Tukka pois ja kesään

Suuret ikäluokat aloittivat kansakoulun kesälomansa 1.6.
Kouluun palattiin 1.9.
Kouluruokana syötiin puuro tai keitto.
Ruokajuoma tuotiin kotoa, samoin leipä.
Keliakiaa, laktoosi-intoleranssia tai vapautusta ruokailusta ei ollut.
Koulukiusattujakaan ei mietitty, kun ei tiedetty sellaisesta.

Suomen edellinen hallitus peräytyi ajalta, jona yllekirjoitettua ei mietitty.
Tämä uusi hallitus ei vielä ole julkaissut ruokarajoituksiaan.

Veikkaan, että joitain on.

Kun kesäloma alkoi, tavattiin pojilta leikata tukka pois.

Vähän tietenkin helpotti, kun ei aamulla tarvinnut tehdä voipaperiin eväitä. Leipien väliin kun oli laitettava metson täkkää tai punaista kalaa, kun ei lauantaimakkaraan ollut varaa.

Maito haettiin kaupasta päälärillä ja laskettiin varoen tratin läpi Papulan patenttikorkilliseen sitruunasoota-pulloon.
Pullo käärittiin toissapäivän lehteen ja päälle vedettiin villasukka.

Leivät ja maitopullo laitettiin repun sivutaskuun ja sitten toivottiin ettei kukaan kaataisi koulumatkan taapertajaa seljälleen.
Uusia kirjoja ja vihkoja ei saanut, jos maito kastoi vanhat.
Ne piti ostaa.
Lisäksi kaadetun penskan repussa särkynyt pullo saattoi viiltää repun halki.
Se tosin osattiin korjata, mutta paikattu reppu johti helposti uuteen ”kaatumiseen”.

1.6. alkaen näitä ongelmia ei ollut kolmeen kuukauteen.
Sitten ne, ja tukka, olivat palanneet.

Kesämökin tai -siirtolan lehvästöstä sai syödä ahomansikoita ja metsämustikoita vapaasti.

Käytiin ahon laitaa, me ilman paitaa.
Junnu ja me ikätorevit.
Kun ei albatrosseiksikaan kelvattu.

Mainokset

Valinnan paikka

Lapissa loppuu eräs aikakausi.
Lyhythän se olikin.
Seitsemänpäiväisen, taajamissa kotiin kannetun paperisen sanomalehden aikakausi.

Päättyminen on tasa-arvoista: kaksi jäljellejäänyttä suomalaisittain suurta lehtitaloa on toiminut yhdessä, kun ruohonjuuritason kuluttajan etuja on leikkaamisessa.
Kun ALMA OY eli Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat lopettavat ilmestymästä sunnuntaisin, lopettaa Sanoma OY eli Helsingin Sanomat lauantai- ja sunnuntailehtensä toimittamisen postilaatikkooni.
Eilisen lehti ei ole sanomalehti vaan kalankääre torilla tai ylioppilaskukkien peite, jos sää on niin kylmä, ettei sellofaani ruusulle riitä.

Painettu sanomalehti ei ole kovin iäkäs tapa välittää tietoa.

Paljon ennen painettua lehteä tai kidekonetta tieto kulki hyvin.
Niin hyvin, että ihmiskunta oppi lukemaan, laskemaan ja sotimaan.
Yksin ei olisi tarvinnut oppia.
Jumalasta ja uskosta en mainitse.

En olisi ilmeisestikään lappilainen eläkeläinen ilman Helsingin Sanomia.
Todennäköisesti olisin espoolainen, pohjois-savolainen tai kymenlaaksolainen.
Kiveen hakattu tai kivitalon vanki.

Kun lehden juuret ovat höllässä, ihmisen juuret eivät ole.
Lehti lähtee, minä jään.
Puiden keskelle, puurunkoisissa puitteissa.

Otsikon vastaisesti:
Eipä tässä paljon ole valitsemista.

Lento lähtee alkuillasta, paluu samaan aikaan kuuden yön kuluttua.
Aamuhartaudessa puhutaan hijaisesta tiedosta.
Silent message.
.

Pimeinä, kylminä talviaamuina saunan jälkeen minulla on ongelma.
Jos en ole – ja enhän minä ole – illalla latonut puhtaita sukkia, kalsareita ja paitaa työhuoneen tuolille, ei niitä hevin aamusta mistään löydä.

Erityisesti en löydä puhdasta, kantapäistä ehjää sukkaparia.

Valoisana kesäaamuna, kun aurinko Sodankylän korkeudella ei enää laske, tätä ongelmaa ei ole.

En tapaa näet käyttää sukkia kesäisin.

*

Aamun epigenetiikkaosastolta löytyy nimilista Oesch, Nihtilä, Nekrasov ja Hautala.
Samaa genreä?

Minä minä minä

Ihmettelin äsken kahden toisinajattelija- ja maailmanparantaja-julkun piehtarointia omassa menneisyydessään.

Kyse on siitä menneisyydestä, jolloin ihmisellä ei vielä ole omaa tahtoa, vaikka hän koko ajan tahtookin. Siis muistin (väärin tosin muistetun) aikainen lapsuus.
Kaksivuotiaasta murrosikään.

Murrosiän tietää alkaneen siitä, kun seuraava miete on totta:

Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona ensi kerran sisimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta

*

Herrat, joita riittäköön kuvaamaan heidän etunimensä Matti ja Aku, ovat valinneet missiokseen suomalaisen lääketieteen ja psykiatrian muuttamisen koska tuo tiede on jatkuvasti väärässä.

Tavoite on hyvä.

Mutta sitä en isommin arvosta, että tavoitetta on ajettava ottamalla asian ajajasta komeita, järeitä ja karheita kansikuvia lehtiin, joissa kerrotaan toisinajattelijoiden suulla, kuinka surkea lapsuus heillä on ollut.

Mihin lehtiin?
Helsingin Sanomat, Mielenterveys-lehti.

Alan miettiä, tuollaista kohdatessani, Antiikin tarinoita ja opetuksia.

Mitä niistä, jääkööt arvoisten vieraideni ratkottavaksi.

Surressani ääneen tätä ”ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia itselleen surkea ja epäonnistunut lapsuus”-asiaa sain äkäistä palautetta:

”Itsehän sä siinä blogissasi teet toistamiseen ihan samaa”.

Mietin hetken, mitä eroa on mediavälineenä Mielenterveyslehdellä, Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla ja Arktisella puskurikapasiteetilla.

Huomaan mietinnän mielettömyyden.

Eräs juttukaveri heitti haasteen:

”Kirjoita noista tapahtumista kronikka”.

Useampi väärti ”testikierroksella” yhtyi kehoitukseen.

Miksi kirjoittaisin kronikan?

Eihän yksikään ihminen, jota loppupeleissä olen alkanut arvostaa, ole käyttänyt aikaansa ja narsismiansa siihen, että olisi kirjoittanut muistelmiansa tai muutoin selkokielellä ”itse asiasta kuultuna” olisi jälkipuinut tekemisiään saati niiden sukupolvien mittaisia taustoja – sosiaalipsykologista epigenetiikkaa.

Kronikkakin tuli nimeen asti valmiiksi.

Shakki ja matti

Alan arvostaa yhä enemmän niitä, joilla on abstraktio- ja kryptaamis-viestintä hallussaan.

He, runoilijat, tauluntekijät, komeljanttarit ja säveltäjät, he tietävät miten sen senoa:

Minä minä minä

Kimmo

Opetin 1970-80-luvulla sairaanhoitajiksi ja mielisairaanhoitajiksi opiskeleville lääketieteellistä psykiatriaa.

Kurssin pituus oli niin Kuopiossa kuin Rovaniemelläkin 60 tuntia jaettuna usean viikon ajalle, kun nykyisin koko kurssi hujahtaa päivässä.

Jotta oppi menisi perille ja jäisi tulevan hoitsun sielun työkaluksi, kehittelin paljon erilaisia mielikuvia ihmisen rakenteen ja toiminnan kuvioihin ja häiriöihin.

Nyt noita iskulauseitani tulee vastaani silloin tällöin uusiokäytössä.

Tämän vuosituhannen suomalaiset hoitajaopiskelijat eivät juuri lääketieteen opetusta saa.
Saati että he saisivat sitä lääkäreiltä.

Kun kohtaan hoitsutehtaasta juuri ”syntyneen” hoitajan, kohtaan termit ja mielikuvat, joita en osaltani ole liki 50 vuoden työurallani todellisessa potilaselämässä kohdannut saati tarvinnut.

Tulee paha mieli.

Kun puolestaan vastaan tulee oma ”oppi” uusiin vaatteisiin puettuna, jotain lämmintä läikähtää rintalastan alla.
”Laskuvarjohyppääjän viime rukous”, ”Liikkasen voileipä”, ”Järjen ja tunteen liitto”, ”Pallo on pyöreä, mutta kimmoisa”, ”Itku, sitku, mutku, joo-joo-joskus”, ”Kahdeksan vuodenajan kansa”, ”Ehjänä, tyhmänä, aikaa taaksepäin laskevana, syitä selviytymiseen etsivänä”

Useimmiten kohtaan näitä mielikuvatihentymiä kansainvälisessä lehdistössä, jonne ne eivät ole joutuneet minun luentokalvoiltani.
Jotkin asiat nyt vain ovat niin totta, että eri puolilla maailmaa ne keksitään yhtä aikaa.

Jälkipuinti on syvältä, Huhtikuu on kuukausista julmin, Tärkeintä on auttaa vahingoittamatta…

Uusimmassa TIME-lehdessä on taas tuollainen ”muuallakin keksitty” ajatustapa esillä.

Se ei ole oikein suosittu vuorovaikutuksellisen hoitotyökulttuurin palautteellisen psykodraaman kenttäverkostossa (suomalainen sairaanhoitajakoulutus tänään), mutta aika totta se kuitenkin lienee.

Lehdessä kuvataan, mitkä kymmenen seikkaa kannattaa pitää mielessä, jotta selviäisi mahdollisimman vähin vahingoin – ja mahdollisimman vähän lähimmäisiä vahingoittaen – elämän rajuista myrskyistä ja tiukoimmista mutkista.

Itse asiassa tuo kymmenen kohtaa on pariksi neuvoksi jalostunut Väinö Linnan Tuntemattomaassa sotilaassa Ville Koskelan suuhun laitettuna.

”Rauhallisesti se on otettava”.

Suomalainen ”terveys”-media askaroi nykyisin erilaisten muoti-ilmiöiden kimpussa isommin välittämättä siitä, onko sen viestillä katetta vai ei.

Siinä kadehdin USA:n huippututkimuksen ryydittämää kansanvalistusta, että se on uusimpaan ja varmistettuun havaintoon nojautuvaa ja antaa luvan olla eri mieltä.

Suomessa Helsingin Sanomien tiedesivuja myöten saa jatkuvasti pelätä niitä mokia, joita kiireinen, tulos-tai-ulos-vastuun painama toimitus tällä kertaa on saanut aikaan.

Expert Tips for Resilience”, TIME june 1 2015, s 30.

Eli miten säilytät sitkosi.

(Sitko on taikinan se ominaisuus, joka tekee siitä leivottavan – ja ihmisestä pallon, joka oikenee muotoonsa riippumatta siitä, kuinka lujaa sitä lyödään tai potkaistaan).

Kymmenen neuvoa laskuvarjohyppääjä-isälle, kun varjo ei avaudu, varavarjoa ei ole ja esikoisen 7-vuotispäivää pitäisi illalla juhlia joukolla.

I: Kehitä itsellesi usko sellaisiin ydinasioihin, mistä et luovu millään ehdoilla
.
.
VII: Opettele uusia asioita niin usein kuin mahdollista
.
.
X: Oivalla sydänjuuriasi myöten mikä tekee sinusta vahvan ja omistaudu sille
.
.

Loput seitsemän neuvoa löytyvät siis TIME-lehdestä 1.6. -15 s 30 ja tiivistetysti Ville Koskelan ajatelmista Tuntemattomassa sotilaassa kirjan sivulla 45:

”…mutta hätäillen tekemällä ei tule muuta kuin kusipäitä mukuloita, niinkuin sitä sanotaan

Houruinhoidon kadonnut kunnia

Keskustelin eilen netti-mediassa varsin terävänä ja hyvin menestyneenä tunnetun kansanedustajaehdokkaan kanssa psykiatriasta.
Hulluudesta, houruinhoidosta.

Oikeastaan kaikesta, mitä käsiteltiin, hänellä oli valtavan väärät ja ihmisen sieluntoimintaa rajusti vääristelevät tiedot.

En kehdannut nuorelta ihmiseltä kysyä, mistä nuo asenteet ja tiedot ovat kotoisin, mutta aloin tietenkin miettiä laajemmin.

Joka kerta, kun hulluutta käsitellään turuilla, toreilla tai mediassa, joka kerta kohtaan saman ilmiön: oikeaa tietoa ei haluta käyttää, hankkia tai myöntää.
Toisaalta oikeata tietoa on älyttömän vähän.

Viimeksi alan ammattilainen repi koko tämän lääketieteen erikoisalueen pieneksi silpuksi Tiede-lehdessä, mutta ei Helsingin Sanomat 26.5. ollut juuri ”Pekkaa pahampi” houruinhoidon ääri-ilmiöitä käsitellessään.

Kuljen maailmalla myös psykiatrina.
Käyn tutustumassa eri maiden mielialoihin ja ratkaisuihin hullujensa kanssa.

Joka puolella, myös ”Neuvostoliitossa ja Kiinassa” tulee vastaan sama ilmiö.
Psykiatrisen hoidon todellisuus ja siellä olevien ihmisten maailma on aika lailla erilainen kuin siitä jaettava tieto.
Ero on oikeastaan kuin yöllä ja päivällä.
Maine ja kunnia ovat pimeitä, todellisuus valoisaa.

Olen päätynyt asiaa miettiessäni siihen, että ihminen lajina haluaa käyttää psykiatriaa roskasäiliönä.
Hän haluaa sijoittaa kaiken pahan, iljettävän ja rangaistavan siihen osaan verkostojansa, jonne hullut, henkisesti heikot ja muutoin vain sielultaan erikoiset ovat joko hakeutuneet tai joutuneet.
Käsitteellisiin treblinkoihin.

Viimeksi tämä asia kävi ilmi hyvin roisilla tavalla, kun suomalainen kehitysvammaisten kvartetti oli kisaamassa maailmalla ”ns” terveiden, menestyvien ruotsien ja ryssien kanssa:

Kun mielipiteen sai esittää salassa, se oli aika selvä:

”Karsintaeränsä viimeinen”

Kun punk-muusikot olivat takaisin kotimaassa he – viisaasti kyllä – järjestivät ”torilla tavataan”-juhlansa paikassa, jossa kaikki poikkeavuus – KAIKKI – on kunnia.

Niitä toreja tässä houruinhoitajan elämässä ei kovin monia ole vastaan tullut.
Ei Lapissa, ei Suomessa, ei maailmalla.

Potemkinin kulisseja niinkin.

(kirjoittaja on tehnyt elämäntyönsä 1968 alkaen psykiatriassa. Viimeiset kolme vuosikymmentä hän on työskennellyt yleissairaalassa, jollaisessa rajapinta sielun ja ruumiin välillä on ympärivuorokautinen, suuri, ratkaisematon ja valtavan kipeä ongelma)

Lyhyesti:

Our results suggest heterogeneity of serious emotional disturbance by both symptom type and severity. Prevention programs may benefit by shifting focus from specific disorders to the core features of serious emotional disturbance, including psychological distress, high comorbidity, and role impairments

Pikku- vai keskisormi

Poikkesin illalla tavalliseen tapaani konsertissa.
Epätavallista on, että konsertti järjestettiin maanantaina.

Konsertissa täysi salillinen eri ikäisiä ihmisiä nautti Sibeliusta ja jazzia.
Kalevi Ahoa ja Nielseniä.

Jazz kuului east coast genreen, mitä se sitten lieneekin.
Ei ainakaan dixielandia.

Konserttisalin aulan pöydiltä löytyi orkesterin syksyn 2015 ohjelma.
Sen esipuheen on kirjoitttanut orkesterin taiteellinen johtaja.

Hän puolustaa orkesterin asiaa rovaniemeläisen päätännän ollessa miettimässä, millä rahoilla ja mitä kaupungissa asukkaille tarjotaan vuosina 2016-17.

Mietin pitkän kokemukseni pohjalta sitä, ketkä kaupungissamme käyvät mitänkin julkisesti tuotettua tai tuettua asiaa ”nauttimassa”.
Ja miten heidän tiensä käyävät ristiin niiden kanssa, jotka päättävät asiioista.
Nauttijat versus portinvartijat.

Jos 300 000 000 000 €:n vuosittaisesta käyttämisestä maassamme on viimeisen parin viikon mittaan päättänyt kolme keski-ikäistä miestä (neljälle vuodelle kyse on 1 200 000 000 000 €:sta eli kaikesta mitä meillä Suomessa on), moniko päättää 200 000 000 €:n vuosirahasta kotikaupungissamme.
Paitsi tietenkin nuo edellämainitut kolme (päästös tiedossa ylihuomenna).

Mielikuvatasolla näistä kolmesta voisi ajatella, että yksi poikkeaa Lappeenrannan humppafestareilla (lopetettu), toinen Kaustisen kansanmusiikissa (konkurssissa) ja kolmas U2:n konsertissa (joka viides vuosi Tukholmassa tai Tallinnassa).

Vielä tulee mieleen kysyä, mikä on kenenkin sormimerkki.
Pikkulilli tai keskisormi vai pikkulilli ja etusormi pystyssä.

Lopullinen päätös tapahtuu niinkuin Rooman Colosseumilla: peukkua ylös tai alas.

Koko aikuisen elämäni ajan olen yrittänyt pitää käteni taskussa.

Ajattelen mieluummin.

Kolmeminuuttinen

Maanantaiaamuna auton klasi on jäässä, joten aloitetaan ilmastonmuutoksella.

Minun ”merkkieni mukaan” koivu on alkanut lehtiä Rovaniemellä tällä vuosikymmenellä (vv 2010-14) seuraavasti: 16.5., 14.5., 18.5., 18.5. ja 19.5.
Tänä vuonna hiirenkorvat avautuivat 25.5.
Näin se lämpenee.

*

Politiikassa ja nykyihmisen arjessa asiat ovat yksinkertaisia, lääkärintyössä eivät ole.

Round Table – yhdistyksessä tunnetaan luentotapana asioiden esittäminen kolmessa minuutissa**.

Poliitiikassa on usein kolme pointtia.

Tai lyhyt metafora:

080808, vatulointi, jumppaus, ketteryys, prosessiohjaus

Alle olen leikannut sivun verran kirjasta ”Polttolunnaat” (Eurooppa sodassa 1618-1630;
Olli Bäckström, SKS 2013).

Jätän vieraideni mietittäväksi sen, mitä haluan viestittää.

*

Kuinka sota voi syttyä, kun ei ole nettiä?

Kas näin syttyi maailmanhistorian eräs julmimmista sodista, jonka seurauksia nyt pohditaan Krimillä, Georgiassa, Kiovassa ja vähän lännempänäkin, vaikka välillä ovat myös Koljonvirta, Austerliz, Waterloo, Somme, Normandian maihinnousu, Tali-Ihantala ja Berliini vuonna 0.

”Saksassa böömiläisten kapina herätti eniten huomioita Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa. Ylä-Pfalz sijaitsi aivan kuningaskunnan naapurissa, mistä käsin Anhaltin puuhakas ruhtinas oli viljellyt läheisiä suhteita Böömin protestanttisiin säätyihin. Anhaltin neuvosta vaaliruhtinas ryhtyi nyt kaksinaamaiseen peliin Böömissä: toisaalta Friedrich V tarjosi keisarille omaa apuaan sovittelijana keisarin ja kapinallisten välillä, toisaalta taas hänen agenttinsa Prahassa yllyttivät direktoraattia kasvattamaan armeijansa kokoa samalla kun Anhalt itse matkasi Torinoon tarjoamaan Carlo Emmanuelelle rahallista apua Mansfeldin armeijan lähettämiseksi Böömiin. Samaan aikaan Anhalt myös moninkertaisti yrityksensä saada aikaan mittava kansainvälinen koalitio Itävallan ja Espanjan Habsburgeja vastaan. Valitettavasti böömiläisten kapina sattui ajankohtana, jolloin Habsburgien potentiaalisilla vihollisilla – Ranskalla, Englannilla, Alankomailla, Venetsialla ja Ruotsilla – oli kaikilla muuta ajateltavaa. Kustaa II Adolfilla oli kädet täynnä töitä puolalaisten pidättelemiseksi Liivinmaalla, minkä lisäksi nuori kuningas yritti pitää silmällä myös Tanskaa ja Venäjää uusien uhkien varalta. Englannin Jaakko I ei puolestaan nähnyt mitään muuta kuin Gondomarin taikoman harhakuvan dynastisesta liitosta Espanjan kanssa. Alankomaat olivat Oranian ruhtinaan ja Oldenbarneveltin välisen valtataistelun seurauksena ajautuneet sisällissodan partaalle, eikä Espanjan kanssa solmitun välirauhan rikkominen päivääkään ennen sen erääntymistä vuonna 1621 tullut kysymykseen. Myöskään Venetsiasta ei ollut apua luvassa, sillä uskokkeja, espanjalaisia ja itävaltalaisia vastaan käymiensä sotien näännyttämä tasavalta roikkui nyt voimattomana Bedmarin, Osunan ja Toledon punomassa juonittelujen verkossa
Enpäpä Ranska? Sekä keisari Matias että kapinallinen direktoraatti olivat heti kriisin puhjettua kumpikin ottaneet yhteyttä Ludvigiin ja pyytäneet tätä olemaan osallistumatta konfliktiin vastustajan puolella. Huolimatta Habsburgeja kohtaan tuntemastaan epäluulosta, Ludvig XIII oli tässä vaiheessa taipuvainen kallistumaan keisarin puolelle. Direktoraatin kirjeessä Ludvigille böömiläiset kapinalliset olivat hyökänneet rajusti jesuiittoja vastaan, mikä lähestymistapa ei voittanut puolelleen Ranskan nuorta kuningasta, jonka oma rippi-isä Arnoux kuului tuohon järjestöön. Lisäksi Ranskan omat protestantit aiheuttivat kuninkaalle yhä enemmän päänvaivaa. Béarnin eteläranskalaisessa provinssissa sijaitsevan Paun kaupungin protestantit olivat kieltäytyneet palauttamasta uskonsotien aikana maallistettuja maitaan takaisin katoliselle kirkolle edes kruunun maksamaa korvausta vastaan

Lainaus yllä on ensi kesän matkaoppaamme sivuilta 176-177 ja on looginen jatke 175:n edellisen sivun kanssa, mutta sopii myös edellisiin matkoihimme (Tonava, Hastingsin taistelu, Hadrianuksen vallit, Magna Carta sekä Hannibalin ja norsujen Puunilaissodat).

Ergo:

On hyvin vaikeata saada aikaan kokonaista maanosaa koskeva sota, mutta vielä vaikeampaa on saada sitä lopetetuksi.

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur

** RT:n kolmeminuuttisessa edelläoleva ilmaistaan siten, että jos juot palanpainikkeeksi Pilsenin tai Budweiserin, osallistut 30-vuotisen sodan leimahtamisen muisteluun ja voit valita puolesi (protestantit valloittivat nuo kaupungit katolisilta ”noin aluksi”).

*

Lopetan asemakaavahallintoon.

Kotikunnassani on kaksi vaikeata maankäyttöongelmaa.
Toista hallinnoi kirurgi, toista autokauppias.

Kummassakin tapauksessa ollaan tilanteessa, jollaista Georgiassa (080808) ja Krimillä kutsutaan ”jäätynyt sota”-termillä.

30-vuotinen?

Ratkaisu?

Deus Ex Machina

”Kuinka vähällä järjellä…”

On siinä muitakin diagnooseja kuin vähäjärkisyys.

Professionalismin tuho

Kun printtimedia heittäytyy osaajaksi (masennuksen hoito, kunnan konsernijohtaminen), olisi ehkä näistä asioista jotain ymmärtävän kymmenien vuosien kokemuksen ”lusineen” ammattilaisen syytä e-mediassa vaieta.

Tuon printtimedian ammattilaiset eivät edes huomaa istuvansa konsernin (tässä: ALMA) heiluvilla palleilla, joiden yt-tilanteissa räytyvien kuluttajien ei tarvitse tulla ”ohjastetuiksi” provoten vaan osaten ja välittäen.

Sen kunniakai, Cervuz!

*

Ehkä siis avaan vähän.

Kun vihreä kunta- ja wannabe maakunta-, -valtakunta- ja EU-poliitikko on poliittisessa tunnettuusprojektissaan keskittynyt ammattilehdissä kertoilemaan kurjasta lapsuudestaan ja töykeästä konsernijohdosta, luulisi ALMAn Katja Kärjelle syntyvän edes aavistus ns lähdekritiikistä masennuksen ongelmaa lähestyessään:

1) SSRI-lääkkeiden tultua käyttöön itsemurhien määrä masentuneiden joukossa on vähentynyt 50%:lla!

2) Alkoholin saannin tultua Irlannissa 24/7 sallituksi, on juovutusjuomien kulutus maassa vähentynyt liki puolella ja haitat pienentyneet samoissa määrin

3) some-kulutuksen lisäännyttyä potensseissa on oikean tiedon saaminen ”miten maa makaa”-kysymyksissä tullut mahdolliseksi, joten kohta ei ole sanomalehteä, johon ”next day” voisi kääriä torilta ostetun kalan tai jolla sytyttää saunan kiukaan alle tai takkaan tulen
.

Omassa asiassaan todistava, valtakunnan toisinajattelija-psykiatrin (Ben Furman) talutushihnassa taapertava seurapiiripsykologi tulee ALMAn Kärjen toimesta viime vuosina toistuvasti nostetuksi arvoon arvaamattomaan, mutta sittenkään: äänestäjät eivät valinneet.

(case Kopakkala, ALMAn terveys-sivut, mm Lapin Kansa 24.5.).

Kun Rovaniemen melko kokematon kaupunginjohtaja haluaa johtamaansa konserniin lisää ohjausvoimaa, ei asiasta kouhkaava maakuntalehti edes mainitse keskeisintä ongelmaa:

Tricolor (jumppaavat ja vatuloivat puoluejohtajat Smolnassa) on parhaillaan tekemässä päätöstä siitä, että enimmillään 66% Rovaniemen kaupungin tehtävistä siirtyy kokonaan kaupungin päätäntävallan ulkopuolelle valtion, maakunnan tai kuntayhtymien järjestämiin ja/tai tuottamiin ylimaakunnallisiin kerroksiin: suoraan potilaan käyttöön, ilman konsernien pomojen, kuntahallitusten, -valtuustojen tai -lautakuntien välikäsiä.

Tässä prosessiohjauksessa jäljelle jäävälle 34%:lle siis vaaditaan lisää johtamisvoimaa?

Kun molemmat ALMAn kärkevästi kynäänsä käyttävät toimittajat tekevät siis näin hutiloivaa työtä asiassa, jossa itselläni on kymmenien vuosien kokemus ja varsin syvä, myös Eurooppatasoinen näkemys, voiko sitä muuta sunnuntai-aamuna valittaa kuin sitä, ettei lehti oikein millään tahdo tulla puuhun (tai laatikkoon), kun se normaalisti on puhjennut kesäksi jo viikko, pari sitten.
Lisäksi se lehti vielä muistissani olevana aikana tiputettiin ajoissa postiluukusta 7 kertaa viikossa (viikon kuluttua enää 6 kertaa laatikkoon – useimmiten myöhässä, koska se painetaan kilpailijan lehti-painossa terrrrvaporrrvarrrien Oulussa).

Ammatillisesti hyvin ja perehtyen toimitettuna ja jokakeväisesti heleän vihreänä, vailla poliittisen narsismin kätkettyjä vaikuttamisvirityksiä, se lehti saisi tulla.

”Tuon kaiken hyvän tuojan”, Luojan tai yt-neuvottelujen rampauttaman ALMA-konsernin toimesta.

*

Kirjoittajan referenssit:

psykiatrinen työ Hesperian ja Valkealan sairaaloista 1968 aloittaen (työura eläkkeellä ollen jatkuu, psykoanalyysin, ratkaisukeskeisen terapian ja psykofarmakologian värittämässä kentässä, hyvin mentoroituna)

poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen 1968 HYY:n edustajistosta aloittaen – Vanhan valtauksen ja Lapualaisoopperan jälkikaiun sävyttämänä – takana kymmeniä hävittyjä ja joitakin voitettuja vaalitaistoja johtaen vastuisiin maakunta- ja, kaupunginvaltuuston, EU:n alueiden komitean, Suomen lääkäriliiton, Duodecim-tiedeseuran, Suomen Mielenterveysseuran sekä kirkkopäättämisen erilaisissa tehtävissä

Furmanin ja Kopakkalan referenssit (koulutus, hoito-ajatus ja CV) ovat tiedossani, koska ne voi poimia julkisista lähteistä, joista osaa ylläpitää Valvira (Terhikki), osaa taas koulutus- ja tiedeyhteisöjen verkko.

Toimittajien referenssit ovat tiedossani, jos kohta niitä ei löydy Terhikistä tai kouluts/tiedeyhteisöjen verkoista.

Isänmaallisuudesta

Reserviläisjärjestöjen jäsenten keski-ikä on nousussa.

Yhä useampi äänestää populisteja.

Yhä vähemmän kuolee ihmisiä sodissa.

Kaikki haluavat lähteä opintojensa aikana vaihtoon.

Varattomien keski-ikä ei nouse niin nopeasti kuin keskituloisten, mutta se nousee.

Kaikki käyvät katsomassa Mad Max elokuvan, mutta aina vain harvempi haluaa osallistua kertausharjoituksiin.

Kansasta merkittävän moni ymmärtää yli kuusikymppisiä erotomaaneja.

Lahjoitus- ja rahapeli-varoilla ja valtionavustuksilla elävä yhdistys toisensa jälkeen alkaa suoltaa suunnitelmissaan akrabadabraa, josta edes jargontieteen tohtorit eivät saa irti arjen tavoitteita saati niistä syntyviä tavallisen ihmisen lohtuja.

Otan ensimmäisen käsillä olevan lennon eturivistä paikan ja lähden kotiin.

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194981925369/artikkeli/kansainvaliset+lentotoimintaharjoitukset+alkavat+lapissa.html

Matkustavaiselle kertyy paljon pieniä oppeja, joita ei jaeta matkakertomuksissa, joita luen ja kirjoitan paljon.
Yksi tuollainen oppi sateisena lauantaina:

Muista kiristää repun viilekkeet itsellesi sopivan pituisiksi

Pienten voittojen mies

Olin illalla pienessä joukossa nuolemassa haavoja.
Me Demarit otimme äskettäisissä eduskuntavaaleissa takkiin.
Lapissa tosin pärjäsimme ihan kohtuudella.

Siinä tappion syitä miettiessä ei selitystä oikein tahtonut löytyä.

1995 MM-kisoissa tuli voitto, Lordin myötä Euroviisukansakin nosti Suomen ykköspallille.

Mutta muutoinhan suuri osa sukupolveni aikuisesta elämästä on kulunut erilaisten häviöiden syitä etsiessä.

Nykyviisaudella ja -kokemuksella jo tohdin myöntää, että selitystä sen paremmin voittoihin, tasureihin kuin tappioihinkaan ei ole löytynyt.

Valmensin 1980-luvulla nappulajalkapalloilijoita.
Harjoituksia pidimme parhaastaan kahdetkin viikossa ja lisäksi kerran viikossa pelattiin ottelu.

Sekä nappulat että osa heidän vanhemmistaan olivat hivenen ihmeissään kun sen muutaman vuoden aikana, jonka olin mukana, niin usein todistin, että häviämisen taito on aika lailla tärkeämpi kuin voittamisen riemu.

Taaksepäin katsellessa saatoin olla oikeassakin.
Mutta paljon todennäköisemmin olen suomalaisen sodanjälkeisen arjen kannalta väärässä.

Koska huhtikuun eduskuntavaalit saattavat olla elämäni viimeiset ”tyrkylläolot”, voi asian ehkä pian alkaa vetää yhteen.

Istun tunteroisen, parin kuluttua Datsun 100A 2.0 – autooni, ajelen lentokentälle ja osallistun iltapäivällä kokoukseen seurassa, jota muuan läheinen on 1800-luvulla ollut perustamassa yhtenä kahdestatoista:

primus inter pares

Lentoaseman parkissa on läppäkäpälä-autoni vieressä usein pysäköitynä menopeliäni monta kertaa kalliimpi asfalttinuoliainen.

Viime viikolla siinä oli musta Ferrari.

Autohan on länsimaisessa kulttuurissa melko merkittävä näyttö ”onnellisuudesta” ja ”voittamisesta”.

Näin katsellen minulla on ollut pirun hyvä tuuri.

Kukaan ei voi olla pakeliittiräpsyistäni isommin kade ja tuollaisen seuran vuosikokoukseen yksikään ei ole koskaan päässyt rahalla.

Pienet tappiot ovat paljon helpompia kestää ja nauttia vinon hymyn kanssa kuin isot voitot väkinäisen naurunremakan kera.

Onkin soma lähteä kirkolle ja Säätytalolle alunperin sovittuun kokoukseen kahta vaihtamatta.
Toinen on vasemman jalan sukka.

Joku vuosi sitten seuramme kokous pidettiin Smolnassa.

Nyt tuossa talossa on koolla voittajia.

Ei käy kateeksi: jumppaa ja vatulointia, ei enää ketteryyttä ja plastisuutta.