Sää-nainen iltakymmeneltä lupasi lämmintä yötä, joten ei ihme, että auton etuklasi on aamulla teräsjäässä.
-1.0C, riittävästi sumua jäätämään mustaksi tien ja mielen Ylämaihin kohta lähtiessä.
On,on talvikumit, mutta onko muilla?
Palaan (itse)rakkaaseen aiheeseeni, passiivisaggressiivisuuteen.
Jos ihminen – ja osa muista eläimistä – haluaa kunnolla tuta olevansa olemassa, tarvitaan hänelle jokin raja tai vastus, jota vastaan pungertaa.
Sitten ja siinä vasta se/hän tietää, kuka sitä oikein on.
Noin yksi kolmannes meistä on sellaisia, ettemme tarvitse rajoja vaan jonkun sellaisen nöyrän sulostuttajan, joka pitää kaikesta huolen.
Henkilökohtainen sosiaalitantta on tämän joukon toive.
Yksi kolmannes taas on niitä, joilla ei ole rajoja, mutta jotka etsivät niitä takinselus vastatuulesta pullottaen ja laivan kokassa keulien.
”Heikot sortuu elontiellä, jätkä senkun porskuttaa”.
Loput ovat meitä vedättäjiä.
Jos yläpuolellamme – mielestämme yläpuolella – on joku, menee valveillaoloaikaa melkoisesti hänen kintereidensä näykkimiseen.
Se joku voi olla yhteiskunta, jokin yhteisön järjestelmä, mutta useimmiten se on jonkin tällaisen edustaja: henkilö, persoona, ihminen, pomo, rakas…
Meitä vedättäjiä paapotaan aika lailla mediassa, josta saamme runsaasti tukea ja julkisuutta.
Lehti, kanava tai SoMe tukee oman minänsä pönkkää etsivän narsismia somasti, koska siitä saa tilaajia, irtonumeron ostajia ja ilmoittajia, hivelyä.
Mutta auta armias, jos se, jonka kintereitä kaluamme, omistaakin akilleen kantapään ja sitä sattuu, oikein kipeästi ja pitkään.
Sitten se hulabaloo alkaa: pai, pai, pureppas!
Sille on annettu nimeksi rajojen asettaminan, niiden vahventaminen, kuri, kurinpalautus, järjestys, työpaikkakiusaaminen, rikosilmoitus, poliititutkinta, syyttäminen, oikeudenkäynti ja tuomitseminen, julkinen paljastaminen ja kostonhimoinen mollaaminen, lööppileka.
Ei noita kaikkia yhteen sotaan tarvita, vaan tuollainenkin kimppu on mahdollisuuksia, joilla ärsytetty karhu voi murahtaa ja tarpeen mukaa käpälällään huitaista provon päänahan tämän silmille.
Yksi passiiviaggressiivisesti toimivan yksilön tai ryhmän suurimmista riskeistä on, jos se ottaa kohteekseen missionsa eli elämänsä tärkeimmän elossasäilymisen ehdon.
Se on julkisuuskone, media.
Niin kauan kuin provokaattori saa tiedonvälittäjän pysymään nöyrästi missionsa kannattajana ja edistäjänä tai niin kauan kuin passiivisaggressiivinen vinoilee median tekijöille näiden raivostumatta, asiat piikikkäästi kohteitaan tökkivän sankarin kannalta ovat hyvin.
Mutta ainahan siinä voi käydä niin, että itsekin riippuvuuttaan aggressiolla osoittava median tekijä kyllästyy itseensä kohdistuvaan passiivisaggressiiviseen nalkutteluun ja kääntää peukalonsa alas.
Siinä sitä sitten on yleisölle katsottavaa: kumpi provo tippuu ensin.
Toimittaja vai ”elämän matit, iket ja sarit”.
Kumminkin päin on esimerkkejä olemassa joka aamu niin omasta sängystä, netistä kuin postilaatikostakin poimittaviksi.
Huomenta
*
Muuten, kun vedätte aamulla sukkia jalkaan, kummasta jalasta aloitatte?
Itse jättäisin mielelläni sukat laittamatta, mutta…
*
Päivän mittaan käy ilmi, että viime yön revontulet ovat komeinta, mitä tähän mennessä on napapiirin taivolla nähty.
kts esim fb-sivuiltani.
https://www.facebook.com/#!/hellolapland.fi
Risto Isomäki (Saravatin hiekat, Litium 6) aikanaan kysyttäessä todennäköistä maailmanlopun ”ohjelmaa” arveli, että se liittyy auringosta tulevaan voimakkaaseen radiopulssiin.
Sellaisestahan noissa revontulissa on kyse.
Kun aamulla WLAN-verkot eivät toimineet ja kun YLE:n radiolähetyksissä on toistuvia katkoja, tulee vähän kylmä.
Iso radiopulssi näet tuhoaa viimeisen 150 vuoden aikana ihmisen rakentamat verkot kerralla (sähkö, tieto jne).
En rakentele skenaariota edemmäs, tehkää se itse.
Kunhan olette sitä ennen ratkaisseet sukanpukemisen pulman:
Siis kumpaan jalkaan ensin ja miksi?
Arktinen puskurikapasiteetti 