olkoonkin että välillä tuuli haisi.
Jos olemme kohta siinä kriisissä, jossa olimme 1992-5 tai 1968-72, se voisi vähän rikkoa kovalevyä ja sittenhän se uudistuisi? Vai?